Part 31

Kuinka Donald suoritti toimensa, senkin lukija tietää. Mutta sotamiesten tunkeminen pois Tully-Veolanista oli nostanut hälinää, ja sillä välin kun hän väijyi Gilfillania, saapui niin vahva osasto sotaväkeä, ett'ei Donald uskaltanut sen kimppuun käydä, karkottamaan vuorostaan kapinoitsijat, aikoen jäädä paikkakunnan suojelijoiksi. Näiden päällikkö, ankara kurinpitäjä, ei sallinut miestensä harjottaa vallattomuutta eikä itsekään ollut tunkeileva neiti Bradwardinea kohtaan, pannen huomiota tämän yksinäiseen tilaan. Hän leiriytyi kummulle Tully-Veolanin kartanon lähelle ja sijotti vartioita läheisten solien suuhun. Tämän epämieluisen uutisen sai Donald kuulla palatessaan Tully-Veolania kohti. Kun oli mahdotonta sinne päästä miltään puolen eikä hänen myöskään tehnyt mieli menettää palkkiotaan vaivoistaan, päätti hän viedä vankinsa Janetin mökkiin, sillä tämä oli niin syrjäinen, ett'eivät paikkakuntalaisetkaan siitä paljoa tienneet. Waverleylle itselle se myös oli aivan outo. Tämän suoritettuaan hän pyysi ja sai palkkansa. Mutta Waverleyn sairastuminen sekotti laskut. Donaldin oli pakko lähteä miehineen vapaammille markkinoille. Rosen pyynnöstä hän jätti Waverleytä hoitamaan erään vanhan yrttienkerääjän, jonka luultiin hieman ymmärtävän lääketaitoa.

Sillä välin heräsi Rosen mielessä uusia epäilyksiä, joihin vanha Janet oli antanut aihetta väittäessään, että Waverleyn kiinniottamisesta oli palkinto eikä voitu tietää missä määrin Donald pysyisi valaansa rikkomatta, kun sitä paitsi Waverleyn tavarat olivat hyvin arvokkaita. Tästä huolestuneena Rose päätti rohkeasti ilmottaa itse prinssille, missä vaarassa mr. Waverley oli, luottaen siihen, ett'ei Charles Edward valtiomiehenä ja sitä paitsi kunnian ja ihmisyyden kannalta voisi olla estämättä nuorta miestä joutumasta vihollisen käsiin. Aluksi hän aikoi kirjottaa nimettömästi, mutta sitte hän pelkäsi, ett'ei prinssi niinmuodoin uskoisi. Rose kirjotti siis, tosin vastenmielisesti, nimensä ja jätti kirjeen erään nuoren miehen huostaan, joka lähtiessään maatilaltaan chevalierin armeijaan oli häneltä pyytänyt suositusta ruhtinaalliselle seikkailijalle, toivoen tältä saavansa jonkun viran.

Tämän kirjeen sai Charles Edward ollessaan juuri lähdössä alamaahan. Kun hän hyvin tiesi olevan valtiollisesti edullista, että luultiin hänellä olevan yhteyttä Englannin jakobiittien kanssa, lähetti hän heti Donald Bean Leanille ankaran käskyn toimittaa Waverley varmasti ja loukkaamatonna Doune Castlen kuvernöörille. Sissi ei uskaltanut vastustella, kun prinssin armeija oli niin lähellä, että rangaistus olisi hänet pian saavuttanut; myöskään hän ei halunnut kapinoitsemisella pilata entisiä ansioitaan. Hän siis määräsi luutnanttinsa saattamaan Edwardia Douneen, kuten tapahtuikin ennen kerrotulla tavalla. Kuvernööri oli käsketty lähettämään hänet Edinburgiin vankina, kun prinssi pelkäsi Waverleyn vapaaksi päästyään ehkä palaavan Englantiin, antamatta hänelle tilaisuutta mieskohtaiseen neuvotteluun. Tässä kohden hän menetteli sen mukaan kuin Glennaquoichin päällikkö oli neuvonut, jonka kanssa hän, kuten muistettanee, oli puhellut siitä, miten Edwardin kanssa sovittaisiin, mutta ei maininnut kuinka oli saanut ilmi hänen vankeuspaikkansa.

Tätä Charles Edward pitikin naisen salaisuutena; sillä vaikka Rosen kirje oli varovasti laadittu, ikäänkuin johtuneena säälintunteesta ja prinssin asian harrastuksesta, ilmeni siinä kuitenkin harras pyyntö, ett'ei kirjottajan sekaantumista asiaan annettaisi koskaan ilmi, joten chevalier huomasi hänen syvän osanottonsa Waverleyn kohtaloon. Kuitenkin hän johtui tämän huomionsa perusteella vääriin edellytyksiin. Kun Edwardin kasvoissa näkyi mielenliikutusta Holyroodin tanssiaisissa lähestyessään Floraa ja Rosea, luuli chevalier sen koskevan jälkimäistä; samoin hän arveli, että näiden nuorten esteenä suunnitelmissaan oli paroonin aikomus luovuttaa omaisuutensa toiselle tai jokin muu asianhaara. Tosin usein huhuttiin, että Waverley muka kosi neiti Mac-Ivoria, mutta prinssi tiesi myös, ett'ei kaikkiin huhuihin ole luottamista. Ja pitäessään silmällä molempien neitojen käyttäytymistä Waverleytä kohtaan hän pääsi selville siitä, ett'ei Flora lainkaan välittänyt nuoresta englantilaisesta, kun taas Rose Bradwardine häntä hellästi rakasti. Haluten kiinnittää Waverleyn palvelukseensa ja samalla tehdä hyvää prinssi koetti suostuttaa paroonia testamenttaamaan omaisuutensa tyttärelleen. Mr. Bradwardine suostuikin siihen, mutta seurauksena siitä oli, että Fergus Mac-Ivor heti ryhtyi tavottamaan samaa neitoa ja kreivinarvoa, minkä hankkeen prinssi hylkäsi. Ollen yhä omissa sotkuisissa puuhissaan kiinni chevalier ei ollut joutunut selvittämään asiaa Waverleylle, vaikka oli usein aikonut. Mutta Ferguksen selityksen saatuaan hän piti tarpeellisena olla kilpailijoihin nähden puolueettomana, toivoen tämän tuhoisaa riitaa uhkaavan jutun lepäävän kunnes sotaretki päättyisi. Kun Fergus ilmotti syyksi riitaansa Waverleyn kanssa, että Edward osotti luopuvansa aiotusta naimaliitosta hänen sisarensa kanssa, selitti hänelle chevalier hyvin huomanneensa neiti Mac-Ivorin käytöksen Waverleytä kohtaan ja olevansa sitä mieltä, että Fergus oli erehtynyt Waverleyhin nähden, jonka hän kyllin riittävillä syillä luuli kihlanneen neiti Bradwardinen. Tästä aiheutunut kiista lienee vielä lukijan muistissa. Nyt puheena olleet seikat saavat selittää ne kertomuksen kohdat, jotka kirjailijain tavan mukaan ovat jääneet hämäriksi kiihottaakseen lukijan uteliaisuutta.

Kun Janet vihdoinkin lopetti juttunsa, pääsi Waverley myös selville tapausten sokkelosta, jota tähän asti turhaan oli koettanut valaista. Hänen oli siis kiittäminen Rosea hengestään, jonka olisi ilomielin hänen puolestaan uhrannut. Mutta ajateltuaan asiaa hän tajusi, että paljoa sopivampaa ja herttaisempaa olisi hänen hyväkseen elää ja että Rose voisi jakaa hänen kanssaan sen riippumattoman aseman, johon hän nyt oli päässyt. Näin miettien tulevaa onnen mahdollisuutta hän lähti Pikku-Veolaniin mr. Duncan Macwheeblen asuinpaikkaan.

LI.

Nyt on Kupido tunnollinen ja antaa korvausta.

_Shakespeare_.

Macwheeble, joka ei enää ollut komisario eikä rättäri, oli säästynyt rangaistuksilta sen johdosta, että ajoissa oli luopunut kapinoitsijain puolueesta ja itsessään oli niin mitätön mies.

Edward tapasi hänet konttorissaan aivan kuin hautaantuneena papereihin. Hänen vieressään oli suuri vati kauravelliä ja sen vieressä sarvilusikka. Tarkastellen laajaa asiakirjaa hän tavantakaa pisti lusikallisen mainittua ravintoa mahtavaan suuhunsa. Pyöreämahainen viinapullo viittasi joko siihen, että hän jo oli ehtinyt kulauttaa aamutuimaansa, tai siihen, että hänellä oli aikomuksena sillä keinoin auttaa kauravellin sulamista; mahdollisesti tapahtui kumpikin. Hänen yömyssynsä ja aamutakkinsa oli värjätty mustiksi, jott'ei niiden entinen väri muistuttaisi hänen onnetonta retkeään Derbyyn. Vielä on lisättävä, että naama oli silmiä myöten nuuskassa ja kädet ranteisiin saakka musteessa. Epäillen hän katsahti Waverleyhin, kun tämä lähestyi vihreää aitausta, joka rahvaasta erotti hänen kirjotuspöytänsä. Ei mikään niin harmittanut rättäriä kuin että joku entisistä onnettomuustovereista yritti uudistaa tuttavuutta hänen kanssaan. Mutta tämähän on rikas englantilainen -- eipä voi tietää, missä tilassa hän nyt on -- sitä paitsi paroonin ystävä -- miten on nyt meneteltävä?

Näiden mietteiden saattaessa mies paran naaman ihan naurettavan hämille ajatteli Waverley sitä asiaa, jonka aikoi hänelle ilmottaa ja joka oli niin ilmeisessä ristiriidassa näkemänsä ilmiön kanssa, että hänen teki kovin mieli purskahtaa nauramaan. Kun Macwheeble ei voinut kuvitella, että vaaran uhkaama tai köyhyyden rasittama ihminen saattaisi nauraa, sai hänen mielensä Edwardin kasvoissa ilmenevästä naurunhalusta entisen rauhansa, ja toivotettuaan vieraansa tervetulleeksi hän tiedusti, saisiko tarjota jotakin suurukseksi. Ennen kaikkea selitti nyt Waverley, että hänellä oli muuan yksityinen asia ilmotettavana, jonka vuoksi hän lukitsi oven. Tämä varovaisuus ei miellyttänyt Duncania, koska se viittasi vaaraan.

Varmana siitä, että Macwheebleen voi luottaa, koska tämän etu vaati pysymään uskollisena, kertoi Edward hänelle nykyisestä tilastaan ja vastaisista aikeistaan. Rättäri kauhistui kuullessaan, että Waverley yhä oli rangaistavien listalla -- huokasi helpotuksesta, kun tuli puhe passista -- hieroi ihastuneena käsiään saadessaan tietää vieraansa nykyisen rikkauden -- tuijotti silmät selällään, kun toinen mainitsi vastaisia loistavia suunnitelmiaan -- ja hurmaantui kuin mielipuoli kuullessaan, että Edward aikoi jakaa tulevaisuutensa Rose Bradwardinen kanssa. Silloin Macwheeble ponnahti kolmijalkaiselta tuoliltaan pystyyn, singahutti paraan tekotukkansa ulos ikkunasta, kun pöytä, jolla se oli, sattui hänen tielleen, heitteli myssyään kattoon asti ja otti taas ilmasta kiinni, vihelsi "Tullochgorumia", suoritti ylämaalaisen tanssin ja heittäytyi sitte hengästyneenä istumaan, yhä ähkien: "Lady Waverley! Kymmenentuhatta vuodessa vähintäin! Herra varjelkoon vähäistä ymmärrystäni!"

"Aamen koko sydämestä", sanoi Waverley; "mutta ryhtykäämme nyt itse asioihin." Näillä sanoilla oli rauhottava vaikutus, ja rättäri tarttui kynään, taivutti puoleen tusinaan arkkia runsaat reunat, otti kirjahyllyltä esille lainopillisen käsikirjan, jonka avasi naimakaaren kohdalta, ja valmistautui laatimaan, kuten itse selitti, "pikkuisen naimakontrahdin, joka estäisi kihlatut purkamasta liittoansa".

Waverleyn oli hieman vaikeata saada häntä tajuamaan, että asia ei vielä ollut niin pitkällä. Sitä vastoin tarvittiin Macwheeblen apua siihen, että Edwardin olo toistaiseksi saataisiin turvatuksi; sitä varten hänen pitäisi kirjottaa upseerille Tully-Veolaniin, että englantilainen aatelismies mr. Stanley, eversti Talbotin sukulainen, nykyään on kauppa-asiain vuoksi Macwheeblen luona ja lähettää kapteeni Fosterille passinsa nähtäväksi, kun hyvin tietää maassa vallitsevan levottomuuden. Tähän kirjeeseen saatiin kohtelias vastaus, johon liittyi kutsumus päivälliselle, mutta kuten lukija arvannee, ei kutsua noudatettu, kun muka oli kovin kiireellisiä toimia.

Sitte Waverley pyysi Macwheeblea lähettämään hevosmiehen sille postiasemalle, jonne eversti Talbot aikoi osottaa kirjeensä, ja terottamaan miehelle, että oli perillä oltava kunnes postissa saapuisi kirje mr. Stanleylle ja sitte kiireimmiten se tuotava Pikku-Veolaniin. Rättäri lähti heti hakemaan palvelijaansa Jock Scrieveriä, ja pian istuikin Jock valkean ponin selässä. Kun Waverley sitte kysyi rättäriltä, oliko tämä hiljakkoin saanut mitään tietoja Glennaquoichin päälliköstä, vastasi Macwheeble:

"En sanaakaan; olen vaan kuullut hänen yhä olevan Stirling Castlessa odottaen hirttämistään. Minä en hänelle ole mitään pahaa toivonut, mutta nyt soisin, ett'ei hän sieltä pääsisi taas meitä rasittamaan väkivaltaisilla toimillaan, kiskomisillaan ja ryöstöillään, eivätkä nekään, joita hän voi yllyttää kimppuumme. Sitä paitsi hän ei osannut säilyttää rahoja mitä kerran oli saanut, vaan tuhlasi ne kaiken maailman tietä. Minä puolestani en tahdo enää nähdä punatakkeja -- ne tarraavat kiinni kuin piki ja terva! Ja vaikka saisikin käteensä tuomion, jolla ne velvotetaan korvaamaan tuottamansa vahingot, mitä se auttaa? Eihän niillä raukoilla nyt ole pennin syrjääkään!"

Näin puhellessa aika kului päivällisiin asti; sillä välin Macwheeble oli vielä luvannut keksiä keinon, miten ilman vaaraa voitaisiin esittää Edward Duchranissa, jossa Rose nykyään oleskeli. Päivällinen oli juuri katettu ja isäntä kiersi par'aikaa korkkiruuvia viinipullon suuhun, kun akkunan ohitse nelisti valkea poni ja Jock Scriever heti sen jälkeen astui sisään, mukanaan kirje mr. Stanleylle. Kuoressa oli eversti Talbotin sinetti. Edwardin sormet vapisivat sitä avatessaan. Sieltä tuli esille kaksi virallista asiakirjaa taitettuina ja sinetitettyinä. Rättäri kiiruhti niitä katsomaan ja luki toisessa sanat: "Hänen kuninkaallisen korkeutensa armon on saanut Cosmo Comyne Bradwardine Esq., tavallisesti nimitetty Bradwardinen parooniksi, joka oli tuomittu osallisuudestaan viime kapinaan." Toinen paperi osottautui armahduskirjaksi Edward Waverleyn hyväksi.

Eversti Talbotin kirje kuului seuraavasti:

"Rakas Edward!

Olen juuri tänne saapunut, mutta saanut toimeni jo suoritetuksi. Heti kävin hänen kuninkaallisen korkeutensa puheilla, mutta hän ei ollut vähääkään suosiollinen aikeilleni. Hänen luotaan oli juuri tullut muutamia skotlantilaisia aatelismiehiä. Tervehdittyään minua suopealla tavallaan hän lausui: 'Uskotteko, Talbot, että luonani juuri kävi puoli tusinaa arvokkaimpia ylimyksiä ja hallituksen ystäviä Forthin pohjoispuolelta, muiden mukana majuri Melville, ja he saivat minulta houkutelluksi suojeluskirjeen ja lupauksen vastaisesta armahduksesta tuolle itsepintaiselle ja vanhalle kapinoitsijalle, jota nimitetään Bradwardinen parooniksi. He väittivät, että hänen ylevä luonteensa ja se huolenpito, jota hän on osottanut eräille kapinoitsijain käsiin joutuneille miehillemme, puhuvat hänen hyväksensä varsinkin kun maatilain menettäminen jo on riittävä rangaistus. Rubrick on luvannut pitää häntä kotonaan kunnes maassa jälleen on rauha, mutta minusta tuntuu kovalta, että minut ihan kuin pakotetaan antamaan anteeksi sellaiselle leppymättömälle vihamiehelle'. Hetki ei näyttänyt siis lainkaan soveliaalta esittääkseni omat toivomukseni. Kuitenkin lausuin iloni siitä, että hän suostuu sellaisiin anomuksiin, koska se rohkaisee minua tuomaan esille samanlaisen asian. Hän vihastui, mutta minä en hellittänyt; uskalsinpa vaatimattomasti mainita ulkomailla tekemiäni palveluksia ja nojasin hänen vakuutuksiinsa suosiosta ja ystävällisyydestä. Tästä hän joutui hämilleen, mutta pysyi jyrkkänä. Silloin viittasin siihen, miten viisasta valtiolliselta kannalta olisi suojella tyytymättömien juonilta setänne suuren omaisuuden perillistä. Myöskin huomautin olevani suuressa kiitollisuudenvelassa sir Everardille ja varsinkin teille, ja pyysin ainoaksi palkkioksi toimistani, että hän antaisi minulle tilaisuutta osottaa teille kiitollisuuttani. Kun hän sittenkin epäili, vedin viimeisenä keinonani esille upseerivaltakirjani ja sanoin: 'Koska kuninkaallinen korkeutenne näin pakottavissakaan asianhaaroissa ei katso minun ansaitsevan armoa, joka on suotu toisille, täytyy minun alamaisimmasti anoa, että saan jättää takaisin valtakirjani ja luopua virastani'. Tämä oli hänestä odottamatonta; hän käski minun pitämään valtakirjani, ylisti toimiani ja -- suostui pyyntööni. Te olette siis jälleen vapaa mies; minä olen puolestanne luvannut, ett'ette vast'edes unhota mitä olette hallituksen armolle velkaa. Näette siis, että minun prinssini voi olla yhtä jalomielinen kuin teidän. Ystäväni kenraaliajutantti on minulle hankkinut jäljennöksen paroonin suojeluskirjasta (alkuperäinen kappale on majuri Melvillellä) ja lähetän sen nyt teille, sillä tiedän teille tulevan suurta iloa, kun ensimäisenä saatte hänelle ilmottaa tämän ilosanoman -- jos nimittäin tapaatte paroonin. Tietysti hän sitte heti lähtee Duchraniin, viipyäkseen siellä muutamia viikkoja Rubrickin luona. Te voitte häntä saattaa sinne ja oleskella siellä viikon, koska muuan nuori, kaunis neitokin kuuluu siellä olevan. Sitäpaitsi voin teille mainita, että jos edistytte tämän neidon suosiossa, se ilahuttaisi suuresti sir Everardia ja mrs. Rachelia; kumpikaan ei usko teidän tulevaisuutenne samoin kuin kolmen takajaloillaan seisovan lumikon kohtalon olevan täysin turvassa, ennenkuin heille esitätte Edward Waverleyn puolison. Käyttäkää siis aikaa hyväksenne, sillä viikon kuluttua teidän on lähdettävä Lontooseen ajaaksenne omaa asiaanne oikeuden edessä.

Teidän uskollisin ystävänne

_Philip Talbot_."

LII.

"Kiire kihlatessa paras."

Kuu ihastus näistä erinomaisista sanomista oli hieman tyyntynyt, päätti Edward heti lähteä rotkoon ilmottamaan ne paroonille. Mutta varova rättäri huomautti, että jos parooni esiintyisi julkisesti, ilmaisisivat kyläläiset siitä riemunsa niin meluavalla tavalla, että viranomaiset loukkaantuisivat. Siksi hän ehdotti, että Waverley menisi Janetin luo ja sitte illan hämärässä toisi paroonin Pikku-Veolaniin, jossa hän taas pitkästä ajasta saisi levätä puhtaassa vuoteessa. Sillä välin hän lupasi itse käydä kapteeni Fosterin luona näyttämässä paroonin suojeluskirjaa, jotta saisi hänet pitää asunnossaan seuraavan yön; sitten aamulla hän toimittaisi paroonille ja Edwardille hevoset, joilla lähtisivät Duchraniin.

"Hyvä on, mr. Macwheeble: vaan ettekö itse haluaisi mennä tänä iltana rotkoon tapaamaan isäntäänne?"

"Mielelläni kyllä, mutta ennenkuin ehdin takaisin kapteeni Fosterin puheilta, on aurinko jo laskenut, ja silloin on rotko hieman huonossa maineessa -- vanhan Janetin asiat eivät ole oikein kunnossa. Lairdi ei sellaisista jutuista välittänyt, kun ei pelännyt ihmisiä eikä paholaisia. Mutta sir George Mackenzie sanoo, ett'ei mikään pappi voi epäillä noitien olemassa oloa, koska raamatussakin niistä puhutaan, ja meidän lakimme mukaan velhot rangaistaan kuolemalla. Ell'ette te niitä pelkää, minusta se on yhdentekevää. Muuten voin lähettää noutamaan vanhan Janetin tänne -- ja me tarvitsemme täällä Davietä kääntelemään paistinvarrasta, sillä Eppie saa tänä iltana toimittaa lihavimman hanheni herroille illalliseksi."

Vähää ennen auringonlaskua Waverley riensi metsämökille. Vanha Janet puuhasi siellä naama noessa siivoten koivuluudalla lattiaa ja uunia ja mutisten itsekseen käsittämättömiä sanoja. Waverleyn askeleet säikäyttivät häntä niin, että hänen jäsenensä alkoivat vavista, sillä huolehtiminen isäntänsä turvallisuudesta oli jännittänyt hänen hermojansa. Vaivoin sai Edward hänelle selitetyksi, että parooni nyt oli päässyt kaikesta vaarasta, ja tämän käsitettyään eukko ei mitenkään voinut ymmärtää, ett'ei parooni myös saisi takaisin omaisuuttaan. Waverley antoi hänelle jonkun verran rahaa ja vakuutti, että hänen uskollisuutensa vast'edes palkittaisiin. "Kuinka minua muutoin palkittaisiin kuin että saan nähdä herrani ja miss Rosen taas täällä elävän omillaan?"

Nyt Waverley lähti tapaamaan paroonia. Annettuaan vihellyksellä merkin näki hän vanhuksen pistävän kuin mäyrä esille päänsä luolasta. "Varhainpa te tulitte", hän sanoi laskeutuessaan maahan; "en luulisi punalakkien vielä pärryttäneen iltasoittoa, jota ennen emme ole niiltä turvassa."

"Hyvät uutiset eivät tule liian varhain", vastasi Waverley ja ilmotti hänelle, mitä oli tapahtunut. Hetken aikaa seisoi vanhus äänettömänä; sitte hän huudahti: "Herra olkoon kiitetty -- minä saan taas nähdä lapseni!"

"Ettekä toivoakseni hänestä koskaan eroa", lisäsi Edward liikutettuna.

"Sitä minäkin toivon, paitsi jos täytyy, hankkiakseni hänelle elatusta. Asiani ovat nykyään rappiolla. Mutta mitä merkitsee maallinen rikkaus?"

"Rakas parooni", sanoi Waverley ujosti, "jos maailmassa olisi sellainen asema, joka suojaisi miss Bradwardinea kaikelta epävarmuudelta, ja samalla hänen säätynsä arvoinen -- tokko te kieltäisitte häntä siihen suostumasta, kun muuan ystävistänne saisi sen kautta suurimman onnensa?" Parooni silmäsi häntä kysyvästi. "Niin", jatkoi Edward, "minä en huoli armahduksestani, ell'ette salli minun tulla mukaanne Duchraniin ja siellä -- --"

Parooni näkyi kokoovan kaiken arvokkaisuutensa voidakseen sopivalla tavalla vastata siihen, mitä muuna hetkenä olisi pitänyt ehdotuksena liitoksi Bradwardinen ja Waverleyn perheiden kesken. Mutta isäntunne voitti parooniuden -- kaikki suku- ja aatelisylpeys haihtui. Hänen iloisesti hämmästyneet kasvonsa vavahtivat, ja purkaen luonnollisia tunteitaan hän syleili Edwardia ja nyyhki: "Rakas poikani! Vaikka olisin koko maailman miehistä hakenut, sinut olisin kuitenkin valinnut!" Molemmat olivat hetken ääneti; sitte Edward kysyi: "Entä miss Bradwardine?"

"Hän on aina seurannut isänsä tahtoa; sitä paitsi te olette kaunis mies, periaatteiltanne vakava ja ylhäissyntyinen. Paraimpinakaan päivinäni en olisi hänelle toivonut uljaampaa miestä kuin vanhan kunnon ystäväni sir Everardin veljenpoika on. Mutta ettehän vaan liiaksi hätäile tässä asiassa? Toivon teidän ennakolta hankkineen suostumuksen omaisiltanne ja varsinkin sedältänne, joka on _loco parentis_. Se on tärkeä seikka, jota emme saa laimin lyödä." Edward vakuutti hänelle, että sir Everard olisi hyvin iloissaan siitä suopeasta tavasta, jolla hänen kosintaansa kohdeltiin ja että hän sen kaikin puolin hyväksyi. Tämän vakuudeksi hän näytti Talbotin kirjettä. Parooni luki sen hyvin tarkasti. "Sir Everard", sanoi hän, "ei koskaan pitänyt rikkautta kunnian ja säädyn arvoisena, eikä hänen tarvinnutkaan kumarrella _Diva Pecuniaa_. Ja kuitenkin soisin tällä hetkellä, että Rose saisi periä vanhan rikkinäisen taloni kaikkineen mitä siihen kuuluu. Mutta ehkä on hyvä näinkin, sillä Bradwardinen paroonina olisi minun kaiketi ollut vaadittava eräitä myönnytyksiä arvonimeen nähden, josta nyt kenenkään moittimatta voin luopua maattomana lairdina, jonka tyttärellä ei ole myötäjäisiä."

"Jumalan kiitos, ett'ei sir Everard ole kuulemassa näitä muistutuksia!" ajatteli Edward, vakuuttaen sitte paroonille niin hartaasti kuin nuori rakastaja voi, että hänen koko onnensa riippui vaan Rosesta ja että paroonin pelkkä suostumus oli hänelle yhtä arvokas kuin jos Rose saisi periä kokonaisen kreivikunnan.

Heidän tullessaan Pikku-Veolaniin oli hanhenpaisti jo pöydällä valmiina, ja rättäri hioi veistään. Hänen ja paroonin välinen tervehdys oli hyvin sydämellinen. Myöskin keittiöön oli kokoontunut pieni seurue. Vanha Janet oli istuutunut lähelle uunia, ja Davie oli mieliksensä käännellyt varrasta. Ban ja Buscar olivat myös saaneet nauttia Macwheeblen vieraanvaraisuutta ja kuorsasivat lattialla.

Seuraavana päivänä parooni ja hänen nuori ystävänsä saapuivat Duchraniin, jossa edellistä jo odotettiin. Kun skotlantilaiset aatelismiehet melkein yksimielisesti olivat vaikuttaneet hänen hyväksensä ja heidän anomuksensa oli niin loistavasti menestynyt, oltiin yleensä sitä mieltä, että tiluksetkin olisi voitu hänelle pelastaa, ell'eivät ne olisi joutuneet hänen ahnaan sukulaisensa käsiin. Tämän omistusoikeus ei kärsinyt paroonin valtiorikoksesta eikä kruunun armahdus voinut sitä järkyttää.

En koetakaan kuvata isän ja tyttären kohtaamista -- he rakastivat toisiaan niin hellästi ja olivat mitä surullisimpien ja uhkaavimpien olojen vuoksi olleet toisistaan erossa. Vielä vähemmän yritän selittää Rosen syvää punastumista vastaanottaessaan Waverleyn tervehdyksen tai pysähtyä tiedustamaan, tekikö hänen mielensä päästä selville siitä, miksi nuori englantilainen niin levottomana aikana oli saapunut Skotlantiin. Myöskään en tahdo väsyttää lukijaa pitkäveteisellä kuvauksella silloisten tapojen mukaisesta kihlauksesta. Se riittäköön että kaikki suoritettiin asianmukaisella tavalla niin ankaran ritarin kuin paroonin huolenpidosta. Hän itse otti seuraavana aamuna ilmottaakseen Waverleyn kosinnan Roselle, joka hämillään sitä kuunteli, kuten nuoren immen pitääkin. Kielevä huhu on kuitenkin tietävinään, että Waverley jo edellisenä iltana oli viidessä minuutissa ehtinyt hänelle mainita, mitä oli tulemassa, sillä välin kun muu seura katseli kolmea toisiinsa kietoutunutta käärmettä, jotka puutarhassa muodostivat suihkulähteen.

Lukijattareni arvostelkoot tätä oman mielensä mukaan; minä puolestani en voi käsittää, kuinka niin tärkeä asia saatetaan niin lyhyessä ajassa ratkaista, kun paroonikin tarvitsi kokonaisen tunnin voidakseen omalla tavallaan suorittaa ilmotuksensa.