Part 4

Lopulta nukkui Lauri kokonaan ja hevonen juosta hölkytteli omaa juoksuaan, sitä nopeammasti yhä, jota tutummaksi tunsi tien käyvän. Siinä oli taloja ja torppia, joitten pihamailla ja porteilla oli monasti seissyt, tuli laajoja vainioita, joilla oli monta kovaa päivää saanut astuskella. Mutta nyt ei onneksi tuntunut ohjaksen nykäsyä minkään veräjän kohdalla ja ruuna juoksi erinomaisen hyvällä päällä kaikkien niitten ohi. Tuli taas metsää, pitkää pimeätä kuusikkoa, ja tie painui loivaksi alamäeksi, jossa juoksu kävi yhäkin huokeammasti.

Ruuna heristi korviaan — mitä se oli? Ei se ollutkaan kuin aivan tuttu kohina ja vihellys, joka kuului metsän takaa. Se oli niin tuttu, että hän oli kuullut sen koko ikänsä, monta kertaa joka päivä, laitumella, työssä ollessaan, tallissakin yön aikana. Mutta yht’äkkiä kohahti se hirveän läheltä, ja samassa silmänräpäyksessä näki ruuna aivan kupeeltaan kauhean, häikäisevän valon, jonka senkin oli kyllä ennenkin nähnyt, vaan ei milloinkaan vielä niin peljättävän läheltä eikä niin päällepuskevan näköisenä. Hän ponnisti takakinttujaan ja otatti laukkaan, päästäkseen hirviöstä ohi. — Uh, kuinka se nyt riipasi sieltä takaa, niin että oli suupielet haleta ja lavat mennä sijoiltaan, ja nyt se pisti ja löi häntä kylkiin ja jalkoihin herkeämättä, joka askeleella, vaikka hän henkensä edestä nelisti —.

Eikä se lakannut lyömästä, ennenkuin ruuna seisattui omaan tallin katokseen, vavisten ja syvälti puhaltaen. Siinä se sitten seisoi aisantyngät vempeleestä rempottaen ja alkoi lopulta hörähdellä, kun ei kuulunut valjaitten avaajaa----

Se oli Pietarin postijuna, joka edellisellä asemalla oli jonkun vaurion vuoksi myöhästynyt puolisen tuntia ja jota koneenkäyttäjä nyt vei Helsinkiä kohti lisätyllä höyryllä, voittaakseen viivytyksen takaisin. Maantie kulki parin kilometrin päässä Taipaleen torpasta rautatien yli, ja ratavartija oli kyllä määräaikaan sulkenut siinä portin, mutta kun juna oli niin paljon myöhästynyt, oli portti jonkun kulkijan vuoksi avattu ja jäänytkin sitten uudelleen sulkematta.

Kun juna saapui asemalle, roikkui koneen lumiauran päällä reen pirstaleita ja yläpuoli Taipaleen Laurin ruumista — — —.

Oliko se sattuma — oliko se sallima — vai vaaniiko ihmisen vaellusta täällä maailmassa joku järkkymätön kohtalo —?

VAIKEA ASEMA

Minä en ole eilen syntynyt — kaukana siitä. Olen jo niin vanha, että tuskin enää kaikin ajoin muistan syntymävuottani. Otsani on kurtuissa, poskeni ryppyjä täynnä. Päälakeni voin kyllä useimmissa tapauksissa pitää hatulla peitettynä, sillä minulle sattuu aniharvoin sellaisia tilaisuuksia, joissa sen paljastaminen muitten läsnäollessa olisi välttämätön, mutta leukani täytyy minun aina pitää sileäksi ajeltuna niinkuin kuorittu nauris, ett’ei se paistaisi harmaalta, sillä sitä en voi millään peittää. Jos sitä vielä alkaisin peitellä, esimerkiksi villahuivilla, niin pidettäisiin minua ainakin satavuotiaana. Ja se olisi sentään jo liikaa.

Kaikki tämä ei haittaisi mitään, jos minulla vaan olisi täydet oikeudet olla vanha. Minä saattaisin kulkea vapaasti, reimasti, ja antaa partani kasvaa. Kurttuinen otsani ja harmaa leukani tuottaisivat minulle ehkä vaan kunniaa, niinkuin muillekin vanhoille, joitten elämä on ollut työ ja vaiva — niinkuin useimmin uskotaan. Minä saattaisin käydä teaattereissa, laulajaisissa ynnä muissa kansankokouksissa, antaa päälakeni hohtaa kunniakseni ja sanoa nuoremmille hyvällä omallatunnolla: »anteeksi, minä tahtoisin istua», tai: »väistäkäähän hiukan, minä tahtoisin lähemmäksi», tai monasti suoraan ja lyhyesti vaan näinkin: »minä tulen täältä»! Ja minä saattaisin istua hienoilla päivällisillä hienojen naisten keskellä, ja he osoittaisivat minua kohtaan suurta huomaavaisuutta, katselisivat minua ehkä peittelemättömällä ihastuksella ja päästäisivät ruusuisilta huuliltaan makeita sanoja, ja minulla olisi oikeus käyttää kaikki tämä hyväkseni — jos minulla vaan olisi oikeus olla vanha.

Mutta nyt, — — — no saattepa kuulla.

Olen joskus sattunut ihmisten seuraan, joille ikä jo on antanut arvokkaisuutta ja sananvaltaa, suoraan sanoen: auktoriteettia. On puhuttu viisaita sanoja elämän kokemuksista ja tehty johtopäätöksiä ja tuomioita niitten nojalla. Mutta jok’ikinen kerta, kun minä tällaisissa tilaisuuksissa olen muistanut olevani myöskin jo vanha ja luullut jotain nähneeni ja kokeneeni, ja siihen luottaen avannut suuni, on minut pahanpäiväisesti nolattu.

Tässä yksi esimerkki monien joukosta.

Istuin kerran ikään eräässä seurassa, jossa keskusteltiin monista mitä tärkeimmistä kysymyksistä yhteiskunnan alalla, lasten kasvatuksesta, äitien pyhistä tehtävistä, nuorison riennoista, nykyaikaisista höllistä rakkaussuhteista ja muista sellaisista. Muistin onnettomuudeksi sillä kertaa ikäni hyvin, aijoin vetää korteni esiin myös ja sain tilaisuuden avaamaan suuni.

— Mitä nykyaikaiseen lasten kasvatukseen tulee — jotensakin siihen suuntaan muistaakseni aloin puhua — niin syrjästä katsoen näyttää siltä, kuin niitä opetettaisiin ryömimään vanhempain ihmisten nenälle, ennenkuin vielä osaavat kunnolleen ryömiä edes lattialla.

Siihen loppui puheeni. Sen enempää ei minun mielipidettäni suvaittu kuulla, ja tämä suvaitsemattomuus osoitettiin jotensakin nenäkkäillä keskeytyksillä, joita singahteli joka taholta niin että korvani kuumenivat, mutta varsinkin rouvain puolelta. Kymmenkunta paria pilkallisia ja murhaavan pistäviä silmiä oli suunnattuna minua ainoaa onnetonta kohti.

— Syrjästä katsoen todellakin, hah hah haaah! Mies, jolla ei ikänä ole ollut omaa perhettä, eikä tule olemaankaan, ei lasta ei vaimoa, puhuu syrjästä katsoen — — —

— Näin voi puhua ainoastaan se, jolla ei ole pienintäkään kokemusta, ei hämärintäkään tietoa missään yhteiskunnallisessa kysymyksessä, sillä — — —

— Niin, kuinka voi tietää mitään yhteiskunnasta, kun ei ollenkaan tunne sitä sidettä, sitä laitosta — — —

— Sitä pyhää laitosta — — —

— Anteeksi rouva Hanhelin — — — niin, sitä pyhää laitosta, jolla koko yhteiskunta lepää ja josta koko muu elämä — — —

— Sitä pyhäin ihmisten yhteyttä — — —

— Tämä on jotain aivan hassua, tämä on kurioosia — — — nuorukainen, perheetön mies alkaa tässä viisastella kokemuksillaan — — —

Koko seura oli yksimielinen siitä, että niin todella oli asian laita, ja tämä kysymys, tämä minun oikeudeton pyrkimiseni vieraalle alalle, joutui vähitellen pohjaksi koko keskustelulle ja minä jäin kuin jäinkin siihen kurioosumiksi, jota katseltiin ja käänneltiin joka puolelta.

Vihdoin lausui eräs joukossa istuva vanha herra oikein mehevän loppuponnen koko juttuun, joka ponsi jääköön tässä mainitsematta, ja eräs rouva (ei hänen omansa, vaan jonkun toisen) ihastui siitä niin hurjasti, että minusta näytti, kuin olisi hän tuskalla voinut hillitä itseään kavahtamasta tuon sukkelan herran kaulaan. Luultavasti hän sen jälestäpäin tekikin jossain toisessa tilaisuudessa, jossa kysymys yhteiskunnan pyhästä pohjalaitoksesta ei ollut niin tärkeä.

Mutta minä riensin sieltä hiki otsani poimuissa pois, ja tuntui kuin minut olisi sieltä potkittu ja mukiloitu ulos, niinkuin pyhäin joukosta, johon en ollut kelvollinen tulemaan.

* * * * *

Minua on aina suuresti huvittanut maalaiselämä, ja on minulla paljon kokemusta kaikenlaisissa maatalouden askareissa. Sen vuoksi hain kerran isännöitsijän tointa eräässä suuressa kartanossa luullen olevani vanhana maanmiehenä pätevä hakemaan sitä. Lähetin kaikki mahdolliset paperit ja »suositukset» patruunalle ja anoin nöyrimmästi päästä huomioon otetuksi.

Ei kuulunut mitään vastausta.

Tein vartavasten matkan itse paikalle katsomaan, kuinka asian laita olisi.

Kartano oli komea, ainoastaan ovikello ja portieri puuttuivat. Astuin eteiseen ja avasin siitä umpimähkään sen oven, jolle vaistoni vei minut, huomaamatta ensiksi käyttää rystöäni ovipeilissä.

Vastapäätä ovea istui pöydän takana lihava herrasmies, niinkuin viiden karpion jyväsäkki, pää paljas niinkuin minullakin, mutta naama sileä ja punakka. Hänellä oli pitkä sikaari hampaissa, vasemmassa kädessä joku paperi, mutta oikean käsivartensa oli hän kietaissut nuoren, reippaan näköisen naisen vyötäröille, joka seisoi hänen vieressään pöydän takana ja silmäili eteenpäin kumartuneena samaa paperia, jota herrakin.

Olen maailmassa nähnyt ja kokenut yhtä ja toista, ja yhdeksi pahimmista ja loukkaavimmista asioista tiedän sen, kun joku aavistamattomasti tulee häiritsemään ihmisiä heidän tärkeissä toimissaan. Käännyin siis ovea kiinnivetäissäni silmänräpäyksessä selin huoneessa olijoihin, ja vasta tämän kömpelön ja kollomaisen tempun tehtyäni näytin heille kumartain etupuoleni.

Heidän äskeinen asentonsa oli siinä lyhyessä hetkessä koko lailla muuttunut. Herra piteli molemmin käsin paperia ja nainen seisoi pari askelta sivummalla, totisen ja virallisen näköisenä, mutta jonkun verran hermostunutta punaa kasvoillaan.

— Onko minulla kunnia puhutella patruunaa itseään — — —?

— Kyllä — — — olkaa hyvä, istukaa hetkiseksi. Meillä on tässä juuri meijerin kuukaustili silmäiltävänä.

Hän osoitti ovipielessä olevaa tuolia, minusta nähden hieman tuskallisella käden liikkeellä.

— Jaha — puhui hän, kolistellen tuhkaa sikaristaan — kaksitoistatuhatta neljäsataa neljätoista kiloa maitoa à yksitoista penniä — ja voita — — —joo, kyllä tämä lyö yhteen — nettomarkoissa tuhat kuusisataa — — — ja teidän kuukausipalkkanne — — —

Hän otti pöytälaatikosta rahaa ja ojensi naiselle, joka kumarsi, vetäytyi selkä edellä pöydän takaa pois ja lähti huoneesta, katsomatta ollenkaan minuun. Ohitseni astuissaan sipsahutti hän ainoastaan jalkaansa lattiaan, juuri kuin olisi unohtanut nostaa sitä tarpeeksi korkealle.

Minä puhuin asiani.

— Tässä on ollut vähän vaikea valinta, selitteli patruuna. — Teillä on kyllä mainiot paperit ja suosituksiakin — olette oppinut mies — mutta todistuksistanne ei käy ollenkaan selville, oletteko vanha mies vai nuori — minä haluaisin vanhaa.

Hytkähdin mielihyvästä. Kerrankin siis ikäni antaisi minulle etusijan.

— Niinkuin patruuna näkee, en ole enää poikanulikka — — —

— Sen kyllä näen, mutta te ymmärrätte minua väärin. Tarkoitan, oletteko perheellinen mies vaiko naimaton.

Siinä se oli!

Koetin selitellä asiaa oman käsityskantani mukaan, vaan se ei auttanut.

— Jaa jaa, sanoi patruuna jotensakin tiukasti ja rypisti silmiään, joita hiukan näkyi paksulihaisten poskipäitten takaa — löytyy asioita, nähkääs — — ikävyyksiä saattaa tapahtua, katsokaas, hm! Minulla on nuori meijerska — karjakot ovat nuoria, hm! Minä tahdon, että talossani vallitsee järjestys sekä siivo ja hyvä henki. — — — Niin, hyvästi, hyvästi! Suokaa anteeksi, olisin pyytänyt teitä jäämään päivällisille, mutta rouvani ei satu olemaan kotona — te ymmärrätte, niin, hyvästi, hyvästi — — —!

* * * * *

Minulla ei ole oikeutta olla vanha, sen olen aina ja joka kohdassa huomannut, mutta tuhatta hullummasti saattaa käydä, jos joskus erehdyksessä satun muistamaan itseni vielä nuoreksi.

Sellainen erehdys sattui minulle tässä aivan hiljattain. Olin kaupungissa käydessä joutunut nuorten seuraan, jossa rakkaus ja sulo ja iloinen huolettomuus vallitsivat ja jossa palavien povien salainen tuli levitti mehevätä lämpöä ympäristöön niinkuin näkymätön kiuvas.

Minun tuli siinä niin leppoisan lämmin olla, minunkin poloisen, jäseneni nöyrtyivät, nuortui vereni, ja unohdin kokonaan olevani vanha. Aloin lörpötellä ja nauraa niinkuin muutkin, iskeä merkitsevästi silmää ja tehdä sulavia kumarruksia.

Kuinka ollakaan, silmäni sattuivat kohtaamaan erään nuoren kaunottaren, joka istui yksinään eräässä sivuhuoneessa, erillään muusta joukosta. Yht'äkkiä tuli mieleeni joku välttämätön asia kulkea sen huoneen läpi, jossa hän istui, ja ohikulkeissani tuntui minusta, niinkuin hän olisi katsellut minua sangen suurella huomiolla, vakavana ja melkein surumielisen näköisenä, istuissaan siinä välinpitämättömänä muun seuran ilakoimisesta.

Oliko hän nuori?

Jaah, sitä on nykyajan naisista monasti melkein mahdoton vakuuttaa, ja tiennee sen useimmissa tapauksissa ainoastaan papinkirja sekä asianomainen itse.

Oliko hän kaunis?

Minun silmissäni hän oli todellinen kaunotar, vaikka muitten mielestä ehkä unohdettu kaunotar, koska hän istui yksin. Mutta sen parempi minulle. Minä menin ja istuin rohkeasti hänen rinnalleen, eikä hän siitä näyttänyt ollenkaan säikähtävän.

Se seikka lisäsi vielä rohkeuttani, ja nyt olin mielestäni jo niinkuin viisikolmatta vuotias. Häntä näytti huvittavan jutella kanssani ja minusta alkoi tuntua niinkuin me olisimme olleet vanhat tutut, jopa oikeat ystävät. Kohta olin jo niinkuin tuossa kuudentoista korvilla, esitin lähempää tuttavuutta hänen kanssaan ja taisin alkaa löpistä jotain muutakin — — — mutta hetken kuluttua nousi hän kiivaasti ylös ja puhui itkevällä äänellä, yli olkansa, jotain häväistyksestä, ja heitti vielä poistuessaan matkan päästä minulle seuraavat lohdulliset sanat: »sedän olisi pitänyt puhua tuollaista asiaa neljännesvuosisataa sitten — vaikka minun mammalleni — silloin se olisi ollut ehkä jonkun verran järjellistä — — —».

Hän meni jäykkänä saliin, mutta hänen itkevät silmänsä ja kiivaasti kohoileva povensa olivat tainneet paljastaa minun syyllisyyteni, sillä ovelle ilmestyi ihmeellistä liikettä, ja minä huomasin olevani jotensakin samallaisessa asemassa kuin valokuva panoraamassa.

En oikein muista, kuinka siitä suoriuduin, mutta kun vapisevin käsin ja hermostuneella kiireellä etsin hattuani eteisessä, kuulin salista repäisevän naurun rähäkän ja aina välillä jotain puhetta »siitä vanhasta hassusta», ja eräs todella nuori herrasmies tuli seisomaan salin ovelle, arvatenkin pitämään silmällä minun hattuvalintaani.

Oih, sinä petollinen Eevan tytär, joka katseellasi sait minun niin kokonaan unohtamaan ikäni! Miksi katsoit minuun ollenkaan? Kangastiko sinun sielusi surumielisiin kuvastimiin joku nuorukainen, jota ajatellessasi vaan sattumalta käänsit silmäsi minuun, vai olisiko sinun rintaasi pujahtanut ohi menevä säälin tunne minun surkastunutta olemustani kohtaan?

Tähän suuntaan mietiskellen astuskelin murhemielisenä katua ylös, toista alas, ja tulin lopulta täysin selville siitä, että pahin vaara minua uhkaa silloin, jos erehdyn kuvittelemaan itseäni nuoreksi. Sillä vihdoin huomasin minä seisovani sporttikaupan edustalla miettimässä ensi kertaa ijässäni jonkunlaisen ampuma-aseen ostoa — — —

Mutta eihän minulla ole oikeutta olla vanhakaan, siitäkin olen yhtä täysillä perillä. Onko minulla oikeutta olla mitään? Siinä pulmallinen kysymys.

Tämä on todella pirullinen tila, johon olen joutunut ja jossa minun täytyy elää, tämä tällainen tyhjä ja pohjaton keskiväli. Suo siellä ja suo täällä. »Todelliset» vanhat eivät tunnusta minun vanhuuttani ja »todelliset» nuoret kutsuvat minua sedäksi. Tämä on totisesti vaikea asema.

SILMÄLASIT

— Onkohan sinulla vaan minun silmälasini taas nenälläsi siellä? huusi setä avoimesta kammarin ovesta emännälleen toiseen huoneeseen, kun huomasi hänen istuvan siellä kiikkutuolissa ja lasit päässään tarkastelevan sukankudinta, josta luultavasti oli silmä pudonnut.

Itse puuhasi hän kammarissaan puhdistaen pyssyään, rasvaillen ja hangaten sitä, niin että hiki valui otsasta.

Hän ei ollut kenenkään oikea setä, sillä hänellä ei ollut edes veljeä eikä sisarta, mutta sedäksi häntä sentään kaikki lähemmät tuttavat kutsuivat, ja varsinkin oli hän »setä» kaikille viina- ja jahtiveikoille, mitä paikkakunnalla oli, ja vielä kaikille niillekin, jotka etäisemmiltäkin seuduilta sattuivat sellaisilla asioilla pitäjässä liikkumaan. Eikä niitä ollutkaan vähän, sillä kymmenet kaupunkilaisherrat kulkivat joka syksy paikkakunnalla sunnuntaimetsästyksillä, ja kaikkien niitten kanssa oli setä tullut lähempään tuttavuuteen. Ja jos milloin metsälle mentiin, tai jos suurempi juominki sattui, erittäinkin herrain kesken, siellä oli setä aina mukana, usein kutsuttuna, mutta useammin vielä kutsumatta, niinkuin sattumalta joukkoon joutuneena. Ja aina se setä sattuikin siihen, missä miestä tarvittiin, sillä hän oli pitäjän jahtivouti ja oli virkansa johdosta yhä liikkeellä, milloin milläkin kulmalla laajaa seurakuntaa.

Oli elokuun yhdeksännen päivän ilta ja puoliyöstä alkaen loppui hyödyllisen metsänriistan rauhoitusaika. Sitävarten setä nyt pani aseitaan täydelliseen kuntoon, vaikka kyllä hän pyssyistään piti suuren huolen ainakin ja teki niillä tavantakaa koeampumisia asuntonsa portailla aitan seinään, jota väliä oli tasan kaksikymmentä askelta.

— Te olette kelvottoman muistamattomia, te vaimoihmiset. Sinä olet joka päivä kuullut, että minun silmälaseihini ei saa kajota, ja joka ikinen päivä sinä niitä sentään pitelet, kuljettelet niitä ja lopulta sotket ne pois oikeilta paikoiltaan, tai pistät väärään koteloon, niin että kun minun pitäisi ottaa kirjoituslasini, niin saankin päähäni jahtilasit, ja jos milloin metsälle lähden, niin eikö pidä sattua niin kirotusti, että silloin melkein aina kirjoituslasit joutuvat mukaani.

Emäntä ei vastannut mitään, kutoi vaan tyynenä sukkaansa katsellen silmälasien yli ikkunasta pihalle, ja sellainen välinpitämätön äänettömyys suututti setää vielä enemmän, niin että hän jatkoi torumistaan äityvällä voimalla. Mutta emäntä tiesi, että vastaansanomisesta saattoi nousta vielä pahempi rähäkkä, ja senvuoksi koetti hän olla äänettä niinkauvan kuin mahdollista.

Vihdoin nosti hän päänsä kutimesta ja asetti silmälasit nenältään pöydälle.

— No ole nyt jo tuossa! — Niinkuin sinä et näkisi ilman silmälaseja kantaa vallesmannin eväslaukkua ja viinapulloja, vanha houkko, vastasi hän sedän pitkään moitesaarnaan väsyneesti naurahtaen, nousi tuolistaan ja meni koettamaan uunin suulle villavaatteella peitettyä kahvipannua, vieläkö se olisi kuuma.

Tästä vastauksesta olisi tainnut olla ikävät seuraukset, mutta setä oli siksi juhlallisella tuulella, siksi jahtitunnelmain vallassa ja touhuissaan, että hän malttoi mielensä ja meni jotensakin rauhallisena itse ottamaan lasit pöydältä, mihin emäntä oli ne laskenut. Sitten puhaltaa hohotti hän niihin kummaltakin puolen, otti pyyheliinan seinältä ja alkoi sillä hangata niitä.

— Vai sinä tahtoisit tehdä minusta vallesmannin eväslaukun kantajan, puhui hän laseja hangatessaan. — Minähän olen herra niinkuin hänkin, sen kyllä tiedät.

— Minä herra, sinä herra, kumpi meistä kontin kantaa, hymähti emäntä. — Mutta sinä kannat aina.

— No jos joskus kannankin, niin en kanna renkinä hänen eväitään, vaan teen sen hyvähyvyyttäni, niinkuin palveluksena vertaiselleni kumppanille — ja samasta pullosta otan ryypyn ja otan osaa jahtiin niinkuin muutkin herrat. — Kas niin, nyt ne ovat kirkkaat. Pitäisit ne puhtaina edes siitä hyvästä, että niitä aina käytät.

Hän asetti lasit päähänsä ja katsoi kämmeneensä, kuletti kämmentään etäämmälle ja toi sen taas ihan nenänsä eteen kallistellen päätään ja rypistellen otsaansa, siristellen silmiään ja avaten ne taas selki selälleen. Sitten tähysteli hän kotvan aikaa ikkunasta aitan seinää, otti lasit päästään ja tähysteli välillä paljain silmin. Meni sitten ottamaan kammarinsa pöydältä kotelosta toiset lasit ja teki niillä samat temput. Pani ne pois ja asetti taas ensimmäiset lasit nenälleen.

— Nämä ne sittenkin ovat jahtilasit, puhui hän puolittain itsekseen. — Kumma kuinka ihmisen silmät saattavat heiketä. Pitäisi melkein saada uudet lasit joka vuosi. Ensi syksynä nämä ovat parahultaiset kirjoituslaseiksi, mutta ei näillä silloin enää ole metsälle mentävä.

Hän tähysteli taas aitan seinää, vuoroin toisesta, vuoroin toisesta ikkunan ruudusta. Sitten hypähti hän ottamaan pyssyn, vanhan kaksipiippuisen, suustaruokittavan haulikon, jonka juuri oli puhdistanut, ja alkoi sillä tähtäillä ikkunasta ulos.

— Vaan jos se liikkuisi — sanoi hän omissa ajatuksissaan ja alkoi viipottaa pyssyn piippua puolelta toiselle. Mutta piippu sattuikin liian lähelle akkunaa ja akkunalaudalla kasvava väkevä tuoksuinen pelargooni putosi lattialle, niin että ruukku särkyi, ja suuri parvi kärpäsiä surahti lentoon.

— Hyh! Sinä olet hurja niine pyssyinesi. Vanha mies niinkuin poikanulikka! huusi emäntä ja riensi korjaamaan kasviaan. — Kun tuolla kerran saisi edes otuksen!

Se oli vanha laulu, jonka säveltä setä ei saanut muuttumaan. Hän närkästyi siitä niinkuin aina ennenkin, mutta hän nieli närkästyksensä, pisti lasit povelleen, kokosi metsästyskojeensa kaikki ja lähti vallesmannille, johon häntä oli kutsuttu jo yöksi jahdin alkajaisiin, sillä sinne oli käveltävää useita virstoja.

Topakkana hän astui maantietä, taluttaen vitjoista luppakorvaa narttua, »tianaa», joka oli vallesmannin koiran pentu. Ja metsämiestä oli hän kiireestä kantapäähän, jalassa pitkävartiset saappaat, niin roimat, että hänen lyhyt vartalonsa upposi niihin melkein vyötäreitä myöten, päässä sulitettu hattu, varustettu kahdella pitkällä kukkometson sulalla, jotka setä kerran metsää käydessään oli lintujen kuopimapaikalta löytänyt. Ja saappaitten ja hatun välillä oli viheriää ja keltaista, ja kiiltävää metallia. Siinä pyssyt, ruutisarvet ja haulikukkarot, siinä torvet ja pyypiiskut ja kupeella mäyrännahkainen laukku, kukin kappale erivärisessä kantimessaan roikkumassa.

Uljas oli setä päältä nähden, mutta sisässä alkoi sentään liikkua levottomia ajatuksia. Ne olivat olleet lähes vuoden unohduksissa, mutta nyt ne taas tulivat esiin, aivan samallaisina, yhtä kiusoittavina ja hermostuttavina, kuin joka ikinen syksy ennenkin.

Hänellä oli ollut mielessään ihana ajatus, kaunis kuva ikänsä kaiken, mutta ei se ollut vielä koskaan toteutunut oikealla jahdilla, ei silloin, kun jänis vauhdilla kiitää koirain edellä, ei miesjoukossa milloinkaan, niinkuin hän olisi tahtonut.

— Mutta mitä, jos se huomenna tapahtuisi — mietti hän.

Ja tällainen oli hänen mielikuvansa.

Hän pääsee hyvään kohtaan seisomaan, sivummalle toisista, niin etäälle, ettei kukaan näe, ei kuule häntä. Jänis on tehnyt aimo sivuharppauksen, eksyttänyt koirat — jos hän itse voisi jollain tavoin saada koirat jäämään hyvin kauvas jälelle, jos olisi jotain keinoa siihen, niin silloin se tulisi hiljempää. — Se tulla löllöttelee häntä kohti polkua pitkin — ei kuin ahoa, aukeata ahoa, se on vielä parempi — hän on näreen takana piilossa ja antaa sen tulla ihan lähelle — sitten — hän hiljalleen viheltää — hyvin hiljaa vaan, ettei kuule muut kuin jänis pitkillä korvillaan — se istahtaa ja alkaa suutaan mutistellen kuulostaa, — — — hänellä on pyssy vakavasti näreen oksalla — ja sitten — hei! — — — sitten se kerrankin tapahtuu ja hän saa huutaa miesjoukossa, niinkuin ne toisetkin huutavat jäniksen kaatuessa. — Ja kun ne toiset tulevat luo, utelevat ja kyselevät, että mistä päin se tuli, kuinka se kävi — niin, kuinka se kävi? — Se kävi siten, että jänis meni sellaista hiiden hamppua — se meni vilauksessa tuosta noin, ei hän enää ennättänyt nähdä kuin vähän häntää, mutta hän jälkeen heitti, ja — — —

Setä seisoi keskellä maantietä, vihelteli ja tähtäsi vasemman kätensä etusormella tien sivussa olevaa kantoa, suu hymyssä, melkein nauravana. Sitten napsahutti hän peukaloa ja keskistään ja äännähti: — noin!

— Mitä siellä on, kun komsarjus noin viittoo? kysäsi samassa ääni hänen takanaan.

Siinä oli torppa tien sivussa ja muuan mies oli sieltä rientänyt jälessä ja saavuttanut sedän hänen huomaamattaan.

— Minä tässä vaan koirani kanssa reistailen, vastasi setä jonkun verran hämillään. Hänen päähänsä lennähti ajatus, että noin ne saattavat nähdä toiset metsämiehetkin. Sitä pitää varoa. — Minä ja vallesmanni menemme aamulla jahtiin ja taidamme ottaa akronoomin mukaan myös, sanoi hän sitten virallisen painavasti.

— Niinpä näkyy, niinpä näkyy, puhui mies ja alkoi kulkea sedän mukana.

— Oliko sinulla asiaa mitä? kysyi setä sellaisella äänenpainolla, josta selvästi ilmeni, ettei hän sallinut kenen tahansa kulkea rinnallaan ilman asiata.