Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

YKSILLÄ JUURILLA

Kirj.

Beatrice Harraden

Suomensi Samuli S. ["The Clockmaker and his Wife"]

Otava, Helsinki, 1902.

Oli myöhäinen ilta. Rankasti oli tullut vettä koko pitkoisen päivän, ja yhä vieläkin sade pieksi kellosepän kyökin akkunaruutuja. Kellosepän vaimo laski neuloimiksensa käsistään, pani muutamia pilkkeitä takkaan, otti käsipalkeet tavalliselta paikalta, uunin oikealta puolelta, ja liehtoi niillä sammuvaiset hiilet henkiin jälleen. Hän vilkaisi mieheensä, joka istui työpöytänsä ääressä, uutterasti korjaillen taskukelloa.

-- Tuomas, -- sanoi hän, -- ethän sinä miten näe tehdä työtä noin huonossa valossa. Minä panen sinulle kuntoon toisen lampun.

-- Jopa tämä on valmiskin, -- vastasi mies äreästi, nostamatta silmiäänkään työstänsä.

Tuomas jatkoi korjaamistaan; vaimo neuloi edelleen. Huoneessa vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut muuta kuin emännän puikkojen kilkauksia ja valkean ääressä istuvan mustan kissan kehräilyä. Vihdoin putosi kellosepältä joku työkalu. Musta kissa hyökkäsi sen kimppuun ja alkoi kiidätellä sitä pitkin permantoa.

-- Hitto vieköön tuon kasin! -- murahti kelloseppä.

-- Älköönhän toki vielä! -- virkkoi pieni, vanha rouva. Tyynesti nosti hän työkalun takaisin pöydälle ja alkoi silitellä loukattua elukkaa, joka notkean hyppäyksensä perästä oli palannut entiseen toimeensa: katselemaan valkeata.

Pieni, vanha rouva kumartui tuoliltansa ja pyyhkäisi kasvojaan. Hän oli vanhan-aikuisia rouvia; kasvonpiirteet olivat terävät, ja kankeita harmaita kiharoita riippui laihoille poskille. Silmät olivat kirkkaat, läpitunkevat; otsa tiesi älyä; kasvoilla asui melkein levottomuutta herättävä kiihkeä ilme.

Kelloseppä nousi viimein pöytänsä äärestä ja tuli istumaan leikatulla selkämyksellä varustettuun tammisohvaan, jolla oli kaksikin tarkoitusta: suojata ovesta tulevalta vedolta ja olla mukavana, jospa vanhan-aikuisenakin, istumasijana.

Hän otti silmälasinsa nenältään ja piteli niitä käsissänsä.

-- No niin, Volumnia. -- virkkoi hän, -- huomenna meistä sitten tulee ero. Ei tuo lähtö niinkään hauska ole, jos ilma tällaisena pysyy. Kuuletkos, kuinka ulkona sataa?

-- Sadetta sinä kaiketi saat matkallasi, pelkään mä, -- sanoi vaimo. -- Muistanet kukaties, että huomenna on meidän häittemme vuosipäivä. Silloin satoi kuin saavista kaataen, niinkuin nytkin. Se ei ollut oikein hauska enne häiksi.

-- Eipä suinkaan, -- vastasi vanha mies, katkerasti myhähtäen. -- Ystävät ne kyllä koettivat minua estellä ottamasta sinua.

-- Aivan niin, -- sanoi vanha rouva kuivakiskoisesti; -- ystävät ne minuakin koettivat estellä ottamasta sinua.

-- Olisit totellut heitä, Volumnia, -- huokasi mies, heittäytyen tuolin selkämystä vastaan.

Volumnia Webster kohautti olkapäitään ja virkkoi:

-- Emme totelleet kumpainenkaan hyväin ystäväin neuvoja, ja siksipä on meiltä mennytkin hukkaan viisineljättä ajastaikaa elämästämme. Ikävä kyllä. Elämä on lyhyttä, eikä meillä ole oikeutta kuluttaa sitä turhaan. Mutta inhimillisen laskun mukaan on meillä kummallakin vielä parikymmentä vuotta jäljellä, ja se aika tulee meidän käyttää niin hyvin kuin suinkin osaamme. Kaksikymmentä vuotta, -- jo siinä ajassa ennättää yhtäkin saada aikoin.

-- Hassuinta kaikesta, -- sanoi kelloseppä, silitellen mustaa kissaa, -- hassuinta kaikesta, Volumnia, on se, ett'emme ole koskaan ennen tätä ajatelleet. Sanopas nyt mulle, ollaksesi oikein vilpitön, onko sinulla ollut yhtään hauskaa päivää minun seurassani?

Volumnia Webster miettimään.

-- Eipä juuri johdu mieleen, -- virkkoi hän tuokion kuluttua. -- Johtuu vainenkin. Muistan ainakin yhden onnellisen päivän, jonka Lontoossa vietin, kirjoja ja kuvateoksia katsellen. Mutta maltas: kun oikein muistan, niin ethän sinä silloin minun seurassani ollutkaan. Ei, Tuomas, ollakseni vilpitön, ei mieleni kiinny menneisyydessä mihinkään hauskaan, missä sinä olisit ollut mukana. Tosiasia on, että meidän välillämme on aina ollut juopa: se piiri, josta minä tulin, oli niin kerrassaan toisenlainen kuin sinun maailmasi; eikä ainoastaan olosuhteet, vaan koko meidän näkökantamme olivat niin erillaiset. Ja sitä paitsi, minä olin sivistyneestä perheestä. Min'en tahdo olla tyly sinulle, senhän tiedät, Tuomas, mutta samaa ei saata sanoa sinun syntyperästäsi.

-- Tuota sinä olet sanonut minulle monta kertaa, -- vastasi toinen, puoleksi harmissaan. -- Mahdollista on, ettäs olet unohtanut kaikki muut velvollisuutesi, mutta yhtä et ole unohtanut, nimittäin välillisesti tai välittömästi muistuttamasta, että sinun isäsi oli sotalaivaston kapteeni, ja että minun isäni ei ollut sotalaivaston kapteeni. Mutta mitäpäs tuosta! Kullakin pitää olla keppihevonen, enkä minä todellakaan sinulta omaasi kadehdi. Äsken puheltiin hupaisista päivistä ennen vanhaan, eikös niin? Sin'et sanonut muistavasi mitään hauskaa, missä minä olisin ollut mukana. No niin, siinä kohden olen minä pykälää parempi, Volumnia, sillä minä muistan erään varsin onnellisen päivän, jonka yhdessä vietimme Winchesterin tuomiokirkossa. Muistatko, kuinka me katselimme ristiretkeläisiä ja otimme selvää, ken heistä oli ollut kerran, ken kahdesti, ken kolmasti Pyhässä Maassa? Minusta nähden heidän intonsa oli hupsutusta, ja sinä, tapasi mukaan, et ollut yhtä mieltä minun kanssani. Sitten menimme kaupungille ja ostimme tuon seinäkellon. Kas siitäpä johtuu mieleeni: sen viisarit ovat epäkunnossa. Pitää perätä, ennenkuin panen maata. Ja parasta kun perään nyt heti.

-- Nyt olet suunnalta pois, -- virkkoi Volumnia tyynesti, isännän avatessa kellokaapin ovea. -- Min'en ole milloinkaan ollut Winchesterissä.

-- Niin, se on totta se, -- vastasi kelloseppä, kääntyen vaimonsa puoleen, -- et ollutkaan mukana. Se oli onnellisin päivä, mitä minulla milloinkaan on ollut. Winchesterissä veti kaikki huomiotani puoleensa. Siellä tutustuin siihen vanhaan kelloseppään, joka tahtoi myödä minulle liikkeensä. Jos minulla olisi ollut sen verran rahoja, niin ei mikään olisi ollut minulle sen mieluisempaa, sillä tämä typerä kylä on minusta aina ollut kuin mikä hauta ikään. Täällä ei minun taitoni ole milloinkaan päässyt täyteen voimaansa. No niin, ollutta ja mennyttä se on sekin.

Saatuaan viisarit asemilleen, veti hän esille raskaan kultakellonsa ja pani seinäkellon käymään sen jälkeen.

-- Kuules nyt, Volumnia, -- jatkoi hän sitten. -- Taloudelliset asiat jäävät minulta erinomaisen hyvään kuntoon. Minä olen järjestänyt kaikki, niin kuin kuolemankin varalta järjestetään. En ole velkaa kellenkään; saamista minulla on moniahta shillingi tän-iltaisista korjaustöistä. Seinäkello on farmari Garrettin ja taskukello on Mr. Fane'n. Muista antaa ne heille huomenna, ja minkä vähän niistä saat, se tulee sinulle tarpeen jouluksi.

Volumnia Webster teki tuskallisen liikkeen tuolissansa.

-- Oudoksi käy joulu ilman sinua, Tuomas, -- virkkoi hän.

-- Käynee kai, -- vastasi kelloseppä, -- mutta pian sitä tottuu siihenkin, mikä outoa on.

Hän veti taskustaan vanhan-aikuisen kellonsa ja katseli sitä miettiväisenä.

-- Tämä oli aikoinaan sinun veljesi kello. Volumnia; muistathan? -- sanoi hän alakuloisesti. -- Se on ollut seurakumppalinani monta pitkää vuotta. Minun pitää kaiketi antaa se sinulle takaisin, mutta kovasti minä olen sitä kaipaava.

-- Epäilemättä tuntuu ensi alussa oudolta, mutta, käyttääkseni omia sanojasi, pianhan sitä tottuu siihenkin, mikä outoa on.

Vanha kelloseppä puisteli päätään.

-- Ei, Volumnia, -- vastasi hän; -- tätä kelloa olen minä katkerasti kaipaava. Meidän on helpompi oppia unohtamaan ihmisiä kuin esineitä. Me olemme naurettaviin asti kiintyneet yhteen ja toiseen pieneen kapineesen, joka omamme on ollut.

Sanat pyrkivät takertumaan hänen kielellensä.

-- Minä myönnän sen, -- sanoi vanha rouva hetkisen kuluttua; -- saat pitää kellon omanasi.

-- Kiitos, -- virkkoi kelloseppä lämmöllä: -- se oli jalosti tehty. Todellakin, Volumnia, sinä olet ollut minulle ystävällinen monella muotoa, ja minun pitänee sanoa olevani jossain määrin kiitollisuuden velassa sinulle kaikesta, mitäs olet tehnyt minulle ja ollut minulle näitten viidenneljättä vuoden kuluessa. Välistä tuntuu melkein surkealta, että meidän pitää erota, mutta luulenpa sittenkin, että olemme päättäneet kohdalleen. Ja kuulehan nyt, Volumnia, mitä tahtoisin mieleesi painaa: jos naapurit tulevat tänne tiedustelemaan meidän keskinäistä väliämme, niinkuin naapurien tapa on, niin sano heille, ett'emme me eronneet vihapäissä, vaan että olimme kyllästyneet toisiimme. Jos he sitten lähtevät utelemaan vielä enemmän, niinkuin naapurien tapa on, niin käske heidän mennä hiiteen, ja sillä hyvä. Ei he sitten sen enempää kysele.

-- Koetan muistaa, -- vastasi vaimo, käärien kokoon sinipunaista kaulaliinaa, jonka hän vast'ikään oli saanut valmiiksi. -- Täss' on sinun huivisi; muistahan panna se kaulaasi kylmällä ja kostealla ilmalla. Sinä et saa laiminlyödä kulkkusi hoitamista, ja jos aiot elää vielä parikymmentä vuotta, pitää sinun olla hyvin varovainen. Minä puolestani tahtoisin mielelläni saada tietoja sinun terveydestäsi. Kirjoitellaanko toisillemme?

-- Tuskinpa se on tarpeellista, -- virkkoi kelloseppä, mielihyvällä katsellen kaulahuivia. -- Huomisen perästä emme enää itse asiassa elä toisiamme varten, niin että mitäpä sinä siitä, miten minun käy. ja mitäpä minä siitä, miten sinun käy?

Vanha rouva siirsi tuolinsa lähelle häntä ja katseli häntä melkein tutkivasti: hän katseli noita kasvoja, joissa ennen muinoin oli loistanut ystävällisyyttä häntä kohtaan; katseli tuota otsaa, jota hänen kätensä niin usein oli silitellyt sairauden hetkinä; katseli tuota tukkaa, paikoin harmaata, paikoin valkoista. Hän muisteli, kuinka hän ennen vanhaan oli koettanut lukea noita kiharoita, mutta epätoivoisena luopunut yrityksestään. Siinä ne olivat vieläkin, nuo samat kiharat, mutta vanhuuttansa harmaina nyt. Hän muisteli nuorta kelloseppää viisineljättä vuotta sitten, häntä, jonka rakkaus ja miehuus eräänä murheen hetkenä oli valloittanut hänen sydämensä. Ja lempeyttä helähteli nyt vanhan rouvan ääni.

-- Oli aika, Tuomas, -- kuiskasi hän, laskien kätensä hänen käsivarrelleen, -- oli aika, jolloin rakastin sinua hellästi. Tahtoisin, ettäs tietäisit sen ja muistaisit sitä, ollessasi kaukana poissa. Olla hellästi rakastettu, vaikkapa vain vähäsenkin aikaa, -- siinä on sentään jotain.

Kyynel putosi hänen kirkkaasta silmästänsä miehen kädelle. Kelloseppä katsahti ylös ja nähtyään kyyneleitä vaimonsa silmissä, puristi hänen kättään ja pyysi häntä rauhoittumaan. Mutta hänenkin äänensä vavahteli omituisesti, ja huolen ilme asettui hänen kasvoilleen.

Ja niin he siinä istuivat yhdessä, ääneti.

Vihdoin virkkoi vanha rouva:

-- Meidän pitäisi jakaa tänä iltana moniaat muistoesineet. Tuomas. Tuonoin sinä tiedustelit isoisäsi pienoiskuvaa. Se on minulla tallella, yhdessä äitini vanhan muotokuvan kanssa. Kaikki meidän pienet kalliit esineet ovat tässä rasiassa. Katsellaan niitä lampunvalossa; täällä alkaa olla jo siksi pimeä. Kun sitten on päätetty, mikä jää sinulle, mikä minulle, katan minä illallispöydän ja paistan sinulle vähän silavaa ja makkaroita.

He istahtivat vieretysten pöydän ääreen, ja siinä otettiin rasiasta esineet esille, yksi toisensa perästä. Vanhoja muistoja herätti henkiin jok'ainoa kallis kappale, iloisia ja surullisia, omituisesti sekaisin. Siinä oli käädyt, joitten omistajana oli aikoinaan ollut sotalaivaston kapteenin isä; siinä itse kapteeninkin muotokuva, jota Volumnia Webster katseli ylpeydellä, ja johon kelloseppä tuijotti kylmäkiskoisesti. Oli siinä myös somia sormuksia, joista muutamat tunsi omikseen kelloseppä, toiset vanha rouva.

-- Katsos, Volumnia, -- sanoi kelloseppä, -- täss' on äitini hivuksia. tässä omituisessa medaljonissa. Minä en tuntenut äitiäni, mutta minä muistan kerrotun, että kun hän makasi ruumiina, niin leikattiin häneltä hivuskihara ja pantiin minun pieneen käteeni. Tekee niin hyvää, katsella sitä tässä.

Sitten otettiin Volumnia Websterin pienoiskuva viisivuotiaana tyttönä. Kelloseppä katseli sitä kauan aikaa, milloin ihaillen vilkkaita lapsen kasvoja, milloin todellisella mielihyvällä tarkastellen erittäin sirotekoista kultakehystä.

-- Tämä on hienoa työtä, -- virkkoi hän ihastuksella. -- Kenen kultasepän hyvänsä kannattaisi olla ylpeä tällaisesta teoksesta.

-- Sinähän aina tahdoit myödä sen, -- virkkoi vanha rouva pisteliäästi. -- Sinussa on niin vähän sydäntä.

-- Sitä sinä olet sanonut minulle jo monta kertaa, -- vastasi kelloseppä varsin tyynesti.

-- Tämä se kumminkin on helmien helmi, sanoi Volumnia, antaen hänelle erään vaimon pienoiskuvan. -- Ihmiset sanoivat minun olleen äitini näköisen, mutta se oli loukkausta äitiäni kohtaan. Sen kumminkin uskallan sanoa, että nuorempana minulla oli melkein yhtä kirkkaat silmät kuin hänelläkin. Nyt ne eivät ole kirkkaat.

Vanha mies katsahti Volumniaan.

-- Niin, eivät olekaan, -- sanoi hän kriitillisesti.

Hän laski kuvan pöydälle, sen enempää sanomatta, mutta hän oli epäilemättä huomannut kuvan kasvoilla tuon samaisen terävän ilmeen ja puoleksi arkailevan katseen, joka tiesi, että tuolla vanhalla rouvalla oli ollut huolia, ja että ne, kaikesta hänen järkensä jäntevyydestä huolimatta, yhä edelleen painoivat häntä.

-- Tämä on vanha Pietari Goodwin, -- virkkoi Volumnia Webster. -- Hän oli äitini iso-isä. Minä muistan aina hänen omituisen, vehreän takkinsa, hänen ruskean viulunsa ja harmaan perukkinsa, jotka niin hyvin sopivat yhteen. Minä olen oikein ylpeä Pietari Goodwinista.

-- Ainahan sinä esivanhemmillasi ylpeilet, -- murahti kelloseppä. -- Minä puolestani olen oikein kiitollinen, ett'ei minulla niitä koskaan ole ollutkaan. Mutta enhän silti kadehdi sinulta sinun esivanhempiasi. Niinkuin jo ennenkin olen sanonut, on kullakin oma keppihevosensa, ja esivanhemmat ylimalkain eivät ole kovin kallista tavaraa.

Hänen puhuessaan, otti vanha rouva pöydältä nuoren pojan pienoiskuvan ja pudotti sen syliinsä, luullen, ett'ei toinen sitä huomaa.

-- Mitäs sinä siinä minulta salaat? -- kysäisi kultaseppä. -- En minä aio riistää sinulta perheaarteitasi, ja epäystävällistä on olla epäluuloinen minua kohtaan.

-- Se ei olisi milloinkaan johtunut mieleenikään, Tuomas, -- virkkoi vaimo kiihkeästi. -- Aikomukseni oli vain säästää sinua tuskallisilta muistoilta. Katso, jos tahdot.

Hän ojensi miehellensä pienen kuvan ja kumartui hänen ylitsensä, sanaakaan sanomatta.

-- Meillä ei ole kovinkaan paljoa syytä olla ylpeitä jälkeisestämme, Volumnia, -- sanoi kelloseppä katkeruudella. -- Hän on hyvinkin lupaavan näköinen tuossa kuvassa; eikös ole? Mutta vähiinpä se hänen elämänsä työ supistui. Hän katseli elämää hienon maailman silmillä, mutta eipä liene kovinkaan hienon maailman tapaista kuolla juopuneitten mellakassa. Tuoss' on. Sinä rakastit tuota poikaa niin suuresti, että sysäsit minut ihan syrjään. Kaikki sinun ajatuksesi liittyivät häneen.

-- Voi sentään! Sinä olit aina niin tyly, -- virkkoi vanha rouva kiivaasti.

-- No niin, jätetään se asia sikseen, -- sanoi kelloseppä, lyöden nyrkkinsä pöytään.

Samassa kuului koputus puodin ovella, ja Volumnia virkkoi:

-- Joku taisi koputtaa.

-- Joutavia! -- sanoi isäntä. -- Sinun korvasi ovat liian herkät.

-- Ja sinun korvasi ovat mielestäni aina olleet liian tylsät, Tuomas, -- vastasi emäntä. -- No, kosk'et sinä liikahda paikaltasi, niin lähden minä avaamaan oven.

Hän avasi sen. Portailla istui muuan mies.

-- Koputitteko te? -- kysäisi vanha rouva, kun mies oli noussut ja seisoi nyt hänen edessään.

-- Koputin, -- vastasi hän. -- Olin niin rohkea. En nähnyt tulta koko kylässä muualla kuin teillä. Olen astunut niin monta virstaa, ja nyt on niin kamala ilma. Levähdin teidän talon portailla, ja kiusaus oli niin suuri, ett'en malttanut olla kopauttamatta.

Emäntä viittasi häntä astumaan puotiin.

-- Tehän olette läpimärkä sateesta, -- virkkoi vanha rouva ystävällisesti. -- Käykää kyökkiin lämmittelemään ja olkaa tervetullut.

Vieras nojasihe puotipöytää vastaan. Vettä tippui hänen kasvoiltansa, rikkinäisestä nutustaan ja vaaleista viiksistään. Hän oli nähtävästi kuljeksiva soittoniekka, hänellä kun oli kainalossaan viulu ja käyrä viheriässä pussissa, ja se olikin ainoa osa hänessä, mikä oli säilynyt kuivana. Hän oli kookas, heikkorakenteinen mies, noin neljänkymmenen iässä. Hänen kasvoillaan asui kärsimyksen leima, mutta jotain humoria oli jäänyt hänen suunsa pieliin, ja koko hänen olennossaan oli jonkinlainen ryhti, jota ei köyhyyskään ollut saanut häneltä ryöstetyksi.

Uteliaana ja samalla ystävällisesti katseli häntä vanha rouva.

-- Tepä olette viheliäisessä tilassa, -- virkkoi hän, ottaen hänen viulunsa ja laskien sen varovasti puotipöydälle. -- Älkäähän peljätkö: en minä ensi kertaa viulua pitele. Olen oikein iloinen, että haitte turvaa täältä. Ei raatsisi ketään käskeä pois tällaiseen Herran ilmaan.

-- Minä katsahdin akkunasta sisään, -- sanoi vieras, puoleksi haaveksien. -- Minä näin teidän kumartuvan katselemaan jotain esinettä, ja silloin tuntui melkein kuin olisin tuttujen luokse tullut. Ja niinpä koputin kuin koputinkin.

Vanha rouva toi vieraansa kyökkiin ja, kääntyen siellä miehensä puoleen, virkkoi:

-- Tuomas, täss' on vieras, joka hakee suojaa meiltä.

-- Terve tultua, -- sanoi kelloseppä, astuen tullutta vastaan. -- Terve tultua, kenpä lienettekin. Mutta hittojakos te läksitte tällaiseen ilmaan ensinkään?

-- Onhan sitä maailmassa koditontakin väkeä, -- vastasi viuluniekka myhähtäen, -- ja minä satun olemaan sitä kovan onnen joukkoa.

Kelloseppä naurahti.

-- Istukaahan tuohon sohvaan ja lämmitelkää, -- sanoi hän; -- emäntä laittaa meille illallista. Minulla puolestani on nälkä, ja te -- suokaa anteeksi suorat sanat -- te näytätte siltä kuin olisitte nälkään nääntymäisillänne.

-- Niin olenkin, -- vastasi viuluniekka, vaipuen sohvaan. -- Mutta, uskokaa minua: tällainen koditon ja leivätön joukko se tottuu tilaansa. Oppii lyömään leikiksi kovat kolttoset. Niin, katselkaapas tätä nuttuani. Eikös siinä ole palanen humoria?

-- On siinä ainakin reikiä hyvä joukko, -- virkkoi vanha rouva nauraen. -- Ja märkä se myös on, niinkuin nuttu ikään saattaa olla. Riisukaa se, niin minä panen sen kuivamaan.

-- Ei siinä kehumisen varaa ole, -- sanoi vieras vilkkaasti. -- Mutta kerran olin keikari minäkin, uskokaa pois! Minun oli tapana korskeilla somalla puvullani, ja paidanrintani olivat jotain sellaista, jota sopi katsella ja ihailla. Jalkineet oli minulla uusinta mallia, ja takki istui kuin valettu. Mutta mitäpä siitä! Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä.

-- Niinpä näkyy, -- virkkoi kelloseppä, joka oli pannut silmälasit nenälleen, tarkastellakseen vierasta, ja lisäsi sitten:

-- Oletteko astunut paljon tänä iltana?

-- Olen niinkin, -- vastasi vieras vilpittömästi, -- lopulta ei enää kurssistakaan ollut tolkkua, vaikka eipä sillä väliä, minne minä menen. Kovaa ne saavat kokea kaikkialla tällaiset kulkevat viuluniekat. Ihmiset kuuntelevat soittoa mielellään, mutta eivät mielellään maksa. No niin, siinä olen minä heidän kanssaan osaksi yhtä mieltä: en minäkään ylimalkain maksa mistään. Muutamilla näet on jo sellainen tapa.

-- Asiasta toiseen, -- sanoi Volumnia Webster, leikaten silavaa paistinpannuun, -- minä panin teidän viulunne puotipöydälle; märkä lienee sekin. Tuopas se tänne, Tuomas, ole hyvä; minä kuivaan sen. En minä sitä raoille paahda, mutta sen verran vaan lämmittelen, ett'ei se luuvaloa saa. Niin teki isä vainaakin, sotalaivaston kapteeni.

-- Nyt se kapteeni taas kummittelee, -- murahti kelloseppä puolittain itsekseen ja läksi noutamaan viulua.

-- Minun isäni, sotalaivaston kapteeni, -- jatkoi vanha rouva, -- oli soiton harrastaja ja soittelikin vähäsen tuolla vanhalla, mustuneella viululla, joka riippuu seinällä. Minä näytän sen teille perästäpäin.

-- Olisipa hauska soitella sillä, -- sanoi vieras vilkkaasti.

-- Saatte kyllä soitella, -- vastasi vanha rouva ystävällisesti. -- Kiitos, Tuomas.

Vanha rouva otti viulun ulos pussista ja lämmitteli sitä valkean edessä sopivan matkan päässä, hän käänteli sitä, tutkistellen ja myhäillen surunvoittoisesti, ikäänkuin murheellisia muistoja olisi tulvinut hänen mieleensä.

-- Se on aivan tavallinen kapine, -- virkkoi vieras, mielenkiinnolla seuraten vanhan rouvan toimia. -- Onnen päivinä oli minullakin kaunis viulu. Siitä on pitkä aika nyt. En luullut silloin, että minusta tulee kuljeksiva soittoniekka, jonka sävelissä lapset ja tytöt tanssivat ja miehet juovat. Minussa oli kunnianhimoa silloin.

-- Onkos nyt? -- kysäisi Volumnia Webster, vetäen takan oikealta puolelta esille paistinvarrasta.

-- Kyllä, -- naurahti vieras, kavahtaen seisomaan; -- minun kunnianhimoni käskee minua nyt auttamaan teitä näitten leipäpalasten paahtamisessa. Minä olen mainio paahtaja.

Vanha rouva ojensi hänelle vartaan ja empimättä jätti paahtamisen hänen huoleksensa. Noissa vieraan liikkeissä oli jotain hauskaa, joka tarttui itse kelloseppäänkin ja hänen vaimoonsa. Hän veti väkisinkin heidän myötätuntoisuutensa puoleensa. Vanha rouva huomasi, kuinka mieluista tämä apulaisen toimi hänelle oli, ja niinpä hän pyysi vieraan nostamaan tuoleja illallispöytään ja tuomaan vadin kyökkipöydältä.

-- Ette usko, kuinka mieluista minun on olla tässä hauskassa kyökissä. -- sanoi hän, asetellen vanhan rouvan kanssa silavanpaloja vatiin. -- Yksin se, joka on ollut ulkona yön pimeässä, osaa oikean arvon antaa räiskivän takkavalkean lämmölle ja loimolle ja niitten ystävällisyydelle, jotka ovat kutsuneet miekkosen tämän valkean ääreen. Siitä on niin pitkä aika kuin minä viimeksi olin missään kodissa. Olin jo melkein unohtanut, miltä kotiliesi näyttää, ja oikein tuntuu hekumalta, kun miestä kohdellaan sellaisena, jossa vielä on palanen inhimillisyyttä jäljellä. Tämä jo yksistään on melkein yhtä hyvä kuin teidän valmistamanne illallinen. En saata sanoa, että siitä juuri nälkä lähtisi, mutta alakuloisuuden se ainakin ajaa pois.

Kotvasen kuluttua istuivat he kolmisin pöydässä. Vieras söi vahvasti sianlihaa ja makkaroita: hyvän kyydin häneltä sai paahdettu leipä ja Hollannin juustokin, ja saman säälimättömän kohtelun alaiseksi joutui kotitekoinen hyytelö, joka hänen puheensa mukaan oli sellaista herkkua, ettei sitä elonteillä usein tapaa.

-- Ei minusta olisi tällaisen hyytelöpurkin paimeneksi enempää kuin koulupojastakaan, -- sanoi hän, kääntyen emäntään, joka mielihyvällä näki vieraansa niin onnellisena. Kellosepän oli hauska hänenkin: hän täytti alinomaa vieraan kahvikupin ja näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella.

-- Tämä se miestä lämmittää, -- sanoi viuluniekka, nojaten tuolinsa selkämykseen. -- Oikein minä elvyn jälleen. Ei meikäläisellä miehellä joka päivä tällaista illallista ole, ei vainkaan. Kuljeksivan soittoniekan pitää ottaa mitä kulloinkin saa, ja väliin ei hän saa yhtään mitään. Silloin hän soittelee säveltänsä yksikseen ja pitää sitä ruokanaan sekä juomanaan tai nääntyy siihen, ja mitä pikemmin hän nääntyy, sitä parempi, vai mitä? -- liitti hän, isännän puoleen kääntyen.

-- Kaikki riippuu siitä, mitä luonnetta kukin on. Maailma ei hänen kuolemastaan rikastune eikä köyhtyne, -- huomautti kelloseppä, kaataen höyryävää kahvia teevadille ja puhallellen siihen. -- Mitä heidän omaan toivomukseensa tulee, niin useimmat heistä pitelevät kynsin hampain elämästä kiinni. Minä puolestani olen jo vanhanpuoleinen mies, mutta yhä vaan minäkin soisin eläväni, niin kauan kuin vain koossa pysyn. Eipä silti, että minä olisin erittäin onnellinen. Volumnia, vaimoni, lupaa minulle parikymmentä vuotta, jos vaan hoidan itseäni hyvin. Mitäs te siitä arvelette?

Vieras rupesi nauramaan.

-- En minä teitä osaa kovin lujaksi sanoa, -- vastasi hän: -- mutta aivan varmaan on teillä enemmän elämää pikkurillissä kuin minulla koko ruumiissa. Ja sitä paitsi, onhan teillä enemmän tilaisuutta pitämään huolta itsestänne kuin minulla. Minun ei käy ottaminen lukuun, millainen ilma milloinkin on; teidän kyllä käy.