Part 14
"Nuori mies, minua suuresti surettaa, että tämä tukala velvollisuus on joutunut osalleni."
"Velvollisuus tekee puolustukset tarpeettomiksi, majuri Melville."
"Totta kyllä; kysynpä teiltä siis, millä tavoin olette viettänyt aikanne siitä asti kuin saitte lomaa rykmentistänne?"
"Niin ylimalkaiseen kysymykseen tulisi minun sommitella vastaukseni sen syytöksen laadun mukaan, joka tiedustuksen aiheuttaa. Vaadin kanteen ilmotettavaksi sekä tiedon siitä millä oikeudella minut väkisin pidätetään siihen vastaamaan."
"Mielipahalla on minun sanominen, että syytös on varsin vakavalaatuinen, mr. Waverley, halventaen kunniaanne sekä soturina että alamaisena. Soturina syytetään teidän levittäneen salavehkeitä ja kapinajuonia komentamienne miesten keskuudessa, ja olleen heille esimerkkinä karkaamisessa, pitentämällä omaa poissaoloanne vastoin päällikkönne nimenomaista käskyä. Siviilirikos, josta teitä epäillään, on valtionkavallus ja kapinan yllytys kuningasta vastaan -- suurin rikos mihin alamainen voi joutua syypääksi."
"Ja millä valtuudella pidätetään minut puolustautumaan mokomilta katalilta herjauksilta?"
"Sellaisella, jota on meidän molempien toteltava."
Hän ojensi Waverleylle Skotlannin ylioikeuden vangitsemiskäskyn Edward Waverleytä vastaan, jota epäiltiin salaliittolaisuudesta ja muista raskaista rikoksista.
Waverleyn ilmaisemaa hämmästystä piti majuri Melville luonnollisena syyllisyyden tuntona, vaan mr. Morton oli taipuisa tulkitsemaan sen kohtuuttomasti epäillyn viattomuuden aiheuttamaksi. Totta oli kumpaisessakin oletuksessa; sillä vaikka Edward tiesi olevansa vapaa rikoksista, joista häntä syytettiin, niin johti nopea katsaus omaan käytökseensä hänet kuitenkin siihen vakaumukseen, että hänen saattoi olla hyvin työläs tyydyttävästi todistaa muille viattomuutensa.
"Tässä tukalassa asiassa on peräti kiusallista se", virkkoi majuri Melville, oltuaan hetken vaiti, "että syytöksen ollessa näin painavaa laatua minun täytyy ehdottomasti vaatia nähdäkseni sellaiset paperit, mitä teillä on mukananne."
"Ne annan empimättä", vastasi Edward, heittäen pöydälle lompakkonsa ja muistikirjansa; "joukossa on vain yksi, jonka soisin saavani pitää."
"Enpä luullakseni voi suostua mihinkään ehtoihin, mr. Waverley."
"No, saatte siis lukea sen, sir, ja kun sillä ei voi olla mitään merkitystä, niin pyydän sitä takaisin."
Hän otti povestaan erään runon, jonka Flora Mac-Ivor oli sepittänyt uljaasta kapinasankarista Woganista ja lahjottanut muistoksi hänelle. Majuri luki sen äänetönnä, kirjotutti kirjurillaan siitä jäljennöksen ja antoi surumielisen vakavana Edwardille takaisin paperilapun.
Suotuaan vangille -- jollaisena sankariamme nyt oli pidettävä -- kohtuullisen harkinta-ajan, ryhtyi majuri Melville jälleen kuulusteluunsa, ja kun mr. Waverley näkyi olevan vastahakoinen ylimalkaisille kysymyksille, niin hän päätti mennä niin yksityiskohtaisiin seikkoihin kuin ohjeensa sallivat. Apulaiselleen hän saneli kysymysten ja vastausten sisällön, pöytäkirjaan merkittäväksi.
"Tunsiko mr. Waverley erään Humphry Houghtonin, aliupseerin Gardinerin rakuunarykmentissä?"
"Kyllä; hän oli kersanttina joukossani, ja setäni alustalaisen poika."
"Aivan oikein -- ja oli melkoisessa määrässä saavuttanut luottamuksenne, sekä vaikutti paljon tovereihinsa?"
"En ole milloinkaan tullut tilaisuuteen osottamaan luottamustani hänen arvoiselleen henkilölle", vastasi Waverley. "Pidin kersantti Houghtonista kuten älykkäästä, toimekkaasta nuoresta miehestä ainakin, ja luullakseni oli hän samasta syystä toveriensa suosiossa."
"Mutta teillä oli tapana", intti majuri Melville, "käyttää tätä miestä välittäjänä sellaisten kanssa, jotka olivat tarjokkaina saapuneet osastoonne Waverley-Honourin alueelta?"
"Niinpä kyllä; kun rykmenttiin kuului parhaastapäästä skotlantilaisia ja irlantilaisia, niin mies parat aina pikku vastuksissaan odottivat neuvoa minulta ja varsin luonnollisesti käyttivät silloin puhemiehenään maanmiestään, joka oli kersanttina."
"Kersantti Houghtonin vaikutus", pitkitti majuri, "ulottui siis etupäässä niihin sotureihin, jotka seurasivat teitä rykmenttiin setänne tilalta?"
"Tietysti; mutta mitä tekemistä on sillä tässä asiassa?"
"Siihen juuri johdunkin, ja pyydän vilpitöntä vastausta. Oletteko rykmentistä lähdettyänne ollut missään kirjeenvaihdossa, välittömässä tahi välillisessä, tämän kersantti Houghtonin kanssa?"
"Minäkö! -- Olisinko kirjeenvaihdossa hänen asemassaan ja säädyssään olevan miehen kanssa! Miten, ja missä tarkotuksessa?"
"Se on teidän selitettävä: mutta ettekö esimerkiksi kirjottaneet häntä lähettämään teille kirjoja?"
"Muistutatte minulle vähäpätöistä tointa, jonka annoin kersantti Houghtonille, kun palvelijani ei ollut lukutaitoinen. Muistan nyt kirjeellisesti pyytäneeni häntä valitsemaan muutamia teoksia, joista liitin luettelon, ja lähettämään ne minulle Tully-Veolaniin."
"Ja minkä laatuisia olivat kirjat?"
"Milt'ei yksinomaan kaunokirjallisuutta; ne olivat aiotut naisen luettaviksi."
"Eikö niiden joukossa ollut kapinallisia lentokirjasia, mr. Waverley?"
"Oli joitakin valtiollisia kyhäelmiä, joihin tuskin vilkaisinkaan. Ne oli minulle lähettänyt muuan touhuava ystävä, jolla on sydän paikallaan, vaikk'ei hän ole varovainen eikä valtiollisissa asioissa oikein arvostelukykyinen: mutta ne näyttivät perin ikävystyttäviltä sepitelmiltä."
"Se ystävä", jatkoi itsepintainen tiedustelija, "oli muuan mr. Pembroke, uskollisuudenvalasta kieltäytynyt pappismies, kahden kapinallisen teoksen kirjottaja, joiden käsikirjotukset löytyivät matkatavarainne joukosta?"
"Mutta joista en konsanaan ole kuutta sivua lukenut, sen vakuutan kunniasanallani."
"En ole teidän tuomarinne, mr. Waverley; tutkintonne joutuu jatkumaan muualla. Ja nyt jatkaaksemme -- tunnetteko henkilön, jolla on nimenään Viekas Will eli Will Ruthven?"
"En ole kuullutkaan sellaista nimeä."
"Ettekö milloinkaan sellaisen henkilön tahi kenenkään muunkaan välityksellä ollut tekemisissä kersantti Humphry Houghtonin kanssa, yllytellen häntä karkaamaan rykmentistä niin monen toverinsa kanssa kuin saisi viekotelluksi puolelleen, ja liittymään ylämaalaisiin ja muihin kapinoitsijoihin, jotka nyt ovat nuoren kruununpyytäjän johtamina nousseet aseisiin?"
"Vakuutan teille ett'en ainoastaan ole viaton syykseni ajamaanne salaliittoon, vaan että inhoankin sitä kaikesta sielustani enkä mokomaan valtionkavallukseen yhtyisi vaikkapa minulle itselleni valtaistuin luvattaisiin."
"Mutta jos minulle on totta kerrottu, niin vietitte rykmentistä poistuttuanne koko aikanne ylämaalaisjohtaja Glennaquoichin ja Bradwardinen paroonin luona, jotka molemmat ovat käyneet tähän onnettomaan taisteluun omaa isänmaatansa vastaan?"
"En sitä tahdo salata; mutta jyrkästi kiellän olleeni osallinen heidän valtiollisiin puuhiinsa."
"Ettehän arvatakseni kuitenkaan yritä kieltää seuranneenne isäntäänne Glennaquoichia kohtaukseen, joka kävi suuresta metsästysretkestä, vaan oli salaliittolaisten enemmistön kokous, missä kapinan nostamisesta päätettiin?"
"Myönnän olleeni sellaisella retkellä", vastasi Waverley, "vaan en kuullut enkä nähnyt mitään teidän mainitsemiinne hankkeisiin viittaavaa."
"Sieltä jatkoitte matkaanne Glennaquoichin ja hänen klan'insa osan kanssa yhtyäksenne kruununpyytäjän armeijaan, ja palasitte hänelle valan tehtyänne asestamaan ja harjaannuttamaan loppu-osankin, liittääksenne sen hänen joukkoihinsa, niiden tunkeutuessa etelään?"
"En ole milloinkaan ollut Glennaquoichin kanssa sellaisella asialla; enpä edes ole tätä ennen kuullut että mainitsemanne henkilö on saapunut maahan."
Hän kuvaili sitte metsästysretkellä saamansa vamman aiheuttamaa viivytystä, ja lisäsi palattuaan huomanneensa, että hänet oli yht'äkkiä erotettu sotapalveluksesta; eikä kieltänyt silloin ensi kertaa havainneensa ylämaalaisissa kapinallisia oireita. Mutta kun hänellä ei ollut halua yhtyä heidän puuhiinsa eikä enää syytä viipyä Skotlannissa, niin oli hän nyt matkaamassa takaisin synnyinmaahansa. Sinne olivat häntä kutsuneet ne, joilla oli oikeus johtaa hänen toimiaan, kuten majuri Melville saattoi nähdä pöydällä olevista kirjeistä.
Tämän johdosta silmäili majuri Melville Richard Waverleyn, Sir Everardin ja täti Rachelin kirjeet, mutta joutui niistä aivan toisiin johtopäätöksiin kuin Waverley odotti. Niiden sävy oli tyytymätön hallitusta vastaan, olipa niissä hämäriä kostonkin viittailuja, ja täti Rachel paran kirje, jossa ilmeisesti selitettiin Stuartien vallanvaatimus oikeaksi, tulkittiin sisältävän avoimen tunnustuksen siitä mitä toiset rohkenivat ainoastaan vihjailla.
"Vielä kysymys, mr. Waverley", virkkoi majuri. "Ettekö moneen kertaan saanut kirjeitä päälliköltänne, joissa teitä varotettiin kavahtamaan vaaroja ja käskettiin palaamaan rykmenttiinne, koska nimellänne yllytettiin sotamiehiänne tyytymättömyyteen?"
"En koskaan, majuri Melville. Sainpa häneltä kyllä yhden kirjeen, jossa hän kohteliaasti vihjasi haluavansa minun käyttävän lomaani muulla tavoin kuin yhtämittaiseen Bradwardinen luona asumiseen, ja myönnän ett'en pitänyt hänen sekautumistaan siinä asiassa oikeutettuna. Lopuksi sain, samana päivänä kuin sanomalehdestä luin erottamiseni, eversti Gardinerilta toisenkin kirjeen, jossa minut käskettiin saapumaan takaisin. Jo mainitsemani ja selittämäni poissaolon vuoksi sain tämän määräyksen liian myöhään, voidakseni sitä noudattaa. Jos oli toisia kirjeitä välillä -- ja everstin vakuutuksen johdosta täytyy se uskoa -- niin eivät ne ole tulleet perille."
"Olen vielä unohtanut kuulustaa erästä vähäpätöisempää asiaa, josta sentään siitäkin on julkisesti puhuttu vahingoksenne. Sanotaan, että teidän kuullen esitettiin kapinallinen malja, ja että te, hänen majesteettinsa upseeri, jätitte eräälle toiselle seurueessa olevalle herrasmiehelle hyvityksen vaatimisen tästä loukkauksesta. Tästä, sir, ei tietysti voi oikeudessa nostaa kannetta teitä vastaan; mutta jos, kuten olen kuullut, rykmenttinne upseerit pyysivät selitystä tälle huhulle, niin en voi olla kummastelematta, kuinka te soturina ja aatelismiehenä ette sitä heille antanut."
Tämä oli liikaa. Joka puolelta ahdistivat häntä syytökset, joissa törkeät valheet olivat saaneet sen verran todellisuuden verhoa että väkisinkin tuntuivat uskottavilta -- hänen ollessaan yksinään, ystävittä ja vieraassa maassa. Waverley piti jo henkeänsä ja kunniaansa melkein menetettynä, ja päätään kätensä varassa pidellen jyrkästi kieltäysi enää vastaamasta kyselyihin, koska suora ja vilpitön kertomuksensa oli vain suonut lisää aseita syyttäjänsä käsiin.
Waverleyn käytöksen muuttumisesta ihmettelyä tahi mielipahaa ilmaisematta pitkitti majuri Melville yhä vain levollisesti tiedustelujansa. "Mitä hyödyttää minun vastata teille?" sanoi Waverley ynseästi. "Näytte olevan vakuutettu syyllisyydestäni ja väännätte jokaisen vastaukseni tukemaan ennakolta muodostamaanne mielipidettä. Iloitkaa siis näennäisestä voitostanne älkääkä minua enää kiusatko. Jos olen kyennyt moiseen raukkamaisuuteen ja petturuuteen kuin syytöksenne väittävät, niin ei ainoakaan vastaukseni ole uskomisen arvoinen. Ja jos _en_ ansaitse epäluuloanne -- ja Jumala sekä omatunto ovat minulle todistajina siitä, että niin on asian laita -- niin en käsitä miksi vilpittömyydelläni antaisin ahdistajalleni aseita viattomuuttani vastaan. Ei ole pienintäkään syytä vastata enää sanaakaan, ja tässä päätöksessäni pysyn." Ja hän jäi taas ynseään ja jyrkkään vaitioloonsa.
"Huomautanpa teille muuatta syytä, jonka perusteella voitte huomata vilpittömän ja avoimen tunnustuksen parhaaksi", lausui rauhantuomari. "Mr. Waverley, kokematon nuoruus on alttiina viekkaampien houkutuksille, ja ainakin yksi ystävänne -- tarkotan Glennaquoichin Mac-Ivoria -- on peräti pystyvä mies jälkimäisessä luokassa, kun taasen te nähtävästä suoruudestanne, tottumattomuudestanne ja ijästänne päättäen lienette luettava edelliseen. Näin ollen voidaan tehdä jälleen hyväksi harha-askel sellainen kuin teidän, jota kernaasti pidän harkitsemattomana, ja varsin mieluusti ottaisin ollakseni välittäjänä. Mutta kun epäilemättä tunnette millaisin joukoin kapinalliset ovat tässä maassa nousseet aseisiin, heidän varustelunsa ja hankkeensa, niin täytyy minun odottaa teidän tahtovan osottaa ansaitsemanne välitystäni, peittelemättä ilmaisemalla kaiken mitä olette saanut tietoonne. Siinä tapauksessa luulen uskaltavani luvata, että aivan lyhyt vapauden menetys on oleva ainoana haitallisena tuloksena osuudestanne näissä onnettomissa vehkeissä."
Waverley kuunteli kehotusta loppuun asti hyvin rauhallisena, vaan hypähti sitte jaloilleen, lausuen sellaisella tarmolla, jota ei vielä ollut osottanut: "Majuri Melville -- koska se on nimenne -- olen tähän asti vastannut kysymyksiinne suoraan, tahi jyrkästi kieltäytynyt kajoamasta sellaisiin tiedustuksiin, jotka koskevat yksistään minua. Mutta kun julkeatte olettaa minut niin kehnoksi, että kävisin ilmiantajaksi niitä vastaan, jotka ovat minua kohdelleet vieraanaan ja ystävänään, olkoonpa heidän käytöksensä valtion alamaisina kuinkakin moitittava -- niin selitän teille, että pidän kysymyksiänne monin verroin kurjempana solvauksena itseäni vastaan kuin ilkeät epäluulonne olivatkaan. Ja kun kova kohtaloni ei suo minulle muuta puolustuskeinoa niitä vastaan kuin uhman, niin saatte pikemmin sydämen rinnastani kuin ainoankaan hiiskahduksen asioista, jotka joutuivat huomiooni ainoastaan epäluulottoman vieraanvaraisuuden täydessä luottamuksessa."
Mr. Morton ja majuri katsahtivat toisiinsa, ja edellinen, jota oli koko kuulustelun ajan ilkeä nuha hellittämättä vaivannut, turvausi nyt nuuskarasiaan ja nenäliinaan.
"Mr. Waverley", virkkoi majuri, "nykyinen asemani estää minut sekä loukkaamasta että loukkauksille alttiina olemasta, enkä tahdo pitentää keskustelua, joka lähentelee jompaakumpaa. Pahoilla mielin olen pakotettu kirjotuttamaan käskyn teidän pidättämiseksenne vartioittuna, mutta toistaiseksi pysyy tämä talo vankilananne. Tuskinpa saan teidät pöytätoveriksemme illalliselle? -- (Edward pudisti päätään) -- mutta lähetän joitakin virvokkeita huoneeseenne."
Sankarimme kumarsi ja vetäytyi oikeudenpalvelijain saattamana pieneen, mutta sievään kamariin, missä ruoan ja viinin tarjoomiset eväten viskautui vuoteelle ja vaipui sikeään uneen, nääntynyt kun oli tämän viheliäisen päivän tukalista tapauksista ja henkisestä rasituksesta. Unta ei hän tosin olisi itsekään uskaltanut toivoa, mutta kerrotaanhan Pohjois-Amerikan intiaanien kidutusroviolla pienimmästäkin tuskien keskeytymisestä nukahtavan, kunnes heidät jälleen liekeillä herätetään.
XXI.
Neuvottelu ja mitä siitä lähti.
Majuri Helville oli kahdestakin syystä pidättänyt mr. Mortonia luonaan Waverleytä kuulustellessaan. Hän ensinnäkin arveli voivansa saada tukea pastorin käytännölliseltä älyltä ja vakavalta hallitusmielisyydeltä. Myöskin oli mieluisaa ottaa ehdottomasti taatuksi tietty todistaja oikeudellisille toimenpiteille, joissa oli kysymyksessä kunnia ja henki nuorella englantilaisella ylimyksellä ja suuren sukuomaisuuden perillisellä. Hän tiesi jokaista askeltaan vielä tiukasti tutkittavan, ja tahtoi saada oman käytöksensä oikeutuksen ja rehellisyyden pysytetyksi yläpuolella kaikkia epäilyksiä.
Waverleyn poistuttua Cairnvreckanin loordi ja pastori vaieten istuutuivat illallispöytään. Sen aikaa kuin palvelijat olivat saapuvilla ei kumpainenkaan virkkanut sanaakaan siitä mikä nyt mieliä painoi eikä juuri osannut muutakaan haasteltavaa keksiä. Waverleyn nuoruus ja silminnähtävä avomielisyys olivat outona vastakohtana ympärillään tiheneville epäluulon varjoille, ja hänen käytöksessään ilmeni sellainen empimätön mutkattomuus, mikä tuntui olevan tuiki mahdotonta juonittelijassa ja suuresti vaikutti hänen edukseen.
Kumpikin mietiskeli tutkinnon erityiskohtia ja harkitsi niitä omien tunteittensa pohjalla. Molemmat olivat teräväjärkisiä miehiä ja yhtä pätevät yhdistelemään eri todistelukohtia sekä tekemään niistä välttämättömät johtopäätökset. Mutta tapojen ja kasvatuksen suunnaton erilaisuus useastikin aiheutti päinvastaisia johdelmia yhteisistä esilauseista.
Majuri oli perehtynyt leiri- ja kaupunki-oloihin; ammatti teki hänestä valppaan, kokemus kasvatti varovaisen, ja hän oli tavannut maailmassa paljon pahaa. Sen vuoksi, vaikka itse olikin rehellinen virkamies ja kelpo kansalainen, olivat hänen mielipiteensä aina jyrkät ja toisinaan kohtuuttoman ankarat. Mr. Morton sitä vastoin oli nuoruutensa käyttänyt tieteellisten harrastusten kehittämiseen yliopistossa, missä häntä toverit rakastivat ja opettajat kunnioittivat, ja sieltä siirtynyt nykyisen asemansa lepoon ja yksinkertaisuuteen, harvoin joutuen havaitsemaan pahaa ja siihen viivähtäessään vain kehotellen katumukseen ja parannukseen. Vieläpä pitäjäläiset rakkaudessaan ja kunnioituksessaan palkitsivat hänen hellän huolehtimisensa, jota osotti heidän ajallisesta ja ijankaikkisesta menestyksestään, salailemalla häneltä sellaista, minkä tiesivät sielunpaimenelleen suurinta tuskaa tuottavan, nimittäin omat satunnaiset hairahduksensa velvollisuuden tieltä, jonka julistaminen oli hänen elämäntyönään. Olikin yleisenä sananpartena näistä kahdesta suureen suosioon päässeestä kansalaisesta, että loordi tiesi pitäjäässä pelkästään pahan ja pappi yksinomaan hyvän.
Kirjalliset harrastukset, mikäli niille säästyi aikaa papillisilta opinnoilta ja velvollisuuksilta, pysyivät yhä eleillä Cairnvreckanin pastorissa, ja aikaisempina päivinä olivat ne viehättäneet hänen mielensä pikku romanttisuuteen, jota mitkään myöhemmät todellisen elämän tapaukset eivät olleet tyyten hälventäneet. Hänen aikaisin menetettyään rakastettavan nuoren vaimon, jota ainoa lapsi piankin seurasi haudan poveen, oli luontaisen leppoinen ja mietiskelevä luonne siitäkin vielä monien vuosien kuluttua yhä säveämpi ja pehmeämpi. Niinpä nyt tässäkin tilaisuudessa olivat hänen tunteensa suuresti toisenlaiset kuin ankaraan kuriin tottuneen, vakavan virkamiehen ja epäluuloisen maailmantuntijan.
Palvelijainkin mentyä kesti molempain vaitioloa, kunnes majuri täytti lasinsa, siirsi pullon mr. Mortonin eteen ja alotti:
"Ikävä juttu tämä, mr. Morton. Pelkäänpä tuon pojan pahaisen saattavan narun kaulaansa."
"Jumala varjelkoon!" vastasi pappi.
"Aamen, se tapahtukoon", lausui väliaikainen tutkintotuomari; "mutta eipä luulemma teidänkään armelias ajatusoppinne pystyne epäämään tätä johtopäätöstä."
"Mutta tokihan, majuri", väitti pappi, "se vältettävissä lienee, kuulimmepa tänä iltana mitä tahansa?"
"Niinkö luulettekin!" vastasi Melville. "Mutta, hyvä pastori, olettekin niitä, jotka soisivat jokaiselle pahantekijälle saman vapautuksen maallisen tuomioistuimen edessä vastaamasta kuin papistollakin on."
"Soisinpa kylläkin: armo ja pitkämielisyys ovat sen opin perusteet, jonka julistaminen on kutsumuksenani."
"Totta kaikki, uskonnolliselta kannalta; mutta rikolliselle myönnetty armo voi yhteiskuntaa vastaan olla suuri vääryys. En tällä erityisesti tarkota tätä nuorta miestä, jonka sydämeni pohjasta toivon pystyvän puhdistautumaan, sillä minua miellyttää sekä hänen säveytensä että tulisuutensa. Mutta pelkään hänen syösseen kohtalonsa kitaan."
"Ja miksi? Sadat harhaan joutuneet aatelismiehet ovat nyt käyneet aseisiin hallitusta vastaan, arvatenkin monella periaatteet, joita kasvatus ja aikainen ennakkoluulo ovat kullanneet isänmaallisuuden ja sankaruuden nimillä. Kun oikeus valitsee moisesta paljoudesta uhrinsa (sillä tietystikään ei kaikkia voida tuhota), niin täytyy sen ottaa lukuun siveellinen vaikutin. Suistukoon lakien tuomiolle se, jonka ovat viehättäneet kunnianhimo tahi oman edun pyyteet häiritsemään järjestyneen esivallan rauhaa; mutta tottapa nuoruus saa vedota armahdukseen, kun sitä ovat eksyttäneet ritarillisuuden ja luulotellun uskollisuuden hurjat näyt."
"Mutta jos tuo haihatteleva ritarillisuus ja luuloteltu uskollisuus työntyy valtiopetoksen alalle", vastasi virkamies, "niin en koko kristikunnassa tiedä ainoatakaan oikeusistuinta, hyvä mr. Morton, missä voisivat vedota syyntakeettomuuteensa."
"Vaan en muuten myönnäkään tämän nuorukaisen syyllisyyttä mitenkään todistetuksi", huomautti pastori.
"Syystä että hyvänsävyisyytenne häiritsee järkevyyttänne", vastasi majuri Melville. "Ottakaahan huomioonne: Tämän nuorukaisen suku on polvi polvelta säilynyt jakobiittisena; hänen setänsä on kotiseutunsa toryjen johtaja, isä epäsuosioon joutunut ja napiseva hovimies, opettaja kieltäytynyt uskollisuudenvalasta ja sepustanut kaksi kapinallista teosta. No, nuori mies yhtyy Gardinerin rakuunarykmenttiin, tuoden mukanaan setänsä tilalta joukon nuoria miehiä, jotka omalla tavallaan ovat toveriensa kanssa kiistellessään häikäilemättä tunnustaneet Waverley-Honourissa oppimiansa korkeakirkollisia periaatteita. Näitä nuoria sotilaita kohtaan on Waverley tavattoman huomaavainen; he saavat rahaa enemmän kuin soturi tarvitsee ja hyvä kuri sallii; ja ovat suositun kersantin johdettavina, jonka välityksellä ovat merkillisen läheisissä tekemisissä kapteeninsa kanssa, sentähden pitäen itseään muista upseereista riippumattomina ja tovereitansa ylempinä."
"Kaikki tämä, hyvä majuri, on luonnollisena tuloksena nuorta isäntäänsä kohtaan tuntemastaan harrastuksesta ja muukalaisuudestaan, kun ovat etupäässä pohjoisesta Irlannista ja Skotlannin länsiosista pestatussa rykmentissä, missä toverit pyrkivät riitaantumaan heidän kanssaan, ärtyisinä englantilaisille ja Englannin kirkon jäsenille."
"Hyvin puhuttu, pastori!" vastasi virkamies. "Olisivatpahan vain jotkut synoodinne jäsenet tässä kuulemassa! Mutta jatkaakseni: Tämä nuori mies pääsee lomalle ja lähtee Tully-Veolaniin. Bradwardinen paroonin mielipiteet tunnetaan varsin hyvin, siitä puhumattakaan että pojan setä pelasti hänet vuonna 1715. Siellä joutuu hän rettelöön, jossa sanotaan häväisseen upseerikunniaansa; eversti Gardiner kirjottaa hänelle, ensin leppeästi, sitte jyrkemmin -- varmaankaan ette epäille hänen niin tehneen, koskapa hän itse sen sanoo; toverikunta pyytää häneltä selitystä riidasta, johon hänen huhutaan olleen osallisena; hän ei vastaa päällikölleen eikä tovereilleen. Sill'aikaa käyvät hänen sotamiehensä niskotteleviksi ja rauhattomiksi, ja vihdoin, kun huhu ylämaalaisten onnettomasta kapinasta on päässyt yleisesti leviämään, havaitaan hänen suosimansa kersantti Houghtonin ja erään toisen sotilaan joutuneen väleihin ranskalaisen lähetin kanssa, joka väittää olevansa kapteeni Waverleyn uskottuja miehiä. Tuo välimies on miesten tunnustuksen mukaan yllytellyt heitä karkaamaan rykmentistään ja yhtymään prinssi Charlesin luona oleksivaan kapteeniinsa. Tämä kelpo kapteeni on sillävälin omankin myönnyttelynsä mukaan elostellut Glennaquoichissa Skotlannin toimeliaimman, kavalimman ja vimmatuimman jakobiitin parissa, ja menee tämän kanssa ainakin tuohon kuuluun metsästyskohtaukseen, ja pelkäänpä vielä hiukan edemmäksikin. Taaskin lähetetään hänelle kaksi kutsua; toisessa selitetään hänen joukossaan sattuneet rettelöt, toisessa jyrkästi käsketään hänen palata rykmenttiinsä -- mikä hänen olisi pitänyt jo aikoja sitte tehdä, jos oli järjillään, heti kun näki kapinapuuhien yhä enemmän pääsevän vauhtiin ympärillään. Hän vastaa korskalla kiellolla, ja selittää luopuvansa paikastaan."
"Häneltä oli se jo riistetty", huomautti mr. Morton.
"Mutta hän pahottelee, että se toimenpide on ehtinyt edelle. Miehen matkatavarat otetaan takavarikkoon hänen asunnostaan ja Tully-Veolanista, ja havaitaan sisältävän villittyjä jakobiittisia kirjasia varaston, jolla olisi koko maa myrkytettävissä, puhumattakaan hänen arvoisan ystävänsä ja opettajansa mr. Pembroken painamattomista väitöskirjasista."
"Hän sanoo jättäneensä ne lukematta", selitteli pappi.