Part 25

Seurassa sukeutui väittelyä siitä, kumpi on sujuvampi, geelin- vai italiankieli ja kumpi paremmin sopii runouteen. Geelin kieltä, jota missään muualla ei oltaisi suosittu, puolusti täällä urheasti seitsemän ylämaalaista vallasnaista, jotka kirkuivat niin kovaa kuin keuhkoista lähti ja olivat saada koko seuralta korvat lukkoon, kun esittivät geeliläisen _euphonian_ esimerkkejä. Huomatessaan eräiden alamaalaisten naisten nyrpistävän nenäänsä koetti Flora huomauttaa muutamia seikkoja, joiden perusteella tuo geelinkielen ylistys ei ollut aivan hassua; mutta kun Rosen mielipidettä tiedusteltiin, puhkesi hän innostuneesti kiittämään italiankieltä, jota oli Waverleyn avulla opiskellut. "Hänellä on hienompi korva kuin Floralla, vaikk'ei olekaan musiikissa yhtä suurta taitoa", ajatteli taas Waverley itsekseen. "Eipä minua kummastuttaisi, jos neiti Mac-Ivor ensi kerralla vertaisi Mac-Murrough nan Fonn'ia Ariostoon!"

Lopuksi kävi niin, että läsnäolijat olivat eri mieltä pyydettäisiinkö Fergusta soittamaan huilua, jota hän osasikin mestarillisesti kaiutella, vai koetettaisiinko saada Waverley lausumaan joku kappale Shakespearestä. Talon emäntä tarjoutui keräämään äänet runouden tai soiton puolesta sillä ehdolla, että se herra, jonka lahjoja tänä iltana ei käytettäisi, sitoutuisi hauskuttamaan seuraavaa. Sattumalta jäi tulos riippumaan Rosen äänestä. Flora, joka näytti johdonmukaisesti välttävän kannattamasta mitään sellaista ehdotusta, mikä rohkaisisi Waverleytä, oli äänestänyt soiton puolesta, edellyttäen, että parooni säestäisi Fergusta viulullaan. "Toivotan teille onnea makunne vuoksi, neiti Mac-Ivor", ajatteli Edward, kun hänen kirjaansa haettiin. "Glennaquoichissa ollessamme luulin sitä paremmaksi, mutta todellakaan ei parooni ole mikään taituri ja Shakespeare on kuulemisen arvoinen."

Vaali sattui "Romeoon ja Juliaan" ja Edward luki muutamia kohtauksia tästä murhenäytelmästä tuntehikkaasti ja henkevästi. Koko seura osotti sitten taputuksilla mieltymystään; näkyipä eräiden seurassa kyyneliäkin. Flora, jolle näytelmä oli vanhastaan tuttu, kuului edellisiin, kun taas Rose. josta se oli aivan uutta, oli jälkimäistä ihailijajoukkoa. "Hänessä on enemmän tunnettakin", arveli Waverley.

Kun keskusteltiin tämän näytelmän toiminnasta ja luonteesta, väitti Fergus, että ainoa luonne, joka ansaitsi mainitsemista älykkäänä maailmanmiehenä, oli Mercutio. "Hänen vanhanaikaisia sukkeluuksiaan en tosin aina ymmärtänyt, mutta aikansa käsitteiden mukaan hän varmaan oli ihan erinomaisen reima miekkonen."

"Ja ihan häpeällistä oli", virkkoi vänrikki Maccombich, joka tavallisesti seurasi everstiään kaikkialle, "että se Tibbert tai Taggart, tai mikä sen nimi oli, pisti häntä toisen aatelismiehen käsivarren alatse, juuri kun hän sovitti riitaa."

Naiset tietysti olivat eniten Romeon puolella, mutta tätä kantaa myös vastustettiin. Niinpä talon emäntä ja moniaat muut naiset ankarasti moittivat sitä keveyttä, jolla Romeo siirsi lempensä Rosalindesta Juliaan. Flora pysyi vaiti, kunnes oli hänen mieltään useat kerrat kysytty, ja sitten hän vastasi katsovansa tuota nyt moitittua asianhaaraa aivan luonnolliseksi; sitä paitsi se hänen mielestään mitä paraiten osotti runoilijan taitoa. "Romeota kuvataan meille nuoreksi mieheksi, joka on aivan erityisesti taipuvainen hellempiin tunteisiin", selitti hän; "hänen ensi lempensä kohdistui naiseen, joka ei voinut antaa vastarakkautta. Niinpä hän meille usein toistaa, että hänen lemmittynsä

"nuolelta säästyy lemmen lapsekkaan

"ja taasen, että

"hän lemmen hylkäs luotaan.

"Kun siis oli mahdotonta, että Romeon rakkaus, jos hänet edellytetään järkeväksi olennoksi, olisi kestänyt ilman toivoa, niin on runoilija, hyvin taitavasti tarttuen juuri siihen hetkeen, jolloin Romeo oli epätoivoon joutunut, hänen tielleen sovittanut paljoa täydellisemmän olennon, kuin mikä hänet oli hyljännyt, ja tämä uusi on taipuvainen häntä rakastamaan. Tuskin voin kuvitella muuta seikkaa, joka paremmin sopisi kohottamaan Romeon hehkuvaa tunnetta Juliaa kohtaan, kuin se, että hän tuntee siitä sairaalloisesta synkkämielisyydestä, jonka alaisena hän ensiksi ilmestyy näyttämölle, päässeensä Julian kautta hurmaantuneeseen ihastukseen, jossa huudahtaa:

"-- tulkoon mitä vain, ei riitä mainen murhe vastapainoks sen hetken riemuun, jolloin hänet näin."

"Kummallista, neiti Mac-Ivor", lausui muuan ylhäinen, nuori nainen, "tahdotteko riistää meiltä etuoikeutemmekin? Aiotteko saada meidät uskomaan, ettei rakkaus voi toivotonna elää tai että rakastajan on ruvettava uskottomaksi, jos hänen lemmittynsä on tyly? Sepä olisi hirveätä! Niin sydämetöntä johtopäätöstä en odottanut."

"Rakas lady Betty", vastasi Flora, "myönnän kyllä, että rakastaja voi pysyä kosimisessaan, vaikka asianhaarat eivät häntä lainkaan rohkaise. Mieltymys voi silloin tällöin kestää koviakin myrskyjä, mutta ei välinpitämättömyyden pitkää talvipakkasta. Neuvon teitä siis, vaikka olette niin suloinen, pysymään erillänne sellaisesta kokeesta miestä kohtaan, jonka rakkautta pidätte arvossa. Jos on pienintäkin toivoa, voi rakkaus elää, mutta toivotonna sen täytyy kuolla."

"Silloin sen käy samaten kuin Duncan Mac-Girdien tamman", huomautti Evan, "jos arvoisat naiset sallivat; hän yritti totuttaa sitä vähitellen elämään ilman muonaa, mutta juuri kun elukalle oli saatu riittämään korsi päivässä, silloin se raukka kuoli."

Evanin kuvaus pani koko seuran äänekkäästi nauramaan, ja keskustelu kääntyi muihin asioihin. Pian sen jälkeen lähtivät kaikki pois, ja Waverley ajatteli kotimatkalla Floran sanoja. "Rosalindaani en enää rakasta", hän virkkoi; "tänään hän antoi minulle kylläkin selvän viittauksen. Täytyy puhua asiasta hänen veljelleen ja peruuttaa kosimiseni. Mutta entä Juliani -- lieneeköhän kunniallista mennä häiritsemään Ferguksen aikeita? -- vaikka niiden on mahdotonta koskaan menestyä! Ja jos ne menevät myttyyn, entä sitten? -- mitäs muuta -- _alors comme alors_!" Päästyään tähän päätökseen, että antaisi asianhaarain määrätä, laskeutui sankarimme levolle.

XL.

Kunnon miehen murhe.

Jos suloiset lukijattareni arvelevat, että sankarimme muuttelevaisuus lemmenseikoissa on kerrassaan anteeksiantamaton, täytyy minun muistuttaa, että hänen murheensa ja vaikeutensa eivät johtuneet vaan tästä tunteellisesta lähteestä. Eipä sekään laulurunoilija, joka niin tuntehikkaasti valitteli lemmen tuskia, voinut unohtaa olevansa samaan aikaan "velassa ja ryypyssä", mikä epäilemättä suuresti lisäsi hänen huoliansa. Todellakin kului kokonaisia päiviä, joina Waverley ei ajatellut Floraa eikä Rose Bradwardinea, vaan huolestunein mielin koki kuvitella; millä kannalla Waverley-Honourin asiat olivat, ja päästä selville siitä, miten hänetkin pauloihinsa kietonut kansalaissota päättyisi. Eversti Talbot väitteli hänen kanssaan usein sen asian oikeudesta, jonka puolesta hän taisteli. "Tietysti ei nyt sovi jättää sitä oman onnensa nojaan", hän lausui, "sillä käy miten käy, teidän on pysyttävä ajattelemattomassa lupauksessanne. Mutta tahtoisin saada teidät huomaamaan, ett'ei oikeus ole teidän puolellanne; että taistelette isänmaanne todellisia etuja vastaan; ja että teidän on englantilaisena ja isänmaanystävänä käytettävä hyväksenne ensi tilaisuutta, millä pääsette eroon tästä onnettomasta yrityksestä, ennenkuin koko lumipallo sulaa."

Tällaisissa valtiollisissa kiistoissa Waverley tavallisesti toi esille puolueensa yleisimpiä vastaväitteitä, joilla on tarpeetonta lukijaa väsyttää. Mutta hänelle jäi tuskin mitään sanomista, kun eversti vaati vertaamaan niitä sotavoimia, joilla oli ryhdytty hallitusta kumoamaan, niihin, jotka nyt kiireesti keräytyivät sitä puolustamaan. Tähän huomautukseen oli Waverleyllä vaan yksi vastaus: "Jos se asia, johon olen antautunut, on vaarallinen, sitä häpeällisempää olisi se hyljätä." Ja siten hänen yleensä onnistui saada eversti Talbot vaikenemaan, ja keskustelu kääntyi muille aloille.

Eräänä yönä, kun ystävät kauan aikaa näin väiteltyään olivat eronneet toisistaan ja sankarimme jo nukkui vuoteellaan, herätti hänet puoliyön seuduilla hiljainen ähkiminen. Hän nousi ja kuunteli; ääni tuli eversti Talbotin huoneesta, jonka erotti hänen huoneestaan lautaseinä ja siinä ovi. Waverley lähestyi ovea ja kuuli selvästi yhden tai pari syvää huokausta. Mitä oli tapahtunut? Eversti oli hänen seurastaan eronnut tavallisessa mielentilassaan. Varmaankin hän oli äkkiä sairastunut. Näin arvellen hän avasi oven hiljaa ja näki everstin istumassa yönuttu yllään pöydän ääressä, jolla oli kirje ja kuva. Äkkiä hän kohotti päätään, kun Edward vielä oli kahden vaiheilla, astuisiko sisään vai peräytyisi, ja nyt Waverley huomasi, että everstin kasvot olivat kyynelissä.

Ikäänkuin häveten, että hänet oli sellaisessa mielenliikutuksessa tavattu, nousi eversti Talbot ilmeisesti suuttuneena ja lausui hyvin äreästi: "Mr. Waverley, luullakseni olisi oman huoneeni ja yöllisen hetken pitänyt voivan suojella vankiakin --"

"Älkää sanoko _tunkeilemiselta_, eversti Talbot; kuulin teidän hengittävän kovin raskaasti ja pelkäsin olevanne sairastunut; tämä vaan sai minut teitä häiritsemään."

"Olen terve", sanoi eversti, "ihan terve."

"Mutta olette suruissanne", virkkoi Edward, "enkö voi hyväksenne mitään tehdä?"

"Ette mitään, Mr. Waverley; minä ajattelen vaan kotiani ja siellä sattuneita ikäviä tapahtumia."

"Hyvä Jumala! Setäni!" huudahti Waverley.

"Ei, tämä murhe koskee vaan minua. Olen häpeissäni siitä, että näitte sen saattavan minut niin avuttomaksi, mutta joskus täytyy päästää tunteet valloilleen, jotta taas toisella kertaa voi sitä miehuullisemmin kestää. Tämän kaiken tahdoin pitää teiltä salassa; sillä luulen sen vaan surettavan teitä ettekä kuitenkaan voi minua lohduttaa. Mutta nyt minut yllätitte -- nähdäkseni olette itsekin yllätetty -- ja minä kammoan salaperäisyyttä. Lukekaa siis tuo kirje."

Kirje oli eversti Talbotin sisarelta ja sisälsi seuraavaa:

"Rakkahin veli, sain kirjeesi Hodgesin kautta. Sir E.W. ja mr. E.W. ovat vielä vapaina, mutta uutinen Prestonin onnettomasta taistelusta saapui tänne sen lisäyksen ohella, että sinä olet kaatuneiden joukossa. Tiedäthän, missä tilassa lady Emily oli, kun ystävyytesi Sir Everardia kohtaan sai sinut lähtemään hänen luotaan. Hän oli kovin huolissaan, kun Skotlannista tuli surullisia tietoja kapinan puhkeamisesta, mutta koetti malttaa mieltään, kuten vaimosi tuleekin, rakkaudesta vastaista, niin kauan turhaan toivottua perillistä kohtaan. Vaan nyt ovat nämä toiveet rauenneet! Huolimatta mitä valppaimmasta varovaisuudestani pääsi tuo kamala huhu hänen korviinsa ilman valmistelua. Hän vaipui heti vuoteen omaksi, ja ennenaikainen pienokaisparka kuoli heti syntymänsä jälkeen. Jospa kaikki olisi siinä! Mutta vaikka omasta kirjeestäsi saatu peruutus tuohon kauheaan uutiseen onkin hänen voimiansa elvyttänyt, pelkää tohtori G. kuitenkin -- surukseni sen ilmotan -- mitä vakavimpia ja vaarallisimpiakin seurauksia, joita hänen terveytensä joutuu kärsimään etupäässä epävarmuudesta, niin kauan kuin hänen täytyy huolehtia kohtalostasi, hänellä kun sitäpaitsi on omituiset käsityksensä niiden julmuudesta, joiden vankina nyt olet.

Koeta siis, rakas veli, heti kun tämän kirjeen saat, päästä vapauteen kunniasanaasi vastaan, lunnailla tai muulla sopivalla tavalla. Minä en liiottele lady Emilyn voinnista mainitessani, mutta myöskään en saa -- en uskalla totuutta salata. Ijäti pysyen, rakas Philip, sinun rakkaimpana sisarenasi

_Lucy Talbot_."

Edward seisoi liikkumatta, luettuaan kirjeen, sillä hän ei voinut itseltään salata sitä johtopäätöstä, että everstiä kohdannut raskas onnettomuus johtui tämän lähdöstä häntä hakemaan ja pelastamaankin. Se oli kauheata jo siltäkin osalta, mitä ei enää voitu korjata, sillä eversti Talbot ja lady Emily, oltuaan kauan aikaa ilman lapsia, olivat tunteneet suurta onnea nyt haihtuneesta toivosta. Mutta tämä katkera pettymys oli mitätön verrattuna siihen onnettomuuteen, joka heitä nyt uhkasi; ja kauhistuen piti Edward itseään kaikkeen syypäänä.

Ennen kuin hän oli siksi tyyntynyt, että saattoi puhua, oli eversti Talbot taas päässyt entiseen ryhtiinsä, vaikka hänen murheellinen katseensa osotti sisäistä kamppailua.

"Hän on sellainen vaimo, nuori ystäväni, jonka vuoksi sotilaankin kyynel on oikeutettu." Hän näytti Waverleylle pientä muotokuvaa, joka todisti oikeaksi tuon ylistyksen: "ja kuitenkin, sen Jumala tietää, mitä tuossa hänestä näette, se on vähintä siitä suloudesta, mikä hänessä on -- tai oli, pitänee kai sanoa -- mutta tapahtukoon Jumalan tahto!"

"Teidän täytyy paeta -- heti paeta, rientääksenne hänen avukseen. Vielä ei ole liian myöhäistä -- ei saa olla liian myöhäistä."

"Paetako? Kuinka se kävisi päinsä? Olenhan vankina -- kunniasanaani vastaan."

"Minä olen vartijanne -- minä annan teille kunniasananne takaisin -- minä yksin vastaan teistä."

"Se ei ole sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa, enkä minäkään voi kunniani vuoksi siihen suostua -- teidät vedettäisiin siitä vastuuseen."

"Minä vastaan asiasta hengelläni, jos siksi käy", vastasi Waverley uljaasti. "Olenhan minä ollut onnettomana aiheena lapsenne menettämiseen; älkää siis tehkö minusta vielä vaimonne murhaajaa!"

"Ei, rakas Edward", sanoi Talbot tarttuen ystävällisesti hänen käteensä, "teitä ei sovi mistään moittia; ja kun pari päivää salasin teiltä tämän kotoisen murheeni, oli siihen syynä pelkoni, että teidän säälintunteenne ottaisi asian tältä kannalta. Lähtiessäni Englannista teitä hakemaan te ette voinut minua ajatella, tuskinpa tiesitte minua olevankaan. Meillä kuolevaisilla on raskas vastuunalaisuus jo siinä, että meidän on vastattava tekojemme ennakolta tietyistä ja suoranaisista tuloksista, -- mutta epävarsinaisista seurauksista kaikkivaltias ja hyvä Luojamme, joka yksin voi nähdä inhimillisten tapahtumien riippuvaisuuden toisistaan, ei ole meitä lyhytnäköisiä, heikkoja olentoja vaativa vastuuseen."

"Miten teidän oli mahdollista jättää lady Emily", kysyi Waverley syvästi liikutettuna, "vieläpä sellaiseen tilaan, joka enimmin vaatii puolison myötätuntoisuutta, ja lähteä etsimään -- -- --"

"Tein vaan velvollisuuteni", vastasi eversti Talbot tyynesti, "enkä kadu -- en tahdo sitä katua. Jos kiitollisuuden ja kunnian polku aina olisi siloinen ja mukava, niin ei sitä kulkeminen olisi suurikaan ansio; mutta usein se nousee etujamme ja toiveitamme vastaan, vieläpä taistelee syvimpäin tunteittemme kanssa. Tällaisia ovat elämän kokemukset, eikä tämä (nyt hän ei enää voinut kyyneliään hillitä), vaikk'ei vähimmän katkera, ole ensimäinen minkä kohtalo on osakseni antanut. -- Mutta puhukaamme asiasta huomenna", hän lisäsi, puristaen Waverleyn kättä. "Hyvää yötä; koettakaa unohtaa muutamiksi hetkiksi. Luullakseni koittaa päivä kello kuuden ajoissa, ja nyt on vasta vähän yli kahden. Hyvää yötä."

Edward vetäytyi huoneeseensa, voimatta sanaakaan vastata.

XLI.

Ponnistus.

Kun eversti Talbot seuraavana aamuna astui ruokahuoneeseen, sai hän Waverleyn palvelijalta kuulla, että sankarimme jo varhain oli lähtenyt ulos eikä vielä ollut palannut. Vasta myöhemmin aamupäivällä hän taas saapui paikalle. Hengästyneenä hän astui sisään, mutta niin riemastuneen näköisenä, että eversti Talbot hämmästyi.

"Tuossa on", sanoi hän heittäen pöydälle erään paperin, "siinä on aamutyöni. -- Alick, laita kuntoon everstin tamineet, mutta kiirehdi minkä jaksat!"

Eversti tarkasti paperia ihmeissään. Se oli chevalierin allekirjottama passi eversti Talbotille, joka saisi lähteä Leithiin tai johonkin muuhun hänen kuninkaallisen korkeutensa sotajoukkojen hallussa olevaan satamaan ja sieltä astua laivaan, mennäkseen Englantiin tai muualle oman harkintansa mukaan, sillä ainoalla ehdolla, että eversti kunniasanallaan lupautuisi olemaan lähimmät kaksitoista kuukautta sotimatta Stuartin sukua vastaan.

"Jumalan nimessä", lausui eversti silmät ilosta säteilevinä, "miten saitte tämän?"

"Olin chevalierin aamuvastaanotossa niin varhain kuin hän tavallisesti nousee. Mutta hän olikin jo lähtenyt Duddingstonin leirille. Seurasin häntä sinne, pyysin ja sain puhelun -- mutta nyt en sano teille sanaakaan lisää, ellen näe teidän ryhtyvän matkavalmistuksiin."

"Ennen kuin tiedän, voinko käyttää tätä passia tai miten sen olette saanut?"

"No voittehan sitte taas purkaa tavaranne. -- Kun siis nyt näen teidät hommassa, alan minäkin. Kun ensin mainitsin nimenne, loistivat hänen silmänsä melkein yhtä kirkkaasti kuin äsken teidän. Hän kysyi vakavasti, oletteko osottanut hänen asialleen suosiollista mielialaa. 'Ei vähääkään', vastasin minä, 'eikä ole mitään toivoakaan, että niin kävisi'. Hän näytti nolostuvan. Pyysin sitte vapauttanne. Hän piti sitä mahdottomana; teidän tärkeytenne niiden ja niiden henkilöiden ystävänä ja uskottuna teki muka pyyntöni ihan sopimattomaksi. Silloin kerroin hänelle teidän ja omat vaiheeni ja pyysin häntä omien tunteittensa mukaan arvostelemaan, millaisia minun tunteitteni nyt täytyi olla. Hänellä on sydän, hyvä ja lempeä sydän, eversti Talbot, sanokaa mitä tahdotte. Hän otti arkin paperia ja kirjotti tämän passin omakätisesti. 'Tässä asiassa en kysy sotaneuvostoni mieltä', sanoi hän, 'minua vaan pyydettäisiin jättämään sikseen se, mitä oikeus vaatii. En voisi sietää, että niin arvossa pidetty ystävä, kuin te, jäisi tuskallisten mietteiden valtaan, kuten kävisi jos eversti Talbotin perhettä vielä muut onnettomuudet kohtaisivat; sellaisissa oloissa en tahdo enää pitää vankina urhoollista vastustajaa. Sitäpaitsi', hän lisäsi, 'luulen voivani viisaille neuvonantajilleni puolustaa menettelyäni viittaamalla siihen, että sellaisella lempeydellä on hyvä vaikutus ylhäisiin englantilaisiin perheisiin, joiden kanssa eversti Talbot on sukua'."

"Siinäpä tulee taas esille viisas valtiomies", huomautti eversti.

"Tulkoon vaan! Mutta ainakin hän lopetti kuin kuninkaanpoika: -- 'Ottakaa passi; olen muodon vuoksi liittänyt ehdon, mutta jos eversti panee sitä vastaan, niin antakaa hänen lähteä ilman kunniasanaakin. Minä olen tänne saapunut sotimaan miesten kanssa, vaan en syöksemään naisia vaaraan ja onnettomuuteen'."

"Hyvä on, enpä olisi luullut koskaan joutuvani näin suureen velkaan vallantavotte --"

"Prinssille", keskeytti Waverley hymysuin.

"Chevalierille", oikaisi eversti; "se on hyvä nimi matkaa varten ja sitä me molemmat voimme vapaasti käyttää. Sanoiko hän mitään muuta?"

"Hän vaan kysyi voisiko muuten tehdä mitään hyväkseni; ja kun kiittäen kielsin, tarttui hän käteeni ja lausui toivovansa, että kaikki hänen puoluelaisensa olisivat yhtä kohtuullisia; muutamat ystävistäni eivät anoneet ainoastaan kaikkea sitä, mitä hän saattoi myöntää, vaan paljon muuta, mitä ei hän eikä maailman mahtavinkaan hallitsija voisi antaa. Tosiaan, sanoi hän, ei mikään ruhtinas näyttänyt puoltajiensa silmissä olevan niin lähellä jumaluutta kuin hän itse, jos arvostelisi vaan niiden liiallisten anomusten mukaan, joita hänelle joka päivä tehtiin."

"Säälin nuorta mies parkaa", sanoi eversti. "Luulen hänen jo alkavan tuntea asemansa vaikeuksia. Rakas Waverley, tämä kaikki on enemmän kuin ystävyyttä, mitä ei unhoteta niin kauan kuin Philip Talbot jaksaa mitään muistaa. Elämäni -- no niin, siitä kiittäköön teitä Emily -- mutta tämä on sellainen palvelus, joka vastaa viittäkinkymmentä elämää. Näissä oloissa en voi vitkastella antamasta kunniasanaani: tuossa se on -- (hän kirjotti sen asianmukaisesti) -- ja sanokaa nyt, miten täältä pääsen!"

"Siitä on jo huolta pidetty: tavaranne on valmiina, hevoseni odottavat, ja prinssin luvalla on tilattu vene viemään teitä Fox-fregatille. Toimitin sitä varten erityisen miehen Leithiin."

"No sitten on asia kunnossa. Kapteeni Beaver on harras ystäväni: hän laskee minut maihin Berwickissä tai Shieldsissä, josta pääsen postihevosella Lontooseen. Teidän on annettava huostaani se kirjetukku, jonka saitte taas käsiinne neiti Bean Leanin avulla. Ehkä voin käyttää hyväkseni sen sisältöä. -- Mutta tuollapa tuleekin ylämaalainen ystävänne Glen-- Glen-- mikä hänen omituinen nimensä onkaan? Ja hänen päivystäjäupseerinsa on mukana -- nyt en saane häntä enää nimittää kurkunleikkaajaksi? Katsokaa, miten hän marssii ikäänkuin koko maailma olisi hänen omansa, lakki toisella korvalla ja levätti tiheissä poimuissa rinnan yli! Tekisi mieleni rynnistellä tuon nuorukaisen kanssa, ell'eivät käteni olisi sidottuina: tahtoisin taltuttaa hänen ylpeytensä tai yrittäköön hän minun!"

"Hävetkää toki, eversti Talbot! Te raivostutte tartanin nähdessänne ihan kuin härkä punaisesta väristä. Mitä kansalliseen ennakkoluuloon tulee, olette te ja Fergus Mac-Ivor jotenkin samanlaisia."

Loppuosa tätä puhelua suoritettiin jo kadulla. He tapasivat päällikön; tämä ja eversti tervehtivät toisiaan jäykästi ja virallisesti kuten kaksintaistelijat ennen kuin asettuvat paikoilleen. Selvästi näkyi että kammo oli molemminpuolinen. "Tuota töykeää nuorukaista, joka aina on hänen kintereillään, en milloinkaan voi katsella muistelematta muuatta pientä runonpätkää, jonka kerran olen jossakin kuullut", sanoi eversti noustessaan ratsun selkään; "luullakseni sen kuulin näyttämöllä:

"-- Sen kintereillä käy Bertram, vainolainen helvetistä ja tarjoo palvelusta herralleen."

"Vakuutan teille, eversti", sanoi Waverley, "että arvostelette ylämaalaisia liian jyrkästi."

"En hiukkastakaan liikaa; en peruuta niin merkkiäkään; en voi hiventäkään karsia. Pysykööt he omissa koleissa vuoristoissaan, kehukoot ja keikailkoot niin paljon kuin jaksavat, ja ripustakoot lakkinsa vaikka kuun sarviin, jos haluttaa; mutta mitä ihmettä heillä siellä on tekemistä, missä miehillä on housut ja puhutaan sivistynyttä kieltä -- tarkotan sivistynyttä, verrattuna heidän siansaksaansa, sillä alamaassakin asujamet puhuvat sellaista englantia, mikä ei ole juuri parempaa kuin Jamaikan neekerien. Oikein käy sääliksi tuota pri---- tuota chevalieria, kun on tuollaisen sissiparven seassa. Ja kovin varhain he oppivatkin ammattinsa. Siellä on esimerkiksi muuan aliupseerikummitus, jonkunlainen imupiru, jota arvoisa ystävänne Glena -- Glenamuck toisinaan pitää mukanaan. Näöltään se on tuskin viidentoista vanha, mutta ilkeydessä ja konnuudessa satavuotiaan veroinen. Joku päivä takaperin se oli pihalla noppapelissä; muudan siistinnäköinen herrasmies sattui kulkemaan ohitse, ja kun noppa satutti häntä kinttuun, kohotti hän keppinsä. Mutta silloin tuo vintiö veti äkkiä esille pistoolinsa, kuten Bean Clincher 'Matkassa riemujuhlaan', ja ellei eräästä yliakkunasta kaikuva huuto '_Gardez l'eau!_ olisi ajanut kaikkia pakoon märkien seurausten tieltä, niin miesparka olisi menettänyt henkensä pikku paholaisen luodista."

"Kylläpä te kotia päästyänne annatte korean kuvan Skotlannista, eversti Talbot."

"Mitä vielä", vastasi eversti. "Tuomari Shallow säästää minulta sen vaivan. -- 'Karua ja köyhää, kerjäläisiä joka sorkka, mutta hiivatin raikas ilma' -- ja näinkin vasta sitte, kun on kunnialla päästy Edinburgista eikä vielä olla Leithissä, kuten meidän laitamme nyt on."

Pian he saapuivat satamaan:

"Sillassa, Leithin venheen näät, lautalla lasket salmen poikki; laivasta Berwickiin sä jäät" --

"Jääkää hyvästi, eversti! Jospa tapaisitte kotona kaikki siinä kunnossa kuin toivotte! Ehkä näemme toisemme pikemmin kuin osaatte odottaakaan: puhutaan marssista suoraan Englantiin."

"Älkää siitä minulle mitään mainitko", vastasi Talbot; "en halua tietää sotaliikkeitänne."

"Ei siis muuta kuin hyvästi! Viekää tuhannet terveiset sir Everardille ja Rachel tädille, kertokaa heille kaikki, mikä on hyvää ja rakasta! Pitäkää minusta niin ystävällinen muisto kuin voitte -- puhukaa minusta niin suopeasti kuin omatuntonne sallii -- ja nyt vielä kerran hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Waverley; kiitos hyvyydestänne! Riisukaa levättinne niin pian kuin sopii! Teitä olen yhä muisteleva mitä kiitollisimmin mielin, ja pahin arvosteluni teistä on: _Que diable allait-il faire dans cette galère_?"

Niin he erosivat. Eversti Talbot nousi laivaan, ja Waverley palasi Edinburgiin.

XLII.

Sotaretki.