Part 26

Aikomuksemme ei ole tunkeutua historian alueelle. Sen vuoksi tahdomme lukijoillemme muistuttaa vaan sitä, että nuori chevalier päätti marraskuun alussa enintään 6,000 miehen joukolla yrittää rynnätä Englannin sisä-osiin, vaikka tiesikin miten mahtaviin valmistuksiin oli ryhdytty häntä vastaan. Siten hän tahallaan pani koko asiansa alttiiksi. Tämä sotajoukko jatkoi ristiretkeään sellaisessa säässä, joka olisi mille muulle armeijalle tehnyt etenemisen mahdottomaksi, mutta tarjosi karaistuneille, notkeille vuoristolaisille mitä suurinta etua vaivoihin vähemmän tottuneiden vihollistensa rinnalla. Huolimatta melkoisesti ylivoimaisesta armeijasta, joka sotamarski Waden johtamana vartioitsi rajaa, he piirittivät Carlislea ja vallottivat sen, jatkaen sitte rohkeata kulkuaan etelään.

Kun eversti Mac-Ivorin rykmentti kulki klan'ien etujoukossa, olivat hän ja Waverley aina sen etunenässä. Edward oli vaivojen kestämisessä nyt kaikkien ylämaalaisten veroinen; myöskin oli hän jo jonkun verran perehtynyt heidän kieleensä. Mutta molemmat ystävykset katselivat armeijan etenemistä hyvin erilaisin silmin. Täynnä intoa, pontta ja luottamusta, vaikka koko maailma olisi ase kädessä vastassa, Fergus ei muuta harkinnut kuin että joka askeleella päästiin lähemmä Lontoota. Hän ei vaatinut, odottanut tai toivonut muiden kuin klan'ien apua voidakseen korottaa Stuartit taas valtaistuimelle; ja kun hänen lippunsa sattui jostakin saamaan uusia liittolaisia, näki hän sellaisissa vaan kärkkyjiä, jotka tavottelisivat vastaiselta hallitsijalta suosionosotuksia ja joiden mieliksi, kuten hänestä tuntui, tämä joutuisi luovuttamaan suuren osan oikeastaan vaan ylämaalaisille kuuluvaa saalista.

Edwardilla oli aivan toista mielessä. Häneltä ei voinut jäädä huomaamatta, ett'ei niissä kaupungeissa, joissa Jakob kolmas julistettiin kuninkaaksi, kukaan huutanut: "Jumala häntä siunatkoon!" Rahvas töllisteli ja kuunteli, sydämetönnä, tyhmistyneenä ja tylsänä, päästäen tuskin ollenkaan ilmoille sitä mellakoivaa luontoaan, joka muutoin kaikissa tilaisuuksissa panee sen hoilaamaan, kuullakseen edes omaa suloista ääntään. Jakobiiteille oli uskoteltu, että luoteisissa kreivikunnissa suuret määrät varakkaita tilanomistajia ja reippaita maalaisia kannattavat Valkean Ruusun asiaa. Mutta rikkaita toryja ei näkynyt ainoatakaan. Jotkut pakenivat tiluksiltaan, toiset ilmottautuivat sairaiksi, muutamat vangituttivat itsensä epäluulon alaisina. Jäljelle jääneistä töllistelivät tyhmät kammoten, peljäten ja inhoten skotlantilaisten klan'ien villiä ulkomuotoa, outoa kieltä ja tavatonta asua. Viisaammista tuntui heidän pieni lukumääränsä, ankaran kurin ilmeinen puute ja vaillinainen varustus heikkoine aseineen selviltä oireilta hurjanrohkean yrityksen surkeasta lopusta. Siksi olivatkin ne harvat, jotka heihin liittyivät, joko niitä, joiden valtiollinen kiihko esti näkemästä seurauksia, tai sellaisia, joilla ei enää ollut juuri mitään menetettävää.

Kun Bradwardinen paroonilta kysyttiin, mitä hän näistä tulokkaista arveli, otti hän hitaasti hyppysellisen nuuskaa ja vastasi kuivasti, että hänellä saattoi niistä olla vaan parhaat ajatukset, koska he olivat ihan samanlaisia kuin hyvän David kuninkaan liittolaiset Adullamin luolassa; _videlicet_, jokainen, joka oli huolessa ja vaivassa, ja jokainen, joka oli tyytymätön, minkä Vulgata kääntää sanoilla 'sielussa murheellinen'; "ja epäilemättä", hän sanoi, "he osottautuvat kovakouraisiksi, ja siten tarvitaankin, sillä olen nähnyt meihin luotavan monen monta ilkeää, hapanta silmäystä."

Mutta tällaiset mietteet eivät Fergukseen koskeneet. Hän ihaili maan rehevää kauneutta ja monen aateliskartanon asemaa, joiden sivutse kuljettiin. "Onko Waverley-Honour tuollainen, Edward?"

"Puolta suurempi."

"Onko setäsi puisto yhtä kaunis kuin tuo tuolla?"

"Se on ainakin kolme vertaa laajempi, enemmän metsän kuin puiston kaltainen."

"Florasta tulee onnellinen vaimo."

"Toivon neiti Mac-Ivorin saavan vielä paljon onnenaihetta, mikä ei ole yhteydessä Waverley-Honourin kanssa."

"Sitä minäkin toivon; mutta sellaisen tiluksen emäntänä oleminen on kaunis lisä kokonaissummaan."

"Lisä, jonka puutetta, toivoakseni, muulla tavalla runsaasti korvataan."

"Mitä?" huudahti Fergus, äkkiä pysähtyen ja kääntyen Waverleyhin päin. -- "Miten se on ymmärrettävä, mr. Waverley? -- Oliko minulla ilo käsittää sananne oikein?"

"Ihan oikein, Fergus."

"Ja pitääkö minun käsittää asia niin, ett'ette enää halua sukulaisuuttani, ettekä sisareni kättä?"

"Sisaresi on antanut minulle rukkaset", sanoi Waverley, "sekä selvin sanoin että muilla merkeillä, joilla naisten on tapana vieroittaa epämieluiset kosiskelut."

"Minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitä, millä tavalla nainen voi hylätä kosijan tai herrasmies luopua kosimasta, kun naisen laillinen holhooja on naimisliiton hyväksynyt; ainakin pitäisi holhoojalle antaa tilaisuus puhua vielä kerran asiasta naisen kanssa. Vai oletteko ehkä luulotellut, että sisareni lentäisi kuin kypsä luumu suuhunne heti kun sen suvaitsette avata?" kysyi päällikkö kiivastuneena.

"Mitä tulee naisen oikeuteen saada hylätä jonkun kosimiset, eversti", vastasi Edward, "siitä saatte neuvotella sisarenne kanssa, koska en siinä suhteessa ole ylämaalaisten tapoihin tutustunut. Mutta katsoen _minun_ oikeuteeni mukautua hänen kieltävään vastaukseensa, pyytämättä teidän apuanne, tahdon kerta kaikkiaan teille huomauttaa -- vähentämättä sillä neiti Mac-Ivorin kauneutta ja lahjoja --, ett'en huolisi enkelistäkään, vaikka saisin myötäjäisiksi kokonaisen keisarikunnan, jos tältä enkeliltä olisi suostumus saatavissa vaan ystävien ja holhoojain avulla, eikä johtuisi hänen vapaasta taipumuksestaan."

"Enkeliä keisarikuntineen ei juuri sysätä kaikkien ----shiren aatelismiesten osaksi", ivasi Fergus katkeralla äänellä. "Mutta hyvä herra", hän lisäsi muuttuneella sävyllä, "vaikk'ei Flora Mac-Ivor saakaan myötäjäisikseen keisarikuntaa, on hän kuitenkin _minun_ sisareni; ja se ainakin riittää häntä suojelemaan sellaiselta kohtelulta, joka vähimmässäkään määrässä tuntuisi kevytmielisyydeltä."

"Hän on Flora Mac-Ivor, sir", vastasi Waverley lujalla äänellä, "ja se riittäisi hänelle takaamaan ainaisen suojelukseni, jos kykenisin kevytmielisesti kohtelemaan _ketään_ naista."

Päällikön muoto oli nyt kokonaan synkistynyt, mutta Edward oli siitä röyhkeästä puhetavasta, jota toinen oli häntä vastaan käyttänyt, itsekin niin raivostunut, ettei lainkaan huolinut hillitä lähenevää myrskyä. Kumpikin oli tämän lyhyen keskustelun ajaksi pysähtynyt ja Fergus näkyi melkein olevan halukas purkamaan kiukkuaan vielä pahemmin solvauksin, mutta rajulla ponnistuksella hän hillitsi kiihkoisen mielialansa, kääntyi ja lähti tuimasti kulkemaan eteenpäin. Kun he olivat tähän saakka olleet yhdessä, melkein aina vieretysten, jatkoi Waverley äänetönnä kulkuaan samaan suuntaan, aikoen jättää päällikölle aikaa päästä taas tavalliselle hyvälle mielelle, jonka oli niin aiheettomasti pilannut, mutta samalla lujasti päättäen olla hituistakaan luopumatta omasta arvostaan.

Kun täten oli tylyssä äänettömyydessä kuljettu noin penikulman verran, alkoi Fergus taas puhua, mutta toinen sävy äänessään. "Rakas Edward, luulen kiihtyneeni, mutta sinähän härnäsit minua tietämättömyydelläsi maailman tavoista. Sinä olet hieman närkästynyt Floran keimailusta tai korkealle tavottelevista aatteista, ja nyt sinä lapsen lailla vihottelet leikkikalulle, jonka vuoksi niin paljon olet itkenyt, ja lyöt minua, uskollista hoitajaasi, kun ei käteni ulotu sitä Edinburgista saakka sinulle noutamaan. Myönnän kyllä joutuneeni raivoihini, mutta se harmi, että näen liittoutumiseni sinun kaltaisesi ystävän kanssa menevän myttyyn, kun kosimisestasi puhutaan sekä ylämaissa että alamaissa, se olisi saattanut tyynemmänkin veren kuohahtamaan. Enkä edes tiedä mikä tässä riivaa! Mutta kyllä minä kirjotan Edinburgiin ja saan asiat taas kuntoon, jos nimittäin tahdot minua niin menettelemään. Sillä enhän voi olettaa, että niin usein kuvaamasi uskollinen rakkautesi Floraan olisi yht'äkkiä haihtunut."

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Edward, jota ei vähääkään haluttanut joutua toisen pakottamana pitemmälle kuin itse suvaitsi, hänen mielestään jo loppuun käsitellyssä asiassa, "olen teille suuresti kiitollinen avustanne, jota osaan pitää arvossa; myöskin osotatte minulle kovin suurta kunniaa sillä innollanne, jolla ajatte asiaani. Mutta kun neiti Mac-Ivor on tehnyt päätöksensä vapaasti, oman mielensä mukaan, ja kun kaikkiin yrityksiini häntä lähestyä vastattiin kerrassaan kylmästi, niin tekisin sekä häntä että itseäni kohtaan väärin, jos sallisin häntä vielä kerran vaivata tällä asialla. Teille olisin jo aikoja tästä puhunut, mutta te lienette itsekin huomannut, missä suhteessa olemme toisiimme, joten kyllä olette käsittänyt syyni. Joll'en olisi näin edellyttänyt, olisin jo ennemmin puhunut, mutta minussa on luonnollinen kammo ryhtyä asiaan, joka meille kummallekin on tuskallinen."

"Hyvä on, mr. Waverley", sanoi Fergus ylpeästi, "se juttu on siis lopussa. Eipä minun ole pakko tunkea sisartani kellekään miehelle."

"Eikä minunkaan ole pakko ottaa siltä neidolta vastaan yhä uusia rukkasia", vastasi Edward samalla tapaa.

"Panen kuitenkin toimeen asianmukaisen tiedustelun", sanoi päällikkö, välittämättä toisen huomautuksesta, "jotta saan selville, mitä sisareni tästä arvelee; sittepä nähdään, tokko asia todellakin näin päättyy."

"Mitä tiedusteluihin tulee, niin tietysti te siinä saatte menetellä oman harkintanne mukaan", sanoi Waverley. "Sen vaan tiedän, ett'ei neiti Mac-Ivor voi mieltään muuttaa; ja vaikkapa tämä odottamaton ilmiö sattuisi tapahtumaan, niin on ainakin varmaa, ett'ei _minun_ mieleni muutu. Tämän mainitsen vaan siltä varalta, ett'ei jäisi mitään mahdollisuutta vastaiseen väärinkäsitykseen."

Mielellänsä olisi Fergus Mac-Ivor tällä hetkellä lykännyt heidän kiistansa mieskohtaisesti ratkaistavaksi; hänen silmänsä säihkyivät kuin tulessa ja mittailivat Edwardia ikäänkuin valitakseen sen kohdan, johon olisi helpointa iskeä kuolettava haava. Mutta vaikk'emme taistelussa enää noudata Garanzan tai Vincent Saviolan tapoja ja sääntöjä, tiesi Fergus yhtä hyvin kuin kukaan muu, että kamppailuun elämästä ja kuolemasta pitää olla jokin sopiva tekosyy. Voimme kyllä haastaa kaksintaisteluun esimerkiksi sen, joka tungoksessa on sattunut astumaan liikavarpaillemme tai puristanut meitä seinää vasten tai teatterissa istunut paikallemme, mutta nykyaikainen _code d'honneur_ ei salli meidän perustaa kiistaamme siihen, että meillä muka olisi oikeus pakottaa joku mies kosimaan naissukulaistamme, jos tämä kaunotar jo monesti samalle miehelle on antanut rukkaset. Sen vuoksi täytyi Ferguksen vaan niellä tuo luuloteltu loukkaus, kunnes ajan ratas, jonka pyörimistä hän aikoi tiukasti pitää silmällä, tarjoisi hänelle tilaisuutta veriseen kostoon.

Vaikka Waverley harvoin ratsasti, talutti hänen palvelijansa hänen varalleen aina satuloittua hevosta sen pataljoonan jälkijoukossa, johon hän kuului. Mutta ollessaan nyt julmistuneena entisen ystävänsä järjettömästä ja vallanhimoisesta kohtelusta hän jäi kolonnan taakse ja nousi ratsunsa selkään, aikoen hakea Bradwardinen paroonin, jolta pyytäisi lupaa päästä vapaaehtoisena hänen ratsujoukkoonsa, pysymättä enää Mac-Ivorin rykmentissä.

"Kylläpä minulle olisi koittanut ihana aika", arveli hän, päästyään ratsun selkään, "jos olisin joutunut niin läheiseen sukulaisuuteen tuollaisen ylpeän, itsekkään ja intohimoisen miekkosen kanssa. Eversti! -- mitä vielä, generalissimus hänestä olisi pitänyt tehdä. Mokoma kolmen, neljän sadan miehen päällikkö! Hänen ylpeytensä riittäisi tataarien khaanille -- suursulttaanille -- vaikka itse suurmogulille! Onpa hyvä ollakseni, kun hänestä pääsin. Vaikka Flora olisi enkeli, toisi hän mukanaan kunnianhimossa ja pöyhkeydessä Luciferin vertaisen!"

Parooni, jonka oppineisuus -- kuten Sanchon sukkeluudet Sierra Morenassa -- harjotuksen puutteessa alkoi homehtua, suostui ilolla Waverleyn tarjoukseen ruveta palvelemaan hänen rykmentissään, toivoen siten saavansa taas tilaisuutta mainitun ominaisuutensa käyttämiseen. Kuitenkin koetti tämä hyvänluontoinen vanha herra saada aikaan sovintoa entisten ystävysten kesken. Fergus ei välittänyt hänen muistutuksistaan, vaikka näytti niitä tarkasti kuuntelevan; Waverley taas ei käsittänyt, miksi juuri hänen olisi ensiksi pitänyt uudistaa ystävyyttä, jonka päällikkö oli niin aiheettomasti rikkonut. Parooni esitti asian sitte prinssille, joka tahtoi estää riitaisuuksia syntymästä pienessä armeijassaan ja lausui tahtovansa itse muistuttaa eversti Mac-Ivorille tämän käytöksen järjettömyyttä. Mutta sotaretken kiireessä kului pari päivää, ennen kuin hän jouti käyttämään aiottua vaikutusvaltaansa.

Sillä välin Waverley käytti hyödyksi niitä tietoja, joita oli Gardinerin rakuunarykmentissä saanut, ja oli paroonille avuksi jonkunlaisena ajutanttina. "_Parmi les aveugles un borgne est roi_" (sokeilla on toissilmä kuninkaana), tietää muuan ranskalainen sananlasku; ja ratsuväki, johon kuului pääasiassa vaan alamaan aatelismiehiä, näiden vuokraajia ja palvelijoita, rupesi pitämään hyvin suuressa arvossa Waverleyn taitoa ja samalla häntä itseäänkin. Tähän oli syynä etenkin se tyydytys, jota ratsumiehet tunsivat siitä, että ylhäinen, hieno englantilainen vapaaehtoinen oli luopunut ylämaalaisten rykmentistä ja heihin liittynyt; sillä ratsu- ja jalkaväen välillä oli vireillä salainen kateus, joka ei johtunut ainoastaan palveluksen erilaisuudesta, vaan enimmäkseen siitä, että useimmat ratsu-upseerit, asuen lähellä ylämaita, olivat toisinaan olleet riidassa läheisten heimojen kanssa ja kaikki nyt kateellisin silmin näkivät ylämaalaisten ilmeisesti yrittävän toisten kustannuksella esiintyä kelvollisempina ja tarpeellisempina prinssin palveluksessa.

XLIII.

Sekamelska kuningas Agramantin leirissä.

Waverleyn tapana oli toisinaan ratsastaa hieman syrjään pääjoukosta katsellakseen jotakin merkillistä esinettä, joka matkan varrella kiinnitti hänen huomiotaan. Oltiin juuri Lancashiressa, kun hän huomattuaan vanhan linnamaisen maalaishovin jätti skvadroonan puoleksi tunniksi, tarkastellakseen rakennusta ja tehdäkseen siitä piirroksen. Hänen ratsastaessaan käytävää pitkin takaisin tuli vänrikki Maccombich häntä vastaan. Tämä mies oli ruvennut jonkunverran kunnioittamaan Edwardia siitä päivästä alkaen, jolloin ensiksi oli hänet Tully-Veolanissa nähnyt ja sitten ylämaihin saattanut. Hän näytti kuljeskelevan täällä ikäänkuin tavatakseen sankarimme. Ohitse mennessään hän kuitenkin lähestyi vaan Waverleyn jalustinta eikä muuta virkkanut kuin: "varokaa!" Sitten hän kiireesti poistui, karttaen enempää puhelua.

Hämmästyneenä tästä viittauksesta Waverley seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne Evan Dhu oli lähtenyt, ja näki tämän katoavan puiden sekaan. Hänen palvelijansa, Alick Polwarth, joka oli mukana, katsoi myös ylimaalaisen jälkeen, ratsasti sitte herransa viereen ja sanoi:

"Vieköön minut vaikka hitto, jos uskon henkenne sir, olevan turvassa näiden ylämaalaisten roistojen joukossa."

"Mitä sillä tarkotat, Alick'?" kysyi Waverley.

"Mac-Ivorin miehet ovat saaneet päähänsä, että te olette loukannut heidän nuorta ladyaan Floraa; ja minä olen kuullut monenkin sanovan, että teistä pitäisi tehdä teirenpoika; ja tiedättehän te itsekin, sir, että niistä monet eivät piruakaan pelkäisi, vaikka pitäisi itse prinssiltä pää puhkaista, jos vaan päällikkö vähänkään viittaisi sinne päin. Eikä hänen tarvitsisi viitatakaan; kyllä ne sen tekisivät, jos vaan luulisivat sen olevan hänen mieleensä, kuten kerran on tapahtunut."

Vaikka Waverley varmasti luotti siihen, ett'ei Fergus Mac-Ivor ryhtyisi sellaiseen konnuuteen, ei hän ollut lainkaan yhtä varma hänen miestensä sääliväisyydestä. Hän tiesi, että jos päällikön tai hänen perheensä kunnian luultaisiin joutuneen häpeään, se mies olisi onnellisin, joka ensiksi pääsisi kostamaan: ja usein oli hän heiltä kuullut puheenparren: "Nopein ja varmin kosto on paras." Ottaen tämän ohella huomioon Evan Dhun viittauksen hän piti viisaimpana kannustaa hevostaan ja nelistää takaisin skvadroonaansa. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt pitkän käytävän päähän, vingahti luoti hänen ohitseen ja hän kuuli pistoolin laukauksen.

"Se oli Callum Beg ryökäle", sanoi Alick; "minä näin hänen pujahtavan pakoon tuonne pensaikkoon."

Edward, joka syystä oli kauhuissaan tuommoisesta salamurhan aikeesta, nelisti ulos käytävästä ja näki jonkun matkan päässä Mac-Ivorin pataljoonan kulkemassa niityn poikki, johon käytävä päättyi. Myöskin huomasi hän erään miehen, joka kiireesti juoksi pataljoonaa kohti ja liittyi siihen. Tätä miestä hän luuli lähetetyksi murhaajaksi, joka kiiveten kaikkien aitojen ja esteiden yli pääsi suorinta tietä perille paljoa pikemmin kuin Waverley ratsain. Voimatta enää hillitä itseään hän käski Alickin mennä Bradwardinen paroonille ilmottamaan, mitä oli tapahtunut. Itse hän ratsasti oikopäätä Fergus Mac-Ivorin rykmentin luo. Päällikkö oli myös juuri saapumassa paikalle. Hän tuli ratsain, palaten käynniltään prinssin luona. Nähdessään Edwardin lähestyvän hän kannusti hevostaan ja ratsasti vastaan.

"Eversti Mac-Ivor", sanoi Waverley, enempää tervehtimättä, "minun on ilmotettava, että muuan miehistänne juuri äsken ampui minua väijyksistä."

"Koska sellainen teko, ell'ei ota lukuun väijymistä, on huvitus johon itsekin tahtoisin päästä, niin ilahuttaisi minua suuresti saada tietää, kuka miehistäni on uskaltanut mennä edelleni", vastasi Mac-Ivor.

"Olen valmis otteluun, milloin vaan haluatte. -- Se herrasmies, joka otti suorittaakseen tehtävänne, on palvelijanne tuolla, Callum Beg", sanoi Edward tyynesti.

"Astu esiin rivistä, Callum! Ammuitko sinä mr. Waverleytä?"

"En", vastasi Callum punastumatta.

"Ammuithan!" huusi Alick Polwarth, joka jo tuli takaisin; hän oli matkalla tavannut ratsumiehen, jonka toimeksi jätti ilmottaa tapauksen Bradwardinen paroonille, rientäen itse täyttä nelistä takaisin herransa luo, säästämättä kannustensa kärkiä tai hevosensa kylkiä. "Kyllä sinä ammuit. Minä näin sinut yhtä selvästi kuin koskaan olen nähnyt Coudinghamin vanhan kirkon!"

"Valehtelet!" vastasi Callum luontaisella, järkkymättömällä röyhkeydellään. Ennen molempain ritarien taistelua olisi varmaankin, kuten ritarikauden aikoina, tapahtunut molempain palvelijain ottelu -- sillä Alick oli roteva merseläinen ja pelkäsi enemmän lemmenjumalan nuolia kuin ylämaalaisen tikaria tai miekkaa -- ell'ei Fergus tavallisella päättävällä äänellään olisi vaatinut Callumin pistoolia nähtäväkseen. Hana oli alhaalla, pesä ja suu ruudinsavusta mustunut; se oli ilmeisesti juuri äsken laukaistu.

"Tuosta saat!" huusi Fergus ja iski poikaa kalloon raskaalla pistoolinperällä kaikin voimin, -- "siinä on palkkasi, kun toimit ilman käskyä ja vielä valehtelet." Callum otti iskun vastaan, vähääkään väistämättä, ja kaatui kuin hengetönnä maalian. "Hiljaa, jos henkenne on kallis!" sanoi Fergus klan'in muille miehille; "jos joku sekaantuu minun ja mr. Waverleyn juttuun, lyön siltä aivot mäsäksi." Miehet seisoivat liikkumatta; ainoastaan Evan Dhu osotti tuskan ja levottomuuden oireita. Callum makasi verisenä maassa, mutta kukaan ei rohjennut häntä auttaa. Hän näytti saaneen kuoliniskun.

"Ja nyt on teidän vuoronne, mr. Waverley: suvaitsetteko ratsastaa parikymmentä kyynärää niityille päin." Waverley noudatti toivomusta. Kun hän oli poistunut vähän matkaa, tuli Fergus hänen luokseen ja sanoi teeskennellen suurta tyyneyttä: "Äskettäin en voinut olla ihmettelemättä makunne häilyväisyyttä, jota ette aristellut minulle osottaa. Mutta kuten aivan oikein huomautitte, ei enkelikään teitä viehättäisi, ell'ette saisi myötäjäisiksi kokonaista keisarikuntaa. Tälle hämärälle puheelle olen nyt saanut erinomaisen selvityksen."

"Minun on ihan mahdoton arvata, mitä oikeastaan tarkotatte, eversti Mac-Ivor, paitsi että näytte kaikin mokomin haastavan riitaa minun kanssani."

"Teeskennelty tietämättömyytenne ei teitä auta, sir. Prinssi -- itse prinssi on tutustuttanut minut vehkeisiinne. Tosin en osannut aavistaa, että kihlauksenne neiti Bradwardinen kanssa oli syynä, miks'ette enää halua naida sisartani. Luullakseni on tieto siitä, että parooni aikoo toisin määrätä omaisuutensa perimisestä, ollut teille riittävänä aiheena häväistä ystävänne sisarta ja houkutella ystävänne lemmitty puolellenne."

"Onko prinssi teille maininnut, että muka olen kihloissa neiti Bradwardinen kanssa?" kysyi Waverley. "Mahdotonta!"

"Niin hän itse sanoi, sir", vastasi Mac-Ivor; "siis miekat esille ja puolustakaa itseänne tai luopukaa kaikista vaatimuksistanne siihen ladyyn!"

"Tämähän on ilmeistä hulluutta", huudahti Waverley, "tai ihmeellinen erehdys!"

"Ei mitään mutinaa enää! Miekkanne esille!" kiljui raivoisa päällikkö, joka oli sivaltanut oman miekkansa.

"Pitääkö minun tapella mielipuolen kanssa?"

"No luopukaa siis nyt ja ikipäiviksi tavottelemasta neiti Bradwardinea!"

"Mitä oikeutta teillä tai kellään muullakaan on panna minulle sellaisia ehtoja?" huusi Waverley, joka myös oli jo menettänyt kaiken malttinsa ja tempasi tupesta miekkansa.

Tällä hetkellä saapui täyttä neliä paikalle Bradwardinen parooni, mukana useita ratsumiehiään, toiset uteliaisuudesta, toiset haluten päästä osallisiksi taisteluun, jonka hämärästi käsittivät syttyneen Mac-Ivorin ja oman joukkonsa välillä. Nähdessään heidän lähestyvän asettui klan taisteluasentoon, avustaakseen päällikköään, ja siitä aiheutui mitä rajuin sekamelska, joka näytti kehittyvän verenvuodatukseksi. Ainakin sata ääntä kaikui yht'aikaa. Parooni nuhteli, päällikkö raivosi, ylämaalaiset ulvoivat geelinkielellä, ratsumiehet kiroilivat ja noituivat alamaan murteella. Lopulta parooni uhkasi ampua Mac-Ivorin miehiä, ell'eivät asettuisi riveihinsä takaisin, ja vastaukseksi tähän uhkaukseen monet tähtäsivät aseensa paroonia ja muita ratsumiehiä kohti. Sekamelskaa yllytti salavihkaa vanha Ballenkeiroch, joka varmasti uskoi yksityisenkin kostonsa hetken nyt koittaneen, mutta silloin kaikui yht'äkkiä huuto: "Pois tieltä! _Place à Monseigneur! place à Monseigneur_!"

Tällä huudolla ilmotettiin prinssin lähestyminen, joka saapui paikalle mukanaan osasto Fitz-James'in muukalaisrakuunia, jotka toimivat hänen henkivartijoinaan. Hänen tulonsa sai järjestyksen taas jotenkin entiselleen. Ylämaalaiset palasivat riveihinsä, ratsuväki järjestäytyi neliöksi, parooni ja päällikkö olivat vaiti.

Prinssi kutsui molemmat viimemainitut ja Waverleyn luoksensa. Saatuaan kuulla riidan varsinaisen syyn, Callum Begin uskomattoman rikoksen, hän käski heti viemään Callumin pääprofossin huostaan mestattavaksi, jos rikollinen jäisi henkiin päälliköltään saamansa kurituksen jälkeen. Silloin Fergus esitti, että nuorukainen jätettäisiin hänen valtaansa, luvaten rangaista esimerkiksi kelpaavalla tavalla. Tämän pyynnön hylkäys olisi ollut sekaantumista päälliköiden isäntävaltaan, josta oltiin kovin arkoja, eikä tällä hetkellä sopinut heitä loukata. Callum jätettiin siis oman heimonsa tuomittavaksi.

Sitten prinssi halusi kuulla, mikä oli ollut aiheena eversti Mac-Ivorin ja Waverleyn uuteen kiistaan. Kaikki olivat vaiti. Molemmat riitaniekat älysivät, että Bradwardinen paroonin läsnäolo -- kun chevalier oli käskenyt kaikki kolme ihan lähellensä -- oli voittamattomana esteenä sellaisen asian käsittelyyn, jossa hänen tyttärensä nimeä piti mainita. He loivat silmänsä maahan ja heissä näkyi häpeä ja pula yhtyneen kovaan kiukkuun. Prinssi, joka oli kasvanut St. Germainin hovissa pelkkien tyytymättömien ja kapinallisten mielten seassa, kaikenlaisten kiistojen yhä vaivatessa valtansa menettänyttä hallitsijaa, oli siten käynyt kuninkaanoppia, kuten Preussin vanha Fredrik olisi sanonut. Liittolaisten kesken piti välttämättä edistää tahi uudelleen rakentaa sovintoa. Sen mukaan hän ryhtyi toimenpiteisiin.

"Monsieur de Beaujeu!"

"Monseigneur!" vastasi hyvin komea ranskalainen ratsu-upseeri hänen seurueestaan.