Chapter 2

-- Tuomaalla on kovin arka kulkku, -- pisti Volumnia Webster väliin; -- muutoin en minä hänen tähtensä ensinkään pelkää. Nyt hänellä on erityinen syy toivoa itselleen pitkää ikää, sillä huomenna me eroamme. Ja ne moniaat vuodet, mitkä meillä vielä lienevät jäljellä, koetamme me kumpikin viettää niin kuin sopivimmalta näyttää.

-- Mikä hassu päähänpisto! -- huudahti vieras.

-- Ei ensinkään, -- huomautti kelloseppä äreästi; -- hassua on vain se, ett'emme ole tulleet tähän päätökseen ennenkuin nyt vasta, viidenneljättä ajastajan kuluttua.

-- Ja niin kai te ajattelette, että jos vielä kauemmin odottaisi, niin sitten olisi jo liian myöhäistä! -- arveli vieras. -- Aika se luiskahtelee käsistä niin huomaamatta, vai mitä?

Hän nousi äkkiä pöydästä.

-- Siinä tapauksessa, -- sanoi hän, olen jo liiankin kauan ollut teidän vastuksinanne. Ettehän saata sietää vierasta täällä nyt, kun olette viimeistä iltaa yhdessä.

-- Päinvastoin, - virkkoi kelloseppä, sytyttäen piippuansa; -- meidän on hauska pitää teitä luonamme: emme me kovin onnellisia olleet ennen teidän tuloannekaan. Teidän ilmaantumisenne oli varsin mieluista meille. Älkää kiirehtikö pois, vaan sytyttäkää piippunne, siirtykää lähemmäs valkeata ja kertokaa meille jotain teistä itsestänne.

-- Teidän ensimmäistä kehoitustanne kohtaa kaksikin estettä, -- sanoi viuluniekka: -- minulla ei ole piippua eikä tupakkaa.

-- Täss' on kumpiakin, -- vastasi vanha rouva.

-- Mitä kolmanteen kehoitukseenne tulee, -- jatkoi muukalainen, myhähdyksellä kiittäen emäntää, -- tokkopa minun historiani teitä kovinkaan huvittaisi? Sankarin historiaa se ei ole. Minä olen nähkääs kaikkea muuta kuin sankarimainen. Niin, ihmiset sanovat minun murhanneen äitini, mutta itse en minä ole milloinkaan uskonut murtuneitten sydänten teoriaa. Saattaako kukaan surusta kuolla?

-- Ei, -- vastasi kelloseppä jurosti, -- ei surusta kukaan kuole.

-- Kyllä, -- vastasi Volumnia Webster. -- Se kuolettaa sielun. Sen tiedän minä varsin hyvin, sillä omakin sydämeni on ollut kuolleena jo monta pitkää vuotta. Pojaltamme minä sen iskun sain. Lieneekö hän puhunut yhtä kevytmielisesti kuin tekin?

Kelloseppä rypisti kulmiansa ja teki maltittoman liikkeen.

-- Älä kajoa. Volumnia, enää siihen, mikä mennyttä on, -- sanoi hän synkästi. -- Huomenna, minun lähdettyäni, saat ehdoltasi surra edesmennyttä maankulkijaa. Nyt olisi paljoa hyödyllisempi, jos korjaisit pois pöydältä.

Pienen, vanhan rouvan kirkkaista silmistä sävähti suuttumus, ja hänen hinterä vartalonsa vapisi hyvin hillitystä vihasta. Hän ei sanonut kumminkaan mitään, rupesihan vaan täyttämään kellosepän käskyä. Viuluniekka istui tuolillaan, piippuansa poltellen. Vasta sitten kuin kelloseppä oli ottanut muutamat korjaamansa taskukellot ja lähtenyt kyökistä, vasta sitten hän nousi auttamaan emäntää.

-- Hän kohteli teitä jotenkin tylysti, -- virkkoi vieras lempeästi, -- ja se oli kokonaan minun syyni. Minä arvaan, että te olette raskaalla mielellä. Niin se oli minunkin äitini, silloin kuin hän puolusteli minua isän edessä, ja minä tavallisesti nauroin. Mutta siitä on jo pitkä aika. Min'en naura enää.

-- Hän ei ymmärtänyt poikaa milloinkaan, -- sanoi Volumnia Webster kiihkeästi. -- Poika tuli minun sukuuni: hän oli peräti kiivasta luontoa, ja hänellä oli taiteellisia taipumuksia. Hänen isänsä, joka, niinkuin huomaatte, on alhaisempaa alkuperää, ei kyennyt antamaan kylliksi arvoa sellaiselle luonteelle, joka oli niin toisellainen kuin hän itse. Myötäänsä hän nimitteli poikaa lurjukseksi, sanoen hänen joutuvan hukkateille. Ei päivääkään, ett'ei vaihdettu kovia sanoja isän ja pojan välillä. Poika oli kumminkin altis kaikelle hyvälle ja ylevämielinen. Hyvää hän tarkoitti, mutta joutui helposti muitten johdettavaksi. Eräs mies se varsinkin veti häntä huonoille teille. Minä antaisin kaikki eloni vuodet, mitä minulla vielä on jäljellä, saadakseni nähdä kasvoista kasvoihin tuon miehen. Pitäisin liian suurena armona saada lyödä hänet kuolijaksi, mutta minä kiroaisin häntä elävänä, kiroaisin kuolevana, kiroaisin kuolleena. Hänen nimensä on painunut sydämeeni; minä säilytän sitä siinä vihalleni.

Hän painoi kasvonsa käsiinsä. Vieras näytti vaipuneen ajatuksiinsa. Hänen laihoille, kalpeille kasvoilleen ilmestyi huolen ilme. Hänen piippunsa oli sammunut. Hän vavahteli.

Hetken kuluttua hän nosti silmänsä ja oli jälleen entisellään.

-- Te ette oudoksuisi minun sanojani, -- jatkoi vanha rouva murheellisesti, -- jos voisitte käsittää, kuinka hellästi äiti rakastaa poikaansa. Mutta te, pojat, ette voi sitä käsittää; te nauratte vaan. Ja minun poikani nauroi hänkin. Ah, hän oli niin soma, tuo minun poikani, oikea gentleman tavoiltaan ja ryhdiltään! Jos hän olisi saanut elää, olisi hänestä tullut äidin-isänsä, sotalaivaston kapteenin, ilmeinen kuva. Tämä harmitti miestäni, sillä hän ei sietänyt tuota ajatusta, että minä olin alkujani niin kokonaan toisellaisesta piiristä kuin hän. Mutta niin se kumminkin on. Ennen vanhaan, kotona ollessani, näin ympärilläni pelkkiä sivistyneitä, älykkäitä ihmisiä, joilla oli hieno käytöstapa. Nyt tuo kaikki on kuin unta vain, ja minä katselen tuota viulua, muistaakseni, että tuo kaikki on kerran ollut olemassa. Mutta minähän väsytän vain teitä. Mitäpä te kaikesta tästä?

-- Mielelläni minä kuuntelen teitä, -- virkkoi vieras innokkaasti. -- On niin pitkä aika siitä kuin kukaan luuli maksavan vaivaa puhella minun kanssani. Äsken jo sanoin, että oikein tuntuu hekumalta, kun minua kohdellaan sellaisena, jolla vielä on ihmis-arvoa. Te puhuitte piireistä. No niin, minäkin olen joutunut piiristäni pois tahi oikeammin sanoen, minut sysättiin siitä ulos. Minä tein rikoksen maailmata vastaan, ja maailma kosti minulle siten, ett'ei se enää milloinkaan anna minulle tilaisuutta alkamaan alusta. Ensi aikoina se oli mielestäni peiakkaan kovaa. Nyt olen oppinut kohauttelemaan olkapäitäni ja nauran.

-- Nauratteko aina? -- kysäisi Volumnia Webster, kajoten hänen käsivarteensa.

Vieras vaikeni hetkisen.

-- En, -- vastasi hän sitten, -- on aikoja, jolloin en naura. On aikoja sellaisiakin, jolloin minä haaveilen, että jos kaikesta siitä rakkaudesta ja myötätuntoisuudesta, mitä maailmassa ihmisten sydämissä liikkuu, rahtunenkaan säästyisi minulle, niin vielä minä koettaisin aloittaa alusta. Ei ole mitään sen kamalampaa kuin elämän ja sielun yksinäisyys; ei mitään sen kuolettavampaa kuin se tieto, ett'ei yksikään välitä siitä, hyvinkö minun käy vai pahoin, kuolenko minä tien oheen vai vieläkö elän niin kauan, että pääsen lähimpään kylään. Jumal'armahda! Kun te ja teidän miehenne puhutte eroamisestanne huomenna, niin ette tiedä, mitä sanotte. Suokaa anteeksi, jos puhun liikoja. Minulla ei ole oikeutta pitää saarnoja toisille, mutta tässä on jotain nurinpäistä: koti, loimottava valkea, kaikki mahdolliset mukavuudet, -- eikä onnea sittenkään!

-- Ei ole onnea, -- sanoi Volumnia Webster, puolittain itsekseen, -- ellei ole myötätuntoisuutta, ja juuri myötätuntoisuutta olen minä kaivannut ikäni kaiken. Minä en ole ollut onnellinen vaimo: kuukaudet ja vuodet ne tuovat riemua muutamille, minulle eivät ole sitä milloinkaan tuoneet. No niin... Valkea alkaa laimeta, vieras; olkaa hyvä ja lisätkää halkoja takkaan. Tuomas rakastaa kirkasta loimoa. Minun täytyy käydä hänen päällystakkinsa; se on korjausta vailla, ja sitten te kenties soitatte meille viuluanne.

-- Kyllä, -- vastasi viuluniekka, pannen halkoja takkaan.

Musta kissa pankolla katseli häntä sirkeillä, viheriäisillä silmillään, ja tultuaan nähtävästi siihen päätökseen, että tuo vieras on talon ystävä, alkoi siitä hyvillään kehrätä. Vieras silitteli sen pehmoista turkkia, kiepautti sen seljälleen ja alkoi leikkiä sen kanssa.

-- Pian sinun tulee paha olla, -- puheli hän kissalle, -- sillä minä otan viuluni. Mutta kukaties minä saan sinut lumotuksi, siihen sorttiin kuin kuuluisa Orfeo, josta sinä lienet kuullut puhuttavan.

Samassa astui kelloseppä kyökkiin.

-- Nyt on työt lopussa, -- virkkoi hän iloisesti, -- ja minä jätän kaikki jälkeeni erinomaiseen kuntoon, niin että minä saatan aloittaa huomisesta uutta elämääni keveällä omalla-tunnolla. Emäntä sanoo teidän aikovan soittaa meille jotain. Mielelläni minä kuuntelen säveleitä, vaikka vaimoni väittää, ett'en niinä ole soiton ystävä. Merkillistä, mitenkä vaimo varmasti ratkaisee tällaisia asioita. Asiasta toiseen, vieras! Luultavasti saitte te kuulla kaikki hyvät sotalaivaston kapteenista! Min'en ole jaksanut päästä irti siitä miehestä, vaikka hän on ollut maan povessa jo monta vuotta! Voi sitä aviomiestä, jonka vaimolla on sukulaisia sotalaivastossa!

-- Tai armeijassa, -- naurahti vieras, ottaen viulunsa esille viheriästä pussista. -- Teidän pitäisi olla kiitollinen vähästäkin onnesta. Saattaa olla, että sotalaivasto ärsyttää miehen kulkun kipeäksi, mutta armeija hänet tukehuttaa kerrassaan.

-- Mikähän te oikeastaan lienettekään? -- virkkoi kelloseppä, katsellen vierastansa ilmeisellä mielenkiinnolla. -- Ryhdillenne ja puhetavallenne te olette, niinkuin ihmiset sanovat, gentleman, ja sittenkin te olette kuljeksiva viuluniekka, vailla kotia ja ehkä vailla rahojakin.

-- Suokaa anteeksi, hyvä herra, -- naurahti vieras: -- minä olen 48 pennin onnellinen omistaja. Ja ett'ei mieleenne johtuisi epäillä sanojeni totuutta, niin kas tässä ne on.

-- Ihanhan minä tulen uteliaaksi tietämään, kuka te olette, -- virkkoi kelloseppä.

-- Pian se uteliaisuus on tyydytetty, -- sanoi vieras, nyökäyttäen päätään vanhalle rouvalle, joka oli käynyt työnsä ja istahtanut penkille miehensä viereen.

Hän seisoi heidän edessänsä, sormiellen viulunsa kieliä.

-- Min'en saa päähäni, mikä hitto teitä panee huomenna eroamaan toisistanne, -- virkkoi hän. -- Kuultuanne minun ylentävän historiani, sanotte kai, että minä olen niitä _kurjia_. Mutta teitä tuossa katsellessani, luulen minä, että te olette _hurjia_. No niin, se sikseen. Mitä minuun tulee, on minulta elämä mennyt ihan hukkaan. Itse minä kumminkin tieni valitsin, ja niinpä en osaa syyttää ketään muita kuin itseäni. Ollessani kuritushuoneessa väärennysrikoksen tähden, kuoli minulta äiti. Hänen sydämensä oli murtunut, sanottiin. Mutta siitähän asiasta tässä on jo haasteltu. Päästyäni vapaaksi, päätin koettaa kohota jälleen, juuri äitini muiston tähden. Mutta se semmoinen ajatus oli melkein myöhäistä, vai mitä? Minä haeskelin ja haeskelin jotain toimeentuloa, tietysti, turhaan. Silloin muistui mieleeni viulu: entis-aikoina sanottiin minun soittaneen erinomaisen hyvin. Yritin antamaan soittotunteja, mutta elämäni taru tuli tunnetuksi, ja minä menetin oppilaani. Sitten soitin moniaita viikkoja eräässä orkestrissa. mutta historiani levisi sinnekin, ja minun täytyi lähteä pois. Senjälkeen soittelin Lontoon kaduilla erään harppurin kanssa, mutta eräänä päivänä hän sanoi minua kirotuksi pahantekijäksi ja kieltäytyi minun seurastani. Ja nyt, kun kaikki ovat kääntäneet minulle selkänsä, soittelen minä yksin. Saanko nyt enää olla teidänkään luona, vai pitääkö minun lähteä? Useimmat käskevät minut pois. Minun tunteitani on enää mahdoton loukata, niin että olkaa hyvä ja sanokaa vaan suoraan.

Ei vastannut kumpikaan. Volumnia ja Tuomas Webster tuijottivat valkeaan, niinkuin katselisivat siellä murheellisia kuvia. Kyyneliä oli vanhan rouvan silmissä; alakuloiselta näytti kelloseppäkin.

-- Siis minä lähden, -- sanoi viuluniekka vähän suruisena. Hän ei sormiellut enää soitintansa.

-- Ei, -- virkkoi vanha isäntä ystävällisesti, -- jääkää te vaan tänne. Te olette meidän vieraamme. Me sanoimme teidät tervetulleeksi, ja tervetullut olkaattekin. Olin ääneti hetken aikaa, sillä teidän sananne johdattivat mieleeni minun poikani, joka lyötiin kuolijaksi eräässä päihtyneitten mellakassa viisitoista vuotta sitten. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisiko hänen elämänsä ollut samallaista kuin teidänkin? Meidän pitää ojentaa teille auttava käsi, vieras, hänen tähtensä. Mitäs sanot, Volumnia?

-- Sitä minäkin, -- vastasi vanha rouva yksivakaisena.

Viuluniekka kumartui ja suuteli kunnioittavasti hänen kättään.

-- Näin ystävällisiä sanoja en ole kuullut moneen vuoteen, -- sanoi hän. -- Tuntuu kuin olisin ihan toinen mies. Nyt käy kaikki minulle helpommaksi. Ja nyt musikkia hiukan, -- lisäsi hän hilpeästi. "Yleisön valio mua kuuntelee, vaikk'ei oo monta heitä." Enhän minä ole enää mikään soittotaituri, se tietkäät. Se musikki, mitä kysytään kyläkapakoissa, ei ole kovin korkeata laatua: ei se juuri klassillista ole. Älkää siis olko kovin vaativaisia. Jospa soittaisin jonkun kevätkentän tanssin.

Kenties ei hän ollutkaan mikään taituri, mutta hän osasi saada viulunsa haastelemaan vanhalle pariskunnalle, joka istui tuossa penkillä. Hän oli unohtanut heidät. Hän soitteli ulkona kylän viheriällä kentällä, ja kansa karkeloitsi kevätriuvun ympärillä. Lienee hän kuullut kylänväen huutavan: "pane joutuun, pane joutuun, viulumies!" sillä tahti kiihtyi kiihtymistään eikä näyttänyt yhtään väsyttävän häntä. Mutta nyt ne kuolivat pois, nuo iloiset sävelet, ja niiden sijaan tuli vieno laulu, sellainen, joka jää kuulijan mieleen. Viulu lauloi ja vaikeroi ja vaikeroi jälleen.

Kelloseppä hätkähti ja tuijotti eteensä.

-- Volumnia. -- kuiskasi hän levottomasti, -- missä minä olen kuullut tuon laulun? Niin, nyt tiedän. Minä olen kuullut sitä näitten monien vuosien kuluessa, ja välistä on se vastoin tahtoanikin soinut korvissani. Niin, se on se laulu, jonka meidän poikamme kerran sävelsi minun syntymäpäivikseni. Se on tallella sinulla, Volumnia. Sano, Volumnia, onko tämä unta?

-- Ei, rakas ystävä; ei se ole unta, -- vastasi vanha rouva. -- Se on todellakin meidän poikamme säveltämä laulu. Muistatko, kuinka ylpeitä mc olimme siitä? Me toivoimme hänestä niin paljon, eikö niin? Hän oli niin lahjakas kaikin tavoin. Ralph raukka!

-- Kuinka ne palajavatkaan kaikki, nuo entiset muistot, Volumnia! -- kuiskasi kelloseppä. -- Tuntuu kuin kaikki tuo tapahtuisi nyt juuri.

Hänen päänsä vaipui vaimonsa olkapäätä vastaan, ja vanhan rouvan käsi silitteli noita harmaita kiharoita, niinkuin usein oli silitellyt menneinä päivinä.

Tietämättänsäkin oli vieras tenhonnut heidät, saattanut menneisyyden lumoukseen. He olivat unohtaneet soittajan; he kuulivat vaan hänen soittoansa.

Vieras lakkasi soittamasta, katsahti ylös ja näki, kuinka vanha kelloseppä lepäsi kuni väsynyt lapsi, ja kuinka vaimo silitteli hänen harmaita kiharoitaan.

-- Eihän se toisin saata ollakaan, -- sanoi soittaja itsekseen; -- enhän minä saata vaatia, että he minua muistaisivat. Olen jo niinkin kauan ollut heidän vastuksinaan. Minun pitää taaskin lähteä ulos synkkään yöhön ja olla jälleen yksin.

Hän silmäsi ympärilleen tässä miellyttävässä kyökissä, näki loimottavan takkavalkean, vanhanaikuisen seinäkellon, vaskisen sängynlämmittäjän, hyllyn ja posliniastiat siinä. Kaikki oli niin kodikasta. Hän oli niin hyvillään, nähtyänsä kaiken tuon vielä kerran: sen muisto oli oleva hänelle mieluista. Hän oli juuri pistämäisillänsä viulun viheriään pussiin, mutta samassa katkesi viulusta kieli, päästäen kimeän äänen.

Volumnia Webster heräsi haaveilustaan.

-- Kas, te siinä! -- sanoi hän. -- Sanokaas, mitenkä te tunnette tuon laulun? Mitenkä otitte soittaaksenne juuri sen? Minun pitää saada tietää, miksikä soititte juuri sen?

Vieras ihmetteli tuota uteliaisuutta.

-- Minun täytyy, huomaan ma, kertoa teille tänä yönä kaikki salaisuuteni, -- sanoi hän, murheellisesti myhähtäen. -- Jos tunnustus tekee sydämelle hyvää, niin on minun sydämeni voittanut paljon tänä iltana. Te puhuitte siitä miehestä, joka oli saattanut poikanne harhateille. Teidän sananne kävivät syvälle sydämeeni, sillä ne muistuttivat minulle, mitä minä aikoinani tein samalla tapaa eräälle nuorukaiselle, josta toivottiin paljo, niinkuin kaiketi teidänkin pojastanne. Luultavasti muistelin häntä, soittaessani teille tuota laulua, sillä hän oli sen säveltänyt, ja minä sen ensimmäiseksi hänelle soitinkin. Minusta se on aina ollut kaunis laulu.

Kelloseppä kavahti pystyyn ja tarttui tylysti vieraan käsivarteen.

-- Te tunsitte siis hänet? -- kysyi hän kiihkeästi.

-- Ettäkö tunsin? -- naurahti viuluniekka. -- Me olimme eroamatta yhdessä! Hän oli minun varjoni. Hän oli kokonaan minun vallassani, minä voin kietoa hänet sormeni ympärille, kieputella häntä mieleni mukaan. Hän oli verrattoman hyvä kumppali, pystyi laulamaan iloisia lauluja kenen kanssa hyvänsä, täynnä pilaa ja sanasutkauksia. Voi sentään! Kyllä sille pojalle sai nauraa! Ei ollut toista niin huimapäistä kuin...

Viulunsoittaja vaikeni äkkiä. Vanha rouva nojasi tuolin selkämykseen ja katsoi häneen kiiluvin silmin, niinkuin naarastiikeri, valmiina hyppäykseen. Kelloseppä seisoi muutaman askeleen päässä, kädet lujasti ristissä rinnalla. Hänen kasvoissansa eli, niinkuin elää sen miehen kasvoissa, joka on tekemäisillään päätöstänsä ja koettaa saada selville jonkun salaisuuden.

-- Mikäs teidän on kumpaisenkin? -- kysäisi viuluniekka hermostuneesti. -- Olenko minä tehnyt jotain pahoinpuolin? Olenko sanonut jotain, mikä loukkaa teidän tunteitanne?

Kimeä kiljahdus pääsi vanhan rouvan huulilta. Hän hyökkäsi seinäkaapin luokse nurkassa, sieppasi muutamia papereita ja viskasi ne pöydälle. Hän selaili niitä vapisevin käsin ja löysi vihdoin hakemansa käärön. Hän repäisi sen auki ja otti siitä esille erään nuoren miehen vaalistuneen valokuvan. Hän kohotti sen viuluniekan nähtäväksi.

-- Onko tämä sen ystävänne näköinen, jonka te raastitte turmioon?

Vieras horjahti taaksepäin, ikäänkuin mikä olisi häntä pistänyt. Hänen kasvonsa olivat kalman vaaleat.

-- Hyvä Jumala! -- huudahti hän. -- Hän on juuri se, Ralph Webster!

Valokuva kirposi vanhuksen kädestä.

-- Siis vihdoinkin, -- lausui vanha rouva verkalleen, -- siis vihdoinkin näemme kasvoista kasvoihin meidän poikamme pahimman vihollisen. Maksoipa elää näin kauan, että sai nähdä hänet tuollaisena: sysättynä pois joka kodista.

Vieraan pää vaipui alas. Hän koetti puhua, mutta sanoja ei tullut hänen kielellensä.

-- Menkää! -- sanoi kelloseppä, käyden tylysti hänen olkapäähänsä ja osoittaen ovea. -- Täällä ei ole levonsijaa teille.

Vieras otti viulunsa ja käyränsä ja vehreän säkin ja hiipi ovelle. Sade pieksi yhä akkunoita, ja tuuli ulvoi kamalaa taruansa. Hän pysähtyi ovella ja toivotonnakin toivoi, että vanha rouva heltyisi ja sanoisi ystävällisen sanasenkaan jäähyväisiksi. Jos ihmiskasvot ovat milloinkaan puhuneet selvää kieltä, puolustusta pyytäessään, niin hänen kasvonsa ne tässä viimeisessä silmänräpäyksessä puhuivat selvästi.

-- Mitä te odottelette? -- kysäisi vanha rouva synkästi. -- Menkää, ennenkuin kieleni siteet heltiävät.

Viuluniekka tyrkkäsi oven auki, astui puotiin ja avasi puodin oven. Kovalla ryminällä paiskasi tuuli sen kiini, hänen astuessaan ulos raivoisaan, synkkään yöhön.

* * * * *

Hänen mentyänsä hervahti Volumnia Websterin jännitys. Hän vaipui sohvaan ja purskahti katkeraan itkuun. Kelloseppä kumartui hänen ylitsensä ja, lohdutellen häntä, otti hänen kyyneleiset kasvonsa käsiinsä ja suuteli niitä.

-- Volumnia, -- kuiskasi hän, -- me olemme paljon lähestyneet toisiamme tänä iltana.

Ja vanha rouva hymyili tätä kuullessaan. Hän näki miehensä nostavan valokuvan ylös lattialta ja panevan sen nurkkakaappiin; hän näki hänen ripustavan piippunsa naulaan juuri palkeitten yläpuolelle ja näki hänen korjaavan mieluisimmat työkalunsa tavalliseen säilölaatikkoon.

Kello löi kaksitoista.

-- Sinulla on huomenna pitkä matka, Tuomas, -- sanoi vanha rouva. -- Sinun pitäisi panna levolle. Minun pitää valvoa hiukan kauemmin, saadakseni päällystakkisi korjatuksi.

-- Älä huoli siitä, -- vastasi toinen, ottaen päällystakkinsa hänen käsistään. -- Min'en lähde matkalle huomenna enkä koskaan. Minä jään tänne sinun luoksesi, Volumnia, ja elän nuo kaksikymmentä vuottani täällä. Viuluniekka oli oikeassa, sanoessaan meitä hurjiksi. Saanko minä jäädä, Volumnia? Min'en siedä sitä ajatusta, että nyt eroaisin sinusta.

Ja vanha rouva pyysi häntä jäämään, luvaten puoleksi leikillään, ett'ei hän ole vaivaava häntä sotalaivaston kapteenilla muuta kuin mitä ihan välttämätöntä on. Ja hän haasteli viuluniekasta, tuosta yksinäisestä miehestä, eikä sanonut koskaan voivansa unohtaa rukoilevaa ilmettä hänen kasvoillaan, hänen odotellessaan ovella edes yhtä ystävällistä sanaa. Hän tiesi miehen koko tulevaisuuden riippuvan tästä yhdestä silmänräpäyksestä, Hän katui, että he olivat niin pikaisesti käskeneet hänet pois. Hän muisti, mitä vieras oli puhunut hellyydestä, ja kuinka hän oli sanonut tahtoneensa alkaa alusta, jos hänelle olisi suotu rahtunenkaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Hän unohti, että viuluniekka oli juuri se mies, jonka nimeä hän oli säilyttänyt muistossaan, ainoastaan vihatakseen häntä. Hän ei muistanut muuta kuin että hän oli onneton vaeltaja, jonka hän oli sysännyt ulos synkkään yöhön. Kaikki sääliväisyys hänen sydämensä syvyyksissä heräsi nyt henkiin.

-- Kutsutaan hänet takaisin, Tuomas, -- sanoi hän innokkaasti. -- Ojennetaan hänelle auttava käsi, minkä lupasimme, ennenkuin tiesimme, ken hän oli.

Ja he avasivat puodin-oven ja huusivat häntä nimeltä:

-- Mark Weston, Mark Weston! Tulkaa takaisin meille! Me sanomme teidät tervetulleeksi, niinkuin äskenkin. Meillä ei ole muuta kuin anteeksiantamusta ja ystävällisyyttä teille. Tulkaa takaisin!

Vastausta ei kuulunut.

-- Me tahdomme auttaa teitä, Mark Weston, -- huusi vanha rouva. -- Tulkaa meille!

Tuuli ja sade vastasivat; viuluniekka ei vastannut.

-- Kukapa tällaisessa myrskyssä mitään kuulee! -- sanoi kelloseppä. -- Turha on huudella häntä.

Vastenmielisesti he sulkivat oven ja palasivat kyökkiin. He sytyttivät lampun ja asettivat sen akkunaan. Ja he istuivat takkavalkean ääreen, haastellen nuoruutensa päivistä ja Ralphista ja viuluniekasta.

-- Kun viuluniekka näkee valon, niin hän kyllä tulee takaisin, -- puhelivat he toisilleen.

He vuottelivat hamaan päivän koittoon asti. Myrsky hiljeni ja tyyntyi; valkea takassa sammui.

Mutta viuluniekka ei tullut takaisin.