Part 5

Turhaan yritettyään johtaa muistiinsa kolmatta värssyä, hän lauloi ensimäisen uudelleen; ja sitte voittonsa riemussa julisti että "tässä on enemmän järkeä kuin Ranskan ja Fifeshiren kaikissa renkutuksissa yhteensä." Parooni vastasi ainoastaan navakalla nuuskauksella ja mitä perinjuurisinta halveksimista ilmaisevalla katseella. Mutta vieraspidot ja niiden jatko olivat vapauttaneet nuoren lairdin siitä tavanmukaisesta kunnioituksesta, jota hän muulloin tunsi Bradwardinea kohtaan. Hän julisti punaviinin olevan "latkua" ja kiljaisi paloviinaa pöytään. Sitä tuotiin; ja nyt politiikankin paholaiselle kävi kateeksi tämä valtojen konsertin sopusointuisuus, kun sen aiheuttamassa kummallisessa hälyssä ei kuulunut ainoatakaan raivostumisen äännähdystä. Sen yllyttämänä Balmawhapplen loordi, ollen jo yläpuolella niitä nyhjäyksiä ja silmäniskuja, joilla Bradwardinen parooni Edwardin vuoksi oli tähän asti ehkäissyt häntä ryhtymästä valtiollisiin asioihin, pyysi pikarin ja jylisevällä äänellä esitti maljan "sille samettitakille pikku herrasmiehelle, joka teki niin hyviä palveluksia vuonna 1702, ja taittakoon valkoinen ratsu niskansa omatekemäänsä mättääseen!"

Edward ei sillä hetkellä enää ollut kyllin selvä, muistaakseen että kuningas Wilhelmin kuoleman syyksi sanottiin hänen hevosensa kompastumista myyränkekoon; mutta kuitenkin tunsi hän loukkaantuvansa tuosta maljapuheesta, jossa Balmawhapplen katseista päättäen oli erikoinen ja epäkohtelias viittaus siihen hallitukseen, jota hän palveli. Vaan ennenkuin hän itse ennätti puuttua asiaan oli Bradwardinen parooni jo ryhtynyt riitaan. "Sir", hän virkkoi, "olkoot mielipiteeni, _tamquam privatus_, näissä asioissa mitkä tahansa, niin en millään muotoa voi tyynesti sallia teidän loukkaavan minun vieraanani olevan herrasmiehen kunniantuntoa. Sir, jos ette vähääkään pidä arvossa sivistyneen elämän lakeja, niin ettekö toki kunnioita sotilaslakia, _sacramentum militare_, joka sitoo kunkin upseerin uskolliseksi sille lipulle, jolle on valansa tehnyt? Katsokaa mitä Titus Livius sanoo niistä roomalaisista sotilaista, joiden onnettomuudekseen täytyi _exuere sacramentum_ -- rikkoa legio-valansa; mutta teille, sir, on vanhan-ajan historia samoin kuin nykyaikainen kohteliaisuuskin tuntematon."

"Ei niin tuntematon kuin te sanotte", karjui Balmawhapple; "tiedänpä hyvinkin, että tarkotatte presbyteeriemme pyhää liittoa; mutta jos kaikki hornan whigit olisivat ottaneet --"

Tässä parooni ja Waverley kumpikin puuttui puheeseen yhtaikaa. Edellinen huusi: "Olkaa vaiti, sir! Ette ainoastaan osota tietämättömyyttänne, vaan myös häpäisette isänmaatanne vieraan ja englantilaisen edessä", ja Waverley samalla pyyteli mr. Bradwardinea sallimaan hänen vastata loukkaukseen, joka tuntui olevan mieskohtaisesti tähdätty häntä itseään kohti. Mutta viini, vimma ja halveksiminen olivat niin kiihdyttäneet paroonin, että hän ei voinut piitata mistään muusta maallisesta.

"Vaadin teitä olemaan alallanne, kapteeni Waverley; muualla voitte _sui juris_ olla oikeutettu ajattelemaan ja vastaamaan omasta puolestanne isännekin eläessä; mutta minun alueellani, tässä pienoisessa Bradwardinen paroonikunnassa, ja tämän katon alla, joka on _quasi_ minun -- se kun on vaitiolon kautta uudistetulla sopimuksella minun valitsemani vuokraajan hallussa -- täällä olen _in loco parentis_ teille ja velvollinen pitämään huolta siitä, ettei teille mitään vahinkoa tapahdu. -- Ja mitä teihin tulee, loordi Balmawhapple, varotan teitä: älkää enää panko minua näkemään enempiä hyvien tapojen tieltä horjahduksia."

"Ja minä vakuutan teille, Cosmo Comyne Bradwardine, Bradwardinen ja Tully-Veolanin loordi", vastasi metsästäjä tuimasti, "tekeväni teirenpojan siitä miehestä, joka kieltäytyy ehdottamastani maljasta, olkoonpa hän sitte typpykorvainen englantilainen whig tahi muu mokoma, joka hylkää omat ystävänsä, kerjätäkseen suosiota Hannoverin rotilta."

Tuossa tuokiossa häilähtivät molempien säilät tupesta ja muutamia hurjia lyöntejä vaihdettiin. Balmawhapple oli nuori, voimakas ja ketterä; mutta parooni oli ehdottomasti varmempi miekkailutaituri ja hän olisi kutitellut vastustajaansa toisin kuin teki, jos ei olisi yhä vielä ollut pyhän karhun vaikutuksen alaisena.

Edward ryntäsi erottamaan taistelijoita toisistaan, mutta kompastui Killancureitin loordin jykevään, pitkin pituuttaan makaavaan ruumiiseen. Miten Killancureit sattui olemaan tuossa lepäävässä asennossa noin tärkeällä hetkellä, sitä ei milloinkaan ole tarkoin saatu tietoon. Jotkut arvelivat hänen olleen aikeissa mataa pöydän alle suojaan; hän itse väitti kaatuneensa, ollessaan sieppaamassa poukkutuolin, jolla pahemman välttämiseksi iskisi kumoon Balmawhapplen. Olkoon miten tahansa, jos ei nopeampaa apua olisi tullut kuin hänen tahi Waverleyn, niin olisi ollut mahdoton välttää verenvuodatusta. Mutta kalpojen tuttu kalske, mikä ei ollut mitään harvinaista hänen asunnossaan, herätti Luckie Maclearyn, joka oli rauhallisena istunut kamarin savisen väliseinän takana, ajatuksissaan laskien illan tuloja. Hän hyökkäsi uljaasti sisälle, kimeällä äänellään kirahtaen: "Siunatkoon! Murhatako herrat tahtovat itsensä ja saattaa häpeään kunniallisen leskivaimon talon, kun on toki maailmaa maassa kyllälti pelmennellä?" ja heitti hyvin kätevästi huivinsa taistelijain aseiden päälle. Palvelijatkin ehättivät hätään, ja kaikeksi ihmeeksi olivat he melko selvät, joten saivat Edwardin ja Killancureitin avulla erotetuksi raivostuneet vastustajat toisistaan. Jälkimäinen vei pois Balmawhapplen, joka noitui, kiroili ja vannoi veristä kostoa jokaiselle whigille, presbyteerille ja muulle intoilijalle, mitä Englannissa ja Skotlannissa löytyi. Meidän sankarimme saattoi Saunders Saundersonin avulla Bradwardinen paroonin hänen asuntoonsa, vaan ei saanut vanhusta menemään levolle, ennenkuin tämä oli illan tapahtumista lausunut pitkät ja oppineet anteeksipyynnöt, joista toinen ei kuitenkaan saanut selville muuta kuin kaksi ainukaista sanaa: "kentaurit" ja "lapiitit."

IX.

Katumus ja sovinto.

Waverley oli tottunut nauttimaan viiniä ainoastaan hyvin kohtuullisesti. Senvuoksi hän sikeästi nukkui myöhäiseen aamuun ja heräsi sitte tuskallisiin muistelmiin edellisen illan tapauksista. Häntä oli mieskohtaisesti loukattu -- häntä aatelismiestä, soturia, Waverleytä! Tosin ei loukkaajalla ollut silloin käytettävissään se kohtalainenkaan järjen määrä, minkä luonto oli hänelle suonut; tosin hän myös, jos vaatisi hyvitystä tästä loukkauksesta, rikkoisi sekä taivaan että isämaansa lakeja vastaan; ja tosin hän niin tehdessään voisi tulla riistäneeksi hengen nuorelta mieheltä, joka kenties rehellisesti täytti yhteiskunnalliset velvollisuutensa, ja syösseeksi hänen perheensä onnettomuuteen -- tahi saattaisi hän menettää oman henkensä, mikä ei urhoollisimmallekaan ole mieluisa vaihtoehto, tyynesti ja yksinäisyydessä harkittuna.

Kaikki tämä painoi hänen mieltään, vaan kuitenkin palasi kärsitty loukkaus vastustamattomalla voimalla hänen muistiinsa. Häntä oli häväisty; hän oli Waverley-sukua; ja hän oli upseeri. Ei ollut tilaisuutta valintaan; ja hän astui aamiaishuoneeseen siinä mielessä, että jättäisi jäähyväiset perheelle sekä sitte kirjottaisi jotakuta upseeritoveriaan tapaamaan häntä ravintolassa, joka oli puolitiessä Tully-Veolanin ja Dundeen välisellä taipaleella, jotta tämä veisi Balmawhapplen lairdille sellaisen sanoman, kuin asianhaarat näyttivät vaativan. Miss Bradwardine emännöitsi aamiaispöydässä. Siinä olivat tee ja kahvi, lämmin vehnä-, kaura- ja ohraleipä viipaleiksi leikottuna, kakkuina ja muunlaisina leivoksina; munat, poronlapa, lampaan ja naudan paisti, savustettu lohi, hedelmähillo ja kaikki muut herkkupalat, jotka saivat itse Johnsoninkin ylistelemään skotlantilaisen aamiaisen ylellisyyttä kaikkiin muihin maihin verrattuna. Vadillinen kaurapuuroa oli asetettu paroonin tuolin kohdalle, sekä puoleksi kermaa ja puoleksi kirnupiimää sisältävä hopeahaarikka; mutta Rose huomautti isänsä lähteneen kävelylle aikaisin aamulla, kiellettyään häiritsemästä nuoren vieraansa lepoa.

Waverley istuutui melkein sanaakaan hiiskumatta, niin hajamielisenä ja näöltään tylsänä, että miss Bradwardine ei voinut saada suotuisaa käsitystä hänen keskustelulahjoistaan. Hän vastasi umpimähkään pariin jokapäiväiseen huomautukseen, jotka Rose neiti rohkeni tehdä; jälkimäisestä senvuoksi tuntui kuin olisivat hänen lähentely-yrityksensä olleet vastenmielisiä nuorelle upseerille, ja hän ihmetteli itsekseen sitä, että punaisen upseeritakin alla ei ollut parempaa sisäistä sivistystä. Hän siis jätti Waverleyn omaan sielulliseen hupiinsa -- pyhän karhun noitumiseen, se kun oli ollut syynä kaikkeen pahaan, mitä tapahtunut ja vielä tapahtuva oli. Yht'äkkiä Edward säpsähti ja puna syöksähti hänen kasvoilleen, kun hän ikkunaan katsahtaessaan näki paroonin ja nuoren Balmawhapplen käsikynkässä astelevan ohi, nähtävästi hartaaseen keskusteluun syventyneinä; ja hän kysäsi nopeasti: "Oliko loordi Balmawhapple täällä yötä?" Rosea ei suuresti miellyttänyt nuoren vieraan hänelle tekemän ensimäisen kysymyksen omituisuus, ja hän vastasi kuivakiskoisesti kieltäen. Sitte vaikeni jälleen kumpainenkin.

Tovin kuluttua astui sisälle mr. Saunderson, ilmottaen että hänen herransa halusi toisessa huoneessa puhutella kapteeni Waverleytä. Edwardin sydän sykki hiukan rajummin, ei suinkaan pelosta, vaan epätietoisuudesta ja jännityksestä, hänen noudattaessaan kutsumusta. Hän tapasi molemmat miehet seisomassa, kahden kesken, paroonin otsalla tyytyväisen arvokkuuden ilme, kun taasen Balmawhapplen muutoin häikäilemättömät kasvonpiirteet tuntuivat vetäytyneen häpeilevään murjotteluun. Edellinen pujotti käsivartensa jälkimäisen kainaloon ja näytti siten kävelevän hänen kanssaan, vaikkakin todellisuudessa talutti häntä; he astuivat kohtaamaan Waverleytä, ja pysähtyen keskelle huonetta, parooni hyvin juhlallisesti piti seuraavan puheen: "Kapteeni Waverley, nuori ja arvossa pidetty ystäväni, loordi Balmawhapple, on pyytänyt minua vanhana, kokeneena ja kaksintaistelun eli _monomachian_ tapoja ja muotoja jonkin verran tuntevana miehenä lausumaan teille hänen puolestaan mielipahansa, jota hänessä herättää muisto muutamista eilis-illan _symposionin_ kohdista, joiden täytyi olla suuresti vastenmielisiä teille, palvellessanne nykyistä hallitusta. Hän pyytää, sir, että upottaisitte unohduksen haltuun sellaiset kohteliaisuuden lakeja vastaan tehdyt virheet, jotka hänen järkensä nyt tunnustaa, ja vastaanottaisitte käden, jonka hän teille ystävyydessä tarjoaa. Ja minun täytyy vakuuttaa, ettei sellaista myöntymystä olisi voinut aikaansaada mikään vähäisempi syy, kuin teidän erikoisten ansioittenne oivaltaminen sekä tieto olevansa _dans son tort_, kuten muuan uljas ranskalainen ritari, monsieur Le Bretailleur, kerran virkkoi minulle moisessa tilaisuudessa -- sillä onhan hän, niinkuin koko Balmawhapplen suku jo ammoisista ajoista on ollut, _mavortia pectora_, kuten Buchanan sanoo, rohkeaa ja sotaista heimoa eli kansaa."

Edward vastaanotti auliisti ja luontaisella kohteliaisuudellaan käden, jonka Balmawhapple (eli pikemmin parooni, välimiehenä) hänelle ojensi. Hänen oli mahdoton muistaa sanoja, lausui hän, joita kelpo mies soisi ainiaan jättäneensä puhumatta; ja kernaasti hän tahtoi pitää kaikkea tapahtunutta kemujen uhkeuden tuottamana.

"Varsin sievästi sanottu", vastasi parooni, "sillä epäilemättä, jos mies on _ebrius_ eli päissään -- jollainen sattuma voi ja saa tapahtua juhlatilaisuuksissa ja pitoloissa kunniallisellekin miehelle -- ja jos tämä sama herrasmies sitte selvittyään ja järjillään ollessaan peruuttaa päihtyneenä lausumansa loukkaukset, niin täytyy olettaa, että _vinum locutum est_; sanat eivät ole olleet hänen omansa. Kuitenkaan en katso tätä puolustusta kelpaavaksi sellaiseen henkilöön nähden, joka on _ebriosus_ eli juomari, syystä että, jos hän saa päähänsä viettää enimmän aikansa päihtyneessä tilassa, hänellä ei ole oikeutta saada hetkellistä vapautusta kohteliaisuuden säännöksistä, vaan tulisi hänen oppia käyttäytymään rauhallisesti ja siivosti, viininkin vaikutuksen alaisena ollessaan. -- Ja lähtekäämme nyt aamiaiselle, sen enempää ajattelematta tätä tuhmaa juttua!"

Tehtäköön asiasta mitä johtopäätöksiä tahansa, niin täytyy minun myöntää, että Edward niin tyydyttävän selityksen saatuaan osotti miss Bradwardinen aamiaispöydän herkullisuuksille paljoa suurempaa tunnustusta kuin alku ennusti. Balmawhapple sitävastoin näytti hämmentyneeltä ja nololta; ja nyt vasta Waverley havaitsi, että hän kantoi käsivarttaan nauhassa, mikä näyttäkin selittävän, minkävuoksi hän äsken oli niin kankeasti ja työläästi ojentanut kätensä. Miss Bradwardinen kysymykseen hän jupisi jotakin ratsunsa kompastumisesta; ja nähtävästi haluten välttää sekä puheenainetta että seuraa, hän aamiaisen jälkeen nousi pöydästä, kumarsi seurueelle, hyppäsi ratsunsa selkään ja palasi kotiinsa, hylättyään paroonin tarjouksen päivälliseen asti viipymisestä.

Waverleykin nyt ilmotti aikovansa jättää Tully-Veolanin siksi aikaisin päivällisen jälkeen, että vielä saman päivän illaksi ennättäisi ensimäiseen yömajaksi soveltuvaan paikkaan; mutta se vilpitön ja ilmeinen loukkaantuminen, jota hyvänsävyinen ja herttainen vanha herra osotti kuullessaan tuon esityksen, riisti häneltä kaiken rohkeuden, päätöksessään pysyäkseen. Tuskin oli hän saanut Waverleyn suostutetuksi pitentämään vierailuaan muutamaksi päiväksi, kun jo kävi yrittämään poistaa perusteita, joiden nojalla arveli vieraansa suunnitelleen aikaisempaa lähtöä. "En soisi teidän, kapteeni Waverley, pitävän minua vasituisena juoppouden puolustajana, joskin eilis-iltaisissa kemuissamme jotkut ystävämme olivat, ehkeivät peräti _ebrii_ eli päihtyneet, vähintään _ebrioli_, minkä nimityksen vanhat antoivat niille, jotka olivat ryypyissään tahi, kuten te englantilaiset vertauskuvallisesti sanotte, puoleksi yli laidan. En sano sitä teistä, kapteeni Waverley -- järkevänä, nuorena miehenä te suuresti pidätyitte ryypyistä; eikä sitä oikeudellisesti voida sanoa minustakaan, sillä minä olen monien suurten kenraalien ja marsalkkain juhlapidoissa oppinut juomaan viinini varovasti, enkä illan mittaan mennyt kohtuullisen hilpeyden rajain yli, niinkuin kaiketikin huomasitte."

Hän epäilemättä oli paras tuomari siinä asiassa, joten noin nimenomaisesti lausuttua väitettä vastaan ei voinut olla mitään huomauttamista. Mutta jos Edward olisi muodostanut mielipiteensä omista muistelmistaan, niin hänen olisi täytynyt sanoa, että parooni ei ainoastaan ollut _ebriolus_, vaan jotakuinkin likipitäen _ebrius_, tahi suoraan sanoen ehdottomasti päihtynein koko seurueessa, lukuunottamatta kenties hänen vastustajaansa, Balmawhapplen lairdia. Nyt kuitenkin saatuaan odottamansa tahi pikemmin vaatimansa tunnustuksen selvänä olostaan, pitkitti parooni: "Ei, sir, vaikka itse voin sietää suuret määrät, niin kammoan kuitenkin juopottelua ja inhoan niitä, jotka ryyppivät viiniä _gulae causa_, vain kurkkunsa kutkutukseksi. En sittenkään pitäisi hyvänä Mitylenen Pittacuksen lakia, joka kaksin verroin rankaisi sellaisen rikoksen, minkä _Liber Pater_ oli välillisesti aiheuttanut; enkä myöskään täydellisesti yhtyisi siihen moitiskeluun, mitä nuorempi Plinius lausuu _Historia naturalis_ teoksensa neljännessätoista luvussa. En, sir -- minä pidän tarkan eron, ja kiitän viiniä ainoastaan mikäli se ilahuttaa kasvot eli, Flaccuksen sanoilla, _recepto amico_."

Niin päättyi puolustelu, minkä Bradwardinen parooni piti tarpeellisena lausua vieraanvaraisuutensa ylenpalttisuudesta; ja lukija ymmärtää kyllä, ett'ei häntä keskeytetty vastaväitteillä eikä millään uskomattomuuden ilmauksella.

Sitte hän kutsui vieraansa aamuratsastukselle, ja käski David Gellatleyn kohtaamaan heidät Ban ja Buscar koirien keralla metsäpolun haarassa. "Sillä jo ennen metsästyskauden alkuakin haluaisin suoda teille hiukan urheiluhupia, ja jos jumala suo, niin tapaammekin metsäkauriin. Sitä saa metsästetyksi kaikkina aikoina; se näet ei milloinkaan ole n.s. parhaassa lihassaan eikä siis kelpaamatonkaan. Vaan totta on, ettei se riistana vedä vertoja ruunuhirvelle eikä kuusipeuralle. Mutta kelpaa se osottamaan miten koirani juoksevat; ja sentähden ne saavat David Gellatleyn keralla tulla mukaan." Waverley lausui ihmettelynsä siitä, että ystävänsä Davie pystyi sellaiseen luottamustoimeen; mutta parooni selitti, että tämä hupsu rukka ei ollut rajupäinen, _nec naturaliter idiota_, kuten hulluudentodistuksissa lausutaan, vaan pelkästään heikkojärkinen vetelys, joka kykeni varsin hyvin suorittamaan oman mielensä mukaisia tehtäviä, vaan käytti hupsuuttaan tekosyynä muunlaisten välttämiseen. "Hän on päässyt väleihin kanssamme sen kautta", jatkoi parooni, "että henkensä uhalla pelasti Rosen suuresta vaarasta; täytyy siis pitää laiskuri vekkulia ruoassaan, teettämällä hänellä mitä hän voi taikka tahtoo -- mikä häneen nähden lopulta vie yhteen, jos Saundersonin ja rättärini epäilyt ovat perusteltuja",

Miss Bradwardine kertoi Waverleylle, että narri raukka kiihkeästi piti musiikista; kaihomieliset säveleet koskivat häneen syvästi, kun taasen keveät, vilkkaat soinnut saivat hänen hurmaantumaan ilosta. Tässä suhteessa oli hänellä hämmästyttävän hyvä muisti, täynnä sekalaisia sävelmien ja laulujen katkelmia, joita ajoittain käytti melkoisen sattuvasti vastaväitteenä, selityksenä tahi kompana muiden puheille. Davie oli lujasti kiintynyt niihin harvoihin, jotka osottivat ystävällisyyttä häntä kohtaan, vaan herkkä havaitsemaan pienimmänkin karsimansa vääryyden ja valmis tilaisuuden tullen kostamaan sen. Rahvas, joka usein ankarasti tuomitsee toinen toistaan niinkuin parempiaankin, oli osottanut mitä suurinta sääliä kurjaa hupakkoa kohtaan, hänen kiertäessään ryysyissään pitkin kylää. Mutta heti kun näkivät hänet kunnollisissa pukimissa, suojattuna ja suosittunakin, he johdattivat muistiinsa kaikki saatavissa olevat viekkauden ja kekseliäisyyden esimerkit, joita hänen sanansa ja tekonsa olivat ilmaisseet, ja armeliaasti perustivat niihin sellaisen oletuksen, ett'ei David Gellatley ollut hullu enempää kuin tarvitsi parahiksi, kovaa työtä välttääkseen. Tämä mielipide ei ollut oikeutetumpi kuin neekerien, jotka apinain ovelista kujeista päättävät, että niillä on puhelahja, jota ne ainoastaan työtä peläten ovat käyttämättä. Mutta otaksuma oli aivan kuviteltu; David Gellatley oli todenteolla se hupakko, jolta näyttikin, ja mihinkään yhtämittaiseen ja vakaaseen ponnistukseen pätemätön. Hänellä oli täperästi sen verran vakaisuutta, että pysyi mielipuolisuuden paremmalla puolella; sen verran järjen rahtua, ett'ei häntä voitu väittää epatoksi; jonkinlaista nokkeluutta metsästyksessä (jossa olemme muidenkin narrien nähneet onnistuvan), suurta ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta hoidettavakseen uskottuja eläimiä kohtaan, ja luontaista taipumusta musiikkiin; hän oli uskollinen ja harvinaisen tarkkamuistinen.

Ratsujen töminää kuuluikin jo pihalta, ja Davidin ääni, hänen laulaessaan noille kahdelle suurelle metsästyskoiralle:

Joutuin vain, joutuin vain yli vuorten korkeain, missä viita vehmahinna, missä lähde leppoisinna, missä liekopeite laajin, missä aamukaste taajin, missä tetri kaunein juo sen, missä keijut leijuu luo sen! Metsän kätköön rientäkäämme, yksiksemme rauhaan jäämme! Joutuin vain, joutuin vain yli vuorten korkeain.

"Ovatko hänen laulamansa säkeet skotlantilaista runoutta, miss Bradwardine?" kysyi Waverley.

"En luule", vastasi hän. "Tällä poika paralla oli veli, ja ikäänkuin korvatakseen perheelle Davien vajavaisuudet oli taivas suonut hänelle lahjoja, joita täällä maaseudulla pidettiin aivan tavattomina. Muuan setä sai hänet kasvatetuksi Skotlannin kirkkoa varten, mutta hän ei päässyt ylenemään, kun oli meidän alueeltamme. Toivottomana ja särkynein sydämin palasi hän yliopistosta, ja kääntyi kivuloiseksi. Isäni autteli häntä, kunnes hän tuskin yhdeksäntoista vanhana kuoli. Hän soitti hyvin sielukkaasti huilua, ja runoilijaakin tuntui hänessä olevan. Hän oli hellä ja sääliväinen veljeään kohtaan, joka seurasi häntä kuin varjo, ja luulemme että Davie häneltä sai muistiinsa monta sellaista laulun ja sävelmän katkelmaa, joita täällä päin ei tunnettu. Mutta jos häneltä kysymme, mistä hän on saanut laulunsa, niin hän vastaa joko hurjalla naurulla tahi kyyneltulvalla; hänen ei ole milloinkaan kuultu antavan mitään selitystä siitä, eikä mainitsevan veljensä nimeäkään sen koommin kun hän kuoli."

"Varmaankin voisi toki saada tietää häneltä enemmän, kun erityisemmin tiedustelisi?" virkkoi Edward, jossa tämä romanttiseen vivahtava kertomus heti herätti mielenkiintoa.

"Kenties", vastasi Rose; "mutta isäni ei salli kenenkään vaikutella hänen tunteisiinsa tässä suhteessa."

Sillävälin oli parooni mr. Saundersonin avulla vetänyt jalkaansa tavattoman pitkävartiset saappaat, ja pyysi sankariamme seuraamaan mukanaan, kannuksiaan kilistellen harpatessaan leveitä portaita alas, tukevan ratsupiiskansa tyvellä mojauttaen jokaista kaidepuun taivetta ohi mennessään ja Ludvig XIV:n jääkärin tapaan hyräillen:

Pour la chasse ordonnée il faut preparer tout, ho la ho! Vite! vite debout.

X.

Eilistä järkevämpi päivä.

Parooni ei ollut mikään huono vanhan suunnan edustaja, nähtynä vilkkaan ja hyvin ohjatun hevosensa selässä, takasuippoon satulaan juuttuneena, metsästyspukuunsa soveltuvassa kasukassaan. Pukua täydensivät heleänvärinen, kirjailtu takki ja monen kultanauhan koristamat liivit sekä prikaatikenraalin tekotukka, jonka laella oli pieni kultanyörinen kolmikolkkainen hattu. Häntä seurasi hyvien ratsujen selässä kaksi palvelijaa, joiden huostassa ratsupistoolit olivat.

Näissä pukimissa hän samosi yli vuorten ja laaksojen, ihmeenä jokaiselle maatalolle, minkä ohi heidän tiensä kulki, kunnes syvällä eräässä vehmaassa ruohikkonotkossa tapasivat David Gellatleyn taluttamassa kahta hyvin suurta metsäkoiraa, ympärillään puolikymmentä rakkia ja toinen sen verta avojalkaisia ja -päisiä pojan nallikoita. Nämä viimeksimainitut, harvinaisena kunniana saadakseen tilaisuuden olla mukana metsästysretkellä, olivat kutitelleet hänen korviaan nimityksillä niin hivelevillä kuin _Maister Gellatley_, vaikka luultavasti jok'ainoa oli entisissä tilaisuuksissa hoilannut hänelle toista arvonimeä, _daft (hassu) Davie_. Mutta tämä ei ole mitään harvinaista, imartelu virassa oleville henkilöille, eikä se myöskään kokonaan rajotu Tully-Veolanin asukkaihin; se oli yleinen kuusikymmentä vuotta takaperin, se on sitä tänä päivänä, ja on oleva kuusisataa vuotta tämän jälkeen, jos tämä maailmaksi sanottu merkillinen narriuden ja pahuuden yhtymä silloin vielä on olemassa.

Poikaparvella oli tehtävänä ajaa riista ulos pensaikosta, minkä he täyttivätkin sellaisella menestyksellä, että puolen tunnin kuluttua saatiin liikkeelle metsäkauris, joka tuokion ajon perästä sai surmansa. Parooni seurasi valkean ratsunsa selässä, kuin muinoin kreivi Percy, ja suvaitsi ihka omakätisesti vapaaherrallisella _couteau de chassellaan_ nylkeä ja avata saaliin (millä tempulla, hän huomautti, oli ranskalaisilla jääkäreillä nimenä _faire la curée_). Tämän jälkeen hän ohjasi vieraansa kiertoteitse kotiin, halki miellyttävän maiseman, ohi monien kylien ja talojen, joista jokaisesta mr. Bradwardine tiesi kertoa jonkin sen historiaa tahi sukujohdantoa valaisevan kaskun. Sen hän tosin teki sanantavoilla, jotka turhantarkka muodollisuus ja sovinnaisuus monasti saattoi hullunkurisiksi, mutta kuitenkin olivat nuo muistelmat mieltä kiinnittäviä, osottaessaan kertojan hyvää järkeäkin ja rehellisiä tunteita, sekä huvittavia, jopa opettavaisiakin kuvaamiensa tapahtumien laadun vuoksi.