Part 6

Kun muinen taatto lähti, rakkaat lapset, ol' ilo teillä, kun hän koteutui; näät tullut ei hän koskaan tyhjin käsin, toi alppiruusun taikka linnun oudon tai Ammon-sarven, niinkuin kulkija vuorilta joskus löytää sen. Nyt vainoo hän riistaa toista, murhamiettehissä ohella istuu korpitien; nyt väijyy hän vihamiehen henkeä. Ja sentään vain teitä, rakkaat lapset, muistaa hän, vain teitä, herttaisia, syyttömiä tyrannin kostolta hän turvatakseen nyt jousen aikoo murhaan jännittää.

(Nousee.)

Otusta oivaa väijyn. Metsämiesi myös eikö kärsi talvipakkasta ja päivät pitkät harhaa kukkuloilla kiveltä uhkahypyn tehdäkseen ja kiivetäkseen kohtisuoraa seinää, siin' omin verin kiinni killuakseen, kaikk' eestä kauriin poloisen. Nyt saalis kyseessä kalliimp' on, on sydän miehen vihatun, vihaavan mua saakka kuoloon.

(Etäältä kuuluu hilpeä soitto, joka lähenee.)

Eloni kaiken käyttänyt oon jousta, oon harjoitellut ampusäännöt kaikki, osannut usein olen mustaan, tuonut kotiini monen leikki-ammunnasta palkinnon kauniin; mutta tänään tehdä ma tahdon mestar'laukauksen, voittaa palkinnon parhaan koko vuoristossa.

Hääsaatto kulkee yli näyttämön ja nousee ylös vuoritietä. _Tell_ katselee sitä jouseensa nojautuneena. _Stüssi_, pellonvartia, yhtyy hänen seuraansa.

STÜSSI. Se Mörlischachista on luostarin maapehtori, mi häitä pitää; rikas, on hällä varmaan karjaa kymmenkunta. Hän Imi-järveltä nyt naisen noutaa ja tänä yönä Küssnachtiss' on kestit. Käy mukaan! Joka kunnon mies saa kutsun.

TELL. Totinen vieras sovi ei häätaloon.

STÜSSI. Jos murhe painaa sua, pois se heitä! Min hetki suo, se ota! Aik' on raskas, siks ilmasta on ilo temmattava. Häät täällä, toisahalla hautajaiset.

TELL. Ja usein molemmat yht'aikaa.

STÜSSI. Niin on meno maailman. On kaikkialla surua kyllin. Vuoren seinä syössyt on Glarnin maassa, koko toinen puoli vajonnut kukkulasta.

TELL. Vaappuvatko myös vuoret? Vakaa ei maan päällä mikään.

STÜSSI. Myös muualta nyt kuuluu kummia. Tuon mulle muuan kertoi Badin miesi: ritari ratsasti luo kuninkaan, tapasi tiellä hänet paarmaparvi, ne iski hevoseen, se kuoliaana pistoista polttavista maahan vaipui ja jalkaisin luo kuninkaan hän tuli.

TELL. On heikollekin pistimensä suotu.

_Armgard_ tulee useiden lasten kera ja asettuu solatien suuhun.

STÜSSI. Maanvaivaa suurta merkitsee se, luullaan, ja hirmutöitä.

TELL. Joka päivä tuo tekoja moisia. Ei ihmehien niit' ole tarvis meille ilmoitella.

STÜSSI. Niin, miekkoinen, mi istuu rauhassa omainsa luona, vilja korjattuna.

TELL. Saa rauhassa ei elää hurskahin, jos paha naapuri ei rauhaa anna.

(Tell katsoo usein levottomasti odottaen tien yläpäähän.)

STÜSSI. Hyvästi! Vartonette jotain tässä.

TELL. Niin.

STÜSSI. Teille hauskaa kotimatkaa toivon. Urista ootte? Armon herraamme maavoutia sielt' tänään varrotahan.

KULKIJA (tulee). Maavoutia ei tänään vartomista. Veet rankkasatehist' on paisuneet ja sillat virta vienyt.

(Tell nousee.)

ARMGARD (lähestyen). Eikö tule maavouti?

STÜSSI. Tahdotteko hältä jotain?

ARMGARD. Ma josko tahdon!

STÜSSI. Miksi asetutte siis hänen tielleen tähän solaan?

ARMGARD. Tässä mua ei hän väistä, kuulemast' ei pääse.

FRIESSHARDT (tulee kiireisesti solatietä ja huutaa näyttämölle). Pois tieltä! Armollinen herrani maavouti jäljestäni ratsain saapuu.

(Tell menee.)

ARMGARD (vilkkaasti). Maavouti tulee!

(Menee lapsineen etualalle, Gessler ja Rudolf Harras ilmestyvät ratsain solatien yläpäähän.)

STÜSSI (Friesshardtille). Kuinka virtain poikki pääsitte, vaikka oli rikki sillat?

FRIESSHARDT. Olemme myrskyn halki tulleet, veikko, me emme pelkää pientä alppi-ojaa.

STÜSSI. Olitte järvellä te myrskyn aikaan?

FRIESSHARD. Eloni kaiken sitä muistan.

STÜSSI. Jääkää, oi, kertokaa!

FRIESSHARDT. Mun eespäin täytyy, tulo maavoudin linnaan ilmoittaa.

(Pois.)

STÜSSI. Jos haaksi hyviä kantanut ois ihmisiä, vajonnut ois se kiluin kaluinensa; ei noille mitään vesi voi, ei tuli.

(Katsoo ympärilleen.)

Mut kunne joutui joutsimies?

_Gessler_ ja _Rudolf Harras_, ratsain.

GESSLER. Niin, niin, mut palvelija keisarin ma olen, mun täytyy häntä miellyttää. Mua tänne hän lähettänyt ei, ett' öisin hellä ja kansaa hemmottelisin; hän vaatii vain kuuliaisuutta. On siitä kiista, ken maass' on herra, keisari vai moukka.

ARMGARD. Nyt hetki on, nyt hälle haastaa tahdon.

(Lähestyy arkana.)

GESSLER. Altorfin hattua en pystyttänyt ma leikin vuoks, en koetellakseni sydäntä kansan, jonka tunnen ammoin. Sen tein ma notkistaakseni tuon niskan, min ylpeänä kantavat he. Panin tuon häiritsijän heidän tielleen, josta on ohi heidän käyminen, se että sattuisi silmiin heille, muistuttaisi herrasta, jonka unohtaa he aivan.

RUDOLF. Mut jotkut oikeudet on kansalla.

GESSLER. Niit' arvioida ei nyt aika. Suuret on seikat syntymässä. Kasvaa tahtoo näät keisar'huone. Minkä mainehikas alotti isä, tahtoo poika päättää. Tää kansa pieni tiellämme on este; niin taikka näin, sen täytyy alistua.

(Aikovat ohitse. Vaimo heittäytyy maavoudin eteen maahan.)

ARMGARD. Ah, armoa, maavouti, armahdusta!

GESSLER. Eteeni miksi yleisellä tiellä te käytte? Pois!

ARMGARD. Mun mieheni on vanki; ja orvot leipää huutaa. Säälikää hätäämme suurta, herra ankara!

RUDOLF. Ken ootte? Ken on miehenne?

ARMGARD. Hän on Rigistä, köyhä heinänkorjaaja, mi kuiluin päältä, vuorten seinämiltä, mihin ei tohdi karjalaumat nousta, vapaasti vihertävän ruohon niittää.

RUDOLF (maavoudille). Todella toimi kurja, säälittävä! Ma pyydän, päästäkää mies parka irti! Mik' ollut liekään rikoksensa raskas, sen kauhea jo ammattinsa kostaa.

(Vaimolle.)

Te saatte oikeutta; linnaan tuonne pyyntönne tuokaa; täss' ei paikka sen.

ARMGARD. Ei, ei, en väisty, ennen kuin on vouti takaisin mulle miehen antanut! Kuudetta kuuta tyrmäss' on jo hän ja turhaan tuomiota vartoo.

GESSLER. Vaimo väkisin tahdotteko tieni estää?

ARMGARD. Oikeutta, vouti! Täällä tuomar' olet, sijainen keisarin ja Jumalan. Tee tehtäväs! Jos taivahalta joskus oikeutta odotat, tee meille sitä!

GESSLER. Pois silmistäin tuo väki julkea!

ARMGARD (tarttuu hevosen suitsiin). En, en, ei mulla kadotettavaa. Et pääse paikaltasi, vouti, ennen kuin olet oikeutta suonut mulle. Rypistä otsaas, silmääs pyörittele, on onnettuutemme niin ääretön, ett' emme enää vihaas pelkää.

GESSLER. Pois! tai ratsuni sun kulkee ylitsesi!

ARMGARD. Sen anna kulkea! Kas, --

(Vetää lapsensa maahan ja heittäytyy heidän kerallaan hänen tielleen.)

tässä lepään ma lapsineni. Tässä tallatkoon kavio ratsusi nää orpoparat! Ei ois se teoistasi hirvein.

RUDOLF. Vaimo, oletko järjiltäsi?

ARMGARD (yhä kiihkeämmin). Tallannut jo kauan olet maata keisarin! Oh, olen vaimo vaan! Jos oisin mies, paremman tietäisin kuin tässä maata tomussa tien!

(Äskeinen soitto kuuluu jälleen tien yläpäästä, mutta hillitysti.)

GESSLER. Miss' ovat huovit? Tieltä hän temmattakoon taikka itseni unohdan, teen sen, mitä kerran kadun.

RUDOLF. Ei, herra, huovit tänne pääse; sulkee hääsaatto solatien.

GESSLER. Ma valtias lien ollut liian hyvä maalle tälle. Viel' ovat kielet vapaat; viel' ei kaikki, kuin pitää, kahlehditut. Mutta vannon, on muutos tapahtuva. Murtaa tahdon tään jäykän mielen, maasta juurittaa vapauden hengen julkean tään tahdon lain uuden laatia ma tahdon tänne, ma tahdon --

(Nuoli lävistää hänet; hän tapaa kädellä sydäntään ja on kaatumaisillaan. Heikolla äänellä.)

Jumala mua armahtakoon!

RUDOLF. Maavouti! Taivas! Kuin? Se mistä tuli?

ARMGARD (rientäen ylös). Hän horjuu, kaatuu! Murhaa! Murhaa! Hältä sydämen puhkaissut on nuoli!

RUDOLF (hypäten ratsultaan). Taivas! Mi tapaturma! Herran armahdusta, ritari, rukoilkaa! Te kuolon oma olette nyt!

GESSLER. Sen nuolen ampui Tell. (On liukunut ratsultaan Rudolf Harras'in syliin, joka johdattaa hänet kivipenkille.)

TELL (näkyy kukkulalla). Sa nuolen tunnet, tunnet joutsimiehen! Nyt maa on vapaa, varma syyttömyys, et vahingoittaa enää kansaa saata!

(Häviää. Kansaa tulee kiireesti.)

STÜSSI (edellä). Mi hätänä? Mit' onkaan tapahtunut?

ARMGARD. Maavouti nuolin lävistetty on.

KANSA (syösten näyttämölle). Ken ammuttu on?

RUDOLF HARRAS. Hurme juoksee kuiviin, apua! Murhamiestä ajettakoon! Ah, näinkö oli päiväs päättyvä! Mun tahtonut et varoitusta kuulla.

STÜSSI. Hän tuossa lepää, kalvas niin kuin kuollut!

USEAT ÄÄNET. Ken teki sen?

RUDOLF HARRAS. Tää kansa onko hullu, kun murhaan soittaa. Soitto vaietkohon!

(Soitto loppuu äkkiä, tulee yhä enempi kansaa.)

Maavouti, haastakaa, jos voitte. Mulle teill' eikö mitään virkkamista.

(Gessler tekee liikkeen kädellään, jonka hän kiihkeästi toistaa, kun hän ei heti tule ymmärretyksi.)

Minne? Küssnachtiin? Ymmärrän. O, älkää vihaan te syttykö! Maan huolet jättäkää ja taivaan kanssa sopikaa!

(Koko hääsaatto seisoo kuolleen ympärillä, tunteettomana, mutta kauhistuneena.)

STÜSSI. Kas, kuinka hän kalpenee. Nyt, nyt jo kuolo poveen saa hällen; silmä sammuu.

ARMGARD (kohottaa yhtä lapsistaan). Lapset nähkää, kuin kuolee sortaja!

RUDOLF HARRAS. Miel'puolet vaimot, teill' eikö tuntehia, kauhun näystä kun tästä nautitte? Mua auttakaa! Kätenne tuokaa, että tuskan-nuoli tää saatais irti hänen rinnastaan.

VAIMOT (perääntyen). Ken koskis häneen, jonk' on Herra lyönyt?

RUDOLF HARRAS. Kirous teille!

(Vetää miekkansa.)

STÜSSI. Herra, tohtikaapas! Lopuss' on valtanne! Maan sortaja on kaatunut. Me väkivaltaa emme nyt siedä enää. Vapaa oomme kansa.

KAIKKI (metelöiden). Maa vapaa on!

RUDOLF HARRAS. Siin' ollaanko? Niin pian loppuuko pelko sekä kuuliaisuus?

(Asemiehille, jotka tunkeutuvat näyttämölle.)

Näette kauhistavan murhatyön, mi tääll' on tehty. Turha täss' on apu, myös turha takaa-ajo murhamiehen. Muut meill' on huolet. Pois! Nyt Küssnachtiin, ett' eivät kaatuis linnat keisarin! Näät katkenneet on kaikki järjestyksen ja velvoitusten siteet nyt, ei luottaa voi kuuliaisuuteen nyt yhdenkään.

Samalla kuin hän poistuu asemiehineen, ilmestyy _kuusi armeliasta veljeä_.

ARMGARD. Kas, tilaa! Saapuu munkit armeliaat.

STÜSSI. On raato maassa, korpit kokoontuvat.

ARMELIAAT VELJET (asettuvat puolipiiriin kuolleen ympärille ja laulavat syvällä äänellä.)

Pian saapuu kuolo ihmisen, ei pitkää anna aikaa armon, pois tempaa kesken päivien, pois syöksee kesken toimen, tarmon, Het valmis tai et, pakko sulla on tuomarisi eteen tulla.

(Viimeisiä rivejä toistettaessa lankeaa esirippu.)

VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Julkinen paikka Altorfin luona.

Taustassa oikealla linna "Urin lukko" vielä pystyssä olevine rakennustelineineen niinkuin ensimmäisen näytöksen kolmannessa kuvaelmassa. Vasemmalla näköala useille vuorille, joilla kaikilla palaa merkkitulet. On aamuhämärä, kellot kaikuvat etäisyydestä.

_Ruodi, Kuoni, Werni, Mestari Steinmetz_ ja vielä muita _maamiehiä_ ynnä _vaimoja_ ja _lapsia_.

RUODI. Vuorilta merkkitulet näättekö?

STEINMETZ. Te kellot kuuletteko metsän yli?

RUODI. Vapautta tietää se.

STEINMETZ. On linnat meidän.

RUODI. Me Urin maassa, tällä turpeellamme, tyrannilinnaa tuota kärsimmekö? Me viimeisinä vapaudummeko?

STEINMETZ. Nuo saako seista muurit sortavaiset? Ne alas murtakaa!

KAIKKI. Niin! Alas! Alas!

RUODI. Miss' Urin härkä on?

URIN HÄRKÄ. Täss' olen. Mitä?

RUODI. Vuorelle nouskaa, torveen puhaltakaa, niin että kaiku kukkuloita kiirii ja kautta kuilujen ja laaksoin kutsuu hereille heti kaikki miekkamiehet vuoriston laajan!

_Urin härkä_ menee. _Walter Fürst_ tulee.

WALTER FÜRST. Veikot, vartokaa! Schwyzistä tullut viel' ei viesti eikä myös Unterwaldista, kuin siell' on seikat.

RUODI. Miks vartoisimme? Sortaja on kuollut ja koittanut on päivä vapauden.

STEINMETZ. Tää eikö riitä meille tulten sana, mi kaikkialta kukkuloilta lieskaa?

RUODI. Tulkaatte, työhön, miehet, vaimot, kaikki! Rakennus rikki! Kaaret poikki! Muurit murskaksi! Paas ei paaden päälle jääkö!

STEINMETZ. Toverit, tulkaa! Rakensimme sen, sen repiä myös voimme.

KAIKKI. Maahan linna!

(Syöksyvät joka taholta rakennuksen kimppuun.)

WALTER FÜRST. En hillitä voi enää virran vuota.

_Melchtal_ ja _Baumgarten_ tulevat.

MELCHTAL. Kuin? Linna seisooko, ja tuhkana jo Sarn on sekä sortunut on Rossberg?

WALTER FÜRST. Vapauden meille, Melchtal, tuotteko? Jo onko vihollinen karkoitettu?

MELCHTAL (häntä syleillen) Maa vapaa on. Ah, isä, iloitkaa, nyt tällä hetkellä kun haastelemme, ei sortajata enää Sveitsin maassa.

WALTER FÜRST. Kuin linnat valloititte, kertokaa!

MELCHTAL. Se Rudenz oli, joka Sarnin linnan miehuuden uljaan uhkatyöllä valtas. Rossbergiin itse olin yöllä noussut. Mut kuulkaa, kuinka tapahtui! Kun linnan olimme tyhjentäneet sortajista, sen sytytimme, liekit pilviin leiskui, niin syöksyy Diethelm, knaappi Gesslerin, ja huutaa, että Berta Bruneck palaa.

WALTER FÜRST. Vanhurskas taivas!

(Kuuluu, kuinka rakennuksen hirret sortuvat.)

MELCHTAL. Hän se itse oli, käskystä voudin salaa tuotu tänne. Nous Rudenz raivokkaana, kuultiin, kuinka jo parret kaatui, pielet vankat vaappui, sill' aikaa onnettoman hätähuuto savusta kaikui.

WALTER FÜRST. Pelastuiko neiti?

MELCHTAL. Nopeutta kysyttiin ja tarmokkuutta! Jos Rudenz ollut ois vaan herramme, varottu varmaan oisi henkeämme; mut liittolaisemme hän oli, Berta maan oli ystävä. Niin pantiin vaaraan elämä, henki, syöstiin tuleen.

WALTER FÜRST. Neiti elossa onko?

MELCHTAL. On. Rudenz ja minä liekeistä hänet kaksin kannoimme, ja takanamme hirret räiskyi, sortui. Ja nyt, kun neiti oli pelastunut ja aukas silmät elämälle, syöksyi mun povelleni vapaaherra, vaiti nyt siinä veljesvala vannottiin, mi karaistuna tulen kautta kaikki vakaana kohtalot on kestävä.

WALTER FÜRST. Ja Landenberg?

MELCHTAL. Hän Brünigin on tiellä. Syy mun ei ollut, että silmäin valon isäni sokaisija säilytti. Hänt' takaa ajoin, virralla sain kiinni ja raastoin hänet taaton jalkain juureen. Jo päällä päänsä heilui miekka; ukon sokean laupeutta rukoillen hän hengen lahjaks sai. Mut vannoi valan takaisin milloinkaan ei tullaksensa; ja sen hän pitää. Kokenut hän on käs'varttamme.

WALTER FÜRST. Hyv', ettei voittohonne verinen tahra jäänyt!

LAPSET (juoksevat näyttämön yli rakennusjätteitä käsissään). Vapaus! Vapaus!

(Urin torvi raikahlaa voimakkaasti.)

WALTER FÜRST. Kas, mikä juhla! Tätä päivää vielä vanhoina muistelevat lapset.

(Tytöt tuovat hatun tangon päässä; kansa täyttää koko näyttämön)

RUODI. Tässä on hattu meidän kumarrettavamme.

BAUMGARTEN. Sanokaa, mitä sille tehdään!

WALTER FÜRST. Taivas! Tään hatun alla seisoi Tell ja poika.

USEAMPIA ÄÄNIÄ. Hävittäkää tuo sortovallan muisto! Tulehen hattu!

WALTER FÜRST. Ei, se säilytetään. Aiottu sorron valtikaks se oli, vapauden olkoon ikimerkki nyt!

(Maamiehiä, vaimoja ja lapsia seisoo ja istuu hajoitetun rakennuksen raunioilla maalauksellisena ryhmäkuvana suuressa puoliympyrässä.)

MELCHTAL. Siis raunioilla sortovallan, veikot, iloisna seisomme ja ihanasti nyt täytetty on Rütlin vala.

WALTER FÜRST. Vasta työ alettu on, lopetettu ei. Nyt ovat miehuus, sopu vankka tarpeen; näät varmat olkaa, kuningas ei jätä voutinsa surmaa kostamatta, tahtoo väkisin palauttaa karkoitetun.

MELCHTAL. Hän tänne tulkoon sotalaumoinensa! Sisäinen onhan vaino voitettu; me kyllä kukistamme ulkonaisen.

RUODI. Tuo solat harvat heitä maahan tähän, me suljemme ne ruumihillamme.

BAUMGARTEN Ikuinen side meitä yhdistää, pelota eivät sotalaumat meitä.

_Rösselmann_ ja _Stauffacher_ tulevat.

RÖSSELMANN (tullessaan) Hirmuiset ovat taivaan tuomiot.

MAAMIEHIÄ. Mik' on?

RÖSSELMANN. Miss' ajoissa me elämme!

WALTER FÜRST. Mit' on? Ah, herra Werner? Meille mitä te tuotte?

MAAMIEHIÄ. Mitä?

RÖSSELMANN. Kuulkaa, kauhistukaa!

STAUFFACHER. Olemme päässeet pelon suuren alta.

RÖSSELMANN. Murhattu keisari on.

WALTER FÜRST. Taivaan vallat!

(Maamiehet kiirehtivät ylös ja ympäröivät Stauffacherin.)

KAIKKI. Murhattu! Kuinka? Keisari? Vait! Kuulkaa!

MELCHTAL. Se mahdotonta. Mistä saitte sanan?

STAUFFACHER. On totuus: murhattu on Bruckin luona kuningas Albrecht. Viestin on mies varma Schaffhausista, Johannes Müller, tuonut.

WALTER FÜRST. Ken teki uhkateon kaamean?

STAUFFACHER. Työn tekijästä kammo kasvaa vielä. Sen heimo teki, Schwabin herttua Johann, mi vainajan on veljen lapsi.

MELCHTAL. Mi hänet saattoi sukumurhaan?

STAUFFACHER. Isän perintömaat hält' epäs keisari, hän vaikka pyytämästään pyysi niitä. Jo sanottiin, hän niit' ei saisikaan, vain piispanhiipan. Kuinka olkoonkin, nyt nuorukainen korvan kallisti neuvoille ase-ystäväinsä, päätti keralla valtaherrain Eschenbachin, von Tegerfeldin, Wartin ynnä Palmin, kun oikeutt' ei saada voinut, kostaa omalla kädellään.

WALTER FÜRST. Kuin täytettiin työ hirmun, kertokaatte!

STAUFFACHER. Ratsain kulki kuningas Badin Steinistä Rheinfeldiin, miss' oli hallituksen paikka. Kanssaan häll' oli ruhtinaat Hans ynnä Leopold ja saatto ylhäisintä aatelia. Ja kun he Reusziin saapuivat, miss' on ylitse virran lautoin kuljettava, murhaajat tunkeutuivat haahteen sekä saatostaan salpasivat keisarin. Nyt poikki viljapellon kruunupää kun ratsastaa (sen alla suuri, vanha kaupunki maanne muinais-aikahinen), Habsburgin vanha linna silmäin eessä, mi koti korkean on heimonsa, Hans herttua lyö puukon hälle kurkkuun, peitsellä pistää häntä Rudolf Palm ja Eschenbach pään hältä halkaisevi, vereensä että ratsultaan hän vaipuu, omalla maalla omain murhaamana. Toiselta rannalta työn saatto näki; mut, virta välillään, he muut' ei voineet kuin heikkoon hätähuutoon puhjeta. Mut tiellä istui köyhä vaimo; hänen sylissään ehtyi hurme keisarin.

MELCHTAL. Näin on hän saanut haudan varhaisen, mi määrätönnä kaikki tahtoi ryöstää!

STAUFFACHER. Hirmuinen kauhu maassa vallitsee; suletut ovat kaikki vuorisolat, rajansa jokainen maakunta vahtii; porttinsa sulki itse vanha Zürich, nuo vuotta kolmekymment' auki olleet, pelosta murhaajain ja murhan koston. Näät pannakirous kädessänsä saapuu magyarein kuningatar, julma Agnes, mi sukupuolensa ei vienon tunne lempeyttä, kostamahan taaton verta murhaajain koko heimokunnille, väelle, lapsiin, lastenlapsiin saakka; niin, saakka heidän linnojensa kiviin. Hän vannonut on kokonaiset suvut lähettää taaton hautaan, kylpeä veressä niinkuin aamukastehessa.

MELCHTAL. Ja tiedetäänkö, minne murhaajat paenneet ovat?

STAUFFACHER. Viittä eri tietä he teon tehtyänsä pakenivat ja erosivat ainiaaksi. Kuuluu vuorilla harhailevan herttua.

WALTER FÜRST. Näin heilimöi ei heille rikos! Kosto ei kanna jyvää; itselleen on itse ravinto kauhun se; sen nautinto on murha ja sen tyydytys on hirmu.

STAUFFACHER. Tuo hyötyä ei rikos murhaajille; mut käsin puhtahin me poimimme verisen herjan siunaavaisen heelmän. Pelosta suuresta näät päässeet oomme vapauden suurin sortaja on kuollut ja kuulon mukaan käypä valtikka Habsburgin heimolta on toiseen sukuun; vapautta vaalin valtakunta käyttää.

WALTER FÜRST ja MUUT. Mit' tiedätte?

STAUFFACHER. On Luxemburgin kreivi useimmat äänet saanut.

WALTER FÜRST. Onneks oltiin, me uskolliset valtakunnalle! Nyt toivoa voi oikeutta.

STAUFFACHER Kaipaa uus herra ystäviä, meidät on kostolta Itävallan varjeleva.

(Maamiehet syleilevät toisiaan.)

_Lukkari_ kuninkaallisen _Airueen_ kera.

LUKKARI. Päät kansan tässä ovat arvokkaat.

RÖSSELMANN ja MUUT. Mik' on?

LUKKARI. Tään kirjeen valta-airut toi.

KAIKKI. (Walter Fürstille), Lukekaa!

WALTER FÜRST (lukee). "Kunnon miehet Schwyzin, Urin, ja Unterwaldin, kuningatar Elsbeth suo teille armonsa ja hyvyytensä."

USEITA ÄÄNIÄ. Lopuss' on valtansa! Mit' tahtoo hän?

WALTER FÜRST (lukee). "Suuressa lesken-surussansa, johon nyt hänet saattanut on hurmekuolo herransa kuninkaansa, muistuu hälle rakkaus ja kunto vielä vanhan Sveitsin."

MELCHTAL Ne muistuneet ei hälle onnen aikaan.

RÖSSELMANN. Vait! Kuulkaamme!

WALTER FÜRST.

"Hän kääntyy puoleen kansan uskollisen, se että inhollansa oikealla kohtaisi tekijöitä pattotyön. Siks Sveitsin maalta kolmelta hän vartoo, ett' eivät murhaajille anna majaa, mieluummin avun suovat vilpittömän, ett' tapais heidät käsi kostajan, nimessä rakkaan suosion, min saanut Rudolfin huoneelta on aina Sveitsi."

(Maamiehet osoittavat tyytymättömyyttä.)

USEITA ÄÄNIÄ. Rakkaus ja suosio!

STAUFFACHER. Isältä suosiota saimme me, pojalta mitä? Meille vahvistiko hän vapautemme kirjat niinkuin kaikki tekivät häntä ennen keisarit? Hän onko tuomari vanhurskas ollut ja suonut turvaa, suojaa syyttömälle? Ees onko kuullut airueita, jotka me tuskassamme lähetimme hälle? Ei mitään meille tästä kaikesta kuningas tehnyt ole, oikeutta ellemme hankkineet ois omin käsin, hätämme ei ois häntä liikuttanut. Kiitosta hälle? Kylvänyt ei sitä hän maihin näihin. Korkealla seisoi, ois isä kansoilleen hän olla voinut; mut omistaan hän yksin huolta piti. Ketä hän kartutti, hänt' itkekööt!

WALTER FÜRST. Iloitse emme hänen kuolemastaan, meist' olkoon kaukana myös muistaa pahaa, min meille teki hän! Mut' kostaa kuolo kuninkaan, jok' ei hyvä ollut meille, ja niitä vainota, jotk' eivät millään meit' ole loukanneet, ei meille sovi. On rakkaus uhri vapaa; kuolo tämä vain pakkovelvoitusten siteet päästää, hänelle meill' ei mitään muuta velkaa.

MELCHTAL. Jos kuningatar kammiossaan itkee ja taivasta jos suruin suurin syyttää, niin kiittää tässä samaa taivasta maa tuskastansa vapaa. Kyyneliä ken tahtoo, rakkautta kylväköön.

(Airut menee.)

STAUFFACHER (kansalle). Mut miss' on Tell? Hän yksin puuttuu meiltä, hän, vapautemme varmin perustaja. Kovimman kesti, suurimman hän teki. Tulkaatte! Auttajata kaikkein meidän menkäämme tervehtimään huoneesensa!

(Kaikki pois.)

TOINEN KUVAELMA.

Tellin tupa.

Tuli palaa liedellä. Avoin ovi osoittaa maisemaan. _Hedwig, Walter_ ja _Wilhelm_.

HEDWIG. Ah, lapset rakkaat! Tänään saapuu isä. Hän elää, vapaa on, me kaikki vapaat! Ja taattonne on kansan pelastaja.

WALTER. Ma myöskin siinä olin, äiti. Minä myös olen mainittava. Taaton nuoli ohitse pääni aivan viuhki, enkä vavissut.

HEDWIG (syleilee häntä). Niin, sun olen saanut jälleen! Kaks kertaa sinut olen synnyttänyt! Kaks kertaa tähtes äidintuskan kärsin! Olette molemmat nyt mulla taas! Ja tänään saapuu rakas taatto kotiin!

_Munkki_ näkyy tuvan ovella.

WILHELM. Kas, äiti, tuolla seisoo hurskas munkki; hän varmaan almua on aneleva.

HEDWIG. Tuo hänet sisään virvoitusta saamaan; hän huomatkoon, on ilohuone tämä.

(Menee ja palajaa pian takaisin pikari kädessään.)

WILHELM (munkille.) Mies hyvä, tulkaa! Äiti kutsuu teitä.

WALTER. Levätkää, menkää voimin vahvistetuin!

MUNKKI (katselee arkana ympärilleen; mielen sekasorto kuvastuu hänen piirteissään). Miss' olen? Missä maassa, virkkakaa!

WALTER. Sit' ette tiedä? Eksynyt te liette? Bürglissä ootte, herra, Urin maassa, tie mistä kulkee Schächen-laaksoon.

MUNKKI (Hedwigille, joka palajaa). Yksin oletteko? Ei koissa miehenne?

HEDWIG. Odotan häntä. Kuink' on laitanne? Te ette näytä mitään hyvää tuovan. Ken liettekin, te janonnette, juokaa!

(Ojentaa pikarin hänelle.)

MUNKKI. Kuin janonneekin sydän huohottava, en ennen juo kuin mulle lausutte --

HEDWIG. Mua älkää koskeko, ei lähemmäksi, jos on mun teitä kuultava.