Part 15

"Tavallisessa tapauksessa sen uskoisin, sillä ne ovat yhtä typeriä saivarteluja sommittelultaan kuin häijynilkisiä sisällöltään. Mutta kaiketi hän on niiden periaatteita arvossa pitänyt -- muutoinko tuon ikäinen nuori mies raahaisi mokomaa moskaa mukanansa? Saapuu sitte tieto kapinoitsijain lähenemisestä; hetipä lähtee hän liikkeelle jonkinlaisessa valepuvussa, kieltäytyen nimeään ilmaisemasta. Jos tuo hassahtanut intoilija puhui totta, niin oli hänellä seuralaisenaan kovin epäiltävä henkilö ja ratsunsakin oli Glennaquoichin. Taskussaan on hänellä hallitusta herjaavia kirjeitä omaisiltaan, ja ylistysruno eräästä Woganista, joka luopui parlamentin palveluksesta ja yhtyi ylämaan kapinallisiin englantilaisen ratsuväkijoukon johtajana, Stuart-suvun puolesta taistellakseen. Ja lopuksi", jatkoi majuri, kiihtyen omassa todistelussaan, "mistä löytyykään tämä ritari Woganin toinen painos? No, parhaassa matkan touhussa, käydäkseen suunnitelmiansa toteuttamaan, ja ampumassa ensimäistä kuninkaan alamaista, joka rohkenee panna kysymykseen hänen aikeensa."

Mr. Morton viisaasti pidättyi vastatodistelusta, jott'ei virkamies vain yhä itsepintaisemmin piintyisi mielipiteeseensä, ja kysyi ainoastaan, mitä hän nyt aikoi tehdä vangille.

"Vaikea sanoa, nykyoloissa", virkkoi majuri Merville.

"Ettekö voisi pidättää häntä täällä omassa asunnossanne, turvassa vaaroilta, kunnes myrsky on tauonnut? Onhan hän hieno, sävyisä nuori mies."

"Eipä teidän eikä minunkaan asuntomme pysy pitkiä aikoja syrjässä vaarojen tieltä, ystävä, jos olisikin laillista pidättää hänet täällä", vastasi majuri. "Vast'ikään kuulin, että ylipäällikkö, joka tunkeusi ylämaahan etsimään käsille ja hajottamaan kapinoitsijat, ei olekaan suostunut taistelemaan Corryerrickin luona, vaan on kaikkien hallituksen käytettävänä olevien voimien kanssa marssinut pohjoiseen, Invernessiin, John-o'-Groat's Houseen [Britannian pohjoisin kärki] tahi hornan kitaan, kukapa sen tietääkään, jättäen ylämaalaisille tien alamaahan avoimeksi ja suojelemattomaksi."

"Jumalan tähden!" huudahti pappi, "onko mies pelkuri, kavaltaja tahi epatto?"

"Ei luullakseni mitään noista kolmesta", selitti Helville. "Sir John on tavallisen miehuullinen soturi; hän on kelpo mies kylläkin, tekee mitä käsketään ja tajuaa mitä hänelle sanotaan, vaan on tärkeissä oloissa itsenäisesti toimimaan yhtä sopiva kuin minä, pastori, paukuttamaan teidän saarnastuolistanne."

Tämä tärkeä uutinen luonnollisesti käänsi keskustelun joksikin aikaa pois Waverleystä; lopuksi palattiin kuitenkin niihinkin puheisiin.

"Täytynee antaa nuori mies huoliteltavaksi jollekin niistä aseellisista vapaaehtois-osastoista, joita äskettäin lähetettiin rauhattomien alueiden säikyttelijöiksi", arveli majuri Melville. "Ne on nyt kutsuttu palaamaan Stirlingiin, ja muuan pikku joukko heitä käy tästä kautta huomenna tahi ylihuomenna, johtajana eräs länsirannikkolainen -- nimi pyörii kieleni kärjellä. Olettehan tekin hänet nähnyt -- sanoitte häntä Cromwellin aikakauden sotilaspyhimyksen ilmeiseksi perikuvaksi."

"Ahaa! Gilfillan, kameroniaanien lahkoa", vastasi mr. Morton. "Toivonpa vain, että nuori herrasmies pysyy turvassa. Mielten kiihkossa ja yleisessä hälyssä tällaisena melskeisenä aikana tapahtuu useasti uskomattomia tekoja, ja pelkäänpä Gilfillanin kuuluvan lahkoon, joka on kärsinyt vainoa, pääsemättä armahdusta oppimaan."

"Hän saa toimekseen vain viedä mr. Waverleyn Stirlingin linnaan. Annan ankarat määräykset hänen kohtelustaan. En millään kurin saa keksityksi parempaa keinoa, hänet suojaan saattaakseni, ja tuskinpa neuvonette minua ottamaan vastuulleni hänen vapauttamistansakaan."

"Mutta ettehän pane vastaan, jos haluaisin huomenna puhutella häntä kahden kesken?"

"Enpä suinkaan; uskollisuutenne ja vakavaluontoisuutenne ovat minulle täytenä vakuutena. Mutta missä mielessä tätä pyydätte?"

"Vain koettaakseni", lausui mr. Morton, "eikö häntä saisi kertomaan sellaisia seikkoja, jotka jälkeenpäin voisivat olla hyödyksi hänelle itselleen, lieventämässä, vaikkakaan eivät kaikesta syystä puhdistamassa."

Ystävykset erosivat ja läksivät levolle, kumpikin kovin huolissaan isänmaan kohtalosta.

XXII.

Asiat oikenevat hiukan.

Aamulla Waverley heräsi tuskaisista unista ja virkistämättömistä uinahduksista täydelleen tajuamaan asemansa kamaluuden, osaamatta päätellä mihin kaikkeen se vielä olikaan johtava. Saatettaisiinhan häneen nähden oikopäätä menetellä sotalain mukaan, joka keskellä kansalaissotaa ei varmaankaan ollut tarkka uhriensa valinnassa tahi todistusten harkinnassa. Eikä tuntunut paljoa mukavammalta joutua skotlantilaisen oikeusistuimenkaan eteen, missä tiesi asetusten ja tapojen olevan monin kohdin erilaisia kuin Englannissa, ja missä -- kuten häntä oli aivan väärin opetettu uskomaan -- yksilön vapautta ja oikeuksia varjeltiin vähemmän huolellisesti. Hän kävi katkeraksi hallitusta, nykyisen pulansa ja vaaransa alkuaihetta vastaan, ja kirosi jo sydämessään tunnollisuuttaan, joka oli saanut hänet kieltäytymään Mac-Ivorin aseveikoksi yhtymästä.

"Miks'en minä", virkahti hän itsekseen, "muiden maineikkaiden miesten tapaan empimättä toivottanut tervetulleeksi sen vanhojen kuningasten jälkeläistä ja suoraan polveutunutta valtaistuimen perillistä? Olihan minullakin tilaisuus

"aukaista jylhä silmä kapinan, toivottaa tervetulleeks' usko uusi, syöksähtää Charles-prinssin jalkoihin!

"Kaikki mitä Waverley-suvusta tiedetään suurta ja arvokasta, se on perustunut Stuarteja kohtaan osotettuun järkähtämättömään uskollisuuteen. Siitä tulkinnasta, jolla tuo skotlantilainen virkamies käsitti setäni ja isäni kirjeet, on aivan ilmeistä, että minun olisi tullut tajuta niiden kannustavan itseäni esi-isäini uraa astumaan; ja päätöskykyni on sotkeutunut ajatusteni hitauden kautta, kun heidän täytyi koettaa saada sanottavansa hiukan salavihkaa lausutuksi. Jos olisin kunniaani häväistäessä antautunut ensimäisen oikeutetun suuttumuksen varaan, niin olisinpa nyt peräti toisenlaisessa asemassa -- vapaana ja aseissa, isäini tapaan taistelemassa lemmen, uskollisuuden ja maineen edestä. Ja nyt olen tässä, napattuna ja loukussa, epäluuloisen, jyrkän ja kovasydämisen miehen käsissä, kenties joutumassa vankityrmän yksinäisyyteen tahi julkisen mestauksen häpeään. Oi Fergus, oikea oli ennustuksesi, ja näin nopeasti, perin nopeasti on se toteen käynyt!"

Edwardin hautoessa näitä synkeitä mietteitä ja hyvin luonnollisesti moittiessa hallitusta siitä, minkä oli aiheuttanut sattuma tahi osaksi ainakin oma ajattelematon käytöksensä, käytti mr. Morton majuri Melvillen lupaa ja saapui hänen luokseen aikaiselle aamuvierailulle.

Waverleyn ensi aikomuksena oli vihjata toivovansa saada olla rauhassa, mutta sen mielijohteen hän hillitsi huomatessaan tulijan samaksi hyväntahtoiseksi ja kunnianarvoisaksi pappismieheksi, joka oli hänet pelastanut kyläläisten väkivallalta.

"Luulenpa, sir", lausui kovaonninen nuori mies, "että muissa olosuhteissa ilmaisisin teille niin syvää kiitollisuutta kuin henkeni pelastaminen ansaitsee. Mutta nykyään on mieleni sellaisessa sekasorrossa ja odottelee kärsimysteni kehitystä niin kiihkeästi, että voin tuskin kiittää välityksestänne."

Mr. Morton vastasi, ett'ei suinkaan ollut saapunut hänen suosiollista mielipidettään vaatimaan, vaan ainoastaan aprikoimaan keinoja millä saisi sen todella ansaituksi. "Hyvällä ystävälläni, majuri Melvillellä", hän jatkoi, "on soturin ja virkamiehen tunteet ja velvollisuudet, jotka eivät ole sitomassa minua; enkä aina voi yhtyä hänen mielipiteisiinsä, joissa kenties on liian vähän otettu lukuun ihmisluonteen vajavuuksia." Hän pysähtyi, ja pitkitti sitten: "En tahdo tunkeutua luottamukseenne, mr. Waverley, yrittääkseni saada tietoja, jotka voisivat olla haitaksi teille tahi muille; mutta tunnustan vakaasti haluavani, että uskoisitte minulle yksityisseikkoja, jotka jollakin tavoin voisivat lopulta osottaa syyttömyytenne. Vakuutan pyhästi, että ne siten tulisivat uskollisen ja parastaan yrittävän välittäjän huostaan."

"Mutta", epäröitsi Waverley, "en käsitä miksi vaivaisin teitä luettelemalla kaikenlaatuisia pikku piirteitä, joita jo olen juurtajaksain pohtinut itsekin, saamatta niistä juuri mitään selitystä minua vastaan tehdyille syytöksille. Tiedänhän kyllä viaton olevani, vaan en tiedä miten voisin toivoa saavani sen muille todistetuksi."

"Juuri siitä syystä rohkenen pyytää luottamustanne", huomautti pappi. "Tunnen tämän maan olot ja henkilöt jokseenkin tarkoin, ja voin tarpeen tullen saada tietoja etäämpääkin hankituksi. Pelkään että asemanne ehkäisee teitä ryhtymästä niihin tiedusteluihin ja petoksen paljasteluihin, joissa minä kernaasti kävisin toimimaan puolestanne; ja jos yritykseni eivät teitä hyödytä, niin eipä voine niistä olla vahinkoakaan."

Tovin tuumittuaan päätti Waverley, ett'ei mr. Mortoniin luottaminen ollut haittaava mr. Bradwardinea eikä Fergus Mac-Ivoria, jotka kumpikin olivat jo julkisesti ryhtyneet aseisiin hallitusta vastaan, ja että se kenties voisi olla hänelle itselleen avuksi, jos uuden ystävänsä vakuutukset olivat yhtä vilpittömiä kuin vakavasti lausuttuja. Sen vuoksi hän kuvasi lyhyeen useimmat tapahtumat, jotka jo edellä on esitetty lukijalle, kuitenkaan mainitsematta Flora Mac-Ivoria ja Rose Bradwardinea edes nimeltäänkään.

Mr. Mortonin huomiota näytti Donald Bean Leanin luona käynti enimmin herättävän. "Olenpa iloissani siitä", hän virkkoi, "ett'ette maininnut tätä seikkaa majurille. Sitä voisivat suuresti väärin tulkita ne, jotka eivät huomaa ottaa lukuun uteliaisuuden voimaa ja romanttisuuden vaikutusta nuoruuden toiminnassa. Tämä Bean Lean on kautta maan kuuluisa jonkinlaisena Robin Hoodin laisena metsäsissinä, ja jutut hänen oveluudestaan ja yritteliäisyydestään ovat yleisiä puhdetarinoita. Hänellä on kieltämättä lahjoja, jollaisia ei noissa piireissä osaisi olettaa; ja kun häntä on kannustamassa kunnianhimo, eikä liiallinen tunnollisuus pyri häiritsemään, niin aikoo hän kaiketi kaikin mahdollisin keinoin kunnostautua näissä onnettomissa melskeissä." Mr. Morton merkitsi sitte huolellisesti muistiin kaikki erityispiirteet Waverleyn vierailusta Donald Beanin luona sekä muista hänen kertomistaan seikoista.

Tämän hyvän miehen, joka näkyi olevan vakuutettu hänen viattomuudestaan, osanotto ja täysi luottamus saivat Edwardin sydämen suopeammaksi, ensin majuri Melvillen kylmäkiskoisuudesta jouduttuaan uskomaan koko maailman liittoutuneen itseään sortamaan. Hän pudisti mr. Mortonia lämpimästi kädestä, vakuuttaen saaneensa suurta huojennusta hänen ystävällisyydestään ja sanoen kuuluvansa sukuun, jolla oli sekä kiitollisuutta että voimaa sen ilmaisemiseen, mikä tahansa olikaan säädetty omaksi kohtalokseen. Hänen kiittelyjensä vakaisuus sai kyyneleet kihoamaan kunnianarvoisan pappismiehen silmiin; nuoren ystävänsä herkät ja vilpittömät tunteet innostivat häntä yhä enemmän siihen työhön, johon oli vapaaehtoisesti tarjoutunut.

Edward nyt kysyi tiesikö mr. Morton minne hänet aiottiin viedä.

"Stirlingin linnaan", vastasi hänen ystävänsä, "ja sikäli olen teidän vuoksenne tyytyväinen, sillä linnan kuvernööri on hyvin säyseä kelpo mies. Mutta oikein varma en ole siitä kohtelusta, mikä matkalla tulee osaksenne; majuri Melville on tahtomattaan pakotettu jättämään vartioimisenne toisen henkilön haltuun."

"Olen siitä iloissani", vastasi Waverley. "Inhoan tuota kovasydämistä, kylmäverisesti punnitsevaa skotlantilaista virkamiestä. Toivoaksemme emme enää koskaan tapaa toisiamme: hänellä ei ollut sääliä viattomuuttani eikä onnettomuuttanikaan kohtaan, ja kivettynyt täsmällisyys, jolla noudatti kaikkia kohteliaisuuden muotoja samalla kun kidutti minua kysymyksillään, epäilyksillään ja johtopäätöksillään, tuntui inkvisitsioonin piinapenkiltä. Älkää puhdistelko hänen käytöstään, hyvä herra, sillä sitä en voi kärsivällisesti sietää; sanokaa pikemmin, kuka saa vaalittavaksensa niin tärkeän valtiovangin kuin minä olen."

"Muuan Gilfillan, erästä kiihkeän oikeaoppista kameroniaanien lahkoa, joka takavuosina useasti nousi aseisiin esivaltaa vastaan, vaikka heistä nyt monet ovat taas hallituksen puolella. Kernaasti puhuisin hänelle teidän puolestanne, mutta lahkonsa kaikki ennakkoluulot ovat häneen syvältä juurtuneet, joten hän muutenkin tuimaluontoisena miehenä vähät välittäisi erastianilaisen papin -- kuten hän minua kohteliaasti nimittäisi -- muistutteluista. Ja nyt jääkää hyvästi, nuori ystäväni; en tällä kertaa väsytä majurin suopeutta, voidakseni hänen luvallaan vielä käydä luonanne myöhemmällä."

Puoleltapäivin palasi mr. Morton, tuoden majuri Melvilleltä kutsun saapua hänen luokseen päivälliselle, välittämättä siitä ikävästä jutusta, joka pidätteli häntä Cairnvreckanissa ja josta hän ilmotti sydämensä pohjasta toivovansa mr. Waverleyn täydellisesti vapautuvan. Asia oli sellainen, että mr. Mortonin suotuisa selonteko ja vakuutus olivat horjuttaneet vanhan soturin mielipiteitä Edwardin luulluista kapinapuuhista rykmentissä; eikä tällaisena yleisenä rauhattomuuden aikana taasen pelkkä tyytymättömyyden tahi kapinoitsijain puolelle taipuvaisuuden epäilys ollut miehelle häpeäksi, vaikkakin aiheutti rikosasian. Sitäpaitsi oli joku luotettava henkilö ilmottanut majurille (tosin väärin, kuten jälkeenpäin osottautui) että edellisen illan ikävät viestit olivat tuulesta temmattuja. Tämän toisinnon mukaan olivat ylämaalaiset vetäytyneet takaisin alamaan rajalta, ajaakseen armeijaa takaa sen marssiessa Invernessiin päin. Majuri ei kyllä voinut saada tätä tietoa selitetyksi ylämaalaisarmeijan johtajien tunnetun kyvykkäisyyden ja uljuuden kannalta, mutta tuo käänne oli nykyhetkellä muille mieluisin. Hän muisti saman politiikan pidätelleen heitä pohjoisessa v. 1715, ja odotti nyt samanlaista loppua kapinalle kuin silloinkin kävi.

Moinen sanoma sai hänet niin hyvälle päälle, että auliisti suostui mr. Mortonin esitykseen, osottamaan hiukan vieraanvaraisuutta onnetonta vierastaan kohtaan, vieläpä omasta puolestaan lisäsi toivovansa koko jutun pikku _escapadeksi_, minkä lyhyt vapausrangaistus tyyten korvaisi. Ystävällisen välittäjän oli vain hiukan vaikea suostutella nuorta ystäväänsä vastaanottamaan kutsun. Hän ei uskaltanut puhua varsinaisesta vaikuttimestaan, jona oli hyvänsävyinen halu saada majuri Melville antamaan Waverleyn asiasta suotuisan selonteon kuvernööri Blakeneylle. Sankarimme toisinaan ilmautuvasta tulisuudesta hän päätteli tähän seikkaan kajoomisen varmasti tekevän tyhjäksi aikeensa. Sen vuoksi hän esitti, että tämä kutsu osotti majurin epäilevän niitä syytöskohtia, jotka eivät sopineet Waverleyn käytökseen soturina ja kunniallisena miehenä, ja että hänen kohteliaan tarjouksensa hylkäämisestä voitaisiin päätellä hänen muka tunteneen sen ansaitsemattomaksi. Sanalla sanoen, hän sai Edwardin siihen käsitykseen, että miehekkäintä ja soveliainta oli majuriin nähden asettua kohteliaalle kannalle, ja niin Waverley lopultakin päätti jättäytyä uuden ystävänsä opasteltavaksi, niin vastenmieliseltä kuin ensimältä tuntuikin jälleen kohdata virkamiehen nuivaa, järkähtämätöntä auliutta.

Kohtaus kävikin alussaan kankeasti ja muodollisesti. Mutta Mortonin ystävällisyys oli todella huojentanut ja tyynnyttänyt Edwardin mieltä, joten hän kutsumuksen kerran vastaanotettuaan tunsi olevansa velvollinen käyttäytymään huolettomasti, vaikk'ei voinutkaan mitään sydämellisyyttä teeskennellä. Majuri oli tavallaan _bon vivant_, ja hänen viininsä maistui mainiolta. Hän kertoili vanhoja sotajutelmiaan ja osotti suuressa määrin tuntevansa maailmaa ja ihmisiä. Mr. Mortonin tyyni leppoisuus aina vilkastutti pikku seurueita, joissa hän saattoi tuntea viihtyvänsä. Waverley, jonka elämä oli unelmaa, taipui nopeasti uuteen ajatussuuntaansa ja oli vilkkain joukosta. Hänellä oli kaikkina aikoina merkillisen luontevat keskustelulahjat, milloin ei mikään painostanut herkkää mieltään. Nyt halusi hän noille kahdelle esiintyä suotuisassa valossa, miehenä, joka kovankin onnen kohdatessa kesti vastuksensa keveästi ja reippaasti. Kolmikko oli päässyt varsin rattoisaan puheen alkuun ja suopea isäntä käski jo kolmannen pullon burgundia pöytään, kun äkkiä kuului rummun pärrytystä ulkoa. Majuri oli vanhan soturin innossa unhottanut virkavelvollisuutensa, ja sadatteli sotilaallisella voimasanalla niitä asianhaaroja, jotka kutsuivat hänet takaisin toimiinsa. Hän astui ikkunan ääreen, ja vieraat noudattivat esimerkkiä.

Rummutus läheni, ei säntillisenä sotilaallisena marssina, vaan jonkinlaisena umpimähkäisenä hälynä, jollaisella tulipalorumpu säikyttää skotlantilaisen kauppalan uinuvat asujamet jalkeille. Tämän historian tarkotuksena on tehdä oikeutta kaikille ihmisille; minun täytyy senvuoksi rumpalin kunnian tähden mainita, että hän väitti osaavansa kaikki brittiläisen armeijan tunnetut marssisäveleet ja oli alottanut "Dumbartonin rummuilla." Mutta hänet vaiensi Gilfillan, joukon päällikkö, kun ei voinut sallia seuralaistensa marssivan tuon synnillisen sävellyksen mukaan, ja käski rumpalin pärryttää 119:ttä psalmia. Tämä taasen kävi yli voimien lampaannahkan nokkelalle muokkaajalle, joten hänen ei muu auttanut kuin turvautua aivan sisällöttömään taiteeseen.

Rummun räikeän melun kuullessaan avasi majuri Melville joutuisasti lasioven ja astahti eräänlaiselle pengermälle, joka erotti hänen talonsa maantiestä. Hänen kintereillään tulivat Waverley ja pappi, vaikka majuri varmaankin olisi tässä mieluummin ollut heidän seuraansa vailla. Juhlallisesta kulkueesta nähtiin nyt ensinnäkin rumpali ja heti hänen takanaan suuri neliosainen lippu, jossa loistivat sanat: Uskonliitto, Kirkko, Kuningas, Kuningaskunnat. Lipunkantajaa seurasi päällikkö, noin kuudenkymmenen vanha laihanläntä, tummapintainen, jämeän näköinen mies. Kultahaarukan arvoisassa isännässä pintapuoliseksi ulkokultaisuudeksi verhoutunutta henkistä ylvästelyä lisäsi ja vielä synkensi tämän miehen kasvoissa silmittömän uskonkiihkoilijan sävy. Oli mahdoton katsella miestä joutumatta mielikuvituksessaan asettamaan häntä johonkin omituiseen merkkikohtaan, missä uskonnollinen into oli vallitsevana periaatteena. Marttyyri polttoroviolla, soturi taistelun tuoksinassa, yksinäinen maanpakolainen, jota kaikissa maallisissa kärsimyksissä lohdutti uskonsa lujuus ja luuloteltu puhtaus; kenties uskonvainoja johtava inkvisiittori, yhtä kamalan jäntevä kuin vastuksissa häilymätön -- tuollaisia luonteita muistutti tämä henkilö elävästi. Näiden harvinaisen tarmon piirteiden ohella oli hänen ryhtinsä ja haastelunsa väkinäisessä täsmällisyydessä ja juhlallisuudessa jotakin naurettavaltakin tuntuvaa, niin että katsoja mielentilansa ja olosuhteiden mukaan saattoi häntä pelätä, ihailla tahi nauraa. Puku oli mr. Gilfillanilla länsirannikkolaisen talonpojan, tosin paremmista aineksista kuin alemman kansan, vaan ei missään suhteessa ajan kuosia eikä skotlantilaisen vallassäädyn vaatetusta miltään aikakaudelta jäljittelevä. Aseina olivat lyömämiekka ja pistoolit, jotka kuluneesta näöstään päättäen olisivat voineet olla mukana jo Pentlandin tahi Bothwell Briggin otteluissa.

Hän nousi muutaman askeleen majuri Melvilleä kohtaamaan ja kosketti juhlallisesti, vaikka lievästi, sinisen hattunsa suhdattoman leveää röydästä, vastaukseksi majurille, joka kohteliaasti nosti pientä kolmikolkkaista kultanauha-hattuaan. Tuota asentoa katsellessaan ei Waverley voinut olla kuvittelematta näkevänsä entis-ajan Keropäiden päällikön neuvottelemassa jonkin Marlboroughin kapteenin kanssa.

Kirjava oli se kolmisenkymmenen aseellisen miehen joukkue, joka seurasi Gilfillanin komennuskuntana. Heillä oli tavalliset alamaalaispukineet yllään, nekin eri värisiä, joten aseisiinsa katsoen näyttivät säännöttömältä roskaväkiparvelta -- niin suuresti on silmä tottunut olettamaan yhtäläiset puvut sotilailla. Eturintamassa oli joitakuita näköjään johtajansa innon saaneita, ilmeisesti miehiä, jotka uskonnollisen kiivauden ylentämä luontainen urhoollisuutensa saattoi pelottaviksi vastustajiksi taistelussa. Toiset teiskaroitsivat niska kenossa, korskeina siitä että saivat aseita kantaa, ja asemansa uutuuden viehättäminä; muita oli marssiminen nähtävästi uuvuttanut, ja he laahustivat haluttomana takajoukkona tahi poikkeilivat sivuun hankkimaan sellaisia virkistyksiä kuin tienvierusmökeistä ja oluttuvista oli saatavissa. -- Kuusi Ligonierin rakuunaa -- ajatteli majuri itsekseen, omaan sotilaskokemukseensa johtuen -- olisi ajanut koko lauman käpälämäkeen.

Tervehtien Gilfillania kuitenkin kunnioittavasti, kysyi hän oliko tämä matkallaan saanut hänen lähettämänsä kirjeen ja saattoiko hän ottaa huostaansa siinä mainitsemansa valtiovangin Stirlingin linnaan asti. "Kyllä", vastasi kameroonipäällikkö lyhyeen, äänellä, joka tuntui kaikuvan maan alta.

"Mutta saattueenne ei ole niin vankka kuin odotin", huomautti majuri Melville.

"Muutamat väestäni", vastasi Gilfillan, "isosivat ja janosivat matkalla, ja viipyivät kunnes sielu parkansa tulivat sanasta ravituiksi."

"Olen pahoillani siitä", selitti majuri, "ett'ette jättänyt miestenne virkistämistä Cairnvreckanissa tapahtuvaksi; mitä talossani löytyy, se on palveluksessa olevien henkilöiden vapaasti käytettävänä."

"En puhunut lihallisista mukavuuksista", vastasi presbyteeriläinen, hiukan halveksivasti hymähtäen; "kiitos tarjouksestanne sentään. Mutta miehet jäivät odottamaan arvoisaa mr. Jabesh Rentowelia, joka taritsee heille ehtoopäiväselityksen."

"Ja oletteko te, sir, kapinallisten parhaillaan samoillessa tähän maahan todella jättäneet suuren osan komennuskuntaanne kuulemaan saarnaa ulkosalla?"

Gilfillan taaskin ynnähti alentuvasti, vastatessaan epäsuorasti: "Niin ovat tämän maailman lapset hengen kirkastamia viisaammat!"

"Olkoonpa miten tahansa", jatkoi majuri, "kun kerran saatte viedäksenne tämän herrasmiehen ja nämä paperit Stirlingiin kuvernööri Blakeneyn omiin käsiin, niin pyydän teitä marssissanne noudattamaan muutamia sotakurin sääntöjä. Niinpä neuvoisin teitä pitämään miehenne tiheämmässä; ja jokaisen olisi seurattava etumaisensa kohdalla, jott'eivät hanhien tapaan haihattelisi pitkin tietä. Yllätyksen varalta ehdottaisin, että muodostaisitte parhaista miehistänne pikku etujoukon, jotta kylää tahi metsää lähetessänne" -- (tässä majuri keskeytti selittelynsä). "Mutta kun en huomaa teidän kuuntelevan minua, mr. Gilfillan, niin lienee turhaa tuhlata sanoja siihen asiaan. Kieltämättä olette minua parempi arvostelemaan toimenpiteitä, joihin on ryhtyminen; mutta yksi asia on teidän tarkoin käsitettävä, nimittäin että te ette saa kohdella tätä vankianne ankarasti ettekä epäkohteliaasti, eikä hänelle sovi määrätä enempää pidättelyä kuin aivan välttämätöntä on."

"Olen silmännyt valtakirjaani", vastasi mr. Gilfillan, "jonka on allekirjottanut kunnianarvoisa ja uskovainen ylimys, William, Glencairnin earli; enkä näe siihen merkittynä, että olen saapa mitään toimia tahi käskyjä tehtävistäni Cairnvreckanin majurilta William Melvilleltä."

Majuri Melville punehtui hyvin puuteroittuja korviaan myöten, jotka pistivät esiin ohauksien sirojen sotilaallisten suortuvain alta -- sitäkin enemmän, kun huomasi mr. Mortonin hymyilevän. "Mr. Gilfillan", selitti hän jokseenkin jäykästi, "pyydän tuhannesti anteeksi siitä että sekauduin noin mahtavan miehen toimiin. Ajattelin kumminkin, että kun muistaakseni olette varsinaisesti karjankasvattaja, niin voisi olla aihetta muistuttaa teille mitä eroa on ylämaalaisten ja ylämaalaisnautojen välillä; ja jos sattuisitte tapaamaan kenen tahansa herrasmiehen, joka on ollut sotapalveluksessa ja käy puhumaan siitä asiasta, niin uskoisin vieläkin, ett'ei teitä vähääkään vahingoittaisi kuunnella häntä. Mutta minulla ei ole enää mitään sanottavaa, ja suositan vain vielä kerran tätä herrasmiestä hyvään huolenpitoonne. -- Mr. Waverley, minua todella surettaa, että eroamme tällä tavoin; mutta luotan siihen, että jälleen saapuessanne näille maille olen tilaisuudessa saattamaan Cairnvreckanin teille mieluisammaksi kuin asianhaarat ovat tällä kertaa suoneet tapahtua."