Part 2

MELCHTAL. Mua säälittää vain isä. Hoitamista hän tarvitseis ja etäällä on poika. Vapautta on hän sekä oikeutta ain puoltanut, siks vouti häntä vihaa. Siks miestä vanhaa varmaan ahdistavat, ei hällä turvaa häväistyksiltä. Mun käyköön, kuinka käy, mun sinne täytyy.

WALTER FÜRST. Vain vartokaa nyt kärsivällisesti, siks kunnes Unterwaldista saa sana. Ma kuulen koputuksen. Menkää! Ehkä maavoudin airut on se. Sisään! Teidät Urissa saavuttaa voi Landenberg, sill' liitoss' ovat sortajat.

MELCHTAL.

He opin siin' antavat myös meille.

WALTER FÜRST. Menkää! Kutsun takaisin teidät, kun on turvallista.

(Melchtal menee sisälle.)

Tuo onneton, en tohdi myöntää hälle, mut pahaa aavistan. Ken kolkuttaa? Jokainen oven avaus tuo turmaa; petos ja vilppi väijyy kaikkialla, kotien sisimpäänkin tunkeutuvat kätyrit väkivallan; koht' ois tarvis oville laittaa reikelit ja lukot.

Hän avaa oven ja astahtaa hämmästyneenä taapäin. _Werner Stauffacher_ astuu sisälle.

Ma mitä nään? Te, herra Werner? Vieras todella kallis. Arvokkaampi mies ei vielä kynnyksen tään yli käynyt. Tervehdin teitä alle kattoni. Mi teidät Uriin tuo? Mit' etsimässä täält' ootte?

STAUFFACHER (ojentaen kätensä hänelle). Aikaa vanhaa vanhan Sveitsin.

WALTER FÜRST. Ne kerallanne tuotte. Niin on hyvä, niin sydän lämpenee, kun teidät näkee. Mut istukaahan! Kuinka Gertrud-rouva, vaimonne viehättävä, viisas tytär lbergin viisaan, voi ja jaksaa? Kaikki maan saksalaisen matkamiehet, joiden tie etelään käy ohi Meinrad-kirkon, kehuvat huonehenne vierasvaraa. Nyt juuri Flüelistä tuletteko? Jotakin ootteko jo nähneet täällä te ennen kuin tään oven aukaisitte?

STAUFFACHER (istuu). Näin linnaa uutta rakennettavan, mi ei mua miellyttänyt.

WALTER FÜRST. Ystäväni, yhdellä katseella te kaikki näitte.

STAUFFACHER. Urissa moist' ei ole koskaan ollut, ei ihmismuistiin mitään linnaa; luja muu ollut maja täällä ei, vain hauta.

WALTER FÜRST. Vapauden hauta on se; nimititte sen oikein.

STAUFFACHER. Herra Walter Fürst, en tahdo salata teiltä, turhan vuoks en tule; mua surut suuret painaa. Sorto jäi kotiini, sorron myöskin täältä löydän. Ei sietää enää voi, mit' tapahtuu, mut näy ei loppua tään vaivan. Vapaa on aina Sveitsi ollut, tottuneita olemme täällä hyvään kohteluun. Tällaista viel' ei maassa nähty koskaan niin kauan kuin on paimen vuorta käynyt.

WALTER FÜRST. Niin, kuulumattomat on maassa olot; myös jalo herra Attinghaus, mi nähnyt on ajat vanhat ja ne muistaa, sanoo tät' ettei enää ole sietäminen.

STAUFFACHER. Myös Underwaldissa on ahdistus ja kovin kärsitään. Tuo konna, joka Rossbergiss' asui, vouti keisarin, himoitsi hedelmätä kiellettyä; Baumgartenin alzellilaisen naista hän tahtoi tekoon sopimattomaan, mies kirveellä löi kuoliaaksi hänet.

WALTER FÜRST. O, oikeat on Herran tuomiot! Baumgarten, sanoitte. Mies vaatimaton! Hän pelastettu lie? Lie turvassa?

STAUFFACHER. Vävynne saattoi hänet järven poikki; Steinissä luonani nyt kätken häntä. Mut hirveämpää vielä kertonut Sarnista mulle sama mies on; sydän jokaisen kunnon miehen vuotaa verta.

WALTER FÜRST (tarkkaavaisena). Mit' on se?

STAUFFACHER. Melchtalissa, siinä, missä tie Kernsin käy, mies kelpo asuu; hänen nimensä Heinrich Haldilainen on. Sanansa kokouksissa paljon painaa.

WALTER FÜRST. Ken hänt' ei tuntis? Mit' on tapahtunut?

STAUFFACHER. Sakotti poikaa hänen Landenberg viasta pienestä ja auran eestä riisutti pojan parhaan härkäparin; löi poika huovia ja pakoon pääsi.

WALTER FÜRST (suurimmassa jännityksessä). Mut isä, sanokaa, kuin hälle kävi?

STAUFFACHER. Kutsutti isän luokseen Landenberg ja vaati poikaa hältä kohta ilmi; kun toden mukaan vannoi vanha mies hän ettei paenneesta tiennyt mitään, käsketti vouti esiin pyövelit --

WALTER FÜRST (hypähtää ylös ja tahtoo viedä hänet huoneen toiselle puolen). Ei enempää.

STAUFFACHER (korottaen äänensä). "Jos poik' on päässyt pakoon, sa mulla oot!" Hän maahan heitettiin, terävä rauta silmät hältä puhkas --

WALTER FÜRST. Jumala taivaan!

MELCHTAL (syöksyy esiin). Silmät, sanoitteko?

STAUFFACHER (hämmästyneenä Walter Fürstille). Ken on mies nuori?

MELCHTAL (tarttuu häneen kuumeentapaisella kiihkolla). Silmät? Puhukaa!

WALTER FÜRST. O, poika onneton!

STAUFFACHER. Ken on hän?

(Walter Fürst tekee merkin hänelle.)

Se on hänen poikansa? Vanhurskas Herra!

MELCHTAL. Molemmat silmätkö? Ja poissa olla mun täytyy!

WALTER FÜRST. Kestäkää se niinkuin mies!

MELCHTAL. Mun tähteni, mun tähden rikokseni! Sokea siis? Siis aivan sokko?

STAUFFACHER. Te sanotte sen. Vuos kuiviin lähde silmän, ei aurinkoa enää nää hän koskaan.

WALTER FÜRST. Poloista säälikää!

MELCHTAL. Ei koskaan, koskaan!

(Painaa käden silmilleen ja vaikenee hetkisen; kääntyy sitten toisesta toiseen ja haastaa vienolla, itkun sortamalla äänellä.)

On silmäin valo kaunis taivaan lahja! Valosta elää joka olento, valosta luodut kaikki riemuitsevat; myös kasvi, kukka kääntää päänsä valoon. Ja hän, hän yössä ijäisessä istuu, virvoita hänt' ei enää niitut vihreet, ei kukkain loisto, koskaan nää ei punaa hän kukkuloiden kimmeltävien! Ei ole kuolo mitään, mutta elää, ei nähdä, se on onnettuus. Miks mua niin säälein katsotte? Kaks mull' on silmää, mut yhtään voi en sokealle antaa isälle, vähintä en välkähdystä sen valomeren, mua mi huikaisee.

STAUFFACHER. Surunne suurentaa mun täytyy vielä, vaikk' oisi lohdun aika. Muutakin isänne kaipaa, kaikki hält' on viety, ei hälle vouti jättänyt kuin sauvan ovelta ovelle sen kanssa käydä.

MELCHTAL. Siis sauva vaan jäi sokealle! Kaikki siis viety, myöskin valo auringon, tavara yhteinen tuo köyhimpäinkin. Mua älkää vaatiko nyt viipymähän! Mi kurja pelkuri ma ollut olen, kun omaa turvaa olen aatellut, en sinun, en sun päätäs kallista, mi pantiksi jäi käsiin huonon miehen! Pois varovaisuus arka! Muut' en mitään nyt mieti, kostoa vain hurmehista. Mun sinne täytyy -- kenkään ei saa estää -- isäni silmät voudilta ma vaadin. Kaikista hänen joukoistansa esiin ma etsin hänet. Hengestäin en huoli, jos hänen vereensä vain sammuttaa saan tuskan tään ma kuuman, äärettömän.

(Tahtoo mennä)

WALTER FÜRST. Te jääkää! Mitä voitte häntä vastaan? Samissa istuu hän ja linnastansa vihaanne voimatonta pilkkaa vaan.

MELCHTAL. Ja vaikka asuis hän jääpalatsissa Schreckhornin taikka korkeammalla, miss' istuu Jungfrau, ikihuntu-impi, tien hänen luokseen teen; kakskymmentä mun-mielistäni miestä nuorta murtaa nuo muurit. Jos ei mua kenkään seuraa, jos kaikki majain sekä karjain tähden te sorron alle taivutte, niin huudan vuorilta paimenet ma kokoon, kerron Jumalan vapaan taivaankannen alla, miss' sydän miehen terve, mieli reipas, nää kauhut heille kuulumattomat.

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Asiat kärjistyvät. Varrommeko viel' äärimmäistä --

MELCHTAL. Mikä äärimmäinen voi olla eessämme, kun silmän tähti ei enää varma ole kuopassaan? Meill' eikö turvaa? Miksi jännittämään opimme jousta? Miksi heiluttamaan kirvestä? Epätoivon tuskass' on Jok' olennolla hätäpuolustus. Väsynyt pysähtyy myös peura, puskee sarvensa peljätyt päin koiralaumaa, ja kauris vetää metsästäjän kuiluun; myös kyntöhärkä, koti-eläin kesy, toveri ihmisen, min kaulan voima ikeemme alle suopeasti suostuu, jos ärtyy, ärjähtää ja sarvin vahvoin se vihollisen viskaa pilvihin.

WALTER FÜRST. Jos kolme maata miettis kuin me kolme, jotakin ehkä jaksaisimme me.

STAUFFACHER Jos Uri kutsuu, Unterwald jos auttaa, niin liitot vanhat pitää Schwyzin mies.

MELCHTAL. Suur' Unterwaldissa on sukupuuni, jokainen riemuin hengen uskaltaa, jos toinen hälle vaan suo selkänojan. O, hurskaat isät maamme tään! Ma seison, vain nuorukainen, teidän, kokeneiden keskellä tässä, vait on vaatimaton maan kokouksissa ääneni. Mut älkää vaikk' olen nuori enkä paljon nähnyt, mun neuvoani hylkikö ja sanaa! Ei nuoruushurme hillitön mua aja, vaan tuskan tuiman vaivaloinen valta, mi kivenkin voi saada säälimähän. Te itse isät ootte, heimon päät, ja toivotte myös poikaa kelvollista, mi kunnioittais päänne pyhää lunta ja silmienne valkeutta valvois. O, vaikka itse vielä vammattomat ruumiilta, tavaralta, vaikka terveet ja kirkkaat teillä silmät päässä liikkuu, hätämme älköön teille vieras olko! Teidänkin päällä sorron kalpa häilyy. Maan kääntäneet pois Itävallast' ootte; muu ollut taattoni ei rikos; syyssä samassa ootte, kadotuksessa.

STAUFFACHER (Walter Fürstille). Te päättäkää; ma varmaan teitä seuraan.

WALTER FÜRST. Tahdomme kuulla, minkä jalot herrat Sillin ja Attinghaus voi neuvon antaa. Tuo nimet moiset meille ystäviä.

MELCHTAL. Mi arvokkaamp' on nimi vuoristoissa kuin teidän sekä teidän? Niihin nimiin ja niiden painoon koko kansa luottaa; on niillä maassa hyvä kaiku. Runsaan isäinne kunnon itse kartuttaneet runsaasti ootte. Miksi tarpeen tässä ois aateliset? Teemme yksin työn! josp' yksin maassa olisimme! Luulen, itsemme turvata me voisimme.

STAUFFACHER. Ei ylhäisillä hätä niinkuin meillä; se virta, joka laaksomailla vyöryy, ei vielä saavuttanut kukkuloita; mut avun varmaan antavat he, kun aseissa ensin näkevät maan kaiken.

WALTER FÜRST. Jos tuomar' Itävallan ynnä Sveitsin välillä ois, niin laki ratkaisisi. Mut sortajamme juur' on keisari ja korkein tuomarimme. Auttakoon siis Herra meitä näiden kätten kautta. Te Schwüzin miehet kokoon kutsukaa, ma Urin. Kuka kutsuu Unterwaldin?

MELCHTAL. Lähempi ken ois lähtemään kuin minä?

WALTER FÜRST. En salli sitä; ootte vieraani, mun taata täytyy teidän turvastanne.

MELCHTAL. Tiet tunnen salaiset ja vuoripolut, myös monta ystävää, ne suojan mulle ja piilon suovat vainolaisilta.

STAUFFACHER. Jumalan nimeen hänen mennä suokaa! Ei siellä ole pettäjää. On sorto niin inhottu, silt' että keinot puuttuu. Myös maata herättävä, ystäviä kokoova meille on Alzellin mies.

MELCHTAL. Kuin sanan varman saamme toisillemme tyrannein valppauden harhaan vieden?

STAUFFACHER. On hyvä kokouspaikka Brunn tai Treib, alukset kauppein missä maalle laskee.

WALTER FÜRST. Niin avoin toimemme ei tohdi olla. Minua kuulkaa. Vasemmalla, mistä Brunniin käy matka, Mythensteinin vastapäätä, salainen niittu metsikössä on; Rütliksi kutsuu sitä paimenkansa, se paikkaa raivattua merkitsee. Siin' yhtyvät maakuntain rajat, meidän (Melchtalille) ja teidän, nopeasti kantaa sinne (Stauffacherille) myös teidät kevyt pursi Schwyzin. Voimme yön aikaan autioita teitä myöten me sinne tulla, hiljaa neuvotella. Miest' uskollista kymmenen voi kukin kerallaan tuoda, miestä mielen saman, niin yhdess' yhteisistä haastelemme, päätöksen reippaan teemme Herran nimeen.

STAUFFACHER. Niin olkoon. Oikea te mulle käsi, te samoin, antakaa, ja kuin me kolme nyt miestä suoraa kädet liittoon lyömme, vilpittä tässä, niin me maata kolme tahdomme seista, turva toisillemme, yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

WALTER FÜRST ja MELCHTAL. Yhdessä aina elon, kuolon uhmin.

(Seisovat vielä hetken käsi kädessä vaitiollen.)

MELCHTAL. Sokea taatto, ah, et nää, saat kuulla vapauden päivän! Koska merkkitulet leimahtaa kukkulalta kukkulalle ja lujat linnat sortajaimme sortuu, majaasi saapuva on Sveitsin riemu, korvaasi sattuva on voiton sana, ja kirkas koittaa sulle yöstä päivä.

(Eroavat)

Esirippu.

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KUVAELMA.

Vapaaherra von Attinghausin sukutila.

Gootilainen sali, vaakunakilvillä ja kypäreillä kaunistettu. Vapaaherra, kahdeksankymmenen viiden vuotias vanhus, hahmo korkea ja jalo, varaten sauvaan, jonka päässä kauriinsarvi, sekä puettu turkismekkoon. _Kuoni_ ynnä _kuusi miestä_ seisovat hänen ympärillään haravat ja viikatteet käsissä. _Ulrich von Rudenz_ astuu esiin ritaripuvussa.

RUDENZ. Täss' olen, eno. Mik' on tahtonne?

ATTINGHAUS. Jos sallit, talon vanhan tavan mukaan juon miehineni ensin aamujuoman.

(Juo pikarista, joka sitten kiertää piirissä.)

Kedolla, metsäss' ennen myötä olin, silmällä hallitsin ma heidän työtään kuin sotaan johti heidät lippuni; nyt ruokaherra enää olla jaksan ja jos ei päivä armas etsi mua, sit' en voi enää kukkuloilta löytää. Piirissä aina ahtaammassa vitkaan lähestyn ahtahinta, viimeisintä, miss' elo kaikki lakkaa. Varjoni vain olen, kohta muuta en kuin nimi.

KUONI (ojentaen pikarin Rudenzille). On vuoro teidän.

(Rudenz epäröi ottaa pikaria.)

Juokaa vaan! Se sopii. Yks malja meillä on kuin yksi sydän.

ATTINGHAUS. Menkäätte, lapset. Tullen iltapuhteen puhumme myöskin asioista maan.

(Miehet menevät.)

_Attinghaus_ ja _Rudenz_.

ATTINGHAUS. Nään vyötettynä, varuksissa sun, Altorfin aiot valtalinnaan?

RUDENZ. Aion, enoni, viipyä en enää voi.

ATTINGHAUS (istuu). Niin onko kiire sulla? Nuoruus sulle niin niukan onko ajan suonut, että enoltas vanhalta sit' täytyy säästää?

RUDENZ. Nään, etten tarpeen teille täällä ole, talossa tässä olen vieras vaan.

ATTINGHAUS (on kauan silmin mittaellut häntä). Niin, valitettavasti, vieraaks sulle on koti muuttunut. Ah, Uli, Uli! En tunne enää sua. Silkissä upeilet, kannat sulkaa riikinkukon, lyöt hartioilles punamanttelin. Maamiestä ylenkatsot, tervehdystä häpeilet hänen tuttavallista.

RUDENZ. Suon hälle kunnian, mi hälle kuuluu; oikeuden ottamansa hältä kiellän.

ATTINGHAUS. Maa kaikki alla kuninkaan on vihan, jokaisen kunnon miehen sydän suree tään tyranniuden väkivallan vuoksi, mi meitä painaa; sua vain ei koske yhteinen murhe, sinut nähdään puolla maan vihollisten, luopuneena meistä, hätäämme pilkkaat, etsit riemujasi kosien ruhtinasten suosiota, sill'aikaa kuin sun isänmaasi itkee ja ruoskan raskaan alla verta vuotaa.

RUDENZ. On ahdingossa maa. Miks on se, eno? Ken on sen hätään tähän syössyt? Sanan vain yhden, helpon maksais irti päästä hetkessä koko ahdistuksesta ja saada keisari taas armollinen. Voi, teitä, jotka kansan sokaisette, niin että tosi etuaan se torjuu! Etunne oman tähden vannoumasta estätte maata Itävallalle kuin kaikkiall' on kaikki maat jo tehneet. On hyvä heille tuomar'penkkiin käydä kanss' aatelin; siks keisar' olkoon herra tääll' ettei enää oisi ketään herraa.

ATTINGHAUS. Tuo kuulla täytyykö mun suusta sinun?

RUDENZ. Mun suokaa päättää, alku teidän oli! Te itse, eno, mitä näyttelette tääll' osaa? Mik' on korkeampaa teille kuin olla päämies, lippuherra täällä ja kera paimenien hallita? Kuin? Eikö ole valiompi vaali palvella herraa kuninkaallista, tuon loistokkaasen hovileiriin käydä, kuin olla omain verollisten veli ja oikeutta kera moukkain jakaa?

ATTINGHAUS. Ah, Uli, Uli! Tunnen äänen tuon, se ään' on houkutuksen. Korvas auki tavannut on se, mieles myrkyttänyt.

RUDENZ. En sitä salaa, viiltää sieluani vierasten pilkka, paimen-aateliksi kun meitä haukkuvat. En jaksa täällä ma hiljaa maata maallani ja nähdä ainaisen arjen työssä kuihtuvan eloni kevään, sillä aikaa kuin muu jalo nuoruus kunniaansa kokoo Habsburgin lippuin alla. Muualla tekoja tehdään, maineen maailma uus elää, loistaa alppein tuolla puolen; mun ruostuu kilpeni ja kypärini; ei sotatorven uljas soitto, huuto ei airueen, mi aseleikkiin kutsuu, tunkeudu koskaan näiden vuorten lomiin; ma kuulen täällä kansanlaulut vaan ja karjankellot yksitoikkoiset.

ATTINGHAUS. Sokaistu, turhan loiston huikaisema, halveksi synnyinmaatasi! Häpeä isäisi tapaa ikihurskasta! Kaipaava olet kuumin kyynelvesin sa kerran vuoriasi kotoisia, ja sävel näiden paimenloiluin, joita nyt ylpeästi ylenkatsot, kerran sun iskevä on ikävään ja tuskaan, kun maalla vierahalla soi se sulle. Ah, valtava on vaisto isänmaan! Maailma vieras, viekas tuo ei ole sua varten; sydämesi harras aina jää yksin keskell' ylvään keisarhovin. Hyveitä muita vaatii maailma kuin niitä, joita neuvoi laaksot nämä. Käy, mene, myö myös vapaa sielus, ota maas lääniks, ole ruhtinasten orja, kun olla itse vapaa valtaherra ja ruhtinas voit vapahalla maalla. Ah, Uli, Uli! Omais luona pysy! Altorfiin älä lähde! Ylen-anna äl' isänmaasi pyhää asiaa! Sukuni viimeinen ma olen, kuolee nimeni, kun ma kuolen. Hautahani kypärä tuo ja kilpi peitetään. Täytyykö viime hetkelläin mun muistaa sun vartovan vain sammumista silmän käydäkses tuohon uuteen läänihoviin ja Itävallalt' ottaaksesi vastaan maat vapaat, jotka sain ma jumalalta?

RUDENZ. Me vastustamme kuningasta turhaan, maailma hälle kuuluu; tahdommeko me yksin olla itsepäiset, estää sen yhtymästä maitten laajain piiriin, min ympärillemme hän vahvan veti? Maantiet on hänen, markkinat on hänen, on hänen oikeus-istuimet, myös muuli Gotthardin vuorta käypä, tullin maksaa hänelle; niinkuin verkko maansa hänen meit' ympäröivät. Valtakuntako meit' turvais? Voiko itse torjua se Itävallan voimaa? Ellei Herra meit' auta, keisari ei auta mikään. Mitäpä maksaa keisar-sanat, koska kaupungit, kotkan turviin paenneet, hädässä rahan taikka sodan myödään ja luovutetaan valtakunnalle? Ei, eno! Viisast' on ja hyvää tällä ajalla ankaralla eripuran päämieheen mahtavimpaan liittyä. Suvusta sukuun keisar-kruunu kulkee, ne eivät usein uskollista muista, mut lääniherraa hyvin palvella on vastaisuuden varman kylvämistä.

ATTINGHAUS. Niin ootko viisas? Viisaampi kuin isäs nuo jalot, jotka verin, tavaroin vapauden kalliin kiven eestä soti? Luzerniin mene, tutki sieltä, kuinka ies Itävallan maita painaa! He tulevat lampaitamme laskemaan ja lehmiämme, mittaamaan myös vuoret, vapaiden metsiemme riistat jalot omikseen ottamahan, puomipuunsa siltaimme, porttiemme eteen lyömään, ja puutteellamme omat maiden-ostot ja verellämme sodat maksamaan. Ei, veremme jos juokseva on, juoskoon edestä meidän! Kallihimp' ei hinta vapauden kuin on orjuuden.

RUDENZ. Min voi tää paimenkansa Itävaltaa vastaan!

ATTINGHAUS. Tää paimenkansa opi tuntemaan! Sen tunnen, johdin sodan tiellä sitä, Faenzan luona näin sen taistelossa. He tulkoot vaan meit' orjuuttamaan alle ikehen, jota emme aio kantaa! Oh, opi, minkä heimon lapsi olet! Äl' oman arvos oikeata kultaa turhuuteen vaihda valheloiston, kiillon! Pää olla kansan vapahan, mi sulle vain rakkaudest' on vakaa, uskollinen, kerallas seisoo, kamppailee ja kuolee, se olkoon ylpeytes, se aatelisi! Siteesi synnynnäiset lujaan liitä isäisi maahan, koko sielullasi pyhässä pysy siinä kiinni sinä! Tääll' ovat voimas vankat juuret; tuolla vieraassa maailmassa yksin seisot kuin ruoko, jonka joka myrsky murtaa. Ah, tule, meitä nähnyt et sa pitkään, koe kanssamme yks päivä, tänään älä vain lähde Altorfiin, ei tänään, kuule! Yks päivä vaan suo omaisillesi!

(Tarttuu hänen käteensä.)

RUDENZ. Mennä mun täytyy. Sanani mun sitoo.

ATTINGHAUS (heittää hänen kätensä, totisesti). Niin, sidottu olet onneton, et sanoin, et valoin etkä lupauksinkaan, sidottu olet säikehellä lemmen!

(Rudenz kääntyy pois.)

Salaile kuinka tahdot, kietoo neiti Berta von Bruneck sua valtalinnaan ja vetää palvelukseen keisarin. Ritarineidin valloittaa sa tahdot omasta maastas luopumalla. Petyt! Sua houkutellaan morsiolla vaan, ei suoda häntä herkkä-uskollesi.

RUDENZ. Jo kyllin kuulin. Jääkää hyvästi!

(Menee.)

ATTINGHAUS. Mies mieletön, ah, jää! Hän menee, menee. Pidättää häntä, pelastaa en saata. Niin on tuo kurja maastaan luopunut, ja monta kurjaa saa hän seuraajata; näin nuorison pois tempaa vieraan tenho, väkisin vuoriemme poikki pyrkein. Oh, hetki onneton, kun outo tuli laaksoihin näihin tyyniin, autuaihin ja tavat hurskaat, puhtaat turmeli! Uus tunkee voimalla, käy vanha lepoon ja arvokas, jo ajat toiset saapuu, jo suku elää toisin aatteleva. Mit' täällä teen? Jo kuopatut on kaikki mun kumppanini elontiellä ennen. Maan alla makaa vanha aika; hyvä kenen ei tarvis uuden kanssa elää!

(Pois.)

TOINEN KUVAELMA.

Niittu, jonka ympärillä korkeita kallioita ja metsää.

Kukkuloilta johtavat alas kaidepuiset portaat ja tikapuut, joita myöten maamiehet vähitellen laskeutuvat. Taustassa näkyy järvi, jonka yli alussa kuun kaari kuvastuu. Näköalan sulkevat korkeat vuoret, joiden takaa vielä korkeammat jäävuoret kohoavat. Näyttämöllä vallitsee täysi yö; vain järvi ja valkeat jääkentät kimmeltävät kuutamossa. _Melchtal, Baumgarten, Winkelried, Meier Sarnilainen, Burkhart Bühel, Arnold Seva, Klaus Flüe_ ja vielä neljä muuta _Maamiestä_, kaikki aseissa.

MELCHTAL (vielä näyttämön takana). Eespäin vaan jäljessäni! Vuoripolku avautuu, tunnen kukkulan ja ristin; päämääräss' ollaan, täss' on Rütli.

(Astuvat esiin soihdut käsissään.)

WINKELRIED. Kuulkaa!

SEVA. Ei ketään.

MEIER. Tyhjää aivan. Ensimmäiset olemme täällä, miehet Unterwaldin.

MELCHTAL. Mi' aik' on yöstä?

BAUMGARTEN. Seelisbergin yövahti huutanut on juuri kaksi.

(Etäisyydessä kellojen soittoa.)

MEIER. Vait! Kuulkaa!

BÜHEL. Metsäkirkon huomenkellot heleät soivat tänne Schwyzin maasta.

FLÜE. Tää ilma puhdas kaiun kauas kantaa.

MELCHTAL. Teist' eräät menkööt, tehkööt risutulen, se että leimuais, kun miehet saapuu.

(Kaksi maamiestä menee.)

SEVA. On kaunis kuudan-yö. Kuin peili laaka tuoss' suurna, levollisna järvi lepää.

BÜHEL. On helppo matka heillä.

WINKELRIED (osoittaen järvelle). Katsokaa! Te ettekö nää mitään?

MEIER. Todellakin! Nään sateenkaaren sieltä keski-yöllä!

MELCHTAL. Sen kuvastaa kuun valo.

FLÜE. Outo on ja ihmeellinen meille merkki se. Ei moista monet elävistä nähneet.

SEVA. Se kaksinkertainen on; kalpeampi, kas, ylemp' on.

BAUMGARTEN. Sen alla soutaa pursi.

MELCHTAL. Stauffacherin se vene on, ei kauan mies kelpo meidän vartovan hän salli.

(Menee Baumgartenin kera rantaan.)

MEIER. Kauimmin Urin miehet viipyvät.

BÜHEL. Tie pisin heill' on yli vuorten, ettei maavoudin vakoojat heit' yllättäisi.

(Sillä aikaa ovat yllämainitut kaksi maamiestä sytyttäneet tulen keskelle ketoa.)

MELCHTAL (rannalla). Ken siellä?

STAUFFACHER. Maamme ystäviä.

Kaikki menevät taustaan, tulijoita vastaan. Purresta nousevat maalle _Stauffacher, Itel Reding, Hans Mauer, Jörg Hof, Konrad Hunn, Ulrich Schmied, Jost Weiler_ sekä vielä kolme muuta _Maamiestä_, samoin aseissa.

KAIKKI (huutavat). Terve!

(Muiden viipyessä taustassa ja tervehtiessä toisiaan tulevat Melchtal ja Stauffacher etualalle.)

MELCHTAL. O, herra Stauffacher! Ma hänet näin, mi ei mua enää tuta voinut. Käden ma laskin hänen silmillensä, imin himoa koston hehkuvaa tuon katseen päivästä sammuneesta.

STAUFFACHER. Kostost' älkää puhuko! Työmme ei nyt kosto, vaan uhkaavan turmion on torjuminen. Mit' Unterwaldiss' ootte toimineet ja tehneet asiassa yhteisessä? Mik' on maamiesten mieli? Kuinka itse petoksen paulat ootte välttäneet?

MELCHTAL. Surennin kauhistavain vuorten kautta, jääkenttäin yli autioitten, missä käheä korppikotka yksin huutaa, ma saavuin laitumille, joilla Urin ja Engelbergin kaitsee paimenet yhdessä, tervehtien loiluin toistaan; janoni siellä sammutti jäämaito, mi virran-uomin alas vaahtoaa. Majoissa karjan nukuin, itselleni isäntä, vieras, kunnes tulin tupiin armaiden, elävitten ihmisien. Laaksoihin näihin saapunut jo kaiku ol' uuden kauhutyön, mi tehty oli, ja joka kynnyksellä osan-oton herätti hurskaan onnettuuteni. Nuo suorat sielut suutuksissa oli vuoks uuden väkivallan hallituksen; näät niinkuin alpit aina, aina heille samoja ruokkii ruohoja, kuin kaivot suo vettä samaa, niinkuin pilvet, tuuli samoja seuraa teitä ijäisiä, niin täällä siirtynyt vanha tapa isästä poikaan, vakaa, muuttumaton. He eivät uudistusta julkeaa kulussa elon totutussa siedä. He kovat ojensivat kourat mulle, seiniltä saivat miekat ruostuneet, ja moni loisti silmän säde rohkee, iloinen, koska mainitsin ma nimet nuo pyhät vuorten asukkaille, teidän ja Walter Fürstin. Mikä oikeaksi näkyisi teille, vannoivat sen tehdä, ja teitä saakka kuoloon seurata. Näin kesti-ystävyyden ylväs suoja mua saattoi kartanosta kartanoon ja koska saavuin kotilaaksoon, missä sukuni suuri hajan asuu, koska tapasin taaton sokean ja köyhän sopessa mieron, hyväin ihmisien armosta elävänä --

STAUFFACHER. Taivaan Herra!