Part 6

Kuvittele, että olisi sinullakin joku, jota odottaisit noin! Ajattele, että se olisi _hän_, että häntä juuri nyt odottaisit! Sivulleen katsomatta kulkisi hän nopein askelin bulevardia pitkin, kääntyisi tännepäin oopperan kohdalla. Nyt hän olisi jo tuolla puolen tuota aukeata pikkutoria, Place du Theatre Français'ta. Odottaa vaunujen ohimenoa, yli päästäkseen. Minä en näe häntä, hän on tuon suihkulähteen takana...

--Iltaa, täälläkö sinäkin istut yksiksesi?

Se, joka laskee kätensä olkapäälleni, on eräs tuttava suomalainen, jonka olen täällä joskus tavannut.

--Jahah, vai niin! No, mitä sinulle kuuluu?

Hänen seuransa ei minua juuri erittäin huvita, eikä hänelle kuulu juuri mitään erityistä. Ei hän tiedä juuri enempää, kuin minkä sanomalehdetkin tietävät, että siellä kotona on uhkaavat ajat ja että aiotaan viedä omat postimerkit ja oma raha. Se on tietysti surullista, ja me pudistamme päätämme ja huokaamme molemmat. Hänen kertomuksensa muistuttavat minulle myös, että siellä on suomenmielisiä ja ruotsinmielisiä, jotka tätä nykyä taistelevat viroista. Hän on suomenmielinen, ja ruotsinmieliset vehkeilevät häntä vastaan.

Meillä ei ole juuri mitään sen enempää yhteistä, me eroamme toisistamme sanomalehtemme taakse kumartuneina.

--Vai niin, katsos sitä! sanoo hän yht'äkkiä. Ne vain kihlautuvat siellä kotona.

--Kuka on kihloissa? kysyn minä keskeyttämättä lukemistani.

Hän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta suurilla kirjaimilla ilmoituksen:

Kihloissa: ANNA HJELM TOIVO RAUTIO

--Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan.

--Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän niitä Pohjanmaan Rautioita?

--En minä häntä tunne.

--Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin ulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet teatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä kanssa.

--Garçon!

--Joko aiot mennä?

--Minun täytyy tavata erästä tuttavaa.

Näen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen rattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen laskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli kulkee suurin messinkikirjaimin sanat: »Hôtel du Louvre». Iso rakennus vasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu jonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä.

Nyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan. Huoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista puoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen otsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat.

Minä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn...

Keskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä vihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan pyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta ja irvistäviltä.

Mihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin pääty. Tämähän on Place de la Concorde!... Ja minähän asun Montmartressa!

--Hoo-op!

Takaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois. Kuski murahtaa minulle jotain vihaisesti.

Jos et sinä, niin en minäkään!

Ja lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi tulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia seinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut selvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole enää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske niin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna!

Ovat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka monta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia! Puuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä paksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli ja sisar!... Ja häät tietysti samana päivänä!

Minulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä vaivaa! »Saahan se lukea sen lehdistä!»--Ollaan tietysti ihastuneita sulhaseen ja vävypoikaan.

Olen kulkenut rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten väliä. Yht'äkkiä minun sitä nyt muistamattamani, aukeaa sen yläpäästä Montmartren rinteeltä eteeni »Moulin Rouge.» Se paistaa punaisemmalta kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut siivet vaakkuvat hitaassa tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen. Ikkunoista tuikkavat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen välissä on punainen sekin. Joka taholta kiiruhtaa sitä kohden väkeä. Yksityisiä kävelijöitä ja kokonaisia ryhmiä rientää bulevardilta ja läheisten katujen suista myllyä kohti. Vaunuja seisahtuu toiset toistensa perästä sen edustalle, ajaen pian pois toistensa tieltä. Alituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne menevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja miehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.

Sinnehän minäkin, juuri sinne--jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo ennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän ilopaikan ohitse. Ja kiivennyt kuin kurja köykkyselkä körttiläinen ylös kaitaisia kiertoportaita asuntooni, kuudenteen kerrokseen, taivaan valtakuntaani. Mitä varten? Ja miksi hyväksi?

Seisahdun edustalle, katsellen ohikulkevia. Vaunusta pistäytyy ulos naisen pää ja polvi, ja pieni jalka koskettaa katukäytävää. Kapat kuhisevat silkkiä ja päälaella keikailee pienoinen samettihattu hiusten käänteessä.

--Oh! oh! comme c'est chic! [Oi, Oi, kuinka somaa!] huudahdellaan ulompana seisovasta ryhmästä.

Epäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi kehoittaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa kuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi mukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani.

Olen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin. Mieleeni muistavat kauan unohduksissa olleet sadut »tuhannesta ja yhdestä yöstä», maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja kristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei ole tiettyjä teitä, mutta jonne »Sesam» aukaisee oven.

Rohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä. Sakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen kallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että seinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on totta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat sähkölamput.

Ihmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialla, näyttää täyttävän avaran, silmänkantamattoman kentän. Ne ovat tuolla kauempana yhä pienempiä ja pienempiä. Ne liikkuvat ja lainehtivat sävelien mukana, huojuen sinne ja huojuen tänne valssin virtauksissa. Silkkihattujen sileät kupeet kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja yht'äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä. Mutta yhteisestä huminasta erottuu kimakkaäänisiä ilon huudahduksia ja kohoaa ylös helähtelevää naurua. Parit pyörivät toisiinsa puristautuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä olentona. Lakit ovat niskassa, kantapäitä kohoaa ilmaan, valkeat hameet leimahtelevat mustien alta, pään tasalle potkaiseksen pieni silkkikenkä ja punainen sukka paljastuu yläpuolelle polvea...

Ilma on lämmin ja kiihkoinen. Se lemahtelee sieltä paksuina aaltoina ... ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä ... niinkuin nousisi savu parhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista.

Laskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen, kuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät koskettavat minua tungeskellessaan ohitseni.

Vaellan salin toisesta päästä toiseen, seisoskelen tanssivissa ryhmissä ja koetan kurkottaa yhden sieltä, toisen täältä noita käsien ja jalkojen, keskiruumiin ja kaulan notkeita liikkeitä.

Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkaän, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään! Onhan minulla varoja, voinhan minä omat hääni suorittaa, maksaa kuherruskuukauteni kulungit! Vieköön siis virta, kellutelkoon kosken niska, minä liehutan lakkiani hyvästiksi olemattomille ystävilleni, isänmaalle, sen rauhallisille rannoille, lepikkölehdoille, koivuille, haavoille, ja tummille viidakoille. Enkä tahdo kuulla kosken pauhua siellä alhaalla, en tietää uhkaavasta kuolemasta!

En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien kiusat.

Menee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen hekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja tarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja, jotka minua miellyttäisivät. Saan tavarantuntijan varmuuden entisiltä ajoilta, ja kauan käyttämättöminä olleet taipumukset heräävät uudelleen. En aio huoliakaan ensimmäisestä hyvästä. Hylkään yhden, epäröin toisen kohdalla, tekee mieleni kolmatta hetkisen aikaa, mutta minä jätän hänetkin. Tuo on liiaksi maalattu, tuolla on epäluuloa herättävä kalpeus, tuon suun seutu on kovin rivo ja tuon silmät liian mehuttomat. Minulle pitää löytyä hienointa tuoksua, parasta, mitä täällä lieneekin.

Editseni on useamman kerran hivahtanut totisen näköinen nainen. Hän on vartaloltaan virheetön ja täyteläinen, piirteet puhtaat ja hienot, melkein jalot. Hän on samalla hyväntahtoisen ja ystävällisen näköinen. Ei ole jauhotusta kasvoissa, ja huulet ovat luonnostaan tuoreet. Puku on yksinkertainen ja tumma, ja samettisen puuhkan rusettiin on kiinnitetty sininen viaton orvokki.

Hän ei ota osaa tanssiin, eikä hänellä näytä olevan tuttavia. Kerran hän kulkee editseni ja näyttää kuin epähuomiosta koskettavan minua kyynärpäällään. Katoaa joukkoon, ja minä käännyn taas katsomaan tanssivia. Mutta kun soitto lakkaa ja kehä hajoaa, on hän taas takanani, ja kun menen hänen ohitsensa, katsoo hän minua suoraan kasvoihin, ja minä näen hänen silmänsä suuriksi, ja mielestäni kauniimmiksi, kuin olen ennen koskaan nähnyt.

Hän menee, mutta nyt seuraan minä häntä. Ehkei hän olekaan tuollainen tavallinen, ehkä hän on vain sattumalta täällä. Ja minä kuvittelen seikkailun tavallista hienomman pariisittaren kanssa, joista niin usein olin romaaneissa lukenut.

En heitä häntä silmistäni, ja kun hän pysähtyy, jään minä hänen taakseen seisomaan.

Luontaisesti, ilman sen pitempiä valmistuksia, kääntyy hän puoleeni ja kysyy:

--Te ette tanssi?

--Valitettavasti en tanssi.

--En minäkään. Te suvaitsette siis tarjota minulle jotain juotavaa?

Hän tarttuu käsipuoleeni, ja me istuudumme salin seinämälle pienen pyöreän pöydän ääreen. Kysyn, mitä hän haluaisi juodakseen.

Hänen on jano eikä hän sano tahtovansa muuta kuin olutta.

Palvelijan mentyä sitä noutamaan syntyy äänettömyys. Kaivan käsiini paperossikoteloni ja tarjoan hänellekin. Hän ottaa yhden, mutta ei huoli tulta. Kätkee sen poveensa ja sanoo mieluummin polttavansa kotona.

--Te tietysti tulette luokseni tänään?

Kun minä lupaan, painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo onnekseni.

--Ah, kuinka minun on jano! Ja hän tyhjentää lasin yhdellä siemauksella.

--Te olette kovin hyvä, minä pidän teistä, puhuu hän.--Te jäätte koko yöksi luokseni?' Vai mitäs'

--Koko yöksi.

Hän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen, vaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon taas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia soittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin.

Miksi minua yht'äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin sydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois täältä?

Mutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani edes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta.

Ulkona on sill'aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki sateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa oikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni.

Sade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa rapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka askeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään katuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä.

Me mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja vetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa:

--Ihan likellä, ihan likellä!

Eräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä.

--Suutele minua, ystäväni!

Se käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys, hipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran pyytämättä.

Ja miten siinä kaasuliekki yht'äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.

Hän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen minua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen sen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven edustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon nappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen talous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja ikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen vieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki kauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä pakenee.

Oven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa kynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia, laahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta.

Hänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä sohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain ja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi.

Olen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin.

Hän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää polvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina ohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun korsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa hajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen näkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä.

Kutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni, suutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän tietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen, mistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin.

--Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän.

Hän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka hän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin minkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut hurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan hän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän vielä päivänsä päättänee?

--Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi?

--Kun sinä olet niin kaunis...

Hänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta putoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian tulemaan.

--Pian, pian, joudu nyt!

Ja hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla.

Hänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa, että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä ja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?' Hän ei inhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän lepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen. Kenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota yhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni siihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen tyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon toisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä.

Noin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun valo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään.

Hän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon, että hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin.

--Oliko hän kaunis?

--Ei niin kaunis kuin sinä.

--Rakastitko häntää

--Kyllä vähän, mutta nyt se jo on mennyttä.

--Rakastikos hän sinua?

Ja ilman mitään syytä keksin minä jutun, että hän oli ollut minulle uskoton ja että minä olin tavannut hänet toisen sylissä.

--Miekkailitteko te?

Me olimme miekkailleet, minä olin haavoittanut häntä käteen.

--Sinä kostit!--On minunkin tähteni miekkailtu, sanoo hän sivumennen ja kysyy, rakastanko häntä vielä, tuota toista.

--En, minä rakastan nyt sinua.

--Niin, hetken vain.

--Minä luulen, että voisin rakastaa sinua kauankin, jos olisit Suomessa.

Hän alkaa pyytää, että veisin hänet Suomeen, hän on kyllästynyt tähän elämään, hän ei rakasta kahviloita eikä tanssiaisia. Hän tahtoisi pois, pois kauas Pariisista.

--Mutta miksi sitten elät näin?

--Minun täytyy.

Ja me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme täältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään tule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä ainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään, hänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli, kävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja yöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa on. Me olemme kuin vastanaineet.

--Niin, niin, me leikimme vastanaineita!

Ja kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni, ja kun kävelemme bulevardeilla...

--Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?'

--On siellä bulevardejakin...

Ja kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen, joka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin »chic»?

--Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota?

--Kyllä, paljonkin.

--Vie minut sinne, rakas, oma kultani... Lähdetään heti paikalla ... huomenna jo!

Kesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila!

--Niin, niin, pieni talo ... niinkuin maalla...

Ja me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut Seinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa.

Ja näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen ajatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä ylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut kiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki hienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä tyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani rakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen, alan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni: »Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!» Mutta sitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä kaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä nukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi ja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että hän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin.

Miettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa hän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa kyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki tämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua vastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin vuoteen reunaa suinkin ulottuu.

Hän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada unta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja rattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita rappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja pidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen läsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen nukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan.

Vihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on tapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta, että vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan ja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa tuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se, jota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä molemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani.

Koetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän sitä, että hän ehkä on sill'aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti huutaen olen hypähtänyt istualleni.

--Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua!

En uskalla enää nukkua, en tahdo enää millään ehdolla nähdä toistamiseen sellaista unta. Ja pitkät hetket vietän siinä valveilla, kuullen kellon nakuttavan marmorisen kamiinin päällä ja lyövän tunteja ja puolia. Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus painaa ja ahdistaa minua. Ja se ei ole mielestäni ainoastaan minun onnettomuuteni, vaan koko ihmiskunnan onnettomuus, joka tuntuu tahtovan tällä hetkellä minun kauttani puhjeta parkaisemaan valitushuutoa siitä samasta särkyneestä ja kierosta, josta minä nyt kärsin. Kuinka tämä on likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!

Ja yhtämittaa näen minä Annan edessäni. Minä näen hänet nyt, tänä yönä, kotonaan, nukkumassa vuoteellaan viattomuutensa rauhallista unta, neitseellisesti sisustetussa huoneessaan, johon paistaa puhdas kalpea kuu, ikkunassa kimmeltää härmäisiä kuvioita ja ulkona on luminen kuutamoinen maisema. Ei koskaan, ei koskaan, se on siis iäksi mennyttä, iäksi kadotettua!

Mutta ei aikaakaan, niin toverini alkaa unissaan valittaa. Hän itkee, nyyhkyttää ja huokailee, hän heitteleksen kuin painajaisen kourissa hänkin. Kuka tietää, mitä hän näkee, mitä hän kärsii ja eivätkö hänen unensa ehkä ole vielä kauheammat kuin minun. Ja minun tulee häntä äärettömän sääli, ja kuvitellen yhteistä onnettomuutta herätän minä hänet ja suljen syliini epätoivon hellyydellä ja kiihkolla. Puolihorroksissa puristaa hän minua itseensä:

--Minä rakastan sinua ... rakastan sinua ... minulla oli painajainen ... suutele minua! ... suutele minua!...