Chapter 3

»Herran tähden, olen jo aikoja sitten huomannut, että kätenne ovat kauniit, rouva, ja otaksuttavasti myöskin voimakkaat.»

»Vai niin -- vai olette sen huomannut?»

»Ja Teidän silmänne panevat minut uskomaan, että kätenne osaavat olla hyvät. Mutta katsokaa, rouva Mörk, avioliitossa tarvitaan suorastaan laupiaita käsiä.»

»Kerro hänelle, Letta», huusi Jakob, joka oli kulkenut edestakaisin ripustamassa päällysvaatteita naulakkoon, »että meillä on savustettua lohta ja munakokkelia ja sitäpaitsi vielä muutakin hyvää, niin saat nähdä, miten leppeäksi hän tulee.»

»Sanokaa minulle, herra Berven», puhui Alette vähän myöhemmin tarjotessaan vieraalle illallispöydässä teetä -- »uskotteko, rehellisesti sanoen, oikeastaan kenenkään naisen maan päällä olevan kyllin hyvän Jakobin vaimoksi?»

»Minä uskon aivan yksinkertaisesti, että se on hallintoasia, rouva -- että Jakob on niitä, joita on kotioloissa hallittava... Voitte olla notkea kuin pajunoksa ja ihana kuin enkeli, mutta ellei Teillä ole sitä kykyä, niin -- tiedättehän, että minä tunnen hänet, olen hallinnut häntä kyllin kauan.»

»Sinä olet nyt aina luullut olevasi neropatti» -- pisti Jakob väliin -- -- »Mutta pitäisipä sinun ymmärtää, että minä olen utelias tietämään, millä asioilla oikeastaan liikut, Jörgen.»

»Niin, katsopa, aion käydä metsäkauppoihin -- aloittaa tietenkin hiljaa ja varovasti -- tiedäthän, että isäni konttorissa kotona oli kylliksi sitä lajia, ja aina sitä jonkin verran vihiä jää. -- Kiitoksia paljon, rouva!»... hän laski kädestään leipäkorin ottamatta mitään. -- »Ja joka tapauksessa minulla on seitsemäntuhatta kruunua, millä aloittaa, ja päälle päätteeksi sinä täällä, jolta voin saada juriidista ja asiallista apua... Kiitoksia, en enempää... Vai anjovista, kiitos, kyllä»... Hän otti hajamielisenä kalan kahveliin ja kääntyi taas Jakobin puoleen:

»Tunnetko ollenkaan lännenpuoleisia metsiä?»

»Mutta nyt teenne ihan jäähtyy, herra Berven.»

»Kiitoksia paljon, rouva; juon sitä mieluimmin kylmänä, -- tiedätkö, onko siellä suuria metsiä, jotka aiotaan myydä Anders Etnedalin pesän laskuun; niihin tekisi mieleni päästä käsiksi, näetkös. Siellä päin asuu näppärä metsäntuntija, yksi isäni entisiä lukijoita, jolta kyllä saan tarkempia tietoja.»

»Ole vain varuillasi; se väki ei juuri tunne toveruutta pelissä.»

»Noo, on minulla muitakin lähteitä, -- ja osaanhan itsekin arvostella. Aion lähteä niitä katselemaan, kulkea ne ristiin rastiin, ruveta metsämieheksi.»

»Onko sinulla niiden seutujen karttoja?»

»On kyllä, tuolla matkalaukussani.»

»Tuopa tänne!»

He levittivät kartan pienelle sivupöydälle ja tutkivat sitä sekä pitkin että poikin, ennenkuin joutivat syömään taas.

Innoissaan he eivät huomanneet, että saivat uudet lämpimät lautaset linnunpaistia varten; juttelivat vain, vaikka Alette tarttui Jakobin sormeen muistuttaakseen häntä. Pieni ohimennen lausuttu kohteliaisuus erinomaisen paistihillon johdosta; mutta muuten ikäänkuin ei emäntää olisi talossa ollutkaan!... Alette olisi saanut panna tarjolle mitä hyvänsä -- ei ollut olemassa muita kuin Berven ja Jakob.

Vihdoin he käänsivät tuolinsa vastatusten, niin että he käsivarsillaan vetivät pöytäliinan vinoon, ja Berven pyysi hajamielisesti saada teekannun siirretyksi pois takaansa.

Alette tunsi vähitellen kasvojensa jäykistyvän, -- niin kokonaan liikaa hän tunsi siinä olevansa. He eivät kuulleet, kun hän tarjosi -- silloin tällöin tuli vain jokin tyhjä kohteliaisuus ja Berven muisti virkkaa: »ehkä me vain Teitä pidätämme, rouva».

Ei muuta kuin liikeasioita -- miten kummalla he saattoivatkaan innostua noin ikäviin asioihin... Ja sitten ihmetellä, minnehän maailman ääriin se tai se mainio mies ja toveri oli joutunut.

Jakob ei edes kertaakaan katsahtanut häneen koko aikana. Alette seisoi hetkisen hänen tuolinsa takana ja nojaten käsivarttaan hänen olkaansa antoi sormiensa lipua hänen tuuhean niskatukkansa läpi; kiusasikin tahallaan häntä hieman; mutta Jakob oli vain kuin poissa.

Ja kun he sitten vihdoin viimein nousivat pöydästä ja hälisten ja nauraen menivät saliin, niin Jakob tuskin muisti kiittää ruoasta. Sen verran käyttäytymistapaa oli toki Bervenissä!

Sitten tuli Jakob ovelle piippu kädessä ja huusi, että totitarjotin tuotaisiin alas huvimajaan; -- »eikö niin, Jörgen?» -- kääntyen tämän puoleen. Hän katsoi niin iloisena ja huvitettuna Lettaan, kuin olisi tämä ollut kaikkein hauskinta, mitä hän saattoi keksiä.

-- Alette käveli taas yksin kodikkaasti järjestetyssä salissaan.

... Tuo Jörgen Basberg Berven, hän oli siis ollut Jakobin ystävä ja uskottu monta vuotta ennen häntä -- ollut perillä kaikista hänen ajatuksistaan, jakanut hänen ilonsa ja vastoinkäymisensä...

Lopulti tuntui hänestä, kuin omistaisi Berven osan hänen Jakobistaan.

Hän johtui ajattelemaan tuolla kirjoituspöydällä olevaa sähkösanomaa -- hänen mieleensä ei ollut juolahtanut ottaa sitä siltä kannalta; mutta oli se todella jotenkin häikäilemätön ilmoitus -- oikein komentava -- melkein kuin sysäys hänelle: nyt he tahtovat jutella kahden kesken!... »Kaikki syrjäiset», sanottiin siinä, -- kuulosti siltä kuin hänkin sisältyisi siihen määritelmään.

Siellä he istuivat tunti tunnin jälkeen yöhön asti.

Alette oli sytyttänyt yölampun ja virui vuoteessaan kuunnellen ja odottaen, milloin kuulisi heidän eroavan. Berveninhän oli määrä lähteä hotelliin yöksi.

Vihdoin he puhelivat jo puutarhaveräjällä. Kylläpä ne nauroivat...

Että saattoivat seisoa siinä niin kauan!

Sitten tuli hiljaisuus. Hän huokasi helpotuksesta.

Mutta puhetta jatkui kadulla portaiden edessä. He olivat taas päässeet kiinni johonkin, josta ei tahtonut loppua tulla.

Nyt hän kuuli selvään, miten Berven sanoi hyvää yötä.

Jakob se tuota juttelua venytti ja aloitti aina uutta...

He olivat varmaankin istahtaneet portaille!

Hän pisti jalat tohveleihin, meni ikkunan luo ja siirsi varovasti uudinta syrjään. Berven raapaisi tikulla tulta, niin että se valaisi hänen kasvojaan ja sikarinpätkää. He olivat lähtemässä hotelliin. Bervenillä oli matkahuopio hartioillaan, ja Jakob seurasi häntä iloisena ja vilkkaana. Vielä kulmauksen takaa kaikuivat heidän äänensä.

Alette ei kestänyt enää; hän istahti ja itki harmista.

Tuolla hän vihdoin tuli! Alette kuuli hänen askeleensa autiolta kadulta ja sitten portaista, ja hän vilkaisi peilistä itkettyneitä kasvojaan.

Hän aikoi ensin hautoa silmiään, mutta jätti sen sikseen; Jakob saisi nähdä, miten hän oli itkenyt. Hän otti saalin ympärilleen ja istahti odottamaan; hän ei suonut Jakobille sitä lohdutusta, että muka välinpitämättömänä oli pannut maata.

Jakob tuli hilpeänä sisään ja aloitti mitään aavistamatta hellästi:

»No, vieläkö valvot, Letta hyvä? Ja minua odottaaksesi? Olisit vain pannut maata ... mutta sellaisiahan te naiset olette. Et usko, miten olemme jutelleet. Ei hän ole mistään kotoisin, ennenkuin pääsee hänen kanssaan kahden kesken. Mitä hän pöydässä puhui, se ei ollut minkään arvoista. -- -- Mitä -- etkö pitänyt hänestä ... jonkin kokkapuheen tähdenkö? Minä sanon sinulle, että tulet pitämään hänestä yhä enemmän, mitä enemmän häneen tutustut; hän on nyt kerta kaikkiaan naisseurassa vähän hermostuttava. Mutta Letta -- käännytkö pois minusta? Työnnätkö minut luotasi? Onko hän ... olenko minä... Mutta Letta-kulta, kuulehan toki!»

»Niin, jatka vain, kuten olet tehnyt koko illan.»

»Minä? -- oletko jostakin pahoillasi, olenko loukannut sinua jollakin tavoin?»

»Eihän toki, Jakob, miten voit sellaista ajatellakaan, -- ylenkatsonut minua vain koko illan ... ja sinä tiedät hyvin, etten minä voi puoliani pitää. Luulin todellakin, että tahdoit näyttää, että sinulla on vaimo talossa. Mutta en totta tosiaan saanut paljon huomiota osakseni; melkeinpä häpesin palvelustytön edessä, joka huomasi, miten liikaa minä olin.»

»Olisit vain sanonut minulle sanan, antanut minulle viittauksen ... siitä on niin kauan, kuin tapasimme toisemme, näetkös. Ja Jörgen on nyt kerta tuollainen, unohtaa kaikki.»

»Jörgen ja Jörgen -- mitä minä tuollaisesta huonosti kasvatetusta miehestä välitän... Mutta sinä et voi tarkoittaa, ettet ymmärrä olleesi sydämetön, Jakob!» -- hän nousi ja katsoi häntä silmiin liikutuksesta ihan kalpeana.

»Minäkö sydämetön ... sinua ... sinua kohtaan?»

»Oh!» Hän kääntyi pois kohauttaen olkapäitään ikäänkuin tahtoen päästä hänestä vapaaksi -- ja vaipui taas istumaan.

»Mutta Letta, kuulehan toki!»

Letta tuijotti epätoivoisena käsiinsä, joita hän lujasti puristeli; hän nähtävästi ei tahtonut tai voinut kuunnella Jakobia, huokasi vain vähän väliä...

»Mutta mikä ihmeessä sinun on? Jokin on siis kovin sinuun koskenut?»

»Sano minulle suoraan, Jakob, oletko puhutellut minua tai edes katsonut minuun koko tänä iltana?»

»Enkö ole -- olenhan, Letta; mutta katso, ensi kerran taas tapasimme -- -- --»

»On tosiaankin hyvin mairittelevaa minulle, että sinulla on niin paljon uskottavaa ystävällesi. Ja kun sinä lisäksi niin selvästi osoitat, miten aivan liikaa minä olen, minä, vaimosi --».

»Oh, Letta, elä nyt rupea liioittelemaan! Ikäänkuin sinä et tietäisi, että kannan sinua käsilläni, rakastan sinua niin, että -- minä vain en ymmärrä, mistä tämän kaiken olet nyt päähäsi saanut. Minä tulen kotiin niin iloisena» --.

»Niin, polje minua vain oikein jalkojesi alle! Osoita vain oikein selvään, miten liikaa minä olen, koska se sinua niin huvittaa. Mutta sen minä sanon sinulle, Jakob, että huomenna minä en astu jalallanikaan ruokasaliin. Voitte syödä aamiaisen kahden kesken, niinkuin söitte illallisenkin; -- riittää, palvelustyttö on tarjoamassa.

»Mutta Alette --»

»Pääsen siten ainakin tuntemasta, miten ylenkatsottu minä olen... Oh, sinä olet loukannut minua niin syvästi, niin syvästi, Jakob!» -- Hän kumartui ja painoi nyyhkyttäen kasvot käsiinsä, ja Jakob koetti turhaan niitä irroittaa.

»Mutta etkö nyt ymmärrä, että omiin liikeasioihinsa hän oli niin kiintynyt, -- hän aikoo panna täällä pystyyn jotakin uutta. Täytyyhän sinun toki käsittää, että on olemassa liikeasioita, joissa naiset eivät juuri voi olla mukana...»

Alette kavahti tuolissa suoraksi.

»Kyllä olet koko juristi, Jakob! Nyt tahdot selviytyä asiasta -- nyt hän on vain liiketuttava! Sinä tiedät ihan hyvin, mitä minä tarkoitan. Olisit vain sanonut minulle, että minun paikkani tulee vasta sen ja sen ystäväsi jälkeen... Mutta minulla ei ole ketään muuta, josta pitäisin enemmän kuin sinusta», hän puhkesi hillittömästi puhumaan --. »Elä koske minuun, elä koske... Tämä on niin häpeällistä, niin häpeällistä!... En tiedä, minne tämän jälkeen pakenen...»

»Minne sinä pakenet? Onko sinulla muualla olopaikkaa kuin minun luonani, Alette?... Elä nyt enää ole suutuksissasi, kuulehan... Myönnän olleeni kovin ajattelematon, oikein kauhean itsekäs sinua kohtaan -- miten vain tahdot; -- mutta katsahda toki minuun. Saat nähdä, että huomenna on toisin. Ja Letta, ethän sinä nyt niin huikean hullu ole, että todellakin luulet minun pitävän kenestäkään ihmisestä edes lähimainkaan niinkuin sinusta... Tämä on niin kaunis, Alette»... Letta makasi yhä hänestä pois kääntyneenä, käsivarsi, johon Jakob oli tarttunut, selän takana. -- »Sinähän ymmärrät, etten salli kenenkään olla sinulle epäkohtelias. Voit olla varma siitä, että korjautuu se asia, minä kyllä --»

»Ethän vain aio hänelle mitään virkkaa?» kysyi Alette katsoen pelästyneenä Jakobiin.

»Virkkaa -- en, mutta minä --»

»Ja sitten *hän* rupeaisi armolliseksi -- se vielä puuttuisi»...

»No, en virka mitään.»

»En pane jalkaanikaan ruokasaliin.»

»Kyllä sen sentään teet, ystäväni -- tahtoisinpa nähdä sen rouvan, joka voi herättää kunnioitusta siinä määrin kuin sinä. Sinussa on jotakin erikoista, Alette... Niin, sen sanoi Jörgenkin. Hän oli oikein ihastunut sinuun, tiedätkö. Me puhuimme sinusta myöhemmin sangen paljon.»

»Elä luule, että minä rahtustakaan välitän siitä, mitä hän minusta pitää tai ei pidä. Minä välitän vain sinusta, Jakob!» Hän kiersi käsivartensa Jakobin kaulaan. -- »Sinä et saa hänelle hiiskua tästä sanaakaan -- lupaathan sinä sen»...

* * * * *

-- Aamiaista syötäessä -- hieman kiireisesti, koska Jakobin oli jouduttava konttoriin -- katseli Jörgen Berven tutkivasti milloin isäntään, milloin emäntään. Hän tunsi ilmassa jonkinlaisen viileyden, niinkuin ukkosilman jälkeen, joka on purkautunut jossakin läheisyydessä; eräänlainen tyynempi, hieman muodollinen ystävällisyys vallitsi nyt eilisen vapaan, vallattoman toverillisen hilpeyden asemesta. Jo silloinkuin Letta soma aamupuku yllään astui sisään reippaana ja miellyttävänä, kädessä ruokaliinan peittämä muna-astia, ja kysyi, miten hän oli nukkunut, luuli Berven huomaavansa itkun jälkiä nuoren rouvan silmäluomissa. Ne tuntuivat ikäänkuin teennäisiltä, näin aikaisin aamulla; mutta lemmon suloinen tuo rouva oli ja komea ryhdiltään, jonka hän erinomaisesti osasi päästää näkyviin.

Päivällispöydässä Jakob oli hyvin huomaavainen ojentaen ystävälleen liemilautasen, jonka rouva oli täyttänyt, ja koetti lakkaamatta saada vaimonsa mukaan keskusteluun. Hän kyseli ja jutteli hänen kanssaan paistista, kun se tuotiin pöytään, ja kiinnitti huomionsa siihen, miten Letta sitä leikkasi -- Jakob, joka ei koskaan ajatellut, mitä hän söi. Ja sitten hän keskeytti Jörgenin, kun tämä yritti taas puhua liikeasioista. »Niistä myöhemmin», hän sanoi, »ymmärräthän, ettei Alette tahdo istua tässä sellaista kuuntelemassa. Konttorissa, ennenkuin lähdet.»

Ja sitten he keskustelivat pääkaupungin naisista ja tapahtumista, ja teatterista ja kaikesta sellaisesta, mistä Jörgen ei välittänyt hituistakaan eikä Jakobkaan -- sen hän huomasi.

Oliko mies jo joutunut tohvelin alle?...

IV.

»Huh!»... Alette ripsautti musteen pois hienovartisesta kynästään, -- »en todellakaan tiedä, mistä kirjoittaisin... Että tänään on harmaa syksyinen ilma, että katu tuolla ulkona on yhtenä sohjona, johon puiden keltaisia lehtiä on sotkeutunut -- siinä kaikki, mitä kykenen saamaan kokoon; entä sitten, -- en totta tosiaan tiedä, mitä muuta minä Ingeborg Gramille kertoisin.»

Hän nousi kärsimättömänä pienen kirjoituspöytänsä äärestä, joka oli täynnänsä kaikenlaisia pikku kapineita, ja sulki hienokantisen juhtinahalle tuoksuavan kauniin kirjesalkkunsa... »En muuten luule, että naimisiin mentyä enää onkaan niin paljon kirjoittamista. Kertoisinko, että olemme toistamiseen käyneet vieraisilla apteekkarilla ja voutilassa, missä kaikki oli ihan kuin edelliselläkin käynnillä. Tai kuvailisinko tätä huonetta seitsemännen kerran?» Hän katseli hieman ikävystyneenä ympärilleen; -- kaikki oli täydellistä, siitä ei enää ollut mitään sanomista.

Toinen käsi vyötäisillä hän kulki pari kertaa hitaasti ja rouvamaisen arvokkaasti edestakaisin huoneessa ja istahti sitten tuolille ikkunan ääreen.

Ulkona ei muuta kuin lokaa ja kaksi sateenvarjoa kamppailemassa tuulen kanssa... Hame korvissa koetti eräs vaimo saada suurta koriaan toisesta ovenpuoliskosta leipurin puotiin ... ei ketään tuttua kadulla.

Tuossa meni Krabbe sadeviitta hartioilla kouluunsa. Ei ollut helppo päättää, oliko hän kyttyräselkäinen vaiko vain kumaraniskainen; sade valui pitkin sateenvarjon kärkiä ja tippui varmaan hänen pitkästä nenästäänkin, hänen pysähtyessään filosofeeraamaan. Väliin hän seisahtui ja lähti taas jatkamaan kulkuaan.

Alette nousi ja meni kyökkiin. Siellä oli kylmä; liian aikaista oli vielä sytyttää tulta hellaan päivällistä varten ... kaikki oli paikoillaan ja valmiina ja kiiltävää, tuntui melkein kolkolta.

Häntä hieman värisytti ja palelsi. Hän vilkaisi eteiseen. Oli siellä vieraita, konttorissa, oven edessä näkyi märkiä jälkiä; hän ei voinut mennä Jakobinkaan luokse!...

Ei ollut muuta neuvoa kuin ruveta ompelemaan kanavatyötä, jotta aika kuluisi päivälliseen asti, tai -- hän otti romaanin ja istui keinutuoliin.

»Kunpa kerrankin tuossa kirjassa jotakin tapahtuisi!» hän huudahti kärsimättömänä; hän selaili nopeasti lehtiä, ennenkuin alkoi lukea.

Salin kello löi puolet tunnit ja kokonaiset, ja hän kuuli Karenin kyökissä taittavan päreitä sytyttääkseen tulen...

Kuului ääniä, palvelustytön ja toinen karkeampi...

Saammepa nyt puita uuniin, oikeita mäntyhalkoja!» lausui Jakob astuen tyytyväisenä sisään; -- hän oli ollut paljain päin ulkona sateessa näyttämässä miehelle, joka toi halkokuormat, minne ne oli pinottava... »Ja maksettu ne on, tiedätkö» -- hän kumartui suutelemaan vaimoaan. »On siinä nyt vähäksi aikaa, neljässä sylessä»...

»Hui, kylläpä olet märkä, Jakob, olisit voinut ottaa sateenvarjon... Mutta kenen kanssa olet istunut tuolla konttorissasi, sieltä kuului puhetta?»

»Kenenkö -- tietysti sillä oli asiaa.»

»Tahtoi saada haasteen tai miksi sitä nyt sanotaan?»

»Ha, ha, ha, -- ei, sitä hän ei todellakaan tahtonut.»

»No, mitä sitten ... etkö nyt voi selittää ... käräjöidä ... tai...»

»Ei, kultaseni, et sinä sitä sentään ymmärrä»... hän taputteli häntä hymyillen poskelle. -- »Ettäkö mies tahtoi saada haasteen?» hän nauroi.

»Jokin asia on nyt saanut sinut hyvälle tuulelle, Jakob, sen minä huomaan.»

»Niin onkin, Alette, tuo mies, jolle juuri maksoin halot. Ja Krabbelle maksan vuokran tänään 14. päivänä lokakuuta, näetkös. Eikä olekaan vähäinen asia, että minä näin vast'alkajana -- ensimmäisenä vuonna -- olen ansainnut siksi paljon, että vuokrarahat ovat tuossa valmiina määräpäivälleen... Se ei tosiaankaan ole hullumpaa! -- Mutta sitten tuli tuo halkomies, näetkö, sotkemaan laskut. Mutta yhtä kaikki sattui niin onnellisesti, että juuri äsken sain aika hyvän palkkion erään kaupan välittämisestä, ja nyt me olemme niin sanomattoman varakkaita, Lettaseni!»

Hän tarttui vaimonsa käsiin koettaen painaa hänet alas.

»Talonkauppako se oli?»

»Tai mies, joka tahtoi saada haasteen itselleen tai tulla tuomituksi -- tai jotakin sellaista -- niinkö, Letta?»

»Hyi, nyt sinä olet melkein kuin Tobias-serkku, niin ylimielinen»...

»Ja sinä olet niin suloinen, niin sanomattoman suloinen»... hän tarttui taas hänen käsiinsä ja löi ne yhteen... »voit istua omassa huoneistossasi -- etukäteen maksetussa -- ja polttaa halkoja sylimäärin»...

* * * * *

Kun Jakob illalla kynttilä kädessä hyräillen meni konttorista sisähuoneisiin, tapasi hän eteisessä rouva Krabben. Tämä katsoi häneen hieman tutkivasti ja kysäisi sitten:

»Eihän herra Mörk vain ole maksanut vuokraansa Krabbelle?»

»Olen minä maksanut, rouva, ja hän kuittasi myös.»

»Mutta kylläpä...» hän juoksi portaita ylös ja tuli heti taas takaisin setelit kädessään.

»Niin, enkös minä arvannut! Älkää koskaan maksako Krabbelle, herra Mörk. Olkaa hyvä ja pankaa se mieleenne; hän unohtaa niin helposti, pistää rahat jonnekin ihmeelliseen paikkaan eikä sitten muista minne. Nytkin löysin nämä hänen päällystakkinsa takataskusta. Minä sanon Teille, että kun miehellä on niin paljon ajatuksia päässään kuin Krabbella, niin ei käytännöllinen vaimo ole hänelle vahingoksi. Hän istuu nyt vihkojen ääressä, -- kolmekymmentäyhdeksän kappaletta --, jotka hänen on korjattava joka keskiviikko ja lauantai...»

Ovi avautui yläkerroksessa ja yönuttuun puettu olento pujahti näkyviin.

Rouva Krabbe katsahti sinne. »Minä tulen heti, Krabbe» hän huusi kiirehtien pois.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

-- Oli rattoisaa istua illallisen jälkeen, kun nuo uudet halot palaa räiskyivät uunissa ja lamppu hienoine paperivarjostimineen levitti kodikasta valoaan ja Alette oli polvillaan uunin edessä lisäten, tulen virikkeeksi, pesään lastuja ja päreitä. Puut olivat näet kotiinajettaessa sateesta vähän kastuneet päältä, mutta nyt ne jo alkoivat palaa iloisesti.

»Katsohan, Jakob!»

Jakob ei tällä kertaa vastannut. Hän istui mietteissään ja nousi nyt piippuansa täyttämään. Eräässä oikeusjutussa oli kohta, joka kaipasi selvitystä, ja hän oli ottanut lainopillisen tutkielman mukaansa iltalukemiseksi.

»Minusta tuntuu, että ilta alkaa vasta silloin, kuin näen sinun sytyttävän piippusi, Jakob.»

»Vai niin, ... vai niinkö se sinusta tuntuu, Letta» -- kuului hiukan hajamielinen vastaus.

»On melkein kuin en sinua päivällä ollenkaan omistaisi.»

»Niin kyllä, Letta -- raukka...»

Hän otti kirjan, joka oli avattuna hänen edessään pöydällä, ja käänsi keinutuolin niin, että valo lankesi puoleksi takaapäin.

»Tahdotko, niin luen sinulle Konstance Kjönigin kirjeen? Hän kirjoittaa kokonaista yksitoista sivua, ajattelepas, -- kaikenlaisista sen puolen asioista.»

Jakob nosti hiukan vastahakoisesti katseensa kirjasta... »Enhän minä ollenkaan tunne häntä. Ja tuollaiset pitkät ... hm ... kirjeet ... täytyy olla erityisellä tuulella niitä kuunnellakseen, näetkö... Jätä se nyt tänä iltana, Letta; voimmehan me lukea sen joskus toiste.»

Alette nousi hiukan hitaasti ja seisoi hetkisen katselemassa uuninsuussa leikkiviä liekkejä, miettien mitä hän nyt tekisi; otti sitten vähän epäröiden virkkauksen, mutta laski sen kohta taas käsistään.

»Mitähän, Jakob, jos tänäkin iltana ottaisimme vähän hilloa?»

»Hilloa -- niin, ei hullumpaa, tuo tänne vaan.»

»Vadelmia vai mansikoitako?»

»Mitä vaan tahdot, molemmat ovat hyviä, -- mitä sinulla on runsaammalti.» -- Hän oli taas syventynyt kirjaansa.

Tuokion kuluttua Letta palasi tuoden pienellä somalla tarjottimella kaksi lautasta lusikkoineen:

»Tässä on vadelmia ja tuossa mansikoita, saat valita, kumpia tahdot; enkö olekin sinulle hyvä, Jakob?»

»Hyväkö? Olethan toki; ei ole ketään sellaista kuin sinä, tiedäthän sinä sen.» Hän otti likimmän lautasen ja alkoi lukiessaan syödä.

Tuossa tuokiossa oli lautanen tyhjä.

Alette oli istuutunut matalaan mukavaan lepotuoliin aikoen pitkään nauttia hillostaan. Hän nojautui veltosti taaksepäin, söi hitaasti, otti lusikkaan hiukkasen, vain maistoi...

Siinä istui Jakob sääri ristissä polven päällä, ja heilutellen jalkaansa tuolla tavoin -- sen Alette tunsi niin hyvin. Hänen päänsä loi suuren varjon seinään ja ainoastaan lehtien synnyttämä ääni, kun hän niitä käänsi, katkaisi huoneen hiljaisuuden.

»Minusta sinun pitäisi hankkia itsellesi vähän paremmat housut, Jakob, noita vaaleita olet jo käyttänyt koko kesän.»

»Niin -- kai -- pitää kai hankkia» -- -- --

Alette oli jo kaapinut lautasensa tyhjäksi ja asettanut sen pöydälle. Hän ojensi itseään hiukkasen tuolissa. Vihdoin hän päättäväisesti nousi ja meni pianon ääreen.

Hän sytytti kynttilät ja alkoi selailla nuottejaan, kunnes löysi haluamansa, ja istuutui soittamaan.

Muutamia säveliä soitettuaan hän kääntyi:

»Tämän voi muuten soittaa kahdella tavalla; voi sen ottaa näinkin.»

Jakob katsahti hiukan hajamielisenä ylös kirjastaan.

»Vai niin.»

Alette jatkoi soittoaan.

Kappaleen loputtua hän jäi odottamaan, eikö Jakob sanoisi jotakin, ja pyöräytteli sitten pianojakkaraa, jolla istui.

Jakob oli yhä mietteisiinsä vajonneena ja keinui lyhyin ottein tuolissa.

»Kuunteletko sinä, Jakob!»

Tämä alkoi kuunnella ja tuolin narina lakkasi.

Alette löi muutamia sointuja ja alkoi laulaa. Hän tiesi, mistä Jakob piti, ja oli valinnut muutamia pikku lauluja, jotka aina tunnelmoitavat ja tempasivat hänet mukaansa. Hänen oli tapana sanoa, ettei kukaan laula niitä niin kuin Alette -- ei tahtonut kerrassaan kuullakaan kenenkään muun niitä esittävän.

Alette pani koko sielunsa pariin lauluun.

»Uh, tuota ikävää kirjaa» hän huudahti, kun Jakob ei hiiskahtanutkaan.

»Kyllä minä kuuntelen.»

Hän aloitti hetken aprikoituaan kolmannen laulun, lempeä uhkuvan:

»Voiko ajatella mitään kauniimpaa kuin nämä Heinen sanat?»

Jakob ei vastannut.

Alette nousi pianon äärestä.

»Minä varmaankin häiritsen sinua laulullani tänä iltana, Jakob?»

»Et, rakkaani, jatka sinä vain niin kauan kuin sinua haluttaa» -- kuului vähän hermostuneesti kirjan takaa.

Hän sammutti jotenkin äkkiä pianokynttilät ja istahti sohvaan puolipimeään, ulkopuolelle lampun valokehän. Häntä loukkasi suuresti, että Jakob noin vain luuli voivansa olla kuuntelematta, kun hän kuitenkin lauloi vain hänelle.

Hän istui kuunnellen sateen rapinaa ruutua vasten; silloin tällöin ajoivat kuormarattaat kolisten kadulla.

Vihdoin hän kuuli rouva Krabben tulevan portaita alas ja lukitsevan ulko-oven...