Chapter 1

Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG Distributed Proofreaders.

YHDYSELÄMÄÄ

Jonas Lie

Suomentanut Tekla Lampén

Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1916.

Tämä kirja on pohjoismaissa Jonas Lien kaikkein rakastetuimpia.

Rakastettu -- minä punnitsen kyllä tarkoin tämän sanan käytön ja merkityksen. Mutta Jonas Lien teoksista ei muuta voi sanoa. Hänen tovereitaan ihaillaan. Hän ja hänen teoksensa ovat rakastettuja. Monissa painoksissa, joiden suuruus niin suppealla kielialueella kuin pohjoismaiden näyttää suorastaan satumaiselta, ovat hänen romaaninsa levinneet jok'ikisen lukevan ihmisen käsiin. Ja samalla kuin sadattuhannet henkisesti rikastuivat niistä -- on melkein ihme, että Jonas Lie voitti sataintuhanten sydämet, vaikka hän loi romaanin koko muodon uudestaan, sillä tavallisesti uudestiluominen aina riistää runoilijalta joukkojen ymmärtämyksen --, ne pysyivät tuntijoistakin kokonaisen aikakauden korkeimpina ja rakkaimpina mestariteoksina. Sill'aikaa kuin monet jäljittelivät häntä ja jotkut kenties täydellistyttivätkin hänen perustamansa kuvailevan (impressionistisen) romaanin muotoa, Jonas Lie pysyi pohjoismaisen romaanitaiteen suurmestarina, jolla ei kilpailijaa ollut.

Sillä hän hallitsi sydämet -- sydämensä voimalla.

Totta kyllä -- hänen runoutensa puhuu siitä, mikä on likinnä pohjolan mielenlaatua ja kaipuuta.

Hän runoili merestä, joka pohjolan lapsista on suuruuden esikuva. Kaukaisella, myrskyn tuivertamalla merellä -- peitossa pitkän pimeyden, jossa revontulet loimuavat ja räiskyvät --, merellä elävät, työskentelevät ja taistelevat, sotivat ja voittavat hänen ensimmäisten romaaniensa ihmiset. Siellä -- yössä ja synkeydessä --, talven säälimättömien tähtien alla oli Jonas Lien mielikuvituksen paikka ja koti, mielikuvituksen, joka oli rajoja vailla ja jonka kisatanterena oli kaikki, missä outoa ja sadunomaista piili. Siellä, missä Jäämeri kallioidensa välissä vaahtoaa, oli kohtalo ankara, niinkuin oli niiden ihmisten tahto ankara, jotka kohtalon voittivat. Ja naiset olivat, uhrautumisessaan, voimakkaat kuin miehet.

Jonas Lie voitti itselleen lukijakunnan meri-runoilulla. Vielä enemmän hän kiinnitti mielet niillä romaaneillaan, jotka sitten seurasivat, hänen suurimmillaan ja saavuttamattomilla: perhe-elämää kuvailevilla.

Käännyttyään pois merestä, jota hän rakasti niin palavasti, että hän, tuo kokonaisen ihmisiän maanpaossa elänyt, rakensi synnyinmaahansa talon voidakseen kuolla meren laulussa ja meren rannalla, yritettyään ensiksi »Elämän orjassa» muuttaa romaani esitystä, siinä kun hän ensi kerran paljasti myötätuntonsa, sydämensä koko maailman, hän sijoitti nyt runoilunsa perheeseen ja teki pohjolan perhe-elämästä maailman, jonka siihen saakka vain *luulimme* tunteneemme. Sillä vasta Jonas Lie opetti meidät sitä todella tuntemaan. Hän *näyttää* meille perhe-elämän maailman, jossa olimme kaiken ikämme eläneet lyhytnäköisinä ja puolisokeina.

Siten tullakseen perhe-elämän hallitsijaksi Jonas Lien täytyi suunnattomalla tahdonponnistuksella muodostaa oma mielikuvituksensa uudestaan. Sitä olivat askarruttaneet -- ja juuri siinä oli hänen luovan kuvausvoimansa alkuperäisyys -- kaikenmoiset sadunomaiset miellekuvat, meren aava, rajaton ulappa, meren tylyys, jättiläismäisyys, omituisuus. Tässä mielikuvituksessa olivat »Peikko» ja »Peikonväet» eläneet, mielikuvituksessa, joka ryntäsi vuorien uumeniinkin, tunkeutui sadun välkkyviin syvyyksiin.

*Mutta samoinkuin Jonas Lie muodosti romaanitaiteen uudestaan ja teki sen kertovasta kuvailevaksi, samoin hän -- ja se oli vain nerolle mahdollista -- muodosti oman mielikuvituksensa uudestaan.*

Astuessaan todellisimpaan ja pienimpään kaikista maailmoista -- perhe-elämän ja neljän seinän maailmaan --, hän kukisti oman mielikuvitusvoimansa ja teki siitä ihmeellisen, ainoalaatuisen arvausvoiman, joka tunki luihin ja ytimiin ja sydämen sisimpiin syihin.

Enemmänkin: hän ei arvannut, hän näki lävitse. Vanhemmat ja lapset, miehet ja naiset, sukulaisuuden, kotiseurustelun, palvelusväen, kaikki nuo pikku seikat, joista elon kohtalot sukeutuvat -- niiden lävitse hän näki ja teki ne meidän silmillemme läpinäkyviksi... Ristiriidat ja yhteeniskennän, taistelut ja sovinnon, arkipäivän hankaukset, likentäytymisen ja hiljalleen loittonemisen, mielenmasennuksen ja ilonaiheet -- kaiken sen, mikä on perhe-elämän verenkiertoa, miljoonain elävien olentojen onnen nousua ja laskua, Jonas Lie tunsi ja sen hän saattoi meidät elämään niinkuin eläisimme omaa elämäämme.

Tätä elämää, jonka nyt vasta älysimme ja näimme, nyt vasta, kuin hän sen oli meille näyttänyt ... neronsa valossa.

Kuinkapa ei runoilija mieltämme kahlehtisi, kun hänen taiteensa ensi kerran asettaa eläväksi silmiemme eteen sen kodin, jossa elämme ja hengitämme?

Jonas Lie olisi voittanut meidät puolelleen jo yksistään sillä probleemilla, joka oli hänen runoilunsa esineenä ja jonka hän ratkaisi ja näki tarkemmin kuin kukaan muu, antaen sille elämän esitysmuodossa, jonka täytyi vaikuttaa itse elämän tavoin.

Kahlehtia hänen täytyi jo aiheellaan ja aiheenhallinnallaan.

Mutta lumouspiirissään hän piti sydämensä voimalla.

Runoilijasydämen myötätunto, sydämen, joka ei koskaan lepää eikä koskaan tyynny, on hänen runoutensa valuva, punainen veri.

Jonas Lie näki sydämellään. Hän ymmärsi sydämellään. Sentähden hän myös osasi antaa anteeksi. Ja koska hän sydämensä pohjasta antoi anteeksi, koetti hän tuoda parannusta.

Hänen mielensä, joka oli yhtä miehekäs kuin lempeä, ei tuominnut koskaan eikä ketään. Hän ymmärsi ... ja tahtoi lohduttaa. Ja hän osasi lohduttaa. Sillä hänen sydämensä teki hänet viisaaksi.

Ja kaikki, jotka kärsivät ja olivat särkyneet, kaikki, joiden elämä oli tuhoutunut ja myrkyttynyt ja joiden sielussa haava veristi, -- kaikki kokoontuivat hänen, ystävänsä, ympärille; ja kooten syvän viisautensa yhteen lyhyeksi lauselmaksi hän lempeällä äänellään ilmaisi evankeliuminsa:

*»Ota ja anna laupiain käsin».*

-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

Se kohtalo, joka Jonas Lien tuotannolle ulkomailla tuli hänen eläessään -- Lie kuoli v. 1908 -- ei ollut hänen ansioidensa mukainen. Aikana, jolloin käännetään melkein kuumeenomaisella kiihkolla, jolloin koko maailman silmät olivat suunnattuina runoilijan kotimaata ja sen kirjallisuutta kohden, on Pohjolan suurinta romaanitaiteilijaa tutustutettu muunkieliselle lukijakunnalle vain katkonaisesti; hän on ollut miltei huomaaton.

Osaksi olivat siihen olotkin syynä.

Kun Norjan päivä koitti, oli teatterin valtaistuin tyhjänä. Itseoikeutettuna sille koroitettiin Henrik Ibsen. Jonas Lielle, romaanin mestarille, muodostuivat olot toisenlaisiksi. Ei vain se ollut ratkaisevana, että romaanikirjailijan on aina vaikeampi tunkeutua esille ja saavuttaa huomiota. Yhtä ratkaisevaa oli, että Europassa oli romaanin hallitsijapaikka täytetty. Kun Jonas Lien taide säteili keskipäivänkorkeudessaan pohjoismaissa, piti Emile Zola, jonka nerokkain vastustaja Jonas Lie oli, vielä koko Europpaa otteessaan, hänen väkevä kätensä ei vielä ollut hellittänyt yllätettyä niskaamme. Ja sill'aikaa kuin Emile Zola hallitsi lännessä, astuivat idästä esiin mahtavat venäläiset -- hallitsijajoukko, joka hallitsijansanoin puhui suunnattomasta uudesta maasta, puolisivistyksestä, joka pani meidät kummastelemaan...

Tosiaankin liikaa olisi ollut, jos romaanikirjailija, joka tuli syrjäisestä sopesta, olisi syössyt taisteluun...

Eikä Jonas Lie itse tehnyt kerrassaan mitään tullakseen »nähdyksi». Hän eli monet vuodet keskuksissa: Stuttgartissa, Dresdenissä, Hampurissa. Mutta vieraallakin maalla hän pysyi omassa kodissaan, jossa Norjan lippu riippui maanpakolaisen vuoteen päällä, ja ne neljä seinää, joiden sisällä hän asui, missä ikinä hän muukalaismaassa olikin, pysyivät palasena Norjaa, jolle hän ei ollut koskaan uskoton -- kaikkein vähimmän, tunkeutuakseen näköisälle.

Hän tarkkasi -- »kaksisilmäisenä nerona», joka hän oli, -- ulkomaiden yhteiskuntaa neron juurtajaksaisella terävyydellä; mutta hänen ei tehnyt mielensä pyrkiä tähän yhteiskuntaan. Niinkuin yksinistuja meren rannalla tähyää ulapan yli, niin katseli Jonas Lie sitä yhteiskuntaa, jossa hän eli.

Sen kirjallisuuden hän tunsi ja sen kirjallisuuden sankarit.

Uskon kyllä, että hän hiljaisessa sopukassaan vertaili itseään heihin, noihin toisiin, jotka silloin hallitsivat romaanin taiteessa. Mutta kilpailu ei häntä viehättänyt.

Ylväänä ja hiljaisena hän pysyi pohjolan mestarina. Ja jos meidän rakkautemme häntä kohtaan pysyy, tahdomme häntä siitä kymmenkertaisesti kunnioittaa:

Kunnia nerolle, jonka ominaisin lähde oli sydän!

*Herman Bang.*

I.

Tuo mies, jonka olkihatun alta punertavanruskea tukka pisti esiin, oli Mörk, Jakob Mörk; hän oli asianajaja ja vast'ikään muuttanut paikkakunnalle. Ja puoli kuukautta oli tuo pitkä vaaleaverinen nainen, joka valkea hattu päässä niin reippaasti asteli hänen rinnallaan, käsi pistettynä hänen kainaloonsa, ollut rouva Mörk, rouva Letta Mörk -- hän kirjoitti muuten nimensä kirjeisiin ja nimikortteihin Alette. Mutta hänen miehensä kutsui häntä joka tapauksessa Letaksi ja samoin ystävättäret, veljet ja serkutkin. Hänen notkeassa, solakassa vartalossaan oli jotakin, johon tuo nimi niin hyvin soveltui, väitti Jakob.

Vastanaineet näyttivät erinomaisen tyytyväisiltä siinä sillalla kulkiessaan. He olivat nähtävästi päättäneet pysytellä koko ajan mahdollisimman lähellä kaidepuuta ja tekeytyivät kovin totisiksi, kun vastaan tuli joku, jonka oli heitä väistettävä.

Niin, he olivat todellakin erinomaisen hyvällä, oikein repäisevän iloisella tuulella!... He olivat juuri käyneet asemalla saattamassa setä ja täti Vosgraffia sekä Tobias-serkkua -- Aletten korkea-arvoisia sukulaisia; ukko Vosgraff oli oikeusneuvos --, ojentaneet heille kukkia ja liikutetun näköisinä jättäneet hyvästit ja kaiken lisäksi pyytäneet heitä -- Lettahan sitä niin hartaasti oli tehnyt, väitti Jakob harmistuneena -- pian taas käymään heidän luonaan; nyt he olivat viipyneet vain kuusi päivää, mutta seuraavalla kerralla --.

Näinä kuutena päivänä he olivat ennättäneet kiusata isäntäväkensä melkeinpä kuoliaaksi, kiusata heitä hitaasti, lakkaamatta -- kukin kohdaltaan, setä, täti ja Tobiaskin -- ei ollut ajattelemistakaan päästä rauhaan tai olla kahden edes minuuttiakaan koko aikana.

Heti ensimmäisenä päivänä he olivat oikopäätä rientäneet vierailuille -- setä piti näet välttämättömänä tehdä tuttavuuksia ja Tobias-serkkua taas houkuttelivat runsaat kestitykset ja leikinlasku pikkukaupunkilaisten kustannuksella -- eivätkä he hellittäneet, ennenkuin oli käyty paikkakunnan kaikissa perheissä. Ja koska näiltä tietysti taas oli odotettava vastakäyntejä, oli täti Vosgraff järjestänyt koko talon aivan uuteen kuntoon ja asettanut näytteille nuoren parin kaikki häälahjat ja uudet kauniit kapineet -- mikä nyt oikeastaan oli hyvinkin hauskaa; Letta ei ainakaan voinut ajatella parempaa tapaa saada ne yhdellä kertaa näytetyiksi. Ja setä ja täti, jotka olivat Aletten kummeja ja jotka niin runsaalla tuhlaavaisuudella olivat huolehtineet hänen myötäjäisistään aivan kuin he -- lapsettomat kun olivat -- olisivat pitäneet häntä omana tyttärenään, he nauttivatkin suuresti vieraiden osoittamasta ihailusta.

Sedälle ja tädille oli tietysti kaiken päivää pidettävä seuraa milloin sisällä, milloin puutarhassa, ja kun he joskus olivat poissa tai lepäilivät makuuhuoneessa -- nuori pari oli luovuttanut heille omansa -- heti Tobias, joka muuten maata loikoili tai lueskeli, ilmestyi siihen sukkeluuksineen. Huh! sen kauheampaa Letta ei tietänyt kuin Tobiaksen sukkeluudet, joille tietysti oli naurettava. Ja miten olikaan, Tobias otti Jakobia käsivarresta ja kuljetti hänet mukanaan.

»Pois ovat menneet, pois ovat menneet, pois, pois» Letta sitten hyräili astellessaan tahdissa...

He kiirehtivät katsomatta ympärilleen, ilakoiden ja leikkiä laskien, pitkin suurta komeaa siltaa, molemmat saman iloisen ajatuksen valtaamana, joka sai sydämen riemusta sykkimään -- oma koti taas vapaana ja tyhjänä ja yksin heitä varten!... Tanssia hän, Letta, tahtoo läpi huoneiden, kun kotiin pääsee. -- -- --

Ilmeistä salakavaluutta he siinä harjoittivat liketessään ikävää, puheliasta kenraaliajutanttia, jonka tiesivät vannoneen, että nuoreen somaan rouva Mörkiin voisi, hitto vie, vaikka rakastuakin, ja sitten hänen ohitseen pyyhältäessään. Ja he tervehtivät ohikulkevia aivan kuin olisivat tahtoneet välttää joutumasta heidän kanssaan puheluun. Moni oli näet tänä kauniina kevätiltana lähtenyt kävelylle katsellakseen jokea, joka par'aikaa oli korkeimmillaan tulvimassa.

Vettä, vain vettä!

Mahtava joki syöksyi korkeana ja tummana holvien alta, niin että silta huojui ja patsaita tuskin näkyi. Leveä, kimmeltävä virta teki sillan yläpuolella ikäänkuin majesteetillisesta tahdonponnistuksesta suuren mutkan, muodostaen viehättäväksi panoraamaksi maiseman, jonka keskellä kaupunki valleineen ja linnoituksineen korkealle kohosi. Se näytti suurelta sisäjärveltä, josta sieltä täältä nousi saaria ja lehtoja ja puita -- tuoksuava tuomi seisoi vyötäisiin asti vedessä sirotellen kukkia ympärilleen --, aidat pistivät esiin pitkinä jonoina ja loitompana näkyi vesien välissä taloja ja kartanoita aina tuonne saakka, missä metsäiset harjut kohoilivat, taustanaan siintävien vaarojen ääriviivat.

Tuolta ylhäältä poikki niittyjen ja peltojen virtasivat kohisten lisäjoet, valmiina murtamaan sillat ja sulut, yhä kasvaen ja paisuen monista puroista. Pellonpientareilla vasta puhjenneet leiniköt ja voikukat helottivat keltaisina syvällä veden alla, ja niiden varret kumartuivat virran mukaan. Ihmeellisenä huumaavana huminana kulki läpi kevätillan tämä luonnon uhkuva, kuohuva voima.

Mutta noilta kahdelta jäi näköala kokonaan huomaamatta.

Sillan päähän päästyään Jakob alkoi kävellä erästä hirttä pitkin peloittaakseen Alettea, kunnes tämä suuttui. Ja vähän kauemma tielle tultuaan hän pidätteli häntä -- oli löytänyt tieltä pajunoksan. Sen päästä oli kuori lähtenyt. Hän puhalteli, tahtoi tehdä siitä pajupillin ... alkoi väännellä ja koputella ... nyt kun mahla nousee puihin, soi joka oksassa huilu.

Hän osoitti kaupungin vanhaa viheriöivää kaivoa, joka tuossa houkutteli kansi auki. Sen viileässä syvyydessä riippui ketjun varassa raudoitettu sanko puoleksi veteen painuneena. Hän innostui kuvittelemaan, että he jonakin päivänä voisivat lähteä veistelemään pajupillejä; he kalastelisivat ja keittäisivät kahvia...

Letta odotteli jännitettynä, että hän vihdoinkin lopettaisi; Jakob yhä vain jutteli -- hän näytti nauttivan ihan kaksinkertaisesti nähdessään Letan noin kärsimättömänä.

Oh, nytpä kävi hullusti! -- Kuori halkesi päästä, juuri kuin hän oli saamaisillaan sen irti.

Hän asetti oksan polvelleen ja alkoi sitä vähän alempaa ja oikein innokkaasti koputella uudestaan kynäveitsensä varrella.

»Ei, kuulehan Jakob, vieläkö aiot jatkaa... Meidänhän piti kiiruhtaa.»

Heti hän olisi valmis, heti paikalla. Hän koputteli, käänteli ja väänteli.

Letta voihki kärsimättömänä kerta toisensa jälkeen.

»Annahan minun katsoa», yritti hän vihdoin.

Jakob ojensi hänelle luottavaisesti oksan, ja samassa se hävisi kaivoon. Sitten hän katsoi miestään suoraan silmiin ylpeän voitokkaana ja lähti hymyillen kulkemaan eteenpäin sellaisella tavalla, joka sai Jakobin kokonaan unohtamaan pajunoksan.

»Miten suloista tietää, että olemme taas kahden, sinä ja minä» puheli Letta, »ettei tässä enää kukaan muu ole määräämässä kuin me kaksi!»

»Kuin sinä yksin, tarkoitat kai», hän vilkaisi veitikkamaisesti Lettaan.

»Tahdonko minä koskaan maailmassa muuta kuin mitä sinäkin, Jakob?»...

-- -- -- Jos joku heidän tultuaan kotiin olisi kysynyt, paistoiko kuu, olisivat he varmaankin kurkistaneet ikkunasta, miten oli.

Vihdoinkin he olivat päässeet rauhaan. He eivät olleet istuneet oman pöydän ääressä eivätkä omassa huoneessaan kahden kesken kuuteen pitkään päivään!...

Setä ja täti Vosgraff eivät suinkaan olisi olleet hyvillään, jos olisivat nähneet heidän kasvojensa ilmeen, kun he seisoessaan makuuhuoneensa ovella katselivat kaikkea sitä, mitä siellä oli muutettu ja järjestetty, siirretty ja sovitettu heitä, vieraita, varten. Mutta tuossa tuokiossa oli palvelustytön avulla kaikki taas asetettu paikoilleen, ikkunat oli kiskaistu auki ja kaikissa muissakin huoneissa tuulispään nopeudella suursiivous toimitettu. Helmillä kirjailtu patja katosi sohvalta, sen edestä taas koiran kuvalla koristettu matto ja keinutuolista viheriä tupsupäinen peite. Salin pöydällä oli Mörkin iso mustepullo, jota oikeusneuvos vielä iltapäivällä oli käyttänyt -- sen Jakob huomattavalla vahingonilolla vei takaisin konttoriin ja Letalle taas kantoi nojatuolipeitteen, jota Tobias oli käyttänyt vetäessään päivällisuntaan hänen sohvallaan. Sanomalehtikin oli vielä levällään hänen jäljiltään ihan niin kuin hän oli sen kädestään heittänyt.

Siinä oli todella koko työ ja touhu, ennenkuin taas kaikki oli saatu kuntoon, kaikki jäljet hävitetyksi, poispuhalletuksi ... aina »tädin sohvaan jättämään vaikutelmaan» asti, kuten Jakob sanoi.

Sitten he tekivät vielä ylimääräisen retken puutarhaan nähdäkseen, eikö todella sielläkään enää ollut ketään; pitihän Letan sitäpaitsi päästä tutkimaan, oliko ehkä sen verran parsanjuurta jo maassa, että sitä saisi vähän syödäkseen; hän näet oli, sairastettuaan kalvetustautia, erityisesti ihastunut kaikenlaisiin raakaleisiin.

Siellä pitikin heitä sitten vielä onnettomuuden kohdata -- heidän tielleen ilmestyi yhtäkkiä tuo pieni kummallinen olento, opettaja Krabbe, joka asui yläkerroksessa ja josta Jakob oli ihan pääsemättömissä, kun joutui hänen kanssaan juttelemaan. Hän oli saanut talon vaimonsa mukana ja oli opettajana keskikoulussa. Hänen kumara vartalonsa puikahti esiin puitten välistä ja hän kurotti isoa päätään, jota liian kapealierinen hattu suojasi, hyvin lähelle Mörkiä, aivan kuin tahtoisi tunkeutua tämän ajatuspiiriin.

»Leideninpulloja, katsokaa, leideninpulloja» -- hän nyökäytti päätään hyvin kekseliään näköisenä -- »niin, juuri leideninpulloja me olemme» -- ja hän tökkäsi äkkiä etusormellaan Jakobia rintaan, -- »Te ja minä, ja Te myöskin, rouvaseni!»... Tämän viimeisen hän nähtävästi erityisellä mielihyvällä lisäsi, -- -- »kaikki me olemme yk-sin-ker-taisesti vain sähkö-akkumulaattoreita. Liika sähkö muuttuu ihmisessä tarmoksi -- ajatukseksi, toiminnaksi ja -- anteeksi, rouvaseni -- myöskin tunteiksi» -- taas ilmaisi ääni erityistä tyytyväisyyttä. »Ja sitten, ymmärrättehän» -- hän työnsi taas sormellaan Jakobia niin, että tämän pysyäkseen tasapainossa piti ottaa askel taaksepäin -- »sitten on vain kysymys siitä, onko ihminen tässä maailmassa palanen yhteen- vaiko vähennyslaskua, tuottaako kone enemmän voimaa kuin mitä se kuluttaa -- yksinkertaisesti, rouva»... hän kääntyi puhuakseen Letalle.

»Nyt minä löysin tädin jakkaran, Jakob», huusi Letta huvimajasta. Hän heilutti jakkaraa kädessään aivan kuin hän tahtoisi sen avulla hyökätä ulos siitä ansasta, johon he olivat joutuneet, ja asettui sitten vähän kauemma käytävälle Jakobia odottamaan.

»Tulen paikalla, Letta.»

»Sen minä sanon»... Krabben suuret kasvot, jotka pyöreine silmineen ja isoine koukkunenineen muistuttivat kiiltävään puutarhapalloon kuvastuvia kasvoja, nyökyttävät hitaasti, vakuuttavasti; »lääketiede keksii kyllä vielä keinoja elinvoiman ja tarmon säilyttämiseksi .. yk-sin-ker-taisesti vain liikavoiman säästämiseksi .. tulee vielä tekemään Napoleoneja kuin tehtaassa tavaraa!» Hän räpäytti silmiään sangen tyytyväisenä.

»Etkö jo tule, Jakob?» kuului kärsimätön ääni.

Jakob olisi voinut työntää nurin tuon tukevan Krabben, joka seisoi siinä tuijottaen häneen ja vähän väliä töykäten häntä rintaan -- päästäkseen vaimonsa luo, jonka solakka vartalo häämötti tiellä. Parilla sanalla anteeksipyytäen hän riistäytyi irti Krabbesta ja kiiruhti Letan jälkeen.

II.

Viimeisen käräjäpäivän vilkkaiden päivällisten päätyttyä oli korttipeli täydessä käynnissä ja paksu tupakansavu lepäsi kahvikuppien ja liköörilasien päällä.

»Joko nyt lähdössä, herra Mörk?»...

»On todellakin surullinen ilmiö nuoressa polvessa, että naisvalta vain kasvamistaan kasvaa»...

»Tuskinpa todellista miestä enää tapaakaan niiden joukosta, jotka ovat alle neljänkymmenen! -- Ja sen minä sanon Teille, herra Mörk, että tämä johtuu siitä, että miehet niin kevytmielisesti ja epäviisaasti luopuvat esikoisoikeudestaan kuherruskuukauden aikana. Katsokaa ympärillenne -- tässä näette naineita miehiä, jotka ovat ymmärtäneet säilyttää oikean komennon talossaan.»

Mörk seisoi hattu päässä, tukien isoa asiakirjakääröä kylmää uunia vasten; hän koetti sitä sitoa nuoranpätkällä, jota hän piteli hampaittensa välissä.

»Etteköhän sentään, herra Mörk ... ettekö?» -- kehoitteli nimismies; hän puuhasi par'aikaa pelipöydän siirtämistä pois siitä paikasta, johon pari harmaata auringonsädettä heiluvan rullauutimen läpi oli löytänyt tiensä. »Ettekö todellakaan? Yksi ainoa robbertti vain -- ettei tarvitsisi ottaa puu-ukkoa peliin.»

»Ei kiitos!» Suu puristi nuoranpätkää, kun hän kiristi sen lujempaan ja vetäisi taakse solmuun.

»Vor Liebe und Liebesweh» -- lausuili notari.

»Parempi olla aviomiehenä kuin puu-ukkona?»

»Luvannut kiiruhtaa kotiin?»

»Vannonut ... tietysti tehnyt valan.»

»Teerenpeliä omassa pesässä»... sateli pistopuheita näiden sangen erilaisten sivistystasojen edustajain nauraessa ja virnaillessa.

»Kummallinen otus!» -- sanottiin Mörkin lähdettyä.

»Terävä pää sillä kuuluu olevan.»

»Uskon pikemminkin, että takinkauluksen hemmut johtuvat kopan tyhjyydestä...»

»Mutta huomasitko, vouti», kuiskasi asessori Brink, »miten sekä notari että kasööri äkämystyivät, kun hän lähti niin aikaisin? He tietävät, että heitä tänä iltana odottaa kotona läksytys, kun istuvat täällä juhlimassa käräjäin päätyttyä.»

* * * * *

Mörk ajaa jyrisytti niin, että raitioista räiskyi lokaa hänen päälleen aina niskaan asti.

»Etkö juokse!»...

Vanhanpuoleinen likaisenharmaa kyytihevonen heristeli vähän väliä korviansa; se oli alati varuillaan kaikkia niitä erilaisia temppuja vastaan, joita kärsimätön ajaja teki majatalosta saamallaan piiskanpahasella, ja sen punertavat mulkosilmät arvostelivat tottuneesti jokaisen elkeen merkityksen ja arvon. Se saattoi hypähtää, kun ajaja keksaisi uuden metkun, mutta ei välittänyt vähääkään niistä tyhjistä läiskäyksistä, joita kuuli laihan selkänsä päältä, eikä liioin kunniallekäyvistä puhuttelusanoista.

Vinha vauhti hiljeni vähitellen hölkäntapaiseksi menoksi.

Nyt oli tällä haavaa syntynyt rauhantila ja kuljettiin verkalleen. Mörk nojautui rattaissaan takakenoon. Vanha nahkapalanen, joka toimitti jalkapeitteen virkaa, oli luisunut alas polvilta, ja asiapapereita sisältävä käärö näytti hiljaisen tärinän jatkuessa pyrkivän vapautumaan kuluneesta hihnasta.

... On se sentään toista, kun tietää tulevansa oman vaimonsa luokse, kuin kömpiä poikamiehen kolkkoon koppiin. Tai lähteä etsimään tovereita ... tai ravintolaan. Ensin tuntikausia biljaardipöydän ääressä. Ja sitten toti, sikarit ja kaasuilma. -- Ei epäilemistäkään, että elämä sitäpaitsi käy halvemmaksikin... Ja kun tulen kotiin, niin seisoo hän eteisessä, ja hymyilee minulle veitikkamaisesti ja arvelee, että nyt minä taas olen hänen vallassaan. Ovat ne naiset sentään hiton hauskoja.

»Etkö tahdo juosta, sinä...» hän keskeytti ajatusjuoksunsa, kärsimättömänä piiskaan tarttuen. »Luulenpa, että aiot ruveta nukkumaan keskellä maantietä.»

Taas ajaa hölkytettiin eteenpäin.

Sitten vauhti hiljenemistään hiljeni.

»Juoksetko, taikka so -- hep, hep!... Kyllä minä sen majatalon isännän opetan, sen eläinrääkkääjän -- pakottaa minut istumaan tässä koko ajan piiskaa heiluttamassa.»

»Nyt joutuin!» Hän nykäisi äkkiä ohjaksista niin kovasti, että hevonen säikähtäen kavahti juoksuun, ja kappaleen matkaa kuljettiin taas täyttä vauhtia.

Mutta elukalla ei nähtävästi ollut taipumusta juoksennella lemmenpolkuja ja se ilmeisesti katui, että oli antanut itseänsä petkuttaa. Jäi seisomaan vallan, kunnes sen erinäisten seikkojen johdosta oli lähdettävä hölkkäisemään.