# Yksin ## Part 7 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/yksin-13593/index.md Hän on nukuttuaan lämmin ja tulinen ja hän pureutuu puolihulluna hellyydestä poskeeni kiinni. Ja minä unohdan taas entisyyteni, minä en tahdo sitä muistaa, minun täytyy siitä päästä. Kynttilä palaa äänetönnä ja loistaa tasaisesti. Olen juonut lasillisen olutta ja sytyttänyt sikarin. Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen kirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu hetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa tasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja kaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen tähtensä elänyt viime aikoina. Yht'äkkiä ei hän minulle näytä olevan muuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen koulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka tulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi editseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki tämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko todellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella yhtäkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia ja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä ihmeestä on yht'äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin? Maailma on realistinen ja raaka, siihen on tartuttava kovakouraisesti niinkuin viholaiseen, joka polttaa rakoille sen käden, joka sitä hellävaroen ja nivelien koskettaa. Alkaa koittaa aamu. Hän on jo nukkunut aikoja sitten ja tällä kertaa rauhallisesti. Kynttilän tuli kellastuu ja vaalenee, ja päivän valo tunkee uutimien läpi. Eilen illalla ne näyttivät vahvalta silkiltä ja sametilta, nyt ovat ne useista paikoin repaleista pumpuli vaatetta, ja loimi paistaa niiden läpi. Nousen ylös ja vetäisen ne syrjään ikkunan edestä. Sohvan päällys kalpenee, matot ja pöytäliinat käyvät vanhoiksi ja kuluneiksi. Todellisuutensa koko säälimättömällä voimalla aurinko paistaa suoraan hänen vuoteelleen. Hän lepää siinä nyt selällään, hervotonna, pää retkottaa alas tyynyltä. Ei hänkään siedä verhotonta valoa enempää kuin hänen huoneensakaan. Keinotekoiset kiharat ovat oienneet otsalla ja piipottavat kuin ohdakkeet. Otsa on uurrettu pieniin ojiin, kulmain alukset ovat mustat, suupielessä on veltto piirre. En ole itsekään sen parempi tuolla peilissä. Kasvot uupuneet, silmät laimeat, tukka epäjärjestyksessä, parta tekee sänkeä, paidan rinta on rutistunut. Alan pukeutua peseytymättä. En tahdo käyttää hänen astioitaan ja pyyhinliinojaan. Lahkeet ovat vielä märät eilisestään ja kengät savessa. Silkkihatun nukka on useasta paikoin pörröllään ja kaulus likainen. Kun hän kuulee kävelyni, herää hän äkkiä. --Joko menet? kysyy hän. Hän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa, jokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki ylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä: --Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee kultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa, kääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän tarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään ole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi toisistamme. Laskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja, minä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja pienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi. Ulkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen soittoa. --Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan rappusissani. Kamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen kupolit kimmeltävät. Koneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja laskeutumaan uudelleen levolle. Ja siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo taanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys ruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat vetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin rauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja puhdistetuilta jostain pohjamudasta. »Pyh!» sanon minä taas ajatellessani Annaa. »Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen syvemmälle ulottuneetkaan!» Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se kuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta. Ole siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena kuin se annetaan! Ja levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain välissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella ylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja mehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivoittimella vedettyjä, samanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin. Se on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä järjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa kulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky. Huoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä. Kotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä taloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti päivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin varminta. Määrätyllä kelloni lyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa ennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut laakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta ilman sitojattaren kuvaa sen sisässä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja kalastelee. Siinä se on, sitä ei ole sen enempää. Ja sen yli ei herää ainoatakaan haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäähdyn ja kitistyn kokoon. Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielukellot soivat korvissani. Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa. Ja minä käännyn seinään päin maata, nukkuakseni. Mutta silloin minä olen tuntevinani lakanassani tuoksahduksen tämänaamuisesta vuoteesta, hänen hiuksistaan, hänen huoneestaan. Hän tahtoo vetäytyä minua lähelle, hän pyrkii hyväilemään, suutelemaan ja syleilemään. Ja yhdellä pyyhkäisyllä on kumossa äskeinen mieliala ja sen tuoma katsantotapa. Sydäntä etova inho kääntää mieltäni nurin, ja minua pudistuttaa kiireestä kantapäähän. Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi, ja minä aloittaisin elämäni uudelleen. Mutta hän ei tule. Nuo askeleet rappusissa, ne eivät ole hänen. Se on joku samanlainen kuin minäkin, hän seisahtuu ovensa luo ja kuuluu vääntävän avainta lukostaan. Miksei hän anna minulle rauhaa haudassanikaan? Miksen voi hänestä päästä, häntä unhottaa, siirtää sivulle, niinkuin monta muutakin pettynyttä toivetta? Miksen saa hakea hänestä eroa nautinnoissa ja yksinäisyyteni itsekkyydessä? Miksen saa jäätyä välinpitämättömyyteeni? Mutta minun on turha kysyä. Minä tunnen, etten saa enkä voi. Ehkä haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirvelevä ikävä. Elinhän missä elinkään, hainhan lohdutusta ja unhotusta mistä hainkaan,--aina olen haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan,--aina on näkyvä vesileima läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.