Part 12

"Te etsitte tahi ainakin pitäisi teidän etsiä sydäntä, jonka suurimpana ilona olisi lisätä kotoista onneanne ja romanttisuuteen asti vastata rakkauteenne. Vähemmän herkkätunteisen miehen saattaisi Flora Mac-Ivor tyytyväiseksi, kenties, joskaan ei onnelliseksi, sillä kerran vannomani velvollisuudet minä kyllä täyttäisin. Mutta te, mr. Waverley, ette voisi konsanaan luopua siitä kotoisen onnen utukuvasta, minkä olette runollisessa mielikuvituksessanne loihtineet eteenne, ja kaikki, mikä ei soveltuisi tähän ihanteeseen, olisi mielestänne kylmäkiskoisuutta ja penseyttä, samalla kun voisitte pitää teille kuuluvan rakkauden häiritsijänä sitä intoilua, jota osotan kuningasperheen menestystä kohtaan."

"Toisin sanoen, miss Mac-Ivor, ette voi rakastaa minua?" virkkoi hänen kosijansa alakuloisesti.

"Voisin pitää teitä niin suuressa, ehkä suuremmassakin arvossa kuin ketään näkemääni miestä, vaan en voi teitä rakastaa ansionne mukaisesti. Oi, itsennekin vuoksi, älkää halutko niin vaarallista koetta! Sen naisen, jonka te otatte puolisoksenne, tulisi muodostaa tunteensa ja mielipiteensä teidän mukaisiksenne. Hänen harrastustensa tulisi olla teidän harrastuksianne, hänen toivomustensa, ajatustensa, koko sielunsa tulisi yhtyä teihin. Hänen tulisi sulostuttaa ilonne; olla surujenne kumppanina ja karkottaa synkkyys otsaltanne."

"Ja miks'ette te, miss Mac-Ivor, tahdo olla kuvaamanne henkilö, kun kerran osaatte noin selitellä onnellisen liiton ehdot?"

"Onko mahdollista, ett'ette minua vieläkään käsitä?" vastasi Flora. "Enkö ole teille sanonut, että mieleni on kokonaan kääntynyt tapaukseen, jonka onnistumiseen minulla tosin ei ole muuta voimaa kuin hartaat rukoukseni?"

"Ja eikö asialle, jolle olette elämänne omaksunut, olisi suoranaista etuakin siitä, että taipuisitte tarjoukseeni?" kysyi Waverley, joka oli niin lujasti kiintynyt tarkotukseensa, ett'ei kyennyt punnitsemaan sanojaan. "Sukuni on rikas ja vaikutusvaltainen, periaatteessa Stuartien puolelle taipuisa, ja jos suotuisa tilaisuus --"

"Suotuisa tilaisuus!" huudahti Flora hieman halveksivasti, -- "periaatteessa taipuva! Voiko sellainen laimea puoluepalvelus olla suvullenne kunniaksi tahi lailliselle hallitsijallenne mieleen? Ajatelkaahan nykyisten tunteitteni perusteella, mitä kärsisin ollessani jäsenenä suvussa, missä minun mielestäni pyhimmät oikeudet ovat kylmän harkinnan alaisina ja katsotaan kannatuksen arvoisiksi vain silloin kun näkyvät ilmankin pääsevän voitolle!"

"Epäilyksenne ovat ainakin minuun nähden kohtuuttomia", väitti Waverley. "Sitä asiaa, jolle uskollisuuteni tunnustan, uskallan tukea kautta kaikkien vaarojen yhtä horjumattomana kuin hurjinkaan uskalikko, joka sen hyväksi säilänsä paljastaa."

"Sitä en hetkeksikään epäile", vastasi Flora. "Mutta ottakaa pikemmin neuvoa omalta järjeltänne ja älyltänne kuin annatte äkillisen mieleenjuohtuman johtaa tekojanne vain sen vuoksi, että olette tavannut yksinäisessä ja romanttisessa asemassa nuoren naisen, jolla on tavalliset hyvät ominaisuudet ja lahjat. Antakaa tässä suuressa ja vaarallisessa näytelmässä osanne aiheutua vakaumuksesta, älkääkä satunnaisesta hetken tunteesta."

Waverley yritti vastata, vaan ei kuolemakseenkaan saanut sanoja kielelleen. Floran jokainen tunne ja lauselma vain vahvisti hänen rakkauttaan, sillä hänen uskollisuutensa oli kaiken hurmionsa hillittömyydessäkin jalo ja ylevä ja hylki kaikkia tarkotuksensa tukemiseksi tarjoutuvia välillisiä keinoja.

Heidän käveltyään tuokion äänettöminä alas polkua alotti Flora taas. "Vielä sana, mr. Waverley, ennen kuin ainiaaksi heitämme tämän puheenaineen; ja suokaa anteeksi rohkeuteni, jos sillä sanalla on neuvon sävyä. Veljeni kiihkeästi soisi teidän yhtyvän nykyiseen yritykseensä. Mutta älkää te myöntykö tähän; te ette yksityisillä ponnistuksillanne voisi edistää hänen menestystään, ja kukistuisitte auttamattomasti hänen mukanaan, jos hänen häviönsä on Jumalan tahto. Maineenne myös kärsisi korvaamattomasti. Pyydän, palatkaa omaan maahanne; ja sitte julkisesti vapauduttuanne kaikista anastajahallituksen siteistä toivon teidän myös löytävän syytä ja tilaisuutta tehokkaasti palvelemaan oikeaa kuningastanne, esi-isienne tavoin johtamaan alustalaisianne ja puoluelaisianne Waverley-suvun arvokkaana edustajana."

"Ja jos onnistuisin siten kunnostautumaan, niin enkö saisi toivoa --"

"Suokaa anteeksi keskeytykseni", virkkoi Flora. "Vainen nykyhetki on meidän, ja vilpittömästi voin teille tunnustaa ainoastaan ne tunteet, mitkä minulla tällä haavaa on. Turhaa olisi arvailla millaisiksi ne saattaisi muuttaa tapausten niin suotuisa kehitys, että tuntuu mahdottomalta sitä odottaakaan. Olkaa toki siitä varma, mr. Waverley, että lähinnä veljeni kunniaa ja onnea en pidä kenenkään kohtaloa niin rukouksissani muistissa kuin teidän."

Näin sanoen Flora erosi hänestä, sillä he olivat tulleet tienhaaraan. Waverley saapui linnaan, hillitön tunteiden sekasorto rinnassaan. Hän vältti joutumasta kahdenkeskiseen puheluun Ferguksen kanssa, kun ei olisi pystynyt torjumaan hänen ilvehtimisiään eikä vastaamaan hänen uteluihinsa. Juhlan huima remu -- Mac-Ivor näet oli taas kutsunut klan'insa kekkereihin -- osaltaan huumasi synkkää pohdintaa. Kun kemut olivat lopussa, niin hän alkoi aprikoida miten voisikaan jälleen tavata miss Mac-Ivorin aamuisen tukalan ja kiusallisen selityksen perästä. Mutta Flora ei tullut näkyviin. Ferguksen silmät leimahtivat Cathleenin ilmottaessa että hänen emäntänsä aikoi pysytellä omassa kamarissaan sen iltaa, ja hän läksi itse sisartaan hakemaan; mutta nähtävästi menivät hänen huomauttelunsa hukkaan, sillä hän palasi tulistuneen näköisenä ja ilmeisesti äkeissään. Loppu iltaa kului kumpaisenkaan virkkamatta mitään viittailuja asiasta, joka kuitenkin pälyi molempien mielessä.

Kamariinsa vetäydyttyään Edward yritteli muistella päivän tapahtumia. Ei ollut epäilemistäkään siitä, että Floran hylkäävää vastausta ei nykyään voinut mikään horjuttaa. Mutta saattoiko hän toivoa lopultakaan menestystä, jos asianhaarat vielä sallisivatkin hänen uudistaa kosintansa? Oliko tuo kiihkeänä nykyhetkenä kaikki hellemmät tunteet häätävä innostunut uskollisuus ainakaan noin valtaavana säilyvä näiden valtiollisten suunnittelujen voiton taikka häviön perästäkin? Ja jos siten kävisi, niin saattoiko hän toivoa Floran myöntämän ystävyyden kehittyvän vielä lämpimämmäksi tunteeksi? Hän vaivasi aivojaan muistuttelemalla jokaista Floran käyttämää sanaa, katseineen ja eleineen, ja jäi väkiseltäkin samaan epätietoisuuteen. Vasta myöhällä toi uni lievitystä mielen kiduttavalle kuohulle, hänen elämänsä tuskaisimman ja jännittävimmän päivän perästä.

XVIII.

Kirje Tully-Veolanista.

Aamulla Waverley leponsa viime horroksissa kuuli laulun säveliä, luullen joutuneensa Tully-Veolaniin ja Davie Gellatleyn olevan laulamassa kartanolla noita aamuvirsiä, jotka tavallisesti olivat ensimäisinä ääninä häirinneet hänen untaan Bradwardinen paroonin linnassa. Säveleitä yhä jatkui, äänekkäämpinä, kunnes Edward todenteolla havahtui. Mutta erhekuva ei kuitenkaan tuntunut tyyten hälvenneen. Kamari oli Ian nan Chaistelin tornissa, mutta kaikin mokomin se Davie Gellatleyn ääni oli, ikkunan alla huutelemassa:

Ylämaassa on syämmein, ei tääll' ole majaa, ylämaassa on syämmein ja hirviä ajaa, se hirviä ajaa ja pyytävi peuraa, ylämaassa on syämmein, ei matkahan seuraa.

Uteliaana kuulemaan mikä oli pannut mr. Gellatleyn näin tavattomalle taipaleelle alkoi Edward kaikella kiireellä pukeutua, joll'aikaa Davien runolaulu muutteli sävyään useammin kuin kerran:

Ylämaassa on vain sipuleita ja laukkaa, siellä housuitta näät monta koippura raukkaa, housuitta aivan ja kenkiä vailla, kunis kuningas Jaakob on taas ylämailla.

Waverleyn saatua vaatteet ylleen ja ulos ehdittyä oli Davie jo liittynyt pariin kolmeen ylämaalaisvetelehtijään, joita lukuisina maleksi koristamassa linnan pääkäytävää läsnäolollaan, ja tepasteli ja tanssi täydellä touhulla skotlantilaisen _reelin_ notkeita mutkia oman vihellyksensä poljennolla. Hän ei hellittänyt kaksinaisesta puuhastaan, ennen kuin muuan joutilas piipari totteli yksimielistä huutelua "_seid suas_" (puhalla) ja vapautti hänet jälkimäisestä tehtävästään. Sitte nuoret ja vanhat lyöttäysivät tanssiin mikäli löysivät kumppaneita. Waverleyn tulo ei Davien hyppelyä keskeyttänyt, vaikka hän saikin sankarillemme ilmaistuksi tuntemisen oireita parilla sujuvalla ruumiinsa lisäkaarroksella keskellä ylämaalaisia veikistelyjänsä. Sitte yhä pysyen kiemurteluissaan ja teiskaroinnissaan hän äkkiä harppasi vinhemmin syrjään, päästen Edwardin luokse, ja yhä soiton tahdissa heilahdellen pisti sankarimme käteen kirjeen, vähääkään häiriintymättä tempuissaan. Edward näki osotteen olevan Rosen käsialaa ja vetäysi sitä lukemaan, jättäen uskollisen sanansaattajan pitkittämään tanssiaan niin kauvan kuin piipari tahi hän itse kesti.

Kirjeen sisältö oli hämmästyttävä. Sen otsikkona oli alkuaan ollut "Rakas herra", mutta nämä sanat oli huolellisesti raapittu pois ja niiden sijalla oli nyt pelkkä "Herra." Sisällön painatamme tähän Rosen omin sanoin:

"Pelkään olevani sopimattoman vapaa, häiritessäni teitä, vaan en tiedä antaa kenenkään muunkaan tehtäväksi ilmottaa teille muutamia täällä tapahtuneita seikkoja, joiden tunteminen lienee teille välttämätön. Pyydän anteeksi, jos menettelen väärin, mutta voi, mr. Waverley! -- ei ole minulla parempaa neuvojaa kuin omat tunteeni -- rakas isäni on poistunut linnasta ja Jumala yksin tietää milloin hän voi palata minua auttamaan ja suojelemaan. Olette kaiketi kuullut, että muutamien ylämaasta saatujen ikävien uutisten perusteella lähetettiin vangitsemiskäskyjä useiden näiden tienoiden herrasmiesten kiinniottamiseksi, ja siihen lukuun kuului rakas isänikin. Huolimatta kaikista kyynelistäni ja rukoiluistani hän ei antautunut hallitukselle, vaan liittousi Balmawhapplen loordin ja muutamien muiden keralla, ja he ovat kaikki rientäneet pohjoiseen noin neljänkymmenen ratsumiehen suuruisena joukkona. En siis ole kovin huolissani hänen nykyisestä turvallisuudestaan, tiedän että nämä ikävyydet ovat vasta alullaan ja pelkään mitä on tulossa. Vaan eihän tämä teihin kuulukaan, mr. Waverley: arvelin vain teitä ilahuttavan saada tietää, että isäni on päässyt pakoon, jos olette sattunut kuulemaan hänen olleen vaarassa.

Isäni lähdön jälkeisenä päivänä tuli joukko sotamiehiä Tully-Veolaniin, käyttäytyen hyvin raa'asti rättäri Macwheeblea kohtaan; mutta upseeri oli hyvin sävyisä minulle ja sanoi vain velvollisuutensa vaativan etsimään aseita ja vaarallisia papereita. Isäni oli tätä aavistellen vienyt pois kaikki aseet, paitsi eteissuojaman seinällä riippuvia vanhoja kelpaamattomia varuksia, ja kätkenyt kaikki paperinsa. Mutta voi, mr. Waverley! miten saankaan sanotuksi teille, että he kyselivät ankarasti teitä, tiedustellen milloin olitte ollut Tully-Veolanissa ja missä nyt majailitte. Upseeri on mennyt takaisin joukkoinensa, mutta hänen kersanttinsa on neljän sotamiehen kanssa jäänyt taloon vartioksi. He ovat tähän asti käyttäytyneet aivan hyvin, kun olemme väkisinkin olleet pakotetut pitelemään heitä hyvällä tuulella. Mutta nämä sotamiehet ovat vihjailleet sellaistakin, että te olisitte suuressa vaarassa, jos heidän käsiinsä joutuisitte. En pysty tähän piirtämään heidän ilkeitä herjauksiaan, sillä tiedän ne valheeksi, mutta itsehän osaatte parhaiten päättää mitä tehdä. Poistunut osasto vei vankinaan palvelijanne, kaksi ratsuanne ja kaiken mitä jätitte Tully-Veolaniin. Toivon kaikkivaltiaan Jumalan teitä varjelevan ja turvassa pääsevänne takaisin Englantiin, missä sanojenne mukaan ei sallita mitään sotilasväkivaltaa eikä klan'ien välisiä taisteluita, vaan kaikki tapahtuu viattomia turvaavan lain nojalla. Toivoakseni olette suopea tälle rohkeudelleni, joka sai minut teille kirjottamaan, kun ehkä erehtyen katsoin turvallisuutenne ja kunnianne olevan kysymyksessä. Olen varma -- oi, ainakin luulen, että isäni olisi hyväksynyt tämän kirjeeni: mr. Rubrick on paennut serkkunsa luokse Duchraniin, turvaan sotamiehiltä ja whigeiltä, eikä rättäri Macwheeble sano haluavansa sekautua muiden ihmisten asioihin; mutta toivoakseni ei voitane sanoa sopimattomaksi sekautumiseksi sitä, että tällaisena aikana koetan olla avuksi isäni ystäville. Hyvästi, kapteeni Waverley! Varmaankaan en ole teitä enää milloinkaan näkevä, sillä eihän minun sopisi toivotella teitä juuri tällähaavaa poikkeamaan Tully-Veolanissa, vaikkapa nuo miehet jo olisivat poissakin. Mutta kiitollisena olen aina muisteleva suopeuttanne ja ystävällisyyttänne, jolla auttelitte näin kehnoa oppilasta, ja rakasta isääni kohtaan osottamaanne huomaavaisuutta.

Nöyrimmällä kunnioituksella:

_Rose Comyne Bradwardine_.

J. K. -- Toivon lähettävänne minulle David Gellatleyn mukana pari riviä, vain sanoaksenne tämän saaneenne ja pitävänne huolta itsestänne; ja suokaa minulle anteeksi, jos itsenne tähden rukoilen teitä pysymään erossa kaikista näistä onnettomista vehkeistä ja kiireimmän kautta palaamaan omaan onnelliseen maahanne. -- Terveiseni rakkaalle Floralle ja Glennaquoichille. Eikö olekin neiti Mac-Ivor niin kaunis ja lahjakas kuin olen teille kuvaillut?"

Siten päättyi Rose Bradwardinen kirje, joka syvästi vaikutti Waverleyn mieleen. Paroonin joutuminen hallituksen epäluulojen alaiseksi Stuartin puoluelaisissa aiheutuneen rauhattomuuden aikana näytti vain luonnolliselta valtiollisten mielipiteittensä tulokselta. Mutta selittämätöntä oli Edwardista, miten hän itse oli saattanut tulla epäillyksi, kun tiesi eiliseen asti pysyneensä vapaana kaikista hallituksen menestystä vastaan suuntautuvista ajatuksista. Mutta hän älysi kuitenkin, että jos ei aikonut arvelematta suostua Fergus Mac-Ivorin ehdotukseen, oli hänen viivyttelemättä poistuminen tästä epäiltävästä ympäristöstä ja lähteminen seudulle, missä voisi alistaa käytöksensä puolueettoman tutkinnon selviteltäväksi. Näin päättikin hän tehdä, Florankin neuvoa seuratakseen, ja koska tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä, ajatellessaan liittyvänsä kansalaissodan turmiollisiin vaikutuksiin osalliseksi. Olivatpa Stuartien oikeudet alkujaan kuinkakin vääjäämättömät, niin oli tyynesti harkitessa selvää, että Jaakob II oli koko kansan yksimielisen tuomion mukaan täydellä syyllä menettänyt valtaistuinoikeutensa. Jos voitiinkin väittää, että hänen jälkeläisensä eivät silti olleet menettäneet perimysoikeuttaan, niin oli kuitenkin tuosta ajasta asti neljä kuningasta hallinnut Britanniaa rauhassa ja kunniakkaasti, lujittaen sen arvoa ja voimaa ulkomaiden silmissä, ja suojellen sekä edistäen sisäistä kehitystä vapaamieliseen suuntaan. Kannattiko järjen kannalta ajatellen ahdistaa hallitusta, joka oli jo niin kauvan pysynyt vallassa, ja syöstä kuningaskunta kaikkiin kansalaissodan kärsimyksiin, jotta valtaistuimelle pääsisivät sen hallitsijan jälkeläiset, joka ehdoin tahdoin oli tuon hukannut? Ja toiselta puolen, jos hän itse lopulta johtuisi siihen vakaumukseen, että heidän asiansa oli oikea, tahi isänsä ja setänsä vaatimukset saisivat hänet liittymään Stuarteihin, niin oli kuitenkin välttämätöntä saada maineensa turvatuksi osottamalla ett'ei -- niinkuin näköjään oli ilkeästi viitattu -- ollut hallitsijansa palveluksessa ollessaan millään tavoin rikkonut uskollisuudenlupaustaan.

Hänen mieleensä tekivät syvän vaikutuksen Rosen herttainen yksinkertaisuus ja neitosen turvaton asema keskellä kaikkien vaarojensa. Heti kirjottaen hänelle kiitoksensa ystävällisestä huolehtimisestaan, Edward vakaasti toivotteli hänelle ja hänen isälleen menestystä, sekä vakuutti itse olevansa varmassa tallessa. Tässä toimessa havahtuneet tunteet haihdutti väleen ajatus siitä, että nyt oli kenties ijäksi lausuttava jäähyväiset Flora Mac-Ivorille. Hän tunsi sanomatonta tuskaa, rakkauttaan kun olivat yhä vain lujitelleet immen luonteenjalous, puolustamalleen asialle uhrautuminen ja tinkimätön oikeudentunto. Mutta aika oli ahtaalla, solvaus oli täydessä vauhdissa hänen mainettaan sortamassa ja jokaisen tunnin viivytystä oli työläs jäljemmin korjaella. Hänen oli siekailematta lähteminen.

Näin päättäneenä hän haki käsille Ferguksen ja mainitsi tälle mitä Rose oli kirjottanut, sekä ilmotti päättäneensä oitis lähteä Edinburgiin ja jättää joidenkuiden vaikuttavien henkilöiden huoleksi puhdistaa itsensä syytöksestä, mikä saatettaisiin häntä vastaan tehdä.

"Työntäydyt päätäpahkaa jalopeuran luolaan", vastasi Mac-Ivor. "Et tunne miten ankaraksi voi äityä aiheutettujen aavistelujen painostama sekä oman laittomuutensa ja turvattomuutensa tietävä hallitus. Minun työkseni on koituva sinun pelastamisesi jostakin Stirlingin tahi Edinburgin linnan tyrmästä."

"Viattomuuteni, säätyni, isäni tuttavuus monien tunnetuimpien ylimysten kanssa on riittävänä suojeluksena", virkahti Waverley.

"Olet joutuva päinvastaiseen kokemukseen", intti päällikkö. "Näillä herrasmiehillä on kylliksi puuhaa omissa asioissaan. Vielä kerran, otatko yllesi ylämaalaisen levätin, viipyäksesi tovin joukossamme 'usmien ja vareksien parissa,' kuten runolaulaja lausuikse, uljaimman asian tukena, minkä puolesta konsanaan on säilä huotrastaan häilähtänyt?"

"Hyvä Fergus, monestakin syystä on yhtyminen minulle tuiki mahdotonta."

"No mikäpä tuossa enää auttanee", huoahti Mac-Ivor, "tee tahtosi. Et kuitenkaan voi lähteä jalkaisin, enkä minä tarvitse hevosta marssiessani Ivorin lasten etunenässä; sinä saat ruskean Dermidin."

"Kernaasti ostan sen, jos myyt."

"Jos ylpeä englantilainen sydämesi ei suostu lahjaan eikä lainaan, niin en näin sotaretken alussa hylji rahaa: olkoon sen hintana 20 guineaa. Ja milloin aiot lähteä?"

"Mitä pikemmin sen parempi", vastasi Waverley.

"Olet oikeassa, kun kerran et voi lähtemättä olla. Ratsastan mukanasi Floran ponilla Bally-Broughiin asti. Callum Beg, laitappa ratsumme kuntoon ja ota itsellesikin poni, saattaaksesi mr. Waverleytä kaupunkiin, mistä hän saa hevosen ja oppaan Edinburgiin. Pukeudu alamaalaiseen vaatetukseen, Callum, ja muista hillitä kielesi, jott'en sitä sivalla poikki. Mr. Waverley ratsastaa Dermidillä", Sitte hän kysäisi Edwardiin kääntyen: "Halunnet lausua jäähyväiset siskolleni?"

"Tietysti -- jos nimittäin miss Mac-Ivor sen kunnian minulle suo."

"Cathleen, ilmota siskolleni, että mr. Waverley tahtoo häntä tavata ennen lähtöään. -- Mutta Rose Bradwardinen asemaa on ajatteleminen -- soisinpa hänen olevan täällä -- ja miks'ei tuo kävisikin laatuun? Punalakkeja on Tully-Veolanissa ainoastaan neljä, ja heidän muskettinsa olisivat meille tarpeellisia."

Edward ei vastannut noihin katkonaisiin huomautuksiin, vain jännittyneenä odotellen Floran tuloa. Ovi avautui -- mutta tulija oli Cathleen, joka selitti emäntänsä olevan estetyn saapumasta ja toivottavan kapteeni Waverleylle terveyttä ja menestystä.

XIX.

Miten Waverley alamaassa vastaanotettiin.

Puoleltapäivin saapuivat ystävykset Bally-Broughin solan harjalle. "Edemmäksi en voi sinua seurata", lausui Fergus Mac-Ivor, joka oli taipaleella turhaan yritellyt saada toverinsa mieltä pirteämmäksi. "Jos sisukkaalla siskollani on osuutta alakuloisuuteesi, niin usko minua kuitenkin, sanoessani hänellä olevan mitä parhaat mielipiteet sinusta. Yhteisen hankkeemme herättämät huolet vain estävät häntä kuulemasta mitään muita asioita. Usko asiasi minulle: en sitä kavalla -- kunhan et vastakertana pistä tuota inhottavaa kokardia hattuusi."

"Ei siitä pelkoa; ikäni muistan millä tavalla sen kadotin. Hyvästi, Fergus: älä anna minun tyyten häipyä sisaresi mielestä."

"Onnea matkallesi, Waverley: ehkä piankin kuulet hänen kantavan komeampaa arvonimeä. Käy kotiisi, kyhäile kirjeitä ja hanki ystäviä niin paljon ja niin nopeasti kuin voit; pianpa astuu Suffolkin rannikolla maihin odottamattomia vieraita -- joll'eivät Ranskasta saamani tiedot petä."

Ja niin he erosivat. Fergus palasi linnaansa, Edwardin pitkittäessä matkaansa lähimpään alamaan kaupunkiin, mukanaan Callum Beg, joka oli kiireestä kantapäähän asti muuttunut alamaalaispalvelijaksi.

Edwardin mielessä myllersivät tuollaiset tuskaiset, vaan eivät kuitenkaan kauttaaltaan katkerat tunteet, joita ero ja epävarmuus herättää nuoressa rakastajassa. En varmaan tiedä tajuavatko naiset täydellisesti, miten suuri vaikutus on poissaololla, enkä pitäisi viisaana sitä heille vakuutellakaan, jott'eivät entisajan neitosien tapaan oikkupäällä ollessaan lähettelisi mielitiettyjänsä maanpakoon. Etäisyys pyöristää ja somistaa esineet, luonteen järeämmät ja jokapäiväisemmät piirteet pehmenevät ja sulautuvat, ylevyyttä, suloa tahi kauneutta muistuttelevat juonteet nousevat eloisimpina esille. Monet haaveet mielessään, oman menestyksensä mahdollisuuksia kauvas tulevaisuuteen tähystellen, Edward unohti koko maailman menon, kunnes muuatta jyrkkää rinnettä laskeutuessaan näki pikku kauppakaupungin edessään.

Callum Begin ylämaalainen kohteliaisuus -- sivumennen sanoen ovat ani harvat kansallisuudet niin luontaisen kohteliaita kuin ylämaalaiset -- oli saanut hänet jättämään sankarimme häiritsemättömästi mietiskelyjensä varaan. Mutta nyt huomatessaan hänen virkoavan vetäysi Callum likemmä ja lausui toivomuksenaan, ett'ei tämä "ihmisten pariin tullessaan luiskahtaisi sanaakaan Vich Ian Vohrista, täällä kun kaikki ovat villiintyneitä whigejä, horna ne nielaiskoon!"

Waverley lupasi varoa. Jo alkoi kuulua -- ei kellojen kajahtelua, vaan ikäänkuin vasaran jymähtelyjä vanhan sammaltuneen, kumollaan olevan kattilan pohjaan, joka riippui papukaijan häkin muotoisessa ja kokoisessa avonaisessa katoksessa, mikä oli rakennettu koristamaan vanhan ladon näköisen rakennuksen itäistä päätyä. Tämä pani hänet kysymään Callum Begiltä oliko nyt sunnuntai.

"En sitä osaa tarkalleen ta'ata -- harvakseen on pyhäpäiviä Bally-Broughin seuduilla."

Mutta heidän saavuttuaan kaupunkiin ja lähestyessään silmäänsattuvinta ravintolaa pelmahti tuosta latomaisesta rakennuksesta loppumaton jono vanhoja eukkoja, tartani-mekot ja punaiset vaipat yllään, keskenään kiistellen siunatun nuoren miehen Jabesh Rentowelin ja Herran valitun mestari Goukhtrapplen ansioista. Tämän nähdessään riensi Callum vakuuttamaan väliaikaiselle herralleen, että totta tosiaan oli nyt joko "iso pyhäpäivä itse tahi pieni hallituksen sunnuntai."

He astuivat ratsailta "Seitsenhaaraisen Kultahaarukan" edustalla, jonka kylttiä tunnuskuvansa ohella kaunisti lyhyt hepreankielinen valiolause, vieraittensa valistamiseksi. Heitä oli vastassa itse isäntä, pitkä, laiha puritaanimainen olento, jonka sielussa näkyi riehuvan kova taistelu siitä, antaisiko ollenkaan suojaa mokomille, jotka olivat matkalla tällaisena päivänä. Varmaankin hän sentään tuli ottaneeksi lukuun sen, että oli tilaisuudessa sakottamaan matkamiehiä tästä synnistään -- mikä jäisi rangaistuksetta, jos he pistäytyisivätkin Gregor Duncansonin majataloon, jolla oli nimenään "Ylämaalainen ja naarashaukka." Ja niinpä alentui mr. Ebenezer Cruickshanks päästämään heidät asuntoonsa.

Tälle pyhälle miehelle esitti Waverley pyyntönsä: isännän piti hankkia opas ja satulahevonen, joka kantaisi hänen matkareppunsa Edinburgiin.

"Ja mistähän te mahtanette tulla?" tiedusti Kultahaarukan omistaja.

"Olen sanonut minne olen menossa; en usko mitään muuta tietoa tarvittavan opasta tahi satulahevostakaan varten."

"Hm! niin!" rykäisi Kultahaarukan herra hieman ähmistyneenä. "Nyt on julkinen paastopyhä, sir, enkä minä tämänlaatuisena päivänä voi ruveta mihinkään maailmallisiin asioihin, kun ihmisten täytyy olla nöyryytettyjä ja suruttomien tulisi tehdä kääntymys ja totinen parannus, niinkuin mr. Goukhtrapple sanoi; ja eritoten kun maa suree presbyteerien poltettuja, särjettyjä, luhistettuja rukoushuoneita, niinkuin korkea-arvoisa Jabesh Rentowel niin paikalleen huomautti."

"Hyvä ystävä", virkkoi Waverley, "joll'et voi minulle antaa hevosta ja opasta, niin hakee ne palvelijani muualta."