Part 11

Kuumeisesti kääntyi sankarimme silmäämään mainittua osastoa, ja näki siinä tällaisen uutisen: "Edward Waverley, kapteeni, erotettu luvattomasta poissaolosta", ja samaa rykmenttiä koskevien ylennysten joukossa mainittiin: "luutnantti Julius Butler, kapteeniksi, erotetun Edward Waverleyn sijaan."

Waverleyn povea poltti viha, mitä ansaitsematon ja näköjään ennalta suunniteltu loukkaus ehdottomasti herättää miehessä, joka on pyrkinyt kohti kunniaa ja tuolla tavoin syyttään joutuu yleisen halveksumisen ja häväistyksen alaiseksi. Verratessaan everstin kirjeen ja sanomalehden päivämäärää huomasi hän päällikkönsä ihan kirjaimelleen täyttäneen uhkauksensa, nähtävästi edes kysymättä, oliko Edward saanut hänen kutsumustaan tahi valmis sitä noudattamaan. Kaikki näytti olevan tunnottomasti suunniteltua hänen masentamisekseen; ja ajatellessaan miten mokoma salavehkeily olikin hyvin menestynyt, hänet valtasi sellainen mielenkarvaus, että hän sitä turhaan yriteltyään salata vihdoin heittäysi Mac-Ivorin syliin ja puhkesi häpeän ja suuttumuksen kyyneliin.

Päällikkömme vikoja ei ollut välinpitämättömyys toveriensa vääryyksille, ja hän tunsi syvää ja vilpitöntä ystävyyttä Edwardia kohtaan, ilman niitä suunnitelmiakin, joita hänellä saattoi vieraaseensa nähden olla. Esimiehen menettely näytti hänestä yhtä merkilliseltä kuin Edwardistakin. Tosin hän tiesi muitakin vaikuttimia, joita Waverley ei osannut aavistaa, rykmenttiin palaamisesta annetulle jyrkälle määräykselle. Mutta selittämättömäksi arvotukseksi jäi hänellekin se seikka, että rykmentin komentaja välttämättömäksi käyneen viivytyksen syitä lähemmin tutkimatta ja vastoin tunnetusti sävyisää luonnettansa intoutui noin tylyyn ja arvaamattomaan käytökseen. Kuitenkin tyynnytteli hän sankariamme parhaansa mukaan ja alkoi kääntää hänen huomiotaan kostoon kunniansa tahraamisesta.

Edward tarttui kiihkeästi siihen ajatukseen. "Vietkö minulta haasteen eversti Gardinerille, rakas Fergus, niin olen sinulle kiitollinen kaiken ikäni?"

Fergus mietti hetken. "Sellainen palvelus olisi kokonaan käskettävissäsi, jos se voisi olla hyödyksi tahi johtaa kunniasi puhdistumiseen; mutta epäilenpä, tokko päällikkösi suostuisi kaksintaisteluun vain sillä syyllä, että on ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa, niin jyrkkiä ja katkeroittavia kuin olivatkin. Sitä paitsi on Gardiner säntillinen hugenotti ja omaksunut eräänlaisia mielipiteitä tuollaisten otteluiden synnillisyydestä, ja turha vaiva olisi yritellä häntä niistä käännyttää, varsinkin kun mikään epäluulo ei voi kohdata hänen miehuullisuuttaan. Ja lopuksi minä -- minä totta puhuakseni en tällähaavaa varsin pätevien syiden vuoksi uskalla lähestyä mitään tämän hallituksen sotilasleiriä."

"Ja olisinko siis muka alallani", huudahti Waverley, "tyytyen kärsimääni loukkaukseen?"

"En sellaista neuvoa anna ystävälleni konsanaan", vastasi Mac-Ivor. "Mutta soisin koston kohtaavan päätä enkä kättä -- tyrannimaista sortohallitusta, joka keksi nämä juonet ja kätyriensä kautta ohjasi niiden toimeenpanoa."

"Hallitusta! --"

"Niin", vakuutti kiihkeä ylämaalainen, "Hannoverin anastajasukua, jota isoisäsi olisi palvellut yhtä vähän kuin ottanut palkkaansa tulikuumana kultana hornan haltijalta!"

"Mutta ukkovaarini ajoista asti on kaksi tämän hallitsijasuvun polvea ollut valtaistuimella", väitti Edward jäykästi.

"Totta kyllä", vastasi päällikkö. "Olemme toimettomina antaneet heidän näin kauvan näytellä synnynnäistä luonnettaan -- olemme eläneet kuuliaisuuteen alistuneina, vieläpä luikertautuneet ajan henkeen sikäli, että olemme heidän virkojaankin vastaanottaneet ja siten antaneet heille tilaisuuden syöstä meidät julkiseen häpeään, ottaessaan ne meiltä takaisin -- ja siitäkö syystä emme maksaisi vääryyksiä, joita isämme vain uumoilivat, vaan me vasta tuntemaan jouduimme? Tahi onko onnettoman Stuart-suvun perimysoikeus siitä huvennut, että nimeä nyt kantaa perillinen, joka on viaton isänsä hallitusta vastaan nousseihin syyttelyihin? Muistatko lempirunoilijasi säkeitä:

"Kruunustaan jospa Richard luopuikin, omansa vain voi kuningaskaan antaa -- perinnöks valta jäi, jos poika häll' ois ollut.

"Näethän, hyvä Waverley, osaavani otteita runoudesta yhtä näppärästi kuin Flora ja sinä. Mutta haihdutahan jo pilvet miehuulliselta otsaltasi ja luota minuun, niin näytän sinulle tien nopeaan ja kunniakkaaseen kostoon. Käykäämme Floran puheille; kenties hänellä on enemmän kerrottavana poissa ollessamme sattuneista tapahtumista. Ilomielin kuulee hän vapautuneesi orjuudestasi. Mutta ensiksi liitä kirjeeseesi jälkilisä, jossa mainitset milloin sait tuon kalvinistisen everstin ensi käskyn; ja lausut pahottelusi siitä, että hänen toimenpiteittensä hätäisyys esti sinun ehkäisemästä niitä eronhakusi lähettämällä. Punastukoon sitte kohtuuttomuuttaan!"

Kun kirje oli sinetitty toimitti Mac-Ivor sen muutamien omiensa mukana erityisellä lähetillä alamaan lähimpään postitoimistoon.

XVII.

Tunnustus.

Tarkotukseton ei ollut päällikön sisarestaan lausuma viittaus. Hän oli tyytyväisin mielin nähnyt Waverleyn yhä lujemmin kiintyvän Floraan, eikä tiennyt heidän liitolleen muuta estettä kuin Richard Waverleyn ministeriössä saavuttaman aseman ja Edwardin palvelemisen Yrjö II:n armeijassa. Nyt olivat nuo vastukset hävinneet, vieläpä sellaisella tavalla, mikä nähtävästi lähenteli Edwardia toiseen hallitsijasukuun päin. Kaikin puolin oli liitto mitä parhain. Hän jumaloi sisartaan, ja näki hänen onnensa olevan turvassa, jos tämä hanke toteutuisi; ja ylpeyttä hiveli ajatus siitä, miten hänen herransa oli pitävä häntä yhä suuremmassa arvossa, hänen jouduttuaan tuollaisen ikivanhan, vaikuttavan ja varakkaan englantilaisen suvun yhteyteen -- suvun, jonka entinen, taattu uskollisuus tunnettiin ja jonka Stuarteille jäähtynyttä innostusta nyt kaikin mokomin oli yritettävä saada uudelleen hehkumaan. Eikä Fergus voinut havaita mikä nyt enää pidättelisi suunnitelmaa toteutumasta. Waverleyn tunteet olivat ilmeisiä; ja mahdoton oli olettaa Florankaan hangottelevan vastaan, kun heillä olivat niin yhteiset harrastukset ja Waverley ulkomuodoltaankin vastasi kaikkia vaatimuksia. Patriarkkaalisissa oloissa eläneenä ja ranskalaisia naittamistapoja nähneenä hän olisikin kaikkein vähimmin tullut ottaneeksi lukuun mitään sisarensa vastustelua -- niin rakas kuin hän olikaan -- vaikka olisi ollut kysymyksessä vähemmänkin sopiva liitto.

Näiden tunteiden valtaamana opasti päällikkö nyt Waverleytä sisartaan hakemassa, hieman toivoillen, että vieraansa nykyinen mielenkiihko saattaisi rohkaista hänet lopettamaan lyhyeen kaikki kosiskelun kaarrokset. He tapasivat Floran uskollisten seuralaistensa Unan ja Cathleenin kanssa innokkaasti valmistelemassa valkeita morsiusnauhoja, mikäli Waverleystä näytti. Hän koetti parhaansa mukaan peitellä kiihtymystään, ja kysyi mihin iloiseen tilaisuuteen miss Mac-Ivor noin suurellisesti valmistautui.

"Ferguksen häihin", vastasi tämä myhäillen.

"Niinkö!" ihmetteli Edward. "Hyvinpä hän onkin säilyttänyt salaisuutensa. Toivoakseni hän sallii minun olla sulhaspoikanaan."

"'Se kyll; on miehen työ, vaan teidän ei', kuten Beatrice sanoo", ilvehti Flora.

"Ja saanko kysyä, kuka on sitte kaunokainen itse, miss Mac-Ivor?"

"Enkö teille jo aikoja sitte sanonut, ett'ei Fergus voi kosia muuta morsianta kuin Kunniaa?"

"Vaan enkö _siinä_ kosinnassa kelpaa hänen kumppanikseen ja neuvojakseen?" virkkoi sankarimme, korvia myöten punehtuen. "Olenko mielestänne niin kehno arvoltani?"

"Kaukana siitä, kapteeni Waverley. Kautta taivaan, soisinpa että teillä olisi meidän ajatuskantamme! Käytin teille vastenmielistä sanantapaa,

"kun ette meidän puolta pidä vain, vihollisemme valtaa puolustain."

"Se aika on mennyttä, sisko", sanoi Fergus, "ja voit onnitella Edward Waverleytä (joka ei enää ole kapteeni) siitä, että hän on päässyt vallananastajan orjuudesta, jonka merkkinä tuo musta, pahaenteinen tunnuskuva on hänen päähineessään uljaillut."

"Niin", lausui Waverley, irrottaen kokardin hatustaan, "kuningas, joka minulle tämän arvomerkin antoi, on suvainnut ottaa sen takaisin sellaisella tavalla, mikä jättää vähäiset syyt kaivata hänen palvelustansa."

"Oi, kiitän Jumalaa siitä!" huudahti intoilija. "Jospa sokeudessaan kohtelisivatkin samalla halpamaisuudella jokaista kunniallista miestä, jotta minun tarvitsisi huokailla vähemmän, kun taistelu lähenee!"

"Ja nyt, sisko", sanoi päällikkö, "aseta hänen kokardinsa sijalle toinen, väriltään helakampi. Olihan muistaakseni ennen vanhaan tapana, että naiset asestivat ja lähettivät ritarinsa loistaviin mainetöihin."

"Ei ennen kuin seikkaileva ritari oli punninnut asiansa oikeuden ja vaarat, Fergus", vastasi Flora. "Mr. Waverley on tälläerää liiaksi kiihdyksissään, voidakseni pakotella häntä tärkeään päätökseen."

Waverley oli puolittain levoton ajatellessaan, että hän ottaisi nyt käyttääkseen merkkiä, jota kuningaskunnan enemmistö piti kapinallisena; mutia hän ei sentään voinut salata mielenkarvautta, mitä tunsi kylmäkiskoisuudesta, jolla Flora torjui veljensä vihjauksen. "Miss Mac-Ivor ei näy pitävän ritaria rohkaisunsa ja suosionsa arvoisena", virkahti hän hiukan katkerasti.

"Sitä kyllä, mr. Waverley", vastasi hän herttaisesti. "Miksi kieltäisin veljeni arvoisalta ystävältä lahjan, jota jakelen hänen koko klan'illeen? Mitä kernaimmin hankkisin jokaisen kunnon miehen palvelemaan samaa asiaa, jolle veljeni omistaa elämänsä. Mutta Fergus on ryhtynyt puuhiinsa avosilmin. Hän on kätkyeestä asti antautunut tehtävään, joka on hänelle pyhänä kutsumuksena, vaikkapa se hänet vaatisi hautaan. Mutta teille mr. Waverley, on maailma vielä niin uusi; olette niin kaukana kaikesta ystävien neuvosta ja vaikutuksesta; miten siis saattaisinkaan -- ja vieläpä äkillisen suuttumuksenne hetkenä -- toivotella syöksyvänne suin päin noin epätoivoiseen yritykseen?"

Fergus ei ymmärtänyt tällaista hienotunteisuutta, vaan mitteli lattiaa huultaan purren ja sanoi sitte väkinäisesti hymyillen: "No niin, siskoseni, jätänpä sinut uuteen toimeesi, laillisen hallitsijasi ja hyväntekijäsi alamaisten suostuttelijaksi Hannoverin vaaliruhtinaalle uskollisina pysymään", ja poistui huoneesta.

Tätä seuranneen kiusallisen äänettömyyden keskeytti vihdoin miss Mac-Ivor. "Veljeni on kohtuuton", hän virkkoi, "hän kun ei voi sietää mitään keskeytystä, mikä vain tuntuu hidastuttavan hänen uskollista intoaan."

"Vaan eikö teissäkin ole samaa kiihkoa?" tiedusti Waverley.

"Minussako?" vastasi Flora; "Luoja tietää että olen vielä häntäkin kiihkeämpi, jos se mahdollista on. Mutta minua ei, kuten veljeäni, viehätä sotainen valmistelu: ja nykyiseen yritykseen tarvittava ääretön hyörinä siihen määrään, että siinä syrjäytyisivät oikeuden ja totuuden voimalliset periaatteet, joihin päämäärämme nojautuu -- ja siitä olen varma, että niitä vievät voittoaan kohti ainoastaan itsessään todet ja oikeat toimenpiteet. Kumpaakaan ei minun halvan arveluni mukaan ole teidän nykyisten tunteidenne suuntaaminen, hyvä mr. Waverley, peruuttamattomaan askeleeseen, jonka oikeutta tahi vaarallisuutta te ette ole harkinneet."

"Verraton Flora!" huudahti Edward, hänen käteensä tarttuen; "suuresti tarvitsenkin tuollaista kehottajaa!"

Flora veti hellästi pois kätensä. "Paljoa parempi neuvonantaja on teillä omassa povessanne, kun annatte sen saada heikon äänensä kuuluviin."

"Ei, miss Mac-Ivor, sitä en uskalla toivoa; olen ollut ainiaan veltto itseäni kasvattamaan, ja onnettomuudekseni siten kehittänyt enemmän mielikuvitukseni kuin järkeni valtaa. Jos vain rohkenisin toivoa -- jos vain voisin ajatella -- että te alentuisitte olemaan minulle rakkaana ystävänä, joka minua vahvistaisi erehdykseni korvaamaan, vastaisen elämäni --"

"Herjetkäähän jo, hyvä herraseni! Aivan ylenpalttista kiitollisuutta osotatte siinä ilossanne, että pelastuitte jakobiittisen värvääjäupseerin käsistä."

"Ei, rakas Flora, älkää enää laskeko leikkiä minusta. Ette voi olla tajuamatta niiden tunteiden merkitystä, jotka olen melkein tahtomattani ilmaissut; ja kerran näihin puheisiin päästyäni sallikaa minun käyttää hyväkseni uskaliaisuuttani -- Vai saanko, luvallanne, mainita veljellenne --"

"Ette millään muotoa, mr. Waverley!"

"Miten tämän ymmärtäisin? Onko mitään onnetonta estettä -- onko joku aikaisemmin --"

"Ei kukaan, sir", vastasi Flora. "Olen itsellenikin velvollinen sanomaan, ett'en ole vielä konsanaan nähnyt miestä, jota olisin ajatellut nyt puheena olevin tuntein."

"Kenties tuttavuutemme lyhyys -- jos soisitte minulle aikaa --"

"Ei minulla ole sitäkään puolustusta. Teidän luonteenne, kapteeni Waverley, on niin avoin, ett'ei siinä voi väärin ymmärtää mitään, ei sen voimaa eikä heikkoutta."

"Ja sen heikkouden vuoksi halveksitte minua?" sanoi Edward.

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley -- älkääkä unohtako, että vielä puoli tuntia takaperin oli välillämme minulle aivan voittamaton este, sillä minulle olisi Hannoverin sukua palvelevan upseerin aina täytynyt pysyä vain satunnaisena tuttavana. Antakaa minulle siis tovi aikaa järjestääkseni niin aavistamattoman yllätyksen hämmentämiä ajatuksiani, niin olen valmis puolen tunnin kuluttua perustelemaan päätökseni, jonka silloin lausun, sellaisilla syillä, että ne lienevät ainakin riittäviä mielestänne, joskaan eivät olisi mieleisiänne." Niin sanoen hän vetäysi pois, jättäen Waverleyn mietteisiin siitä tavasta, jolla hänen tunnustuksensa oli otettu kuuluviin.

Ennen kuin hän sai päättäneeksi uskoisiko kosintansa hyväksytyksi vai eikö, astui Fergus takaisin huoneeseen. "Mitä, _à la mort_, Waverley?" huudahti hän. "Tuleppa alas kartanolle katsomaan näkyä, joka on kaikkia romaaniesi koruloruja komeampi. Sata muskettia, veikkonen, ja yhtä monta säilää, hyviltä ystäviltä vast'ikään saapuneita; ja pari kolme sataa vankkaa poikaa milt'ei käsikähmässä niiden omistuksesta. -- Mutta annas kun silmään sinua tyystimmin. Ihme ja kumma, sanoisipa oikea ylämaalainen, että sinut on paha silmä tuhonnut. Vai olisiko tuo typerä tyttönen sielusi noin lakeaksi pyyhkäissyt? Älä sinä hänestä huoli vähintäkään, Edward veikko; viisaimmatkin hänen sukupuoltaan ovat elämän käytännöllisessä työssä narreja."

"Toden totta, hyvä ystävä", vastasi Edward, "en voi sisartasi moittia muusta kuin liiasta harkinnasta ja järkevyydestä."

"Jos siinä kaikki, niin panen veikkaan louisdorin siitä, ett'ei hän tuolla tuulellaan pysy neljääkolmatta tuntia. Mikään nainen ei milloinkaan ole ollut järkevänä noin pitkää aikaa yhteen toviin; ja takaan sinulle, jos se on mieliksesi, että Flora huomenna on yhtä järjetön kuin muutkin Eevan tyttäret. Näetkös, Edward, sinun tulee oppia käsittämään naiset _en mousquetaire_."

Hän tarttui Waverleyn käsivarteen ja veti hänet sotaisia valmistuksiaan tarkastelemaan.

Fergus Mac-Ivor oli siksi säädyllinen ja hienotunteinen, ettei enää palannut asiaan, josta oli itse kääntänyt keskustelun toiselle tolalle. Hänen ajatuksensa pyörivät -- näköjään ainakin -- niin kiihkeästi kivääreissä, miekoissa, töyhtölakeissa, rensseleissä ja ihokkaissa, ett'ei Waverley vähiin aikoihin saanut hänen huomiotaan käännetyksi mihinkään muuhun.

"Aiotteko jo niin pian käydä tappotantereelle, Fergus", hän kysyi, "vai mitä varten ovat nämä sotaiset valmistelut?"

"Sitte saat kaiken tietää, kun ensin olemme päättäneet, että lähdet kerallani; muutoin voisi se tieto vain olla haitaksi sinulle."

"Mutta oletko oikein tosissasi? Nousetteko esivaltaa vastaan näin vähäisin voimin? Hulluuttahan se on."

"_Laissez faire à Don Antoine_ -- pidän hyvää huolta itsestäni. En ole niin hupsu, että liikahtaisin ennen kuin hetki on otollinen; en päästä koiraani kaulanuorasta, ennen kuin otus porhaltaa eteeni. Mutta vielä kerran, yhdytkö meihin, niin saat kaiken tietää?"

"Miten voisinkaan sen tehdä?" huoahti Waverley, "minä, joka vielä pikku hetki takaperin olin toisen puolueen soturina! Virkaan suostumiseni oli uskollisuuden lupaus ja hallituksen laillisuuden tunnustus."

"Ajattelematon lupaus ei ole teräksinen käsikahle", vastasi Fergus; "sen voi pudistaa pois, varsinkin kun se on erehdyksessä annettu ja solvauksella palkittu. Mutta joll'et pysty siekailematta päättämään yhtyä uljaaseen kostotyöhön, niin lähde Englantiin. Ennen kuin menet Tweed-virran yli, sinä olet kuuleva sanomia, jotka saavat koko maailman kajahtelemaan; ja jos Sir Everard on se vanha, urhea ritari, joksi häntä ovat kuvailleet muutamat kelpo aatelismiehemme vuodelta 1715, niin hän hankkii sinulle paremman ratsumiesrykmentin ja jalomman päämäärän kuin äsken menettämäsi oli."

"Mutta sisaresi, Fergus?"

"Mikä lempo tätä miestä riivaa?" vastasi päällikkö nauraen. "Yhätikö vain pyrit haastamaan helmaväestä?"

"Ei, aivan vakavasti puhuen, hyvä ystävä", lausui Waverley, "tunnen että vastaisen elämäni onni riippuu vastauksesta, minkä miss Mac-Ivorilta saan siihen, mitä hänelle uskalsin tänä aamuna sanoa."

"Ja tarkotatko aivan silkkaa totta", virkkoi Fergus totisempana, "vai olemmeko romaanin ja runouden mailla?"

"Olen ehdottomasti tosissani. Voisitko luulla naljailevani tällaisesta asiasta?"

"Varsin vakavasti siis puhuen", vastasi hänen ystävänsä, "minua ilahuttaa kuulla tämä, ja niin suuressa arvossa pidän Floraa, että sinä olet ainoa mies Englannissa, jolle tämän sanoisin. Mutta on muutakin mietittävänä, ennen kuin noin lämpimästi pudistat kättäni. Oma perheesi -- suostuuko se siihen, että käyt liittoon ylämaalaisen ylimyskerjäläisen sisaren kanssa?"

"Setäni asema, hänen yleiset mielipiteensä ja rajaton hyvyytensä oikeuttavat minut sanomaan, että sukuperä ja luonteen ominaisuudet ovat kaikki, mikä hänelle ratkaisee sellaisen liiton. Ja kenessä voisin tavata molemmat niin oivasti yhtyneinä kuin sisaressasi?"

"No, etpä missään -- _cela va sans dire_", hymähti Fergus. "Mutta isäsi odottaa asiaa ainakin ensin häneltä kysyttäväksi."

"Kyllä, mutta hänen ja hallituksen välien rikkoutuminen on takeena siitä, ett'ei hän pane vastaan, kun setänikin on varmasti puhuva puolestani. Älä ajattele minun sukulaisiani, hyvä Fergus; pikemmin käytä vaikutusvaltaasi siellä, missä vastuksia todenteolla voi olla voitettavina -- tarkotan sisaresi arveluita."

"Sisareni", vastasi Fergus, "niinkuin hänen veljensäkin, useimmiten pyrkii pysymään omassa järkähtämättömässä tahdossaan, johon sinun tässä tapauksessa on tyytyminen; mutta sinulta ei ole puuttuva harrastustani eikä neuvoani. Ja kuulehan siis -- olin näkevinäni Floran äsken lähtevän vesiputoukselle päin; mene mukaan, mies, mene mukaan! Älä jätä piiritetylle aikaa vahvistella puolustuskojeitaan! _Alerte à la muraille_! Etsi Flora käsiisi, ja ota selko hänen päätöksestään niin joutuin kuin ikinä ehdit. Olkoon Cupido kanssasi -- minä sillävälin tarkastelen patruunavöitä ja miekankantimia."

Waverley nousi ylös notkonpohjaa ahdistunein ja pamppailevin sydämin. Rakkauteen, kaikkine tiettyine toivon, pelon ja toiveiden tunteineen, yhtyi muita mietteitä, laadultaan vaikeampia määritellä. Hän ei voinut häätää ajatusta siitä, miten suuresti tämä aamu oli mullistanut kohtaloaan ja millainen selkkausten sarja olikaan vielä edessä päin. Auringon noustessa oli hän ollut kunniakkaana soturina, ja hänen isänsä nähtävästi yhä ylenemässä hallitsijansa suosiossa. Kaikki tämä oli unennäkönä hälvennyt -- hänen isänsä oli syösty asemastaan, hän itse oli joutunut häväistyksen uhriksi ja tahtomattaan melkein osalliseksi hämäriin, laajoihin ja turmiollisiin salavehkeihin, joiden loppuna täytyi olla joko vielä äsken palvelemansa hallituksen kumoutuminen tahi kaikkien liittoutuneiden tuho. Jos Flora vastaisikin suosiollisesti hänen kosintaansa, niin mitä mahdollisuutta oli sillä johtua onnelliseen päätökseen uhkaavan kapinan hälinässä? Tahi miten saattaisi hän itsekkäästi esittää, että Flora jättäisi veljensä, johon oli niin sydämestään kiintynyt, ja vetäytyisi rakastettunsa keralla Englantiin etäisenä katsojana seuraamaan veljensä yrityksen menestystä tahi hänen kaikkien toiveidensa ja koko elämänsä häviötä? Vai yhtyisikö hän itse, ilman muuta tukea kuin oma käsivartensa, päällikön vaarallisiin ja huimapäisiin puuhiin -- ajelehtaakseen hänen epätoivoisten ja rajujen tekojensa pyörteisiin ja siten melkein menettääkseen itsenäisen arvostelukykynsä, tahi toimintansa oikeuden ja järkevyyden päättelemisen? Tämäkään ei ollut Waverleyn sisäiselle ylpeydelle helppo vaihtoehto. Ja mitä muuta päätöstä toki olikaan tiedossa, paitsi kosintansa hylkääminen, jota hän nykyisessä mielen kuohussaan ei voinut ajatella vihlovaa tuskaa tuntematta.

Epämääräisiä ja tukalia mahdollisuuksia siten aprikoiden saapui hän vihdoin kosken lähelle, missä tapasi Floran istuskelemassa niinkuin Fergus oli arvannutkin. Hän oli ypö yksinään ja astui Edwardia vastaan heti kun näki hänen tulevan. Edward yritti virkkaa jotakin tavallisiin kohteliaisuuslauseisiin ja muodolliseen keskusteluun vivahtavaa, mutta huomasi olevansa siihen pätemätön. Flora näytti ensin yhtä hämmentyneeltä, mutta toipui nopeammin ja -- pahaksi enteeksi Waverleyn kosinnalle -- otti ensimäisenä puhuakseen asiasta. "Se on kaikin puolin liian tärkeä, mr. Waverley, voidakseni jättää teidät epätietoiseksi mielipiteistäni."

"Oi, älkää sanoko niitä kiirehtien", tokaisi Waverley suuresti kiihdyksissään, "joll'eivät ole sellaisia, kuin tavastanne päättäen tuskin rohkenen odottaa. Antakaa ajan -- antakaa vastaisen käytökseni -- antakaa veljenne vaikutuksen --"

"Suokaa minulle anteeksi, mr. Waverley", lausui Flora, posket hiukan punehtuneina, mutta ääni lujana ja tyynenä. "Moittisin itseäni mitä ankarimmin, jos pidättelisin lausumasta vilpitöntä vakaumustani, ett'en voi koskaan pitää teitä muuna kuin rakkaana ystävänä. Olisi hyvin kohtuutonta teitä kohtaan, jos silmänräpäykseksikään salaisin mielipiteeni. Näen tuottavani teille tuskaa, ja olen siitä suruissani, mutta parempi nyt kuin myöhemmin -- ja oi, tuhansin verroin parempi teille kokea tämä hetkellinen pettymyksenne kuin ajattelemattoman ja soveltumattoman avioliiton pitkällisiä, sydäntä jäytäviä murheita!"

"Jumalani!" huudahti Waverley, "miksi edellyttäisitte sellaisia seurauksia liitosta, missä sääty on sama, varallisuussuhteet edulliset, koko ajatussuunta -- jos niin rohkenen sanoa -- yksiin menevä, kun ette väitä keneenkään toiseen mieltyneenne ja vieläpä ilmaisette suosiollisen mielipiteen minusta, jonka hylkäätte?"

"Mr. Waverley, minulla _on_ sellainen suosiollinen mielipide, ja niin luja, että vaikka olisin mieluummin vaiennut päätökseni perusteet, niin olen valmis ne teille selittämään, jos sellaista kunnioitukseni ja luottamukseni osotusta tahdotte."

Hän istuutui kallion lohkareelle, ja hänen lähelleen asettuen pyysi Edward kiihkeästi selitystä.

"Uskallan tuskin kuvata teille tunteitteni laatua", alotti Flora; "ne ovat niin poikkeavia siitä, mitä minun ijälläni edellytetään naisessa. Myöskin käy minulle tukalaksi kosketella teidän luonteestanne saamiini arveluihin, kun saattaisin lohdutuksen asemesta vain loukata. Mitä itseeni tulee, niin on minulla lapsuudestani tähän päivään asti ollut vain yksi toivomus -- kuninkaallisten hyväntekijäini palauttaminen lailliselle valtaistuimelleen. Mahdoton on ilmaista teille, miten kiihkeästi tunteeni ovat sieluni syvyyksiä myöten jännittyneet tähän ainoaan asiaan; ja tunnustan suoraan sen niin vallanneen mieleni, etten ole vähääkään voinut ajatella yksityisen elämäni huolehtimista. Kunhan vain näkisin tuon riemukkaan voiton päivän, niin on ylämaalaismökki, ranskalainen luostari tahi englantilainen palatsi, kaikki minulle yhdentekevää!"

"Mutta, rakkahin Flora, eikö tuo innostuksesi silti voi toteuttaa onneani?"