Part 3

MELCHTAL. En itkenyt. En vesiin voimattomiin valanut vaivaa tuskan tuimelevan, vaan syvään sydämeen kuin kalliin aarteen sen suljin, tekoja vain tuumiskelin, jokaisen vuorenkolon konttasin, sain ilmi joka rotkon salaisimman, jääkukkulainkin, lumi-aavain luota ma etsin, löysin ihmis-asuntoja, ja kaikkialla, kunne kannan iskin, samainen paloi viha sortajiin. Näät luomakunnan viime ääriin asti, maa karu missä antamasta lakkaa, käy voutein ahneus ja ryöstövalta. Sydämet tämän kelpo kansan kaiken sytytin suuni puheen kekäleellä; ne meidän ovat mielin ynnä kielin.

STAUFFACHER. Olette pian suurta aikaan saaneet.

MELCHTAL. Enemmän tein. On kaksi linnaa, Sarn ja Rossberg, joita pelkää maamies; sillä takana niiden vuorimuurein hyvä maan vahingoks on piillä vainolaisen. Tuon omin silmin tahdoin tiedustaa; Samissa olin sekä tutkin linnan.

STAUFFACHER. Tohditte mennä luolaan tiikerin?

MELCHTAL. Puvussa tein sen pyhiinvaeltajan; maavoudin mässäävän näin pöydässänsä. Mies enkö maltin ole, päättäkää: näin vihollisen, surmannut en häntä.

STAUFFACHER. Todella, uljuuttanne onni suosi.

(Sillä aikaa ovat muut maamiehet tulleet etualalle ja lähestyvät nyt edellisiä.)

Mut sanokaa nyt, keit' on ystävät ja suorat miehet nämä seurassanne; tutuksi tehkää minut heille, että voisimme keskustella avoin mielin.

MEIER. Ken teit' ei tuntis maassa kolmessa? Samista olen, nimeni on Meier, tää sisareni poik' on Winkelried.

STAUFFACHER. Nimeä outoa te ette virka. Näät lohikäärmeen suossa Weilerin löi Winkelried ja kuoli leikkiin samaan.

WINKELRIED. Sukuni oli kantataatto hän.

MELCHTAL (osoittaen kahta maamiestä). Nää ovat metsän takaa, luostarista, väkeä Engelbergin. Halveksuko heit' älkää siks, ett' on he itselliset, eik' oma heillä niinkuin meillä turve. He maata rakastavat, maine heillä on hyvä.

STAUFFACHER (molemmille). Kätenne! On onnellinen ken ruumiiltansa vapaa on maan päällä; mut joka säädyssä mieskunto viihtyy.

KONRAD HUNN. Tää Reding, päämiehemme vanha on.

MEIER. Ma hyvin tunnen vanhan vastustajan; maatilkkua hän multa käräjöi. Oikeuden eessä oomme viholliset, tääll' ystävät.

(Pudistaa hänen kättään.)

STAUFFACHER. Se puhe kelpaa.

WINKELRIED. Kuulkaa! He saapuvat. Soi Urin sarvi! Kuulkaa!

(Oikealta ja vasemmalta näkyy asestettuja miehiä soihdut käsissä laskeutuvan alas kallioita.)

MAUER. Kas, eikö itse Herran palvelija, arvoisa pastor' ole myötä? Kaihda tien vaivaa ei hän, yöt' ei synkkää, kaitsee kansaansa niinkuin paimen uskollinen.

BAUMGARTEN. Kerall' on lukkari ja Walter Fürst; mut joukosta Tell puuttuu, nähdäkseni.

_Walter Fürst, Rösselmann, pastori, Petermann, lukkari, Kuoni_, paimen, _Werni_, metsästäjä, _Ruodi_, kalastaja, ja vielä viisi muuta _Maamiestä_. Kaikki yhdessä, kolmekymmentä kolme luvultaan, astuvat etualalle ja asettuvat tulen ympärille.

WALTER FÜRST. Omalla turpeellamme, maalla isäin siis salaa näin ja murhaajitten lailla on meidän pakko yhteen hiipiä, ja yöltä, joka mustan manttelinsa vain töille päivän-pelkoisille lainaa, hakea hyvä oikeutemme, vaikka se sentään suora on ja selkeä kuin syli auringon on kirkas, avoin.

MELCHTAL. Ei hätää. Mink' yö kehräs, astuu kerran vapaana, riemukkaana päivän valoon.

RÖSSELMANN. Toverit, kuulkaa, mitä Herra mieleen minulle suo! Maan käräjissä täällä seisomme koko kansaa edustain. Siis kuten rauhan aikaan, neuvottelu niin käyköön kuin maan tavat vanhat vaatii. Mi laitonta on kokouksessa tässä, se ajan tuskan syyksi tulkoon: Herra on siellä, missä oikeutta tehdään, ja tässä seistään Herran taivaan alla.

STAUFFACHER. Niin, tapa vanha menot määrätköön; yö vaikk' on synkkä, loistaa oikeutemme.

MELCHTAL. Täys vaikk' ei luku liene, tässä sydän on koko kansan, täällä on maan parhaat.

KONRAD HUNN. Käsillä vaikka eivät vanhat kirjat, ne ovat sydämiimme kirjoitetut.

RÖSSELMANN. No hyvä, tehkää pian piiri siis ja vallan miekat maahan pystyttäkää!

MAUER. Maan päämies paikan ottakoon ja hänen viereensä asettukoot airueet.

LUKKARI. On kolme kansaa täällä. Kelle kuuluu siis kunnia päämiesi antaa meille?

MEIER. Schwyz siitä Urin kera kiistelköön, vapaasti väistyy miehet Unterwaldin.

MELCHTAL. Me väistymme; me tässä oomme avun anojat mahtavilta ystäviltä.

STAUFFACHER. Siis Uri miekan ottakoon; sen lippu retkillä Rooman meitä johdattaa.

WALTER FÜRST. Schwyz saakoon miekan kunnian; sen kansa on meidän kaikkein sukupuumme suuri.

RÖSSELMANN. Mun suokaa ratkaista tää riita jalo: Schwyz olkoon neuvon, Uri sodan pää.

WALTER FÜRST (ojentaa miekat Stauffacherille). Siis ottakaa!

STAUFFACHER. En, kunnia on ijän.

HOF. Useimmat vuodet laskee Ulrich Schmied.

MAUER. Mies uljas on, ei vapaa säädyltään; Schwyz tuomariks ei salli palkkalaista.

STAUFFACHER. Täss' onhan Reding, vanha kansan päämies, miks arvokkaampaa enää etsimme?

WALTER FÜRST. Hän olkoon esimies ja neuvon herra. Ken siihen yhtyy, käden nostakoon!

(Kaikki kohottavat oikean kätensä)

REDING (astuen keskustaan.) Kun voi en kättä kirjain päälle panna, niin kautta vannon ikitähtein tuolla ma etten oikeudesta erkane.

(Miekat pystytetään hänen eteensä, piiri muodostuu hänen ympärilleen, Schwyz keskellä, Uri oikealla ja Unterwald vasemmalla. Hän nousee kalpaansa nojaten.)

Syy mikä kolme kansaa vuoriston rannalle järven autiolle aivan toi yhteen aikaan tähän kummitusten? Kuin kuuluu uuden liiton sisällys, min täällä teemme tähtitaivaan alla?

STAUFFACHER (astuu piiriin). Tee emme uutta liittoa; se liitto ajoilta isäin ikivanha on, min täällä uudistamme. Tietäkää, jos vuoret erottaa ja järvi meitä ja kukin kansa johtaa itseänsä, _yht'_ ollaan silti heimoa, _yks_ veri, ja _yks_ on koti meidän kaikkien.

WINKELRIED. Siis totta on kuin laulu kertoo, että etäältä maahan matkasimme tähän? Min siitä tunnette, se kertokaa, ett' uuden liiton vanha vahvistaisi.

STAUFFACHER. Siis kuulkaa taru vanhain paimenien! Suur' oli kansa, maata asui, joka päin keskiyötä on. Se kalliin ajan hädässä kerran päätti: kymmenennen jokaisen kansalaisen arvan mukaan maalt' isäin oli lähdettävä. Lähti suur' retkikunta, miestä, naista, itkein ääneensä; kohti keskipäivää käytiin, tie Saksan halki miekoin raivattiin mäkihin saakka näiden metsävuorten. Väsynyt ennemmin ei retken kansa kuin tullut oli korpilaaksoon, missä välillä niittuin virtaa nyt Muotta. Näkynyt tääll' ei ihmisjälkeä, rannalla maja vaan ol' yksinäinen. Mies istui siinä sekä vartoi lauttaa; mut suuri oli järven kuohu, voitu ei kulkea. Niin maata tarkastivat lähemmin, huomasivat kaivot hyvät, myös polttopuiden yltäkylläisyyden, ja oli kuin ois isänmaassa oltu rakkaassa taas. Niin päättivät he jäädä, ja viljelivät vanhan Schwyzin maan. Mont' oli heillä vaivan päivää, koska puut pitkät, vankat maasta juuritettiin. Kun ala ahdas riittänyt ei enää luvulle kansan, Mustaa Vuorta päin ja Maata Valkeaa he vaelsivat, takana jossa ijäisen jääseinän toiskieli kansa asuu piilossaan. Stanz viljeltihin näin Kermvaldin luona ja Reussin laaksossa Altorfin keto. Mut aina muistivat he synnyinjuurtaan; joukosta heimoin vierahitten, joita sittemmin siirtyi heidän maansa keskeen, toisensa tunsi aina Schwyzin miehet; näät oma veri aina etsii veren.

(Ojentaa kätensä oikeaan ja vasempaan.)

MAUER. Niin, yks on veri meillä, yksi sydän!

KAIKKI (ojentaen kätensä toisilleen). Yks oomme kansa, sama meill' on tahto.

STAUFFACHER. Iestä vierasta muut kansat kantaa, he ovat antautuneet voittajalle. Äärillä myöskin meidän maamme asuu eläjä moni vieraan verottama ja jättää orjuutensa lapsilleen. Mut me, me vanhan Sveitsin suora heimo, ain oomme vapautemme varjellehet. Me emme ruhtinaille polvistu, vapaasti valitsimme keisar'turvan.

RÖSSELMANN. Vapaasti valtakuntaan liityimme, niin kertoo Fredrik-keisarin myös kirje.

STAUFFACHER. Näät herraton ei ole vapainkaan. Pää olla täytyy, ylin tuomari, mi riidassa voi oikeutta jakaa. Isämme myöskin maasta, min he voitti pedoilta metsän, suoneet kunnian on keisarille, joka itsens' sanoo herraksi Saksan sekä muun maanpiirin; kuin kaikki valtakunnan vapaat, hälle he asepalveluksen lupasivat. On vapaan ainut velvoitus, ett' turvaa hän valtakuntaa, joka häntä turvaa.

MELCHTAL. Mi siit' on yli, orjan on jo merkki.

STAUFFACHER. Kun sotakutsu soi, he valtakunnan eest' iskivät, sen kussa liehui viiri, aseissa matkasivat antamaan hänelle Rooman kruunun. Hallitsivat kotona itseänsä iloisesti -- lain oman mukaan ynnä vanhan tavan; vaan verikosto kuului keisarille. Ja sitä varten saatiin suuri kreivi, min istuin ollut itse maassa ei. Kun tuli veren syy, hän kutsuttihin ja vapaan taivaan alla selvän sanoi hän oikeuden ihmis-pelvottoman. Miss' ovat merkit, että orjat ollaan? Ken tässä toisin tietää, puhukoon!

HOF. Ei, niin on kaikki kuin te sanoitte, siedetty tääll' ei sortovaltaa koskaan.

STAUFFACHER. Herruuden kielsimme myös keisarilta, kun pappein hyväks oikeuden hän polki. Näät kerran maita, millä karjamme isien ajoist' oli käyneet, vaati erakot Herran huonehen ja veti apotti esiin vanhan kirjeen, joka lupasi hälle korven kodittoman; me, joista kirje tuo ei tiennyt muka, sanoimme silloin: "Voimaton on kirje! Omaamme voi pois antaa keisar' ei; jos valtakunta oikeutemme epää, tääll' elää voimme valtakunnattakin." Näin puhui isät. Meidän pitäiskö nyt ikeen uuden häväistystä kestää, voudilta vieraalta se sietää, mitä ei voinut valta minkään keisarin? Maa tämä meidän on, sen valloittanut kättemme työ on, ikimetsän tämän, mi koti muinen kontioiden oli, sijaksi ihmisten me muutimme. Sen sumupeiton, joka korven tämän harmaana kattoi, repineet me oomme, kivenkin kovan murtaneet ja portaat ylitse kuiluin kulkijalle tehneet; omistus-oikeudella tuhatvuotten maa meidän on, ja meille vieraan vouti tohtiiko kahleet takomaan nyt tulla, isäimme maalla meitä häväisemään? Apua eikö moista herjaa vastaan?

(Suuri liikutus maamiesten kesken.)

Ei, sortovallalla on raja! Mistään kun poljettu ei oikeutta löydä, kun taakka tulee sietämättömäksi, hän reippain mielin kääntyy taivaan puoleen, ikuiset ottaa oikeutensa sieltä, ne kussa riippuu kulumattomina ja järkkymättöminä niinkuin tähdet. Takaisin palaa luonnon alkutila, inehmo missä vastaa inehmoa. On viime keinoksi, kun mikään muu ei riitä enää, hälle miekka suotu. Korkeinta parastamme puolustaa tohdimme vastaan väkivaltaa. Sota on maasta, vaimoista ja lapsistamme!

KAIKKI (lyöden miekkoihinsa). Sota on vaimoistamme, lapsistamme!

RÖSSELMANN (astuu piiriin). Mut ennen miettikää kuin miekkaan käytte! Sovussa sovun saatte keisarilta. Yks sana teiltä vaan, ja sortajat, nuo äsken julmat, teitä mairittavat. Mit' tarjottu on usein, ottakaa, ja tunnustakaa Itävallan herruus --

MAUER. Me Itävallan --? Mitä pappi puhuu?

BÜHEL. Hänt' älkää kuulko!

WINKELRIED. Neuvo petturin, maan vihollisen!

REDING. Hiljaa, kumppanit!

SEVA. Häpeän moisen jälkeen Itävaltaan me suostuisimme!

FLÜE. Saisko aikaan pakko, mit' emme tehneet vapain tahdoin!

MEIER. Silloin me orjat oltais, myös sen ansainneet.

MAUER. Sysätty olkoon Sveitsin oikeudesta, ken Itävallan herruudesta haastaa! Päämies, ma vaadin, olkoon ensimmäinen se laki maan, mi täällä laaditahan.

MELCHTAL. Niin olkoon. Itävallalle ken vaappuu, hän olkoon oikeudeton, kunniaton, ei kestivieras minkään Sveitsin kodin.

KAIKKI (ojentavat oikeat kätensä). Niin tahdomme, se laki olkoon.

REDING (hetken perästä). On.

RÖSSELMANN. Nyt vapaat ootte, lain tään kautta vapaat. Väkisin saap' ei Itävalta ole, mit' ei se varjoll' ystävyyden saanut.

JOST WEILER. Eteenpäin! Asiahan!

REDING. Kumppanit! Koettu onko lievät keinot kaikki? Kuningas ehk'ei sitä tiedä; hänen ei tahto liene, mitä kärsimme. Ois yritettävä tää viime keino: valitus tehdä hälle julki ennen kuin miekkaan tartumme. Ain väkivalta, myös asiassa oikeass', on julma. Jumala auttaa silloin vaan, kun auta ei ihmiset.

STAUFFACHER (Konrad Hunnille) Nyt teidän vuoro on.

KONRAD HUNN. Rheinfeldiss' olin, linnaan keisarin sorrosta voutein valittamaan lähdin ja vanhan vapautemme kirjaa käymään, min muuten joka uusi kuningas on vahvistanut. Näin ma viestit siellä kaupungin monen, Schwabin, Rheinin maiden, he kaikki saivat pergamenttinsa ja palasivat riemumielin kotiin. Ma, viestinne, luo vietiin neuvosherrain ja he mun jättivät näin tyhjin lohduin: "Ei aikaa keisarilla tällä kertaa; hän meitä muistava on toisti, joskus." Kuningaslinnan salein halki kuljin suruisna, silloin itkemässä näin ma Hans herttuan, ja hänen ympärillään ylevät herrat Wart ja Tegerfeld. "Itsenne auttakaa!" he mulle huusi, "saa ette kuninkaalta oikeutta. Hän eikö ryöstä lasta veljen oman perinnön hältä oikeutetun kieltäin? Pyys hältä herttua myös äidin-osaa, täydessä on hän ijässään, ois aika jo maita hallita ja kansaa. Mitä hän sai? Sai keisarilta seppeleen päähänsä: 'Kaune nuoruutes se olkoon!'"

MAUER. Te kuulitte. On turhaa keisarilta oikeutta odottaa. Se itse tehkää!

REDING. Ei muuta meille jää. Nyt neuvokaatte, viisaasti kuinka onnistuisimme.

WALTER FÜRST (astuu piiriin). Vihatun ikeen luomme niskoiltamme; oikeudet vanhat, jotka isiltämme perityt ovat, säilytämme, emme yritä uutta riihatonten lailla. Mi keisarin on, jääköön keisarille; ken herran otti, olkoon uskollinen.

MEIER. Tilani mun on Itävallan lääni.

WALTER FÜRST. Siis eeskinpäin sen ootte velkapää.

JOST WEILER. Veroa maksan Rappersweilin linnaan.

WALTER FÜRST. Siis eeskinpäin te verot sinne vierte.

RÖSSELMANN. Zürichin kirkon alammainen olen.

WALTER FÜRST. Mi luostarin on, suotte luostarille.

STAUFFACHER. Mun maani lääni vaan on valtakunnan.

WALTER FÜRST. Mik' oleva on, olkoon, eikä muuta. Me voudit karkoitamme miehineen ja lujat linnat maahan muserramme; mut verettä, jos mahdollista. Nähköön myös keisari, ett' yksin pakko poisti meilt' alammaisen velvoitukset hurskaat. Kun tyynnä näin hän meidät näkee, ehkä vihansa valtaviisaasti hän suistaa; herättää pelon oikean näät kansa, mi miekka kädessänsä mielen malttaa.

REDING. Mut sanokaa, se kuinka täytetään? Aseissa seisoo vainolainen eikä hyvällä varmaan väisty hän.

STAUFFACHER. Hän väistyy, kun aseissa hän meidät näkee; ennen kuin on hän varustaunut, päälle käymme.

MEIER. Sanottu pian, vaikeasti tehty. On maassa kaksi lujaa linnaa, suoja ne heille ovat, meille varma vaara, jos kuningas käy kimppuumme. Sarn, Rossberg on vallattava; ennen miekka älköön kohotko ykskään maassa kolmessa.

STAUFFACHER. Jos viivytään, he voivat sanan saada; tään salaisuuden tietää liian moni.

MEIER. Ei maissa meidän ketään petturia.

RÖSSELMANN. Myös hyvä into saattaa ilmi antaa.

WALTER FÜRST. Jos hetki lykätään, Altorfin linna saa valmiiksi ja vouti vahvemmaksi.

MEIER. Ajatte etuanne!

LUKKARI. Väärää te!

MEIER (suuttuen). Me väärää! Tuota Uri virkkaa tohtii!

REDING. Valaanne muistakaa! Vait!

MEIER. Niin, jos yhtyy Schwyz Uriin, täytyy meidän vaieta.

REDING. Mun julki täytyy teille huomauttaa, rikotte rauhan kiihkollanne tässä. Yhteinen eikö asiamme ole?

WINKELRIED. Jos lykkäytyy se Herran juhlaan asti, niin tapa vaatii, että kaikki linnaan voudille lahjojansa viemään käyvät. Näin miestä kymmenen tai kaksitoista kokouta epäluulotta voi linnaan, salassa heill' on teräsnirkot myötä nopeesti sauvaan kiinnitettävät, sill' aseissa ei linnaan pääse kukaan. Muu joukko metsäss' odottaa sill'aikaa, ja toiset kun on portin vallanneet, niin torvi toitahtaa ja väijyksistään nuo toiset syöksyvät. Näin helposti on linna meidän.

MELCHTAL. Otan osakseni Rossbergin valloituksen; tyttö siellä mua muuan lempii. Helposti ma hänet saan öistä käyntiäni varten alas keveät asettamaan tikapuut; ma itse menen, vedän myötä veikot.

REDING. Siis kaikki lykkäystä puoltavatko?

(Enemmistö kohottaa kätensä.)

STAUFFACHER (laskee äänet). Kakskymmentä on kahtatoista vastaan.

WALTER FÜRST. Jos määräpäivänä me linnat saamme, savulla kukkulalta kukkulalle me merkin annamme; käy koolle kohta maan jokaisen pääpaikkaan nostoväki. Kun voudit näkevät, ett' eess' on tosi, he, luulen, taistelosta luopuvat, ja hyväksyvät saaton rauhallisen metsäimme ääriltä pois mennäksensä.

STAUFFACHER. Vain Gessleriä pelkään. Ympärillään hänellä raivokas on ratsasparvi; verettä ei hän väisty, turma maalle hän viel' on karkotettunakin. Työläs on häntä säästää, myöskin vaarallista.

BAUMGARTEN. Ma sinne pankaa, miss' on hengen uhka. Pelasti elämäni Tell, maan eestä ma mielelläni sillä heitän arpaa; tyyn' on tää sydän, puolsin kunniani.

REDING. Tuo aika neuvon. Hiljaa vartokaamme. Jotakin täytyy hetkelle myös jättää. Mut nähkää, yössä meidän tuumiessa huipuille vuorten asettaa jo aamu tulisen vartionsa. Erotkaamme, ett' yllättäis ei meitä päivän soihtu.

WALTER FÜRST. Ei hätää, laaksoista yö vitkaan väistyy.

(Kaikki ovat vaistomaisesti paljastaneet päänsä ja katsovat hiljaisina kohti aamunkoittoa.)

RÖSSELMANN. Kautt' aamun tään, meit' ennen tervehtävän, kuin muita kansoja, jotk' allamme hellettä kaupunkien vaivoin henkii, me liiton uuden vala vannokaamme. Tahdomme olla yksi veljeskansa, meit' eroita ei hätä, vaara mikään.

(Kaikki toistavat sen kolme sormea koholla.)

Tahdomme vapaat olla isäin tapaan, ennemmin kuolema kuin orjan elo.

(Kuten edellä.)

Tahdomme luottaa Luojaan korkeaan, pelätä emme valtaa ihmisien.

(Kuten edellä. Maamiehet syleilevät toisiaan)

STAUFFACHER. Nyt kukin käyköön hiljaa heimonsa ja ystäväinsä luokse. Ken on paimen, hän tyynnä karjaa kaitkoon, hankkikoon salassa ystäviä liitollemme. Mi viel' on siedettävä, sietäkää! Tyrannein tilin suokaa kasvaa, siksi kuin päivä yksi velan yhteisen ja erikoisen kerrallansa maksaa. Vihansa hurskaan kukin hillitköön, ett' tulis kokonaisuus kostetuksi; etua yleistä nyt ryöstää se, ken itse auttaa omaa asiaansa.

(Samalta kun he hajautuvat täysin levollisina kolmelle eri sivulle, soinnahtaa orkesteri loistokkaalla voimalla; tyhjä näyttämö on vielä hetken avoin, näkyy nouseva aurinko yli jääkukkulain.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Piha Tellin talon edustalla.

_Tell_ veistää kirveellä, _Hedwig_ tekee kotitoimiaan, _Walter_ ja _Wilhelm_ leikkivät taustassa pienellä jousipyssyllä.

WALTER (laulaa).

Myötä nuoli, jousi vuorta, korpea metsästäjä nousi aamunkoitossa.

Niinkuin ilmat ylhät kotka hallitsee, metsämiesi jylhät vaarat vallitsee.

Nuolenkantamalta hänen kaikki on, saalis yltä, alta yhtä verraton.

(Tulee juosten.)

Kas, jänne katkes! Isä, korjaa se.

TELL. En, kunnon kyttä auttaa itseään.

(Pojat loittonevat.)

HEDWIG. Poikamme varhain alkaa ampumaan.

TELL. Ken mestariksi aikoo, varhain alkaa.

HEDWIG. Ah, ettei milloinkaan he oppis sitä!

TELL. Ei oppi ojaan kaada. Elämään ken aikoo, ryntöön niinkuin puolustukseen varattu olkoon.

HEDWIG. Ah, ei sitten rauhaa kotona saa he!

TELL. Äiti, en myös minä. Ei luonto tehnyt mua paimeneksi; ajella erää kiitävää mun täytyy. Vast' oikein elämästä nautin, koska jokaisen päivän elämältä valtaan.

HEDWIG. Ja murhetta et emännän sa muista, mi sillä aikaa sua vartoo, suree. Mun mieltäin kauhistaa, kun kuulen miesten puhuvan retkistänne rohkeoista. Sua hyvästellen joka kerta pelkään, ett' en sua enää koskaan nähdä saa. Nään sinut eksyneenä jäätiköille, hyppäävän harhaan kielekkeeltä kiven, tai kuinka kauris taapäin juosten sinut keralla syöksee synkkään syvyyteen, tai kuinka peityt lumivyöryn alle, tai kuinka vilpillinen vuorijää sun allas aukee, kuiluun hirveään sa uppoot elävältä haudattuna. Ah, alppimetsästäjää rohkeaa tuhansin eri muodoin turma uhkaa! On onneton se elinkeino, joka vie vaaran äyrähille äärimmille.

TELL. Ken tervein aistein ympärilleen katsoo ja turvaa jumalaan ja voimaan omaan, hän joka vaaran välttää helposti; vuorella syntynytt' ei vuori kaada.

(On päättänyt askarruksensa ja asettaa sen syrjään.)

Nyt, luulen, pitää portti vuosia. Puusepän säästää talo, miss' on kirves.

(Ottaa hattunsa.)

HEDWIG. Sa minne menet!

TELL. Altorfiin, luo taaton.

HEDWIG. Et mitään vaarallista mieti? Sano!

TELL. Kuin siihen johdut?

HEDWIG. Vastaan vouteja jotakin puuhataan. On neuvottelu Rütlissä ollut, tiedän; liitossa liet sinäkin.

TELL. En siellä ollut. Mutta jos maa mua kutsuu, pois en jäädä aio.

HEDWIG. Sa sinne pannaan, miss' on vaaran paikka; osakses vaivaloisin jää kuin aina.

TELL. Jokaista kyvyn mukaan käytetään.

HEDWIG. Veit myrskyssä myös Unterwaldin miehen ylitse järven. Ihme, että pääsit elossa. Etkö naistas, lapsiasi aatellut ollenkaan?

TELL. Teit' aattelin, siks isän pelastin ma lapsillensa.

HEDWIG. Veen raivoon mennä! Luojaan luottamista ei ole se, vaan kiusaamista Luojan!

TELL. Ken tuumii liiaksi, hän vähän toimii.

HEDWIG. Sa hyvä olet, autat jokaista, hädässä itseäs ei auta kukaan.

TELL. Apua etten kaipais, Luoja suokoon!

(Ottaa jousen ja viinen.)

HEDWIG. Mit' aiot jousella? Se tänne jätä!

TELL. Jos jous on poissa, on kuin käsi poissa.

(Pojat tulevat takaisin.)

WALTER. Isäni, minne menet?

TELL. Altorfiin, luo vaarin. Myötä tahdotko?

WALTER. Jo toki!

HEDWIG. Pois Altorfista jää! On vouti siellä.

TELL. Hän tänään matkustaa.

HEDWIG. Siis varro siksi. Hänt' älä ärsytä, hän meitä vihaa.

TELL. Tahtonsa paha ei mua vahingoita; teen oikein enkä vihamiestä pelkää.

HEDWIG. Juur' enin miestä oikeuden hän vihaa.

TELL. Kun hän ei pääse heidän kimppuun. Mulle ritari varmaan, luulen, rauhan suo.

HEDWIG. Vai niin, sen tiedät?

TELL. Kauan siit' ei ole, ma Schächen-laakson autioilla teillä metsästin, rotkot astuin, kuilut kuljin, niin vuoripolull' yksinäisellä, miss' oli mahdotonta syrjään käydä, -- näät päällä jyrkkä seisoi vuoriseinä ja alla virta vaahtos raivoisana, --

(Pojat tunkeutuvat oikealta ja vasemmalta hänen luokseen ja katsovat jännitettyinä, uteliaina ylös häneen.)

maavouti silloin tuli vastahani, hän yksin mua yksinäistä vastaan, mies miestä vastaan, meidän alla syvyys. Ja kun hän huomas minut, tunsi minut, min vähää ennen syystä pienestä hän oli ankarasti sakottanut, ja näki astuvan mun asein uljain vastaansa, silloin kalpeni hän, notkui poloisen polvet, näin sen, näin, ett' oli hän vuoriseinän varaan vajoomassa; mun tuli surku häntä, säädyllisnä luo astuin, lausuin: Minä oon se, herra. Mut hän ei saanut suustaan ääntä yhtään, kädellä viittas vaan mun vaikenemaan, pois käymään. Menin, löysin saattonsa.

HEDWIG. Vavissut on hän eessäsi, voi sua! Sa olet nähnyt hänet heikkona, sit' ei hän koskaan sulle anteeks anna.

TELL. Siks vältän häntä, hän ei etsi mua.

HEDWIG. Vain tänään pois jää! Mene metsälle!

TELL. Mik' on sun?

HEDWIG. Tuska on mun. Jää'ös pois!

TELL. Miks syyttä noin sa kiusaat itseäsi?

HEDWIG. Kun syyt' en tiedä. Tell, jää tänään tänne!

TELL. Luvannut olen, rakas vaimo, tulla.

HEDWIG. Jos täytyy, mene, lapsi mulle jätä!

WALTER. Ei, äiti kulta, isän kanssa menen.

HEDWIG. Ah, lapsi, jättää tahdot äitis oman?

WALTER. Vaarilta jotain kaunista tuon sulle.

(Menee isän kanssa.)

WILHELM. Ma äidin luokse jään.

HEDWIG (syleilee häntä). Niin, niin, sa olet mun rakas lapseni, jäät mulle vielä!

(Menee portille ja seuraa poistuvia kauan katseellaan.)

TOINEN KUVAELMA.

Vuorten sulkema, autio metsäseutu; purot syöksyvät vaahtona alas kallioilta.

_Berta_ metsästyspuvussa. Heti hänen jälkeensä _Rudenz_.

BERTA. Mua seuraa hän. Voin vihdoin kaikki virkkaa.

RUDENZ (tulee nopeasti). Vihdoinkin yksin teidät tapaan, neiti. Meit' täällä syvät kuilut ympäröivät, pelätä tääll' ei tarvis kuulijaa; vait'olon pitkän riisun rinnaltani.

BERTA. Meit' eikö metsästäjä seuraa kukaan?