Part 33

Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli hänelle, kuinka pian _Diva Pecunia_ oli kyennyt poistamaan kaikki hävityksen jäljet.

Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin, mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö -- mutta eversti Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."

Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia muistoja -- "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme, että parooni --"

"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.

"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen kuntoon."

Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä, millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta, niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin puoleen.

"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne; muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin 'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä läheistä sukua."

"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa alkujuurta -- jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira, tappele karhu'."

Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan: "Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta, eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa, että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."

"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä", sanoi Stanley.

"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan, jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen omistajansa suvulla."

"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen", vastasi eversti.

"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljon _amor patriae_, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää kotijumalanne _procul a patriae finibus_ ja siten ikäänkuin tuomita itsenne maanpakoon."

"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta, jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain ostettua vaan pienen metsästyslinnan ----shiressä, nimeltä Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien päässä Waverley-Honourista."

"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?"

"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä", vastasi eversti.

Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla", niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."

Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä linna, rakennukset ja --"

"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa", keskeytti eversti.

"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja peruuttamattomasti -- pidettäviksi joko _a me vel de me_ -- --"

"Mainitkaa lyhyesti!"

"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. -- Kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että -- --"

"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea -- suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut, että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."

"Vanha virsi -- vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan", huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."

"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin, ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."

"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne Bradwardinelle _alias_ Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen, _intuitu matrimonii_, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota lahjotuksena _inter virum et uxorem_."

Vaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa palauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta, ett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin nähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja että kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi joutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi hetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan miesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla hernerokasta myynyt esikoisuutensa.

"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?" riemuitsi rättäri. "Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble! Nuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka -- ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli juonittelemista -- piti olla sokkosilla heidän kanssansa -- ja taas maklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain Inch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä huomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren sulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen -- silloinhan he heti olisivat korottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään -- minä panin heidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja Mac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he pimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun pelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota pikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti Talbotin nimellä -- kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa herttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö heille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista miekkosista -- --"

"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?" kysyi häneltä eversti kahdenkesken.

"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä. Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta talossa missä --" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.

Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine -- isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava -- ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja kunnioittavaa huomiota.

"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."

"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle perillisellensä -- mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala heille suo kaksi -- ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna, ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."

"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja _in favorem_. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon ylikamarioikeuden ensi istuntoon."

Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.

Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.

Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu, oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.

Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään, kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina, anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt oli _kotona_, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat, jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.

Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.

"Nykyisenä aikana", hän lausui, "täytyy niiden olla kiitollisia, joiden on onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää tämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on kadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuan _poculum potatorium_ eversti Talbot."

Tällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänen _majordomonsa_, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa kädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun! Epäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän riemastuttanut kuin tämä näky. "Kunniasanani kautta", hän huudahti, "pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily, silloin kun te olette saapuvilla!"

"Olen hyvin onnellinen", sanoi eversti Talbot, "kun tämän vanhan perheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin tapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta ystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen epäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten tämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut jonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli Skotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä merkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan, uskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti minulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen ollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut panttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa saanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa ammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut hänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun olisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt, vaikka saattekin sen minun kauttani takaisin."

Silloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän esitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan "Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja menestykseksi."

Minun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole vilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen vaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa onnellisemmin täyttynyt.