Part 5

TELL (kohottaa pojan palavasti rinnalleen). On poika terve, apu mun on Herra.

(Tempautuu nopeasti irti ja seuraa asemiehiä.)

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vierwaldstätter-järven itäinen ranta.

Omituisesti muodostuneet jyrkät kalliot lännessä sulkevat näköalan. Järvi hyrskyää, kuuluu ankaraa pauhua ja huminaa; sillä välin salamoita ja ukonjyrähdyksiä.

_Kunz Gersaulainen. Kalastajia_ ja _kalastajapoikia_.

KUNZ. Sen voitte uskoa, näin omin silmin; kuin teille kerroin, kaikk' on tapahtunut.

KALASTAJA. Tell vangittuna viety Küssnachtiin, maan parhain mies ja vahvin käsivarsi, jos kerran soisi sota vapauden.

KUNZ. Maavouti itse häntä sinne saattaa; olivat juuri laivaan astumassa, kun Flüelistä lähdin; mutta myrsky, mi juuri nous ja nopeasti tänne minutkin maihin ajoi, estänyt lie heidän lähtönsä.

KALASTAJA. Tell vangittuna ja voudin vallassa! Oh, uskokaa, syvälle hautaava on vouti hänet, ei aurinkoa koskaan nää hän enää! Pelätä täytyis hänen kostoa näät miehen vapaan, jot' on ärsyttänyt.

KUNZ. Myös kuuluu, vanha päämies, arvon herra von Attinghaus on kuolemaisillaan.

KALASTAJA. Siis murtuu toivon viime ankkuri! Hän yksin vielä tohti äänen vanhan kohottaa eestä kansan oikeuden.

KUNZ. Mut myrsky yltyy. Jääkää hyvästi! Ma kylään majoitun; näät tänään lähtö lie ajateltaviss' ei kuitenkaan.

(Menee.)

KALASTAJA. Tell vangittuna, vapaaherra kuollut! Nyt sorto, nosta otsas julkea, pois kainous kaikki heitä! Totuuden suu mykkä on ja silmä sokaistu, käsvarsi pelastava kahlehissa!

POIKA. Rakeita sataa. Tulkaa majaan, isä, ei hyvä jäädä tänne taivas-alle.

KALASTAJA. Raivotkaa tuulet! Lyökää salamat! Haletkaa pilvet! Syöskää taivaan virrat, maa hukuttakaa! Idussansa suku myös hävittäkää vielä syntymätön! Tulkaatte herroiks, alkuaineet hurjat! Esihin korven synkän kontiot ja sudet vanhat! maa on teidän. Ken tääll' elää tahtois vapautta vailla!

POIKA. Kuulkaa, kuin syvyys raivoo, pyörre pauhaa; näin koskaan vielä kuohunut ei kuilu!

KALASTAJA. Päät' oman lapsen tähdätä, ei moinen isälle käsky soinut milloinkaan! Ja suuri luonto eikö suuttuis tuosta ja julmistuisi? Oh, en ihmettelis, jos järveen kumartuisi kalliot, jos nirkot nuo, jäätornit, jotka sulat lie eivät olleet luomis-aamust' asti, syöksyisi huimaavasta korkeudestaan, jos vuoret halkeis, solat vanhat sortuis, ja toinen vedenpaisumuksen tulva kaikk' ahmais elävitten asuinsijat!

(Kuuluu kellojen soittoa.)

POIKA. Vuorelta kellot soivat, kuunnelkaa, hädässä veen on varmaan nähty haaksi ja kellot kaikuu, että rukoiltaisi.

(Nousee eräälle kummulle.)

KALASTAJA. Voi laivaa, joka nyt on lainehilla, tään hirmukehdon keinuteltavana! Avuton täss' on ruorimies ja ruori, on myrsky herrana, tuul', aalto heittää ihmistä koppinaan. Ei suojaavainen näy helma hälle läheltä, ei kaukaa! Mut kylmät katsoo häntä kalliot, nuo karut, jotka eivät kättä tarjoo, vain poven jylhän, jyrkän, paatisen.

POIKA (viitaten vasemmalle). Kas, taatto, laiva lentää Flüelistä.

KALASTAJA. Jumala heitä auttakoon! Jos myrsky veen kuiluun tähän vangiks joutunut on, se raivoo niinkuin peto tuskassaan, mi häkkinsä lyö rautaristikkoa. Ovea ulvoen se etsii turhaan; sill' ympärillä vuoret saartaa sen, ne pilviin saakka solan piirittävät.

(Nousee kummulle.)

POIKA. Maaherran laiva on se Urista; sen tuttu lippu lie ja punakatto.

KALASTAJA. Jumala taivaan! Itse on maavouti vesillä siellä! Tuossa matkaa hän ja haahdessaan vie rikostyönsä myötä! On ollut nopsa käsi kostajan; nyt suuremman hän herran tuntee yllään. Ei aalto huoli hänen äänestänsä, kumarra hänen hatulleen ei vuoret. Miks, poika, rukoilet? Käsvartehen sa ällös käykö tuomarin vanhurskaan.

POIKA. Rukoile en maavoudin eestä. Tellin edestä vaan, mi aluksess' on myötä.

KALASTAJA. Voi järjettyyttä sokon luonnonvoiman! Syypäätä yhtä rangaistakses pursi sun sortaa täytyykö ja purren miehet?

POIKA. Kas, kas, he Buggisgratin välttivät eheinä, mutta myrskyn voima, jonka takaisin heittää Pirunpaasi, heitä Ax-vuorta suurta kohti kuljettaa. Nää heit' en enää.

KALASTAJA. Tuossa on Hackmesser, mi monen ollut on jo haahden meno. Viisaasti jos sit' eivät sivuuta, lyö laivan pirstaleiksi vuori pian, mi kohtisuoraan syöksyy syvyyteen. On heillä myötä hyvä ruorimies; jos ken nyt auttaa voisi, ois se Tell, mut tuon on käsivarsi kahlehdittu.

_Wilhelm Tell_ joutsineen.

(Tulee nopein askelin, katsoo hämmästyneenä ympärilleen ja osoittaa kiihkeintä liikutusta. Tultuaan näyttämön keskelle, heittäytyy hän maahan, koskettaa maata käsillään ja ojentaa ne kohti taivasta.)

POIKA (huomaa hänet). Kas, ken on mies, mi tuolla polvistuu? --

KALASTAJA. Hän käsin maahan tarttuu, mielensä olevan näyttää suunniltansa.

POIKA (tulee etualalle päin). Mitä ma näen? Taatto, tulkaa, katsokaa!

KALASTAJA (lähestyy). Ken on se? Luoja taivaan! Tell on se! Kuin täällä ootte?

POIKA. Ette vankina siis olleet laivalla ja sidottuna?

KALASTAJA. Teit' eikö vietykään siis Küssnachtiin?

TELL (nousee ylös). Ma olen vapaa.

KALASTAJA ja POIKA. Vapaa? Luojan ihme!

POIKA. Tulette mistä?

TELL. Tuolta laivalta.

KALASTAJA. Kuin?

POIKA (samaan aikaan). Missä on maavouti?

TELL. Aallot ahnaat hänt' ajaa.

KALASTAJA. Tosiaan? Mut te? Kuin alta te myrskyn pääsitte ja siteistänne?

TELL. Jumalan armo mua auttoi. Kuulkaa!

KALASTAJA ja POIKA. Puhukaa, puhukaa!

TELL. Mit' Altorfissa tapahtui, tiedätte.

KALASTAJA. Ma tiedän kaikki; puhukaa!

TELL. Mun maavouti vangiks sitoi, Küssnachtin linnaan viedä aikoi minut.

KALASTAJA. Kanssanne Flüelissä laivaan astui, sen tiedämme. Mut kuinka pelastuitte?

TELL. Laivassa olin, lujaan köytty, mies aseeton, hyljätty. En aurinkoa iloista enää luullut näkeväni, armaita kasvoja en vaimon, lasten, ja lohdutonna vetten erämaata ma katsoin.

KALASTAJA. Raukka mies!

TELL. Niin lähdettiin, maavouti, Rudolf Harras ynnä huovit. Mut nuolikonttini ja jousi lepäs perässä laivan, ruorin vierellä. Kun juuri kulmaan oli tultu pienen Ax-vuoren, Herra rajuilman antoi niin hengenhätäisen, niin hirvittävän Gotthardin onkaloista syöstä esiin, ett' uljuus kaikki loppui soutajilta ja kaikki luuli tulleen turman kurjan. Niin kuulin, kuinka muuan palvelija maavoudin puoleen kääntyi, virkkoi hälle "Hätänne näätte sekä meidän, herra, ett' ollaan kaikki kuolon äyrähällä. Mut ruorimiehet pelko voittaa, eivät he tiedä neuvoa, myös oudot heille nää väylät ovat. Tell mies vankka on ja hyvin haahden hoitaa. Entä jos hädässä häntä käyttäisimme?" Mulle maavouti lausui: "Tell, jos auttaa meidät käsistä myrskyn voivas luulet, lie mun sinut päästettävä siteistäsi." Ma lausuin: "Herra, luulen voivani avulla Luojan meidät auttaa tästä." Näin köysistäni irti pääsin, seisoin ruorissa, purren ohjasin ma oikein. Sivulle sentään pälyin joustani, tähystin rantamia tarkkaan, missä ois kiven kielekkeellä jalan sija. Ja kun näin kallion ma ulkonevan, mi sileänä suistui syvyyteen --

KALASTAJA. Sen tunnen: juurella Ax-vuoren suuren; mut jyrkkä on se, luulin mahdottomaks hypäten päästä sille purresta.

TELL. Hoputin huoveja ma soutamahan, ett' tultaisi tuon paaden luokse, siinä, ma huusin, ohi oisi vaara pahin. Kun nopsaan souten näin se saavutetaan, rukoilen Herran armoa ja painan, vireessä joka ruumiinjänne, purren peremmän kokan kohti kalliota, nyt jousen, viinen tempaan, hyppään, pääsen laelle paaden, vielä voimakkaasti potkaisen taapäin sekä purren sysään ma vetten kitaan kiehuvaan. Nyt siellä se Herran tahdon mukaan harhaelkoon! Täss' olen, vapaa myrskyn vallasta, ja ilkeämmästä viel' ihmisien.

KALASTAJA. Tell, Tell! On ihmeen Herra tehnyt teille; omia tuskin uskon aistejani. Mut sanokaa, nyt kunne aiotte? Näät varma vaarast' ette lie, jos vouti elossa pääsee myrskystä.

TELL. Ma kuulin sanovan hänen, koska sidottuna viel' lepäsin, ett' aikoi Brunniin hän ja linnaansa mun Schwyzin kautta viedä.

KALASTAJA. Hän maitse matkustaako?

TELL. Niin hän aikoo.

KALASTAJA. Siis piiloon kohta käykää! Toista kertaa käsistä voudin teit' ei auta Herra.

TELL. Tie lähin mist' on Arthiin, Küssnachtiin?

KALASTAJA. Käy Steinin kautta avoin valtatie; mut lyhempää ja salaisempaa saattaa Lowerzin kautta teidät poikani.

TELL (ojentaen hänelle kätensä). Jumala hyväntyönne palkitkoon. Hyvästi.

(Menee ja kääntyy takaisin.)

Rütlin liette liittolainen? On niinkuin mainittu ois mulle teidät.

KALASTAJA. Ma siellä olin, vannoin liiton valan.

TELL. Siis Bürgliin rientäkää, se hyvyys tehkää, mua vaimo kaipaa, hälle ilmoittakaa eheä että oon ja pelastettu.

KALASTAJA. Mut kunne teidän paenneen ma sanon?

TELL. Löydätte hänen luonaan appeni ja muita vannoneita Rütlin valan. He olkoot uljaat, hyväss' uskossa, Tell vapaa on ja käsivarttaan käyttää; minusta lisää kuulevat he pian.

KALASTAJA. Mi teill' on mielessä? Se mainitkaa!

TELL. Kun tehty on se, siitä mainitahan.

KALASTAJA. Tie hälle näytä, Jenni. Luoja kanssaan! Hän täyttää, minkä ottaa tehdäkseen.

TOINEN KUVAELMA.

Attinghausin aatelistila.

Vapaaherra, kuolevana nojatuolissa. _Walter Fürst, Stauffacher, Melchtal_ ja _Baumgarten_ hänen ympärillään. _Walter Tell_ kuolevan edessä polvillaan.

WALTER FÜRST. Hän mennyt on, on tuonen tuolla puolen.

STAUFFACHER. Ei kuolleelta hän näytä. Huulillaan, kas, sulka liikkuu. Tyynnä vaan hän uinuu ja piirteet hymyilevät rauhallisna.

(Baumgarten menee ovelle ja puhuu jonkun kera.)

WALTER FÜRST (Baumgartenille). Ken siellä?

BAUMGARTEN (tulee takaisin). Rouva Hedwig, tyttärenne; hän teille haastaa, pojan nähdä tahtoo.

(Walter Tell nousee ylös.)

WALTER FÜRST. Mull' lohtua ei muita lohduttaa; mun pääni päälle kaikki tuska lankee.

HEDWIG (tunkeutuen sisälle). Miss' olet, laps? ma nähdä tahdon sinut!

STAUFFACHER. Te malttukaa! On tämä kuolon talo.

HEDWIG (syöksee pojan luo). Mun Walterini! Oh, hän elää!

WALTER TELL (riippuen hänessä). Äiti!

HEDWIG. Se onko varmaa? vammaton sa olet? (Katselee häntä tuskallisella huolella.) Hän kuinka saattoi päähäs tähdätä, kuin saattoi? Häll' ei sydäntä; hän voi lähettää nuolensa päin poikaa omaa.

WALTER FÜRST. Sen mielin tuskan murtamin hän teki, pakosta, sillä oli hengen vaara.

HEDWIG. Jos isän hällä sydän ois, hän ennen kuin teki sen ois tuhatkertaa kuollut!

STAUFFACHER. Jumalan kaitselmusta kiittäkää, mi hyvin näin sen johti.

HEDWIG. Saatanko unohtaa, kuink' ois käydä voinut? Vaikka tulisin valkopääksi, aina pojan siteissä nään, hänt' isä tähtää -- Herra vanhurskas! -- poveeni nuol' lentää aina.

MELCHTAL. Maavouti häntä ärsytti, se tietkää!

HEDWIG. Oi, miesten raakaa sydäntä! Jos ylpeys on loukattu, he eivät huoli mistään; panevat uhkapeliin lapsen pään ja äidin sydämen!

BAUMGARTEN. Viel' eikö riitä miehenne kova kohtalo, kun häntä raskaalla nuhteella noin halvennatte? Teit' eikö koske tuntemansa tuskat?

HEDWIG (kääntyy ja katsoo häntä suurella silmäyksellä). Sua turma ystävän vain itkettääkö? Miss' olitte, kun urho vangittiin? Miss' oli silloin apunne? Te näitte, sallitte tapahtuvan hirmutyön; sieditte hyvin, että ystävä pois vietiin keskeltänne. Onko Tell näin toiminut myös teihin nähden? Myöskö hän epäröi, kun takanas jo ratsaat maavoudin riensi, koska eessäs järvi vaahtoinen hyrskyi? Veltoin itkuvesin hän ei sua surrut, purteen juoksi, vaimon ja lapset unhotti, ja auttoi sinut.

WALTER FÜRST. Min avun hälle antaa uskalsimme, me joukko pieni, aivan aseeton?

HEDWIG (heittäytyy hänen povelleen). Sinulta myös, oi isä, on hän mennyt! Hän mennyt maalta on ja mennyt meiltä; kaipaamme kaikki häntä; ah, hän meitä! Jumala estäköön hält' epätoivon! Ei linnan kolkkoon vankikoppiin lohtu yletä ystävän. Jos sairastuis hän! Ah, hänen täytyy siellä sairastua synkässä kosteudessa! Kuin suo-ilmaa ei kestä alppiruusu, kuihtuu, kuolee, niin hälle elämää ei muu kuin päivä, aurinko, taivaan armaat tuulivirrat. Hän vanki! Hän! On vapaus hälle ilma, ei voi hän elää rotkon hengessä.

STAUFFACHER. Te tyyntykää! On meidän kaikkein tahto avata hänen vankilansa.

HEDWIG. Mitä hänt' ilman voitte te? Niin kauan kuin Tell vapaa oli, niin, myös toivo oli, viattomuudell' oli ystävä ja vainotulla auttaja; Tell teidät pelasti kaikki; hänen kahleitansa katkaista kaikki yhdess' ette voi!

(Vapaaherra herää.)

BAUMGARTEN. Hän liikkuu, vait!

ATTINGHAUS (kohoten). Miss' on hän?

STAUFFACHER. Ken?

ATTINGHAUS. Hän puuttuu, hän minut hylkää viime hetkelläni?

STAUFFACHER. Se junkkari on. Saanut lie hän sanan?

WALTER FÜRST. On hälle viesti viety. Lohduttaukaa! Hän meidän on, hän sydämensä löysi.

ATTINGHAUS. Puhunut onko eestä maansa hän?

STAUFFACHER. Kuin sankari.

ATTINGHAUS. Mut miks ei saavu hän mun ottamahan viime siunausta? Ma tunnen, loppu lähestyy.

STAUFFACHER. Ei niin, ah, arvon herra! Teidät virvoittanut on uni, kirkas onhan katsehenne.

ATTINGHAUS. Elämä tuskaa on, mun jätti tuska; lopussa kärsimys kuin toivo on.

(Huomaa pojan.)

Ken on tää poika?

WALTER FÜRST. Häntä siunatkaa! Isätön on hän, pojanpoika mulle.

(Hedwig vaipuu poikineen kuolevan eteen.)

ATTINGHAUS. Ja ilman isää jätän kaikki teidät, ah, kaikki! Voi mua, jonka viime katseet on nähneet synnyinmaani perikadon! Täytyikö elon pitkän määrään päästä mun kaikin toiveineni kuollakseni?

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Näin murheess' onko hänen eroominen? Miks emme viime hetkeänsä synkkää valaise toivon välkkehellä? Herra, henkenne ylentäkää! Emme aivan hukassa ole, pelastusta on.

ATTINGHAUS. Ken teidät pelastaa?

WALTER FÜRST. Me itse. Kuulkaa! Sanansa antaneet on maata kolme pois ajaa sortajat. On liitto tehty, vannottu vala pyhä. Toimeen käydään jo ennen kuin on uuden kiertonsa vuos alkanut. Ja vapahassa maassa lepäävä luunne ovat.

ATTINGHAUS. Sanokaa, oi, mulle, tehty on jo liitto?

MELCHTAL. Nousee samana päivänä kaikk' kolme maata ja sota syttyy. Kaikk' on valmistettu ja hyvin säilytetty salaisuus, sen vaikka sadat tietää. Sortajien on pohja ontto, perus heikko, päivät luetut ovat heidän herruutensa ja kohta jälkeä ei heistä näy.

ATTINGHAUS. Mut lujat linnat, jotka maassa ovat?

MELCHTAL. Samana päivänä ne kaikki sortuu.

ATTINGHAUS. Ja onko liitossanne aateli?

STAUFFACHER. Kun hetki lyö, he avun antanevat; maakansa yksin nyt on liitossa.

ATTINGHAUS (kohoaa vaivoin, osoittaa suurta hämmästystä). Jos talonpoika moista uskaltanut on omin voimin, ilman aatelia, jos itseensä niin paljon luottaa hän: niin, silloin meit' ei ole tarvis enää, me voimme hautaan käydä tyynin mielin, jälkeemme elää, kautta voimain toisten pyhänä pysyy ihmis-ihanuus.

(Laskee kätensä pojan pään päälle, joka on hänen edessään polvillaan.)

Omena oli päässä tässä, siitä parempi vapaus teille kukkii kerran; jo vanha murtuu, ajat muuttuu, uusi elämä raunioista vihannoi.

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Kas, mikä loisto hälle silmiin syttyy, se luonnon sammumist' ei lie, se on jo säde uuden elon.

ATTINGHAUS. Linnoistansa vanhoista astuu aateli ja vannoo nyt kaupungeille kansalaisten valan; Jurasta, Thurgaust' on jo alku tehty. Bern jalo nostaa päänsä hallitsevan, on Freiburg vapahitten varma linna, jo vilkas Zürich kutsuu aseisiin ammattikunnat, kuninkaitten valta muureihin ijäisiin sen murskattu.

(Lausuu seuraavaisen kuin tietäjän äänellä, hänen puheensa kohoaa haltioitumiseen.)

Nään ruhtinaat ja jalot herrat, jotka tulevat raskain rautapaidoin maata hiljaisen paimenkansan voittamaan. Elosta, kuolemast' on taisto, moni saa vuorisola maineen hurmehisen. Kas, avorinnoin talonpoika syöksyy, vapaana uhrina, päin keihäsmetsää, se murtuu, kuihtuu kukka aatelin, ja lipun nostaa vapaus voitollinen.

(Tarttuen Walter Fürstin ja Stauffacherin käsiin.)

Lujasti aina yhtä olkaa kansaa, maa vapaa älköön toista vierastako, ja vuorillenne merkkitulet tehkää, ett' yhtyis pian liitto liittoon. Olkaa ain yhtä, yhtä, yhtä!

(Vaipuu taapäin pieluksilleen, pitäen elottomilla käsillään vielä kiinni toisista. Fürst ja Stauffacher katselevat häntä vielä hetken vaitiollen; astuvat sitten syrjään, kumpikin tuskansa vallassa. Sillä aikaa ovat hänen alustalaisensa hiljaa saapuneet sisälle, he lähestyvät osoittaen hiljaisempaa tahi kiihkeämpää surua; toiset polvistuvat vainajan luo ja itkevät käsi silmien edessä. Tämän mykän kohtauksen aikana soi linnankello.)

_Rudenz_ ynnä edelliset.

RUDENZ (tullen nopeasti). Elääkö hän? Hän mua voiko kuulla?

WALTER FÜRST (pois käännetyin kasvoin). Te ootte meille lääniherra nyt; ja tällä linnalla on toinen nimi.

RUDENZ (huomaa ruumiin ja seisoo kiihkeän tuskan valtaamana). Mun myöhästyikö katumukseni? Hän eikö hetken voinut hengittää, ett' uuden ois hän nähnyt sydämeni? En kuullut hänen ääntään uskollista, valossa kun hän vielä kulki. Poissa nyt on hän, poissa, ikivelka mulle jäi raskas, maksamaton. Lausukaa hän kuoliko mun vuoksi murehtien?

STAUFFACHER. Tekonne kuollessaan hän kuuli, siunas miehuutta, millä puhuitte.

RUDENZ (polvistuu ääreen). Niin, tomu sa pyhä miehen kalliin, mennyt vainaa! Ma tässä sulle vannon, kädessäin sun kuollut, kylmä kätes: rikkonut ijäksi olen kaikki vieraat siteet; taas oma olen kansani, ma tahdon mies Sveitsin olla, olla kokonaan, kaikesta sielustani.

(Nousten ylös.)

Surkaa häntä, ol' ystävä, ol' isä kaikkein hän! Mut hänen maitaan yksin en ma peri myös hänen henkensä ja sydämensä, ja teille täyttävä on reipas nuoruus, ijältä harmaalta mi vaille jäi. Kätenne antakaa, te arvon isä! Myös tekin! Melchtal, älkää epäröikö! Pois älkää kääntykö! Oi, ottakaa valani vastaan!

WALTER FÜRST. Käteen hälle käykää! Mielensä kääntynyt on, luottamusta se ansaitsee.

MELCHTAL. Maamiestä halveksuitte te ennen; kuinka teihin vois hän luottaa?

RUDENZ. Ah, erhe nuoruuteni unhottakaa!

STAUFFACHER (Melchtalille) Yht' olkaa, oli vainaan viime sana. Se muistakaa!

MELCHTAL. Mun täss' on käsi! Herra, maamiehen koura myös on miehen-sana. Mit' onkaan meitä ilman aateli? Säätymme vanhemp' on kuin teidän.

RUDENZ. Sitä ma kunnioitan sekä miekoin suojaan.

MELCHTAL. Käsvarsi, joka kyntää kovan maan ja heilimöittää, vapaaherra, jaksaa myös miehen rintaa turvata.

RUDENZ. Te mun, ma teidän rintaa olen turvaava, näin kumpikin me vankat oomme. Mutta miks puhua, kun vielä synnyinmaa on saalis vieraan sortovallan? Ensin maa vainolaisist' olkoon vapaa, sitten sovussa siinä elää saattanemme.

(Hetken vaitiolon jälkeen.)

Vait ootte? Teill' ei mulle sanaa? Kuinka? Ansaitse enkö luottamusta vielä? Siis vasten tahtoanne tunkea liittonne salaisuutehen mun täytyy. Rütlissä valan ootte vannoneet. Sen tiedän, kaikki tiedän päätöksenne; mit' ette mulle uskoneet, sen olen pyhänä panttina ma säilyttänyt. En koskaan ollut maani vihollinen, en teitä vastaan toiminut ois koskaan. Mut pahoin teitte, kun työn lykkäsitte; on teko nopsa tarpeen, hetket kuluu, jo uhriks hitautenne joutui Tell.

STAUFFACHER. Vannoimme Herran juhlaan vartovamme.

RUDENZ. En kera ollut, vannonut en myötä. Te vartokaa, ma toimin.

MELCHTAL. Tahdotte --

RUDENZ. Maan isiin kuulun nyt, mun ensimmäinen nyt velvoitus on teitä turvata.

WALTER FÜRST. Tää tomu kallis maahan saattaa, se on teille lähin velvoitus ja pyhin.

RUDENZ. Kun maa on vapaa, voiton seppeleen panemme tuoreen hänen paarillensa. Oi, ystävät! Ei yksin teidän ole asia, mullakin on miekanleikki kanss' sortajain. Nyt kuulkaa! Kadonnut on Bertani, pois salaa viety, meiltä temmattu rikostyöllä rohkealla.

STAUFFACHER. Tyranni moisen tehdä tohtinut vapaata oisko vastaan aatelia?

RUDENZ. Teit' auttavani vannoin, ystävät, apua teiltä nyt ma ensin anon. Pois viety, ryöstetty on rakkahani. Ken tietää, kussa häntä kätketään, mit' uskaltavat väkivaltaa käyttää, ett' taipuis avioon hän vihattuun? Mua älkää hyljätkö, mua auttakaa hänt' etsimään! Hän maans' on oiva tytär ja ansainnut, ett' asestauvat kaikki käsvarret hänen eestään.

WALTER FÜRST. Tuumanne mik' on?

RUDENZ. En tiedä. Epätoivo synkkä mua murtaa, yössä häntä saartavassa, tään tuskan äärettömän taakan alla, en osaa yrittää ma mitään varmaa; yks selvä vaan on sydämelleni: tyrannivallan raunioista yksin hän saattaa tulla esiinkaivetuksi. On meidän linnat kaikki vallattava, jos mieli päästä hänen vankilaansa.

MELCHTAL. Te meitä johtakaa! Me seuraamme. Miks säästää huomiseen, min voi jo tänään? Tell vapaa oli aikaan Rütlin valan, ei vielä tapahtunut hirmu tuo. Lain uuden laatii ajan riento; kuka niin pelkur' ois, nyt ettei kiirehtäisi!

RUDENZ (Stauffacherille ja Walter Fürstille). Sill' aikaa aseissa ja valmiit olkaa, siks kunnes vuorten syttyy merkkitulet; näät nopsemmin kuin viestipursi kiitää, samoova teille voittomme on sana; ja koska näätte liekkein leimahtavan, kuin ukonnuoli syöskää sortajaan ja musertakaa vieraan vallan muuri!

(Menevät.)

KOLMAS KUVAELMA.

Solatie Küssnachtin luona.

Tie käy taustassa kallioiden lomasta alas ja kulkijat näkyvät ylhäällä jo ennen kuin he ilmestyvät näyttämölle. Kalliot saartavat koko näyttämön; eräs etummaisista muodostaa ulkonevan kielekkeen, jolla kasvaa pensaikkoa.

TELL (tulee joutsineen). Tuleva on hän solan kautta tämän; ei tietä toista ole Küssnachtiin. Työn täällä täytän, tilaisuus on hyvä. On tuolla seljapensas, sinne piilen, voin sieltä noutaa hänet nuolellani; tien ahtaus on turva ahdistajan. Tilisi tee nyt taivaan kanssa, vouti! Pois täytyy sun, on hiekkas loppuun juossut. Ma hiljaa elin, huoletonna, jousta vain metsän riistaa kohti jännittelin ja miettinyt mun mieleni ei murhaa; sa olet rauhani pois peljättänyt ja miehen hurskaan mielenlaadun maitoon kyyn myrkyn sekoittanut. Hirmut mulle tavaksi tehnyt olet. Lapsen päätä ken maalinansa tähtäs, sydämeen osaava varmaan myös on vihollisen. Maavouti, raivoltasi turvata mun täytyy lapset syyttömät ja vaimo, tuo uskollinen! Koska jousenjänteen ma vedin, koska vapisi tää käsi, kun, julma, liekkumalla helvetin pakotit tähtäämään mun päätä lapsen, kun voimatonna eessäs pyysin, palvoin: niin vannoin silloin sisimmässäni ma hirmuvalan, min vain Luoja kuuli, ett' ensi laukaukseni ois maali sun sydämes. Mit' olen vannonut tuon hetken tuonen-raskaan vaivan alla, on pyhä velka, jonka tahdon maksaa.

Oot herrani, oot vouti keisarini; mut keisari ei laillas tehnyt oisi. Lähetti hän sun tänne tuomariksi kovaksi, sillä suuttunut hän oli, mut ei, ett' tohtisit sa kostamatta, himossa murhan, kauhut kaikki tehdä; Jumala elää, rankaisee ja kostaa.

Käy esiin nyt, sa tuskain suurten tuoja, aarteeni armas, korkein kalleuteni! Nyt maalin sulle suon, mi ollut aina on puhki pääsemätön pyynnön hurskaan, sua ei se kilpistävä lie. Ja sinä, jousjänne uskollinen, palvellut mi usein oot mua iloleikkilöissä, todessa tuimassa mua ällös hylkää! Nyt vielä kestä, kunnon joutseni, niin monen surmanuolen suihkuttaja! Jos nyt sen voimatonna viskaat, mulla ei enää toista lähetettävää.

(Kulkijoita yli näyttämön.)

Penkille paatiselle istun tähän, mi kulkijalle levon lyhyen suo; kotia tääll' ei kellään näät, vaan kaikki outoina rientää ohi toistensa, ei huoli hänen tuskastansa; kauppi käy tästä huolehtiva, hurskas munkki, ja avojalka pyhiinvaeltaja, myös synkkä rosvo, lieto soittoniekka ja raskaan kuormahevon kuljettaja, mi kaukaa saapuu maista ihmisien, -- näät joka tie maailman ääriin johtaa ja kaikki kulkee tietänsä ja kaikki toimeensa käy, mut mun on työni murha!

(Istuu.)