Part 4

Miss Bradwardine oli ainoastaan seitsemäntoista ikäinen; ja kuitenkin -- kreivikunnan pääkaupungin viime kilpa-ajoissa -- kun eräässä kaunosielujen piirissä esitettiin Rosen malja korttelin pikarissa Bordeauxta, niin Bumperquaighin loordi, Bauthenvillery-klubin vasituinen juhlapuhuja ja päivällisten varajohtaja, ei ainoastaan huutanut lisää viiniä, vaan ennen juomauhrinsa valamista nimitti "Tully-Veolanin ruusuksi" sen jumalolennon, jolle se oli omistettu. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa kohottivat sitte kolmasti eläköön-huudon kaikki kunnianarvoisan seuran vakavat jäsenet, s.o. joiden kurkut viini oli jättänyt sellaiseen ponnistukseen pystyviksi. Eihän niin yksimielistä hyväksymistä voinut saavuttaa muu kuin tunnustettu ansio; ja Rose Bradwardine oli siinä saanut puolelleen paljoa järkevämmätkin henkilöt kuin Bautherwillery-klubi saattoi lukea jäseniinsä edes ennen ensimäisen ison pullon avausta. Hän oli todella hyvin sievä tyttö, skotlantilaiseen kauneuskaavaan valettu; tuuhea tukka oli kellervä ja iho valkea kuin kotoisten tunturien lumihuiput. Kuitenkaan eivät hänen kasvonsa ilmaisseet väsymystä eivätkä surumielisyyttä; päinvastoin olivat ne kuten luonteensakin täynnä vilkkautta; hipiä oli puhtaan kuulakka, ja pieninkin mielenliikutus sai koko veren lehahtamaan poskipäille. Vartalo oli keskikokoa pienempi, mutta erinomaisen siro, ja liikkeet keveät, luonnolliset ja vapaat. Hän saapui toisesta osasta puutarhaa ujona ja kohteliaana vastaanottamaan kapteeni Waverleytä.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Edward sai häneltä tietää, ettei _musta noita_, joka äsken kellarimestarin selitellessä herransa tointa oli hiukan kummastuttanut häntä, ollut missään tekemisissä mustan kissan tahi luudanvarren kanssa, vaan että se oli osa tamminäreikköä, jota tänään kaadettiin. Rose neiti tarjoutui häveliäästi ohjaamaan vieraansa työpaikalle, joka ei tuntunutkaan kaukana olevan, mutta samassa jo saapuikin David Gellatleyn kutsumana itse Bradwardinen parooni, "innoissaan vieraanvaran suodakseen", harppaillen niin vinhasti ja pitkin askelin, että Waverleyn mieleen muistui lapsena kuulemansa satu seitsemän penikulman saappaista. Hän oli pitkä, laiha, jäntevä mies, ijäkäs kyllä ja harmaatukkainen, vaan jokainen lihas oli alituisesta harjotuksesta käynyt sitkeäksi kuin ruoskansiima. Puku oli huolimaton ja enemmän ranskalainen kuin englantinen, kun taasen kasvonpiirteiden jämeys ja vartalon jäykkyys muistutti sveitsiläistä kaartinupseeria, joka on jonkin aikaa asunut Pariisissa ja saanut sen asukkaiden vaatetuksen, vaan ei sujuvaa käytöstä. Mutta hänen puhelunsa ja tapansa olivat yhtä ristiriitaiset kuin ulkomuotonsakin.

Hänen luontainen lueskeluun taipumuksensa, tahi ehkäpä Skotlannissa hyvin yleiseksi tavaksi tullut nuorten aatelismiesten kasvattaminen lakimiehiksi, oli saanut aikaan sen, että hänet oli aiottu lainopilliselle uralle. Mutta hänen sukunsa valtiolliset mielipiteet ehkäisivät ylenemisen toiveet sillä alalla. Senvuoksi mr. Bradwardine matkusteli mainehikkaana useita vuosia ja oli ulkomaisessa palveluksessa muutamilla sotaretkilläkin. Vuonna 1715 oltuaan syytteessä valtiokavalluksesta, hän oli elellyt yksikseen, seurustellen siitä asti melkein yksinomaan niiden lähimpien naapuriensa kanssa, joilla oli samat periaatteet kuin hänellä itsellään. Lakimiehen muodollisuus ja soturin ylpeys saattoi nykyajan miehen mieleen muistutella noita innokkaan tarjokaspalveluksen päiviä, jolloin asianajajiemme lakimieskaavun alta useasti vilahtivat sotilaspuvun kultanauhat. Tähän olivat lisänä vanhan aatelissuvun ja jakobiittisen politiikan etuluulot, joita suuresti vahvisti hänen yksinäinen ja epäämätön valta-asemansa tuossa puolisivistyneessä alustalaisvaltakunnassaan. "Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset", oli hänellä tapana selittää, "oli David I julistanut vapaaksi paroonikunnaksi, _cum liberali potest, habendi curias et justicias, cum fossa et furca, et saka et soka, et thol et theam, et infang-thief et outfang-thief, sive hand-habend, sive bak-barand_." Näiden salaperäisten sanojen oikeaa merkitystä saattoi tuskin kukaan selittää; mutta ylimalkaan ne nähtävästi sisälsivät, että Bradwardinen parooni saattoi rikkomuksen tapahtuessa vangituttaa, tuomita ja mestauttaa alustalaisiaan oman päätösvaltansa nojalla. Mutta samoin kuin Jakob I, piti tämän vallan nykyinenkin omistaja mieluisampana puhua tästä oikeudesta, kuin sitä käyttää; enkä tiedä häntä milloinkaan syytetyn suuren valtansa väärinkäyttämisestä, hän kun ei sillä tehnytkään muuta kuin kerran sulki kaksi salametsästäjää Tully-Veolanin vanhan tornin tyrmään, missä aaveiden pelko oli pelottaa heidät kuoliaaksi, ja rotat pyrkivät heidät syömään -- ja panetti erään vanhan eukon jalkapuuhun siitä, että tämä oli sanonut loordin linnassa olevan muitakin narreja kuin David Gellatley. Valtansa tajunta kuitenkin lisäsi ryhtiä ja painoa paroonin käytökselle ja puhetavoille.

Hänen ensimäisistä Waverleylle lausumistaan tervehdyssanoista päättäen näytti miltei kuin olisi sydämellinen ilo, minkä ystävänsä veljenpojan näkeminen tuotti, hiukan järkäyttänyt Bradwardinen paroonin jäykkää ja täsmällistä arvokkuutta. Kyyneleet näet kihosivat vanhan herrasmiehen silmiin, hänen ensin sydämellisesti puristaessaan Edwardin kättä englantilaiseen tapaan, sitte syleillessään häntä _à la mode Française_ ja suudellessaan häntä molemmille poskille -- puristuksen lujuuden ja ritarisyleilyn välittämien skotlantilaisen nuuskan rippeiden tuottaessa samanlaisia nestehelmiä hänen vieraansa silmiin.

"Kautta ritarikunniani", hän virkkoi, "tulenpa jälleen nuoreksi teidät täällä nähdessäni, mr. Waverley! Oiva vesa Waverley-Honourin vanhasta rungosta -- _spes altera_, kuten Maro lausuikse -- ja teillä on isäinne näköä, kapteeni Waverley; ette vielä ole niin ruumiikas kuin vanha ystäväni, Sir Everard -- _mais cela viendra avec le tempus_, kuten hollantilainen tuttavani, parooni Kikkitbroeck sanoi, kun oli puheena _sagesse de Madame son épouse_. -- Ja olette siis ottanut kokardin hattuunne? Oikein kyllä, vaikka olisin suonut värin toiseksi, ja niin kaiketikin Sir Everardkin. Mutta se sikseen; olen vanha, ja ajat ovat muuttuneet. -- Ja miten jaksaa tuo kunnianarvoisa parooni, ja kaunis mrs. Rachel? -- Haa, te nauratte, nuori mies! Vaan toden totta hän oli kaunis mrs. Rachel armon vuonna 1716; mutta aika kuluu -- _et singula praedantur anni_ -- se on varma se. Vaan vielä kerran lausun teidät sydämeni pohjasta tervetulleeksi köyhään Tully-Veolaniini! -- Meneppä sisälle, Rose, sanomaan Alexander Saundersonille, että hän noutaa vanhaa Chateau Margauxta, jota vuonna 1713 lähetin Bordeaux'sta Dundeehin."

Rose sipsutteli asialleen näpeästi kylläkin, kunnes pääsi ensimäisen kulman taakse, vaan juoksi sitte nopsajalkaisena kuin keijukainen -- saadakseen, isänsä antaman tehtävän suoritettuaan, aikaa järjestellä omaa pukuansa ja ottaa ylleen kaikki pikku korunsa, mihin toimeen lähenevä päivällistunti soi hänelle vain lyhyen hetken.

"Emme voi kilpailla englantilaisen ruokapöydän ylellisyyksissä, kapteeni Waverley, eivätkä täällä myöskään ole saatavissa Waverley-Honourin _epulae lautiores_ -- sanon _epulae_ mieluummin kuin _prandium_, koska jälkimäinen sana on kansanomainen: _epulae ad senatum, prandium vero ad populum attinet_, lausuu Suetonius Tranquillus. Mutta toivon että Bordeaux'ni saavuttaa hyväksymisenne; _c'est des douze oreilles_, kuten kapteeni Vinsaufilla oli tapana sanoa -- _vinum primae notae_ oli se St. Andrewsin kirkkoherran mielestä. Ja kerran vielä, kapteeni Waverley, suuresti olen siitä iloissani, että olette täällä juomassa parasta mitä kellarini voi tarjota."

Tätä puhetta, välttämättömine, lyhyine vastauksineen, jatkui puistokujan päästä, missä olivat toisensa tavanneet, talon ovelle asti. Siellä vastaanotti heidät neljä tahi viisi vanhanaikuisiin livreihin pukeutunutta palvelijaa, kellarimestari Alexander Saundersonin johtamina, jossa ei nyt näkynyt mitään puutarhatyön jälkiä. Suurella muodollisuudella, vaan vielä suuremmalla tosi ystävällisyydellä parooni vei vieraansa useiden huoneiden läpi suoraa päätä avaraan ruokasaliin. Sen seinät olivat alapuoleltaan silatut mustalla tammella, ja niillä riippui suvun esi-isien muotokuvia. Keskellä salia oli kuudelle hengelle katettu pöytä, ja vanhanaikuisessa astiakaapissa hohtivat Bradwardinein kaikki vanhat, raskaat hopeakapineet. Puistokujan yläpäästä kuului jo kellon soittoa, sillä muuan ukko, joka kemupäivinä oli portinvartijana, oli tullut hälyytetyksi liikkeelle ja asettunut paikoilleen, ilmottaen nyt muiden vieraiden tulon.

Nämä olivat hyvin arvossa pidettäviä henkilöitä, vakuutti parooni nuorelle ystävälleen. "Ensinnäkin nuori loordi Balmawhapple, lisänimeltään Linnustaja, Glenfarquharein sukua, peräti uuttera metsästäjä -- _gaudet equis et canibus_ -- muuten hyvin siivo nuori mies. Sitte loordi Killancureit, joka omistaa joutoaikansa maanviljelykseen ja maatalouteen; hän ylpeilee verrattomasta härästään, joka on tuotu Devonin kreivikunnasta (roomalaisten Damnoniasta, jos saamme luottaa Cirencesterin Robertiin). Niinkuin sellaisista taipumuksista voitte arvatakin, hän on vain vapaatilallis-sukua -- _servabit odorem testa diu_ -- ja meidän kesken puhuen luulen, että hänen isoisänsä tuli rajan tuolta puolen -- muuan Bullsegg, joka saapui tänne pehtooriksi, voudiksi, veronkantajaksi tahi joksikin semmoiseksi Kiliancureitin viimeiselle Girnigolle, joka kuoli hivutustautiin. Herransa kuoltua -- voinetteko uskoakaan sellaista häpeää -- tämän Bullseggin, joka oli reipas ja komea muodoltaan, onnistui saada vaimokseen leskeksi jäänyt, nuori ja rakastunut lady Killancureit. Siten hän sai omakseen tilan, jonka tuo onneton vaimo oli mies vainajansa säädöksestä perinyt, aivan vastoin (pahaksi onneksi kirjottamatta jäänyttä) suvun perintöjärjestystä, ja vahingoksi omistajan omalle lihalle ja verelle, nimittäin hänen seitois-serkulleen ja luonnolliselle perilliselleen Tipperhewitin Girnigolle, jonka suku siitä aiheutuneen oikeudenkäynnin johdosta niin köyhtyi, että sen viimeinen edustaja nyt palvelee pelkkänä sotamies-herrasmiehenä Ylänkömaan Mustassa kaartissa. Mutta tällä nykyisellä Killancureitin Bullseggillä on suonissaan hyvää verta äidin ja äidinäidin puolelta, jotka kumpikin olivat Pickletillimin sukua; hän on yleisesti suosittu ja tietää asemansa. Ja Jumala varjelkoon, kapteeni Waverley, meitä vanhaan ja moitteettomaan sukuun kuuluvia ylvästelemästä hänelle; saattavathan hänen jälkeläisensä kahdeksannessa, yhdeksännessä tahi kymmenennessä polvessa tavallaan olla maan vanhan aatelin tasalla. Meidän, tahratonta rotua olevien huulilla ei saisi olla sanoja sellaisia kuin säätyarvo ja syntyperä -- _vix ea nostra voco_, kuten Naso sanoo. -- Seuraamme saapuu vielä eräs Skotlannin oikeauskoisen (mutta nyt kärsimyksiin joutuneen) episkopaalisen kirkon pappismies. Hän pysyi tunnustuksessaan vielä jälkeen vuoden 1715, vaan whigien roskaväki hävitti hänen rukoushuoneensa, repi hänen messupaitansa ja rosvosi hänen asunnostaan neljä hopealusikkaa, omavaltaisesti käyden myös käsiksi hänen talvivarastossaan löytyviin naudanlihoihin, hänen jauhohinkaloonsa, kahteen oluttynnöriin ynnä kolmeen paloviinapulloon. Neljäntenä listallamme on rättärini ja asiamieheni, mr. Duncan Macwheeble. Vanhan oikokirjotuksen häilyväisyyden vuoksi on vielä kiistelyä siitä, kuuluuko hän Wheedlein tahi Quibblein klan'iin, mutta eteviä lakimiehiä ovat ne suvut tuottaneet molemmatkin."

Ja siinä kun miehistä mainittiin, he tulivat, atria alkoi niin.

VIII.

Pidot.

Atria oli silloisen skotlantilaisen käsityksen mukaan runsas ja aistikkaasti järjestetty, ja vieraat osottivat sille täyttä tunnustustaan. Parooni söi kuin nälkiintynyt soturi, Balmawhapplen loordi kuin urheilija, Killancureitin Bullsegg kuin maamies, Waverley itse kuin matkustaja, ja rättäri Macwheeble kuin kaikki neljä yhteensä. Kuitenkin viimeksimainittu, joko pelkästä kunnioituksesta tahi osottaakseen vartalonsa soveliaalla koukistuksella olevansa herransa edessä, istui vähintäin kolmen jalan päähän pöydästä asetetun tuolinsa syrjällä. Lautasensa kanssa hän siis pääsi tekemisiin kumartumalla sitä kohti, niin että vastapäätä istuva saattoi nähdä hänestä ainoastaan tekotukan kamaran.

Tuollainen kumara asento olisi kenties ollut epämukava kenelle muulle tahansa, mutta arvoisalle rättärille oli monivuotinen tottumus tehnyt sen aivan helpoksi, joko sitten istui tahi käveli. Jälkimäisessä asennossa tuo kummallinen köykkyisyys epäilemättä tuntui hieman hankalalta niille, jotka osuivat astelemaan hänen takanaan; mutta kun nämä kaikessa tapauksessa olivat alempia arvoltaan (sillä mr. Macwheeble antoi hyvin tunnollisesti kullekin paikkansa), niin hän ei suuresti välittänyt siitä, millaista halveksumista tahi loukkausta mainittu seikka tuottaisi. Lyllertäessään siis pihan poikki vanhan, harmaan ponihevosensa luokse tahi luota, hän muistutti takajaloillaan tepastelevaa mäyräkoiraa.

Uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies oli mietiskelevä, miellyttävä vanhus, jonka koko olemus ilmaisi omantuntonsa tähden kärsijää. Hän oli yksi noita miehiä, jotka

vapaasta tahdostansa hylkäsivät etunsa, asemansa kaikkineen.

Kun parooni ei ollut kuulemassa, rättäri toisinaan hiukan teki pilaa tästä mr. Rubrickin oikusta, moitiskellen hänen omantuntonsa epäilysten hienoisuutta. Ja tunnustaa täytyykin, että hän itse, niin harras maanpakoon ajetun kuningasperheen puoluelainen kuin olikin sydämessään, oli onnistunut melko hyvin suoriutumaan kaikista aikakautensa valtioselkkauksista. David Gellatley kerran kuvasikin häntä erinomaisen hyväksi mieheksi, jonka tyyni ja rauhallinen omatunto _ei milloinkaan ahdistellut omistajaansa_.

Kun ateria oli korjattu pois, parooni esitti maljan kuninkaalle, kohteliaasti jättäen vieraittensa omantunnon asiaksi päättää itsekseen, _minkä_ kuninkaan terveydeksi joivat. Keskustelu kävi nyt yleiseksi; ja pian sen jälkeen miss Bradwardine, joka luonnollisella sulollaan ja vaatimattomuudellaan oli emäntänä kääntänyt kaikkien huomion puoleensa, vetäytyi pappismiehen seuraamana pois. Seurueen muiden jäsenten keskuudessa kierteli vapaasti viini, joka täydellisesti vastasi isännän ylistelyjä; Waverley kuitenkin, joskin jokseenkin työläästi, sai oikeuden jättää lasinsa toisinaan täyttämättä. Vihdoin, myöhempään illalla, sai mr. Saunders Saunderson -- eli, kuten parooni leikillään häntä nimitteli, _Alexander ab Alexandro_ -- paroonilta salavihkaisen viittauksen ja poistui päätään nyökäyttäen. Pian hän palasi, vakavilla kasvoillaan juhlallinen ja salaperäinen hymy, ja laski herransa eteen pienen tammilaatikon, joka oli koristeltu monimuotoisilla messinkiheloilla. Parooni otti taskustaan pienen avaimen, avasi laatikon ja nosti sen sisältä omituisen näköisen vanhanaikaisen kultamaljan, joka oli valettu takajaloilleen nousseen karhun muotoiseksi. Sen omistaja katseli sitä kunnioituksella, ylpeydellä ja ilolla, mikä väkisinkin muistutti Waverleyn mieleen Ben Jonsonin Tom Otterin lempipikarit, joita tuo irvileuka kutsui Häräkseen, Hevosekseen ja Koirakseen. Mutta mr. Bradwardine kääntyi häneen hyvin tyytyväisenä ja pyysi häntä silmäilemään tätä omituista entisajan muistokapinetta.

"Se esittää", hän virkkoi, "perheemme valiokoristetta, karhua, huomannette -- _seisovaa_ karhua, koskapa jokainen hyvä vaakunanpiirtäjä kuvaa jokaisen eläimen sen jaloimpaan asentoon: hevosen hyppääväksi, metsäkoiran juoksevaksi, ja tietysti pedon _in actu ferociori_ eli saaliinhimoisessa, raatelevassa ja ahmivassa asennossa olevaksi. No niin, sir, -- tällä mitä kunnioittavimmalla kilpimerkillä palkitsi Saksan keisari Fredrik Punaparta erityisessä vaakunakirjeessä esi-isääni Godmund Bradwardinea. Se näet oli kypärinharjana jättiläismäisellä tanskalaisella, jonka hän surmasi kilpatantereella Pyhässä maassa, riidassa, joka koski keisarin puolison tahi tyttären siveyttä -- perintätaru ei tarkemmin sano kumpaisen -- ja siten kävi kuten Vergilius lausuu:

"_Mutemus clypeos, Danaumque insignia nobis aptemus_.

"Ja tämä malja, kapteeni Waverley, valettiin Aberbrothockin abbotin St. Duthac'in käskystä eräälle toiselle Bradwardinen paroonille, joka oli uljaasti puolustanut tuon luostarin kalleuksia muutamien saaliinhaluisten aatelismiesten hyökkäyksiltä. Sen varsinaisena nimenä on 'Bradwardinen pyhä karhu', ja vanhoina katoolisina aikoina sillä luultiin olevan joitakin salaperäisiä ja yliluonnollisia ominaisuuksia. Ja vaikka minulle ovat arvottomat moiset _anilia_, niin varmaa on, että tätä on suvussamme aina pidetty juhlakalleutena ja arvokkaana perintökapineena. Eikä sitä käytetäkään milloinkaan muulloin kuin suurina juhlahetkinä, ja sellaisena pidän Sir Everardin perillisen saapumista kattoni alle. Tämän juoman omistan vanhan ja korkeasti kunnioitettavan Waverley-suvun terveydeksi ja menestykseksi."

Pitkän esitelmänsä aikana hän huolellisesti pohjasakoa myöten tyhjensi lukinverkkojen peittämän punaviinipullon maljaan, joka oli lähes engl. korttelin vetoinen, ja sen lopulla hartaasti hulautti kurkkuunsa Bradwardinen pyhän karhun sisällön.

Kauhistuneena näki Edward eläimen kiertävän ympäri, ja ajatteli ahdistunein mielin valiolausetta "Varo karhua"; mutta samalla hän myös selvästi käsitti, että, koska kukaan vieraista ei epäröinyt osottaa hänelle tätä erityistä kunnioitusta, hänen itsensäkään ei millään muotoa sopisi kieltäytyä vastaamasta heidän kohteliaisuuteensa. Hän päätti siis alistua ja sitte poistua pöydästä, jos mahdollista. Luottaen ruumiinrakenteensa lujuuteen, hän noudatti seurueen esimerkkiä pyhään karhuun nähden, ja tunsi siitä vähemmän haittaa kuin oli odottanut. Vaan toisissa, jotka olivat toimekkaammin käyttäneet aikansa, alkoi näkyä muuttumisen oireita -- "tehonsa täytti hyvä viini heti." Sovinnaisuuden kylmäkiskoisuus ja sukuylpeys alkoivat väistyä metsän kuninkaan elähyttävän siunauksen tieltä, ja ne muodolliset nimitykset, joita nuo kolme ylimystä tähän asti olivat toisistaan käyttäneet, lyhenivät nyt tuttavallisiksi Tullyksi, Ballyksi ja Killieksi. Maljan vielä muutamaan kertaan kierrettyä kuiskaili kaksi viimeksi mainittua jotakin keskenään ja pyysi sitte (Edwardin suureksi iloksi) saada esittää kiitosmaljan talon väelle. Tuokion viivyteltyä suoriuduttiin tästäkin, ja Waverley päätteli Bakkuksen kemujen loppuneen täksi illaksi. Mutta hän ei eläissään ollut sen suuremmasti erehtynyt.

Kun vieraat olivat jättäneet hevosensa kylän pikku ravintolaan, pakotti kohteliaisuus paroonin saattamaan heitä pitkin puistokujaa. Waverley yhtyi seurueeseen samasta syystä, sekä myös illan viileydessä virkistyäkseen kuumeellisista kekkereistä. Mutta heidän tultuaan Luckie Maclearyn majataloon selittivät Balmawhapplen ja Killancureitin loordit kiitollisuuden osotukseksi Tully-Veolanissa suodusta vieraanvaraisuudesta tahtovansa vielä tyhjentää isäntänsä ja hänen vieraansa kapteeni Waverleyn kanssa eromaljan (jolla heidän suussaan oli nimenä _deoch an doruis_) paroonin suvun kunniaksi.

Tässä täytyy minun huomauttaa, että rättäri kokemuksesta tiesi päivän pitojen, joita tähän asti oli vietetty hänen isäntänsä tiliin, saattavan päättyä osaksi omalla kustannuksellaan. Siitä syystä hän oli noussut täplikkään hiirakkonsa selkään, ja puolittain iloisin sydämin, puolittain peläten joutuvansa siepatuksi tilinteolle, kannustanut sen lönkkäneliin (paremmasta ei voinut olla puhetta) sekä jo jättänyt taaksensa kylän. Toiset astuivat ravintolaan, vieden mukanaan vastustelemattomasti alistuvan Edwardin, sillä parooni oli kuiskannut hänelle että sellaisen ehdotuksen hylkääminen tulkittaisiin suureksi loukkaukseksi _leges conviviales_ eli hilpeän pitoseurueen sääntöjä vastaan. Leski Macleary näkyi odottaneen tätä käyntiä, luonnollista kyllä, se kun kuusikymmentä vuotta takaperin oli tavallisena loppuna iloisille illanvietoille ei ainoastaan Tully-Veolanissa, vaan useimmissa muissakin Skotlannin aateliskartanoissa. Siten saivat vieraat suoritetuksi kiitollisuudenvelkansa illan isännälle, kannatetuksi hänen ravintolansa liikettä, osotetuksi kunniaa paikalle, joka soi suojan heidän hevosilleen, ja korvatuksi yksityisen vieraanvaraisuuden vaatimat pidätykset, viettämällä ravintolan ihanassa vapaudessa sen, mitä Falstaff sanoo yön suloksi.

Luckie Macleary oli siis ylhäisten vieraittensa odotuksessa lakaissut lattiansa ensi kerran kahteen viikkoon, lietsonut turvetulensa niin kuumaksi kuin keskikesälläkin tarvittiin hänen kosteassa hökkelissään, vetänyt keskelle lattiaa vasta pestyn tammisen pöydän, pöngittänyt sen ontuvan jalan turvepalasella, järjestänyt neljä tahi viisi suunnattoman jyhkeää tuolia paikkoihin, jotka olivat parhaassa suhteessa savilattian epätasaisuuksiin -- jopa pukenut ylleen puhtaan nauhamyssynsä, ryijynsä ja tulipunaisen, ruudukkaan huivinsa, vakavana sitte varroskellen seurueen saapumista. Heidän istuttuaan Luckie Maclearyn ainoan huoneen nokisten kattohirsien alle, joita lukinverkot tiheästi verhosivat, toi nähtävästi loordi Balmawhapplelta jo ohjeensa saanut emäntä suuren, vähintäinkin kolmen engl. korttelin vetoisen tinakannun, joka reunojaan myöten oli täynnä vastikään tynnöristä laskettua punaviiniä.

Pian osottausi, että tämä kemujen jatko täydentäisi karhun alottaman työn; mutta vallalle päässyt sekamelska antoi Edwardille tilaisuuden vältellä ripeästi kiertävää maljaa. Toiset alkoivat sammaltaa ja puhua yht'aikaa, kukin pitäen keskustelua voimassa omasta puolestaan, vähääkään välittämättä vierustoveristaan. Bradwardinen parooni lallatti ranskalaisia _chansons à boire_ ja lasketteli latinalaisia sananparsia; Killancureit puhui herkeämättä, yksitoikkoisella, kumealla äänellä, pintalannotuksesta ja pohjalannotuksesta, pajukaisista ja mullikoista, kesantovuoroista ja salvupässeistä, sekä suunnitellusta maantieveräjä-säännöstä; ja Balmawhapple hoilasi hevosensa, haukkojensa ja Viheltäjä nimisen metsäkoiransa ansioita äänellä, joka kuului yli kaiken. Keskellä tätä hälinää pyyteli parooni moneen kertaan hiljaisuutta; ja kun kohteliaan seurakurin vaisti kotvaseksi myönsi hänelle suunvuoron, kiirehti hän suosittelemaan heidän huomioonsa "sotilaallisen laulelman, josta Berwickin herttua erityisesti piti." Sitte hän heti alkoi laulaa, jälitellen ranskalaisen muskettisoturin tapaa ja ääntä niin hyvin kuin taisi:

Mon coeur volage, dit-elle, N'est pas pour vous, garçon; Est pour un homme de guerre, Qui a barbe au menton. Lon, lon, laridon.

Qui porte chapeau à plume, Soulier à rouge talon, Qui joue de la flute, Aussi de violon. Lon, lon, laridon.

Balmawhapple ei enää voinut pidättyä, vaan alkoi aikaa hukkaamatta huikata "hiton hyvää laulua, jonka oli sepittänyt Gibby Gaethroughwi't, Cuparin piipari":

Glenbarchan-kunnaat kiipeän ja Killiebraidin pengermän, raskaaksi tunnen työni tän, pyynnissä vuorien riistan.

Paroonin ääni hukkui Balmawhapplen äänekkäämpiin hihkauksiin ja hän luopui pian kilpailusta, vaan hyräili yhä itsekseen _Lon, lon, laridoniaan_ ja mittaili seurueen huomion onnellisempaa tavottelijaa halveksivin katsein, Balmawhapplen jatkaessa:

Jos metso nousee lentohon, varalla luoti valmis on, on reppuun työntää vaivaton -- hukkaanpa harvoin ammun.