Part 30
Mitä pohjoisemmaksi hän joutui, sitä näkyvämpiä olivat sodan jäljet. Rikkinäiset vaunut, kuolleet hevoset, hävitetyt majat, vallituksiksi kaadetut puut, revityt tai vaan puoleksi korjatut sillat -- kaikki osotti mitä tietä vihollisarmeija oli kulkenut. Niillä seuduilla missä aatelismiehet kannattivat Stuartien asiaa, näyttivät talot autioilta tai ryöstetyiltä, kaikki työ oli lakannut ja asukkaat hiiviskelivät arkoina, surullisina tai tylsinä. Oli ilta, kun hän lähestyi Tully-Veolanin kylää, mielessä aivan toisenlaiset tunteet kuin ensi kerran sinne saapuessaan. Silloin oli hänestä elämä niin uutta, että ikävä päivä oli pahimpia onnettomuuksia, mitä hänen nuori mielikuvituksensa osasi kuvitella, ja hänestä tuntui, että aika oli käytettävä yleviin tai huvittaviin opintoihin, joiden vaihteluna olisi seuraelämän nautintoja. Ja nyt oli kaikki niin muuttunut! Muutamissa kuukausissa hänen luonteensa oli vakaantunut. Vaara ja onnettomuus ovat ankaria opettajia. Hän tunsi kehittyneensä "vakavaksi ja järkeväksi mieheksi", mitä itseluottamukseen ja mielen arvokkaisuuteen tulee: siten hän sovitti hupaisat haaveensa, jotka kokemus niin pian oli haihduttanut.
Kylää lähetessään hän huomasi sen arveluttavan seikan, että aivan lähellä oli osasto sotamiehiä, vieläpä näkyi asettuneen sinne majailemaan. Tämän merkkinä olivat muutamat teltat, jotka loistivat niinsanotulta "kunnankentältä". Välttääkseen pysäyttämistä ja tiedustelua sellaisella seudulla, missä hänet niin helposti tunnettaisiin, hän teki suuren kaarroksen sivuuttaakseen kylän kokonaan, ja lähestyi hovin käytävää hyvin tuntemaansa sivutietä pitkin. Ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täällä oli tapahtunut suuria muutoksia. Portin toinen puolikas oli kokonaan hävitetty ja polttopuiksi pilkottu; niitä oli iso pino, valmiina poisvietäväksi. Toinen puolikas heilui saranoiden varassa irrallaan. Portin yläosa oli hakattu rikki ja heitetty maahan; kivestä veistetyt karhut, joiden sanottiin jo vuosisatoja olleen kuin vartiona, oli paiskattu mäsäksi. Kaunis käytävä oli julmasti hävitetty. Monta suurta puuta makasi kaadettuina tien poikki. Kyläläisten nautakarjat ja rakuunahevosten vielä julkeammat kaviot olivat mustaksi loaksi muuttaneet viheriän nurmikon, jota Waverley ennen oli ihaillut.
Päästessään talon pihalle Edward huomasi pahojen aavistustensa toteutuvan. Asuinrakennuksen olivat kuninkaan joukot hävityshimossaan kokonaan tuhonneet; olipa yritetty se polttaakin, ja vaikka paksut muurit olivat melkein täydellisesti torjuneet tulen voiman, niin olivat liekit kuitenkin päässeet hävittämään tallit ja talousrakennukset. Päärakennuksen tornit ja koristeet olivat savusta mustuneet ja kärventyneet, pihan kivitys monesta kohtaa hajalla ja kuopille poljettu, ovet puhkaistut tai rikkinäisten saranain nojalla longallaan, akkunat pirstaleina ja pitkin pihaa oli palasiksi lyötyjä huonekaluja ja kapineita. Entisen suuruuden jäännöksiä, joita parooni niin suuresti oli kunnioittanut, oli erityisen halveksivasti kohdeltu.
Mitä kauemmin Edward katseli ympärilleen, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että hävitys oli perinpohjaisesti suoritettu. Mutta eräät sen jäljet koskivat erityisesti hänen mieleensä. Niinpä hän katseillaan haki pientä kuistia, jonka kautta päästiin Rosen asuntoon. Helposti hän sen löysikin, sillä sen alla oli köynnöskasveja ja kukkia, joita Rose niin mielellänsä oli koristeiksi käyttänyt ja jotka nyt oli myös paiskattu maahan. Rosen kirjoja oli useita rikkinäisten kukkaruukkujen ja muiden jäännösten seassa. Muiden mukana löysi Waverley sieltä erään omankin kirjansa, pienen nidoksen Arioston teoksia, ja vaikka tuuli ja sade oli sen melkein tuhonnut, korjasi hän sen kuitenkin huostaansa kuin aarteen.
Surumielisenä hän silmäili joka taholle tavatakseen jonkun olennon, joka voisi asujanten kohtalosta kertoa. Silloin kuului rakennuksen sisältä tuttu ääni laulavan vanhaa skotlantilaista valituslaulua. "Sinäkö raukka", ajatteli Waverley, "olet yksinäsi tänne jäänyt sekavilla lauluillasi täyttämään linnan, joka sinua ennen suojeli?" Sitten hän huusi ensin hiljaa, mutta yhä koventaen ääntään: "Davie -- Davie -- Davie Gellatley!"
Kasvihuoneen raunioista tuli mielipuoli parka esille, mutta nähdessään vieraan peräytyi kauhistuneena. Waverley muisti hänen omituisuutensa ja alkoi hyräillä erästä säveltä, jota Davie ennen oli mielihyvillään kuunnellut, oppien sitä itsekin laulamaan. Silloin Davie taas tuli piilopaikastaan näkyviin ja Waverley koetti häntä liikkeillä ja merkeillä rohkaista. "Se on hänen aaveensa", mutisi Davie, "se on vaan aave!" Mutta lähemmä päästyään hän näkyi tajuavan, että edessään oli elävä tuttu. Narri itse oli vaan kuin varjo entisestään; pukuna hänellä oli riekaleita kummallisista parempien päivien vaatteistaan, lisättyinä mitä erilaisimmilla vaatekappaleilla, ja kasvoista oli kadonnut häilyvä, huoleton ilme, minkä sijaan hän nyt oli kuihtunut, puoleksi nälistynyt, hermostunut olento. Kauvan epäiltyään hän lähestyi Waverleytä, tuijotti häneen surumielisesti ja sanoi: "Kaikki kuolleet ja kadonneet -- kuolleet ja kadonneet."
"Kutka ovat kuolleet?" kysyi Waverley, unhottaen ett'ei Davie kyennyt järkevästi puhumaan.
"Parooni -- ja Saunders Saunderson -- ja lady Rose, joka niin suloisesti lauloi -- kaikki kuolleet ja kadonneet."
Sitten hän viittasi Waverleytä tulemaan perässään ja riensi puutarhan päähän pitkin puron rantaa, joka oli puiston itärajana. Kamala aavistus mielessä seurasi häntä Edward, joka samalla kaipasi selvitystä. Kun talo näytti kokonaan hävitetyltä, hän ei voinut toivoa raunioista löytyvän järkevämpää selvityksen antajaa.
Päästyään puutarhan äärimmäiseen kolkkaan David kiipesi raunioiksi muuttuneen muurin yli; tämä oli ennen erottanut puiston siitä metsäisestä vuorenrotkosta, jossa Tully-Veolanin vanha torni seisoi. Sitten hän syöksi virran uomaan ja juoksi Waverleyn seuraamana kiireesti eteenpäin, milloin kavuten suurten kallionlohkareitten yli, milloin taas toisia kaartaen. He kulkivat linnan raunioiden ohi; Waverleyn oli vaikea pysytellä oppaansa lähellä, kun jo alkoi hämärtää. Lopuksi Davie katosi hänen näkyvistään, mutta silloin hän näki pensaiden lomitse kimaltelevaa valoa, jota kohti hän pyrki. Pian hän saapui kapealle polulle ja sitä myöten kurjan mökin ovelle. Häntä vastaan kaikui raivoisaa koirien haukuntaa, joka kuitenkin sitte lakkasi. Sisältä kuului ihmisääntä; ennenkuin astuisi edemmä, hän piti viisaimpana varovasti kuunnella.
"Kenen sinä viheliäinen vintiö olet tänne tuonut?" kysyi joku vanha akka ilmeisesti raivoissaan. Waverley kuuli Davien viheltävän vastaukseksi samaa säveltä, jonka avulla hän itse oli mielipuolelle uudistanut tuttavuutensa, eikä hän enää epäillyt koputtamasta ovelle. Heti oli sisällä kaikki hiljaa: koirat vaan hieman murisivat. Sitten hän kuuli mökin emännän lähestyvän ovea, arvatenkaan ei avatakseen, vaan salvatakseen sen. Estääkseen tämän Waverley avasi oven itse.
Hänen vastassaan oli vanha, kurjannäköinen vaimo, joka ärjyi: "Kuka sieltä tunkee yöllä toisten asuntoon?" Eukon toisella puolen oli kaksi vihaista koiraa, jotka kuitenkin tyyntyivät, kun näkyivät tuntevan vieraan. Toisella puolella, osaksi avatun oven kätkemänä, oikeassa kädessä pistooli vireessä, vasemmalla toista vetäen vyöstään, seisoi kookas, luiseva ukko, päällä kuluneen sotilaspuvun jäännöksiä, parta pitkäksi kasvaneena.
Se oli Bradwardinen parooni. -- On tarpeetonta lisätä, että hän heti laski aseensa syrjään ja tervehti Waverleytä sydämellisesti syleillen.
XLIX.
Molemminpuolisia kertomuksia.
Paroonin kertomus oli lyhyt, jos siitä karsittiin skotlantilaiset, englantilaiset ja latinalaiset sanasutkaukset, joilla hänen oppineisuutensa sitä koristeli. Hän käsitteli laajasti murhettaan Edwardin ja Glennaquoichin menettämisestä, pohti Falkirkin ja Cullodenin taistelut, ja kertoi sitte, miten hän, kun viimeinen taistelu oli kaikki tuhonnut, oli palannut kotiinsa arvellen olevansa omalla maatilallaan ja omain miestensä luona paremmassa turvassa kuin missään muualla. Osasto sotamiehiä oli lähetetty hävittämään hänen taloaan. Mutta tämän toimenpiteen keskeytti siviilioikeuden päätös. Oli nimittäin havaittu, ett'ei tätä maatilaa voitu tuomita valtion omaksi, jolloin olisi tehty vääryyttä Malcolm Bradwardinelle Inch-Grabbitista, miespuoliselle perilliselle. Paroonin rikos ei saisi vähentää tämän perillisen oikeuksia, koska hän ei ollut paroonin poika. Mutta ollen aivan toisenlainen kuin muut samanlaatuisissa olosuhteissa, osotti uusi lairdi piankin aikovansa riistää edeltäjältään kaikki ne edut, jotka maatilaan kuuluivat, ja täydellisesti käyttää hyväkseen paroonin onnettomuutta. Sellainen menettely oli sitä sydämettömämpää, kun oli yleiseen tunnettu, että vanha parooni oli, tahtoessaan olla vahingoittamatta nuoren miehen oikeuksia miesperillisenä, luopunut testamenttaamasta maatilaa tyttärelleen.
Uuden omistajan itsekkäisyyden tajusivat myös kaikki tilan asujamet, jotka rakastivat vanhaa herraansa. Tästä kertoi parooni seuraavasti: "Koko juttu oli Bradwardinen väelle epämieluinen, ja vuokraajat olivat huolimattomia ja haluttomia verojensa ja muiden maksujensa suorittamiseen. Kun sukulaiseni sitte saapui uuden rättärin, mr. James Howien kanssa kylään, vastaanottamaan saataviansa, sattui joku tuittupää -- luullakseni John Heatherblutter, vanha salametsästäjä, joka vuonna 15 oli kanssani sodassa -- pimeässä laukaisemaan häneen päin, ja siitä hän niin kauhistui, että voin sanoa kuten Tullius in Catilinam: _abiit, evasit, erupit, effugit_. Hän pakeni, niin sanoakseni, suorinta tietä Stirlingiin. Nyt hän on kuuluttanut maatilan myytäväksi, koska hän itse on viimeinen perillinen. Ja jos sellaisista asioista valittelisin, surettaisi minua tämä enemmän kuin maatilan menettäminen, sillä luonnon järjestyksen mukaan se olisi minulta muutamien vuosien kuluttua kuitenkin mennyt. Nyt sitävastoin tila siirtyy toisiin käsiin sen suvun hallusta, jonka olisi pitänyt se säilyttää omanaan _in saecula saeculorum_. Mutta tapahtukoon herran tahto, _humana perpessi sumus_. Sir John Bradwardine -- musta sir John, kuten häntä nimitettiin -- joka oli meidän sukumme ja Inch-Grabbitten yhteinen esi-isä, ei suinkaan voinut aavistaa, että hänen suvustaan koskaan syntyisi tuollaista miekkosta! Hän on myös syyttänyt nykyisten vallanpitäjien luona minua siitä, että muka olen kurkunleikkaaja ja salamurhaajien apuri. Siksi onkin nyt lähetetty sotamiehiä maatilalle vaanimaan ja ottamaan minua kiinni kuin vuorilta peltopyyn, kuten raamattu kertoo hurskaasta David kuninkaasta: silti en tahdo itseäni häneen verrata. Kuullessani teidän koputtavan ovelle luulin niiden vihdoinkin osuneen vanhan peuran leposijalle ja tahdoin vielä kuoleman edellä tehdä vastarintaa. -- Mutta kuuleppas nyt, Janet, etkö voisi toimittaa meille mitään illallista?"
"Kyllä, armollinen herra, voinhan paistaa sen linnun, jonka Heatherblutter tänä aamuna toi; ja Davie parka saa tuhassa paistella mustan kanan munia. Ettekö tiedäkään, mr. Waverley, että juuri Davie on käännellyt kaikki ne munat, jotka teistä ennen kartanossa ollessanne maistuivat niin hyviltä? -- Ei kukaan osaa niin taitavasti penkoa kuumassa koivuntuhassa ja paistaa siinä munia kuin tuo Davie raukka." Sillä välin Davie makasi lattialla, nenä melkein tulessa, mutisi jotakin käsittämätöntä ja käänteli munia, jotka oli kätketty kuumaan tuhkaan, ikäänkuin tahtoisi oikeuttaa Janetin ylistyksen, "tylsämielisestä poika parastaan, sydämensä lapsesta".
Kun Waverley tiedusti neiti Bradwardinen kohtaloa, vastasi parooni:
"Jumalan kiitos, hän on varmassa turvassa Duchranissa; lairdi on hieman sukua meidän kanssamme, mutta lähemmin kappalaiseni, mr. Rubrickin kanssa, ja vaikka hänellä onkin whig-periaatteet, ei hän kuitenkaan näin surkeana aikana unhottanut vanhaa ystävyyttämme. Rättäri Macwheeble koettaa parhaansa mukaan pelastaa Roselle, mitä omaisuuteni raunioista voisi irti saada, mutta en usko enää koskaan näkeväni Rosea -- kyllä minun luuni saavat levätä vieraalla maalla."
"Mitä suotta, armollinen herra", huomautti vanha Janet, "vuonna 15 olitte yhtä pahassa hädässä ja saitte kuitenkin omaisuutenne takaisin. -- Kas niin, nyt ovat munat valmiina ja linnunpaisti myös, ja tuossa on vielä kulaus hyvää viiniä ja kappale vehnäleipää, jonka rättäri lähetti; sitten on vielä viinaa tynnyrissä, jonka saimme Luckie Maclearielta. Eikö siinä ole illallista vaikka prinssille?"
"Ainakin toivon, ett'ei erään prinssin, jonka kumpikin tunnemme, olisi pahempi olla", sanoi parooni Waverleylle, joka myös lausui toivovansa, että onneton chevalier olisi turvassa.
Sitten he alkoivat puhella suunnitelmistaan. Parooni aikoi paeta Ranskaan, jossa arveli entisten, vaikutusvoipaisten ystävien avulla saavansa sotilaallisen toimen, luullen itseään siihen yhä kykeneväksi. Hän kehotti Waverleytä tulemaan mukaansa, johon ehdotukseen tämä suostuikin siinä tapauksessa, ett'ei eversti Talbotin onnistuisi hänelle hankkia armahdusta. Sydämessään hän toivoi, että parooni hyväksyisi hänen aikeensa Roseen nähden ja siten oikeuttaisi hänet maanpaossa olemaan turvanansa; kuitenkin hän oli puhumatta tästä asiasta, kunnes hänen oma kohtalonsa olisi ratkaistu. Sitten he puhuivat Glennaquoichista, jonka kohtalosta parooni oli kovin huolissaan.
Ilta kävi jo myöhäiseksi. Vanha Janet ryömi jonkunlaiseen komeroon lieden taa; Davie kuorsasi jo aikoja Ban ja Buscar koirien välissä. Kun kartano oli hävitetty, olivat koirat seuranneet häntä mökkiin, jossa nyt vakinaisesti pysyivät. Niiden äreys ja vanhan eukon luultu noituus olivat hyvänä apuna pitämään syrjäisiä loitolla rotkosta. Ja siksi rättäri Macwheeble toimitti Janetille salavihkaa välttämättömimpiä elantotarpeita ja joskus ylellisyystavaroitakin paroonin käytettäväksi.
Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia laskeutui vanha parooni tavalliselle leposijalleen, ja Waverley istuutui nojatuoliin, joka oli päällystetty rikkinäisillä samettiriekaleilla ja ennen oli komeillut Tully-Veolanin juhlamakuuhuoneessa -- kartanon huonekalut oli nyt sirotettu pitkin läheisiä mökkejä -- ja siinä sankarimme nukkui niin hyvin kuin olisi maannut haahkanuntuvilla.
L.
Lisää selityksiä.
Heti kun aamu koitti, oli vanha Janet jalkeilla, herättääkseen paroonin, joka tavallisesti nukkui sikeää unta.
"Nyt minun täytyy poistua", sanoi hän Waverleylle; "on taas palattava luolaani; ehkä tulette saattamaan minua rotkon läpi."
Molemmat lähtivät astumaan kaitaista, umpeenkasvanutta polkua, pitkin virran rantaa. Matkalla parooni selitti Waverleylle, ett'ei tällä ollut mitään vaaraa, vaikka viipyisi Tully-Veolanissa pari päivää; hänen olisi vaan oltava niin varovainen, että esiintyisi jonkun englantilaisen aatelismiehen valtuutettuna, joka ostoaikeissa tarkastelisi maatilaa. Siinä mielessä parooni kehotti häntä käymään rättärin luona, joka yhä vielä asui Pikku-Veolanissa, noin penikulman päässä kylästä, ja joutuisi sieltä pois vasta ensi muuttokauden alussa. Sotilasosaston päällikölle riittäisi Stanleyn passi vastaukseksi; ja jos joku maalainen sattuisi tuntemaan Waverleyn, niin paroonin varman uskon mukaan kukaan ei häntä kavaltaisi.
Se tyyneys ja maltti, jota parooni osotti kestäessään onnettomuuttaan, oli todella arvokas ja ylevä. Hänessä ei ilmennyt hyödytöntä katumusta eikä surkeaa alakuloisuutta; hän mukaantui kohtaloonsa miehuullisen vakavasti eikä edes kiivaillut nyt vallitsevaa puoluetta vastaan.
"Minä tein mitä pidin velvollisuutenani", lausui hän, "ja epäilemättä toisetkin nyt menettelevät saman periaatteen mukaan. Joskus kyllä surettaa nähdä isieni talon mustuneita seiniä, mutta toiselta puolen tiedän, ett'eivät upseerit aina voi estää sotamiehiään ryöstämästä ja hävittämästä. Voimme todellakin nyt sanoa kuten Virgilius Maro: _Fuimus Troes_ -- ja siihen se juttu päättyy. Mutta talot ja perheet ja miehet ovat kyllin kauvan pysyneet pystyssä, jos kunnialla kaatuvat; ja nyt minulla on koti, joka laadultaan on kuin jokin _domus ultima_" -- he seisoivat nyt jyrkän kallion juurella. "Niin, hyvästi nyt, uskollinen nuorukainen, kunnes illalla taas tavataan vanhan Janetin luona, sillä minun on mentävä Patmokseeni, jonne muuten ei olekaan vanhojen, jäykkien jäsenteni avulla helppo päästä."
Näin sanoen hän alkoi kavuta kalliolle. Siinä hänen piti käyttää käsiä apunaan, päästäkseen lohkareelta toiselle. Puolivälissä korkeutta oli pensasten peitossa uuninmuotoinen aukko: sinne parooni sovitti ensin päänsä ja hartiansa, hinaten sitte hitaasti pitkän vartalonsakin luolaan, ja lopulta katosivat näkyvistä hänen jalkansakin. Waverleyssä heräsi uteliaisuus, ja hän kiipesi perässä nähdäkseen paroonin turvapaikan. Pääasiassa se oli sen merkillisen kapineen kaltainen, jonka nimenä on "viksari pullossa", ihmeenä lapsille, jotka eivät voi käsittää sitä salaisuutta, miten "viksari" on saatu sisään tai pääsee sieltä ulos. Luola oli hyvin suppea, liian matala seisomiseen; melkeinpä siinä oli vaikea istuakin, vaikka parooni yritti kaikin mokomin sijottua viimemainittuun asentoon. Aikansa kuluksi hän lueskeli yhä uudestaan vanhaa ystäväänsä Titus Liviusta tai kaiverteli taskuveitsellään latinalaisia sananlaskuja tai raamatunsanoja lujan kivilinnan kattoon ja seiniin. Kun luola oli kuiva ja varustettu puhtailla oljilla ja sananjaloilla, "saattoi sitä pitää hyvinkin mukavana lepopaikkana vanhalle sotilaalle", kuten hän lausui päästyään sopivaan asentoon; "täällä voi kyllä kestää ainakin niin kauvan kun ei tuule suoraan pohjoisesta."
Sitten lähti Edward tapaamaan Janetia. Jo ensi silmäyksellä hän oli eukossa tuntenut sen vanhan vaimon, jonka hoidettavana hän oli sairauden aikana ollut, päästyään viisaan Gilfillanin käsistä. Samoin mökki, vaikka nyt oli hieman paremmassa kunnossa, oli varmasti ollut hänen vankilanaan. Ja hän muisti myös vanhan, lahonneen puun Tully-Veolanin nummella, samalla älyten sen juuri samaksi, jonka luona ylämaalaiset tuona muistettavana yönä pitivät kokoustaan. Kaiken tämän hän oli jo edellisenä iltana harkinnut, mutta eräistä syistä, jotka lukija arvannee, hän ei ryhtynyt paroonin läsnäollessa kyselemään Janetilta.
Nyt hän tarttui asiaan vakavasti, ja ensi kysymyksenä oli, kuka nuori lady oli mökissä käynyt hänen sairaana ollessaan. Janet aluksi epäili vastata, mutta sitte hän arveli, ett'ei hänen vaitiolonsa enää ketään vahingoittaisi tai hyödyttäisi.
"Se lady on vertaistaan vailla koko maailmassa -- neiti Rose Bradwardine."
"Siis on neiti Rose myös vapautukseni toimittaja vai mitä?" kysyi Waverley ihastuneena kuullessaan todeksi arvelunsa, mihin paikallisista asianhaaroista jo oli johtunut.
"Onpa kylläkin, mutta kovin pahoillaan hän olisi ollut, jos olisi saanut tietää teidän koskaan kuulleen siitä sanaakaan; sillä heti kun hän luuli teidän voivan kuunnella, täytyi minun puhua geelinkieltä, jotta uskoisitte olevamme ylämaissa. Minä osaankin sitä aikalailla, kun äitini oli kotoisin ylämailta."
Muutamat lisäkysymykset paljastivat koko salaisuuden, mitä tuli Waverleyn vapauttamiseen kahleista, joissa hän Cairnvreckanista lähti. Koskaan ei ole rakastajasta ollut suloisempaa kuunnella naisen puhetta, kuin nyt Waverleystä, jolle vanha Janet perinpohjin selvitteli tapausten sarjaa yksitoikkoisella äänellään. Mutta kun lukija ei ole rakastaja, täytyy minun säästää hänen kärsivällisyyttään ja pukea tuo kaksi tuntia kestänyt kertomus hieman ahtaampaan muotoon.
Kun Waverley oli antanut Fergukselle tiedoksi kirjeen, jonka Rose oli hänelle Davie Gellatleyn kautta lähettänyt ja jossa mainittiin, että Tully-Veolan oli pienen sotamiesosaston miehittämä, oli tämä asianhaara heti pannut toimeliaan päällikön ajatukset liikkeelle. Haluten häiritä ja vähentää vihollisen etuasemia, estää ne pääsemästä vahvistumaan liian lähellä ja samalla olla paroonille apuna -- sillä useinkin oli hänen mielessään pyörinyt aie naida Rose -- hän päätti lähettää muutamia miehiään ajamaan punatakit pakosalle ja tuomaan Rosen Glennaquoichiin. Mutta juuri kun hän oli tähän toimeen määrännyt Evanin ynnä pienen osaston, saapui tieto, että Cope oli tunkeutunut ylämaahan tuhotakseen chevalierin joukot, ennenkuin ne ehtisivät alamaahan, ja Ferguksen täytyi kaikkine miehineen rientää sotaan.
Hän lähetti käskemään Donald Bean Leania luoksensa, mutta tämä varova sissi, joka osasi pitää arvossa omaa komennuskuntaa, ei välittänyt käskystä, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita, joita Fergus ei joutanut kumoamaan, vaikka samalla lujasti päätti kostaa tuollaisen vastustelun, kun tilaisuutta ilmenisi. Kun asiaa ei nyt voitu auttaa, hän määräsi Donaldin lähtemään alamaahan, karkottamaan Tully-Veolanista sotamiehet, suojelemaan paroonin kartanoa, pysymään jossakin lähellä, ollakseen hänen perheensä ja tyttärensä apuna, ja ahdistamaan jokaista vapaaehtoista ja kaikkia pikku osastoja, mitä seudulla tapaisi.
Kun tämä käsky tarkotti jonkunlaista sissiretkeä, josta Donald aikoi parhaansa mukaan hyötyä päästyään Ferguksen välittömästä hirmuvallasta vapaaksi, ja kun hänellä entisten salaisten palvelusten nojalla oli hieman suosiota chevalierin neuvostossa, päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen, Hän saikin helposti karkotetuksi sotamiehet Tully-Veolanista; mutta vaikka hän ei uskaltanut tunkeutua perheeseen tai häiritä neiti Rosea, koska ei halunnut joutua jakobiitti-armeijan vihamieheksi; alkoi hän kuitenkin kiskoa veroja ja maksuja ja yleensä valvoa omaa etuansa. Toistaiseksi hän pisti lakkiinsa valkean kokardin, kävi Rosen luona esittämässä, miten hartaasti hän kannatti samaa asiaa jota paroonikin puolusti, ja koetti selvitellä niitä toimenpiteitä, joihin hänen oli joukkonsa elättämiseksi ryhdyttävä. Juuri silloin Rose oli liiotellun huhun kautta kuullut, että Waverley muka oli tappanut Cairnvreckanin sepän, kun tämä yritti häntä vangita: että majuri Melville oli hänet kytkenyt tyrmään ja että sotaoikeuden tuomion mukaan Waverley ammuttaisiin kolmen päivän kuluessa. Kauhuissaan näin kamalasta sanomasta hän esitti Donaldille, että tämä vapauttaisi vangin. Sellaiseen yritykseen sissipäällikkö oli hyvinkin halukas; sitä paitsi kun arveli voivansa tällä tempulla hyvittää eräät pahat teot, joihin oli seudulla horjahtanut. Kuitenkin hän osasi estellä muka velvollisuutensa perusteella, kunnes Rose parka tuskissaan lupasi hänelle palkkioksi muutamia arvokkaita jalokiviä, jotka olivat olleet hänen äitinsä omia.
Donald tiesi tai arvioitsi liiankin suureksi näiden korujen hinnan. Mutta hän huomasi myös miten Rose pelkäsi tulevan ilmi, että hän oli Waverleyn hyväksi luopunut jalokivistä. Varmana siitä, ett'ei nuoren neidon tunnonvaiva voisi pidättää häneltä aarretta, hän tarjoutui vannomaan, ett'ei ikinä mainitsisi, mikä osa neiti Bradwardinella oli tässä jutussa; ja kun hän myöskin piti käytännöllisesti edullisena olla tätä valaansa rikkomatta, niin hän antoi sitoumuksensa sillä ainoalla tavalla, jonka omasta mielestään katsoi ehdottomasti velvottavaksi -- hän vannoi tikarinsa kärjen kautta. Tähän vilpittömyyteen häntä kehotti sitäpaitsi se ystävällisyys, jota Rose oli hänen tyttärelleen Alicelle osottanut ja joka oli miellyttänyt isän ylpeyttä samalla kun valtasi vuoristo-immen sydämen. Alice, joka nyt hieman osasi englantia, oli kiitollisuudesta Rosea kohtaan hyvin avomielinen ja uskoi hänelle kaikki paperit, joissa puhuttiin Gardinerin rykmenttiä koskevista vehkeistä; hän oli jollakin tapaa saanut ne käsiinsä ja suostui Rosen pyynnöstä toimittamaan ne isänsä tietämättä takaisin Waverleylle. Kuten lukija tietää hän käytti tätä varten tilaisuutta hyväkseen sinä iltana, jolloin Waverley lähti rotkosta.