Part 10

Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan, pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten. Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen; ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan, että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea jalkaa.

Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana, kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.

Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan, kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa, virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.

Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin loihtivaa haltijatarta.

Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.

"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa. Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin juhlasalin riemua."

Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.

Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:

Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu, siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu: kävi vieraalta käsky -- ja maan yli yö, kylmi syämmet ja herposi käsien työ!

Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri, ruma ruostepa syövytti säilän -- ei veri; mitä luikkuja lie, toki määränä vain nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.

Esi-isien töitä jos laulaja toistaa, iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa! Joka jänne jo vait -- joka sävel, mi tois sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.

Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun, joka loistohon vuoret ja manteren saa muun: Glenaladale-kukkulat kultasi tuo, ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.

Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen, sädeloistossa lippusi nostata vainen, yli pohjolan laajalle liehuen näin se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!

Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää, teitä vanhojen harpunko huhuta pitää? Tämä hehku on ennenki kutsunut ain' esi-isänne voittohon, kuolohon vain.

Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit, oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it, kuni vuorilta virtana syöksyen ikiliittohon käykää te yhtehen!

Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota! Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi, jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?

Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun päässyt."

Waverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.

"Oi, ettepä voi arvatakaan, miten paljon menetitte! Paitsi 'lippujen Vich Ian Vohrille' omistettua pitkää sarjaa, olisitte kuullut käytännöllisen kehotuksen sille muukalaisen vaaleatukkaiselle pojalle, joka on saapunut maasta, missä ruoho ainiaan viheriöitsee -- ratsastajalle, jonka sysimustan ratsun hirnahdus on kuin kotkan taisteluhuuto. Tätä reipasta ritaria vannotetaan muistamaan, miten hänen esi-isänsä kunnostautuivat uskollisuudellaan niinkuin uljuudellaankin."

Seuraavassa hetkessä seisoi Fergus heidän edessään ja keskustelu kääntyi kevyemmille aloille.

Heidän ollessaan paluumatkalla linnaan pyyteli päällikkö lämpimästi Waverleytä jäämään luokseen viikoksi tahi pariksi, ollakseen mukana suurella metsästysretkellä, jonka hän ja muutamat muut ylämaan herrasmiehet aikoivat toimeenpanna. Edwardin mieli oli näkemästään ja kuulemastaan niin viehättynyt, ett'ei hän voinut kutsumusta vastustaa. Sovittiin sen vuoksi niin, että hän kirjottaisi Bradwardinen paroonille viipymisestään ja pyytäisi häntä kirjeen tuojan mukana lähettämään hänelle mahdollisesti sinne saapuneet kirjeet. Sulkiessaan kirjettään Edward kaipasi sinettiään, joka oli riippunut kellon perissä, ja olisi ollut valmis epäilemään Donald Bean Leania sen varkaaksi, jos ei olisi tuntunut uskomattomalta, ett'ei tämä samalla olisi kelloakin vienyt.

Illalla hän tanssi Floran kanssa säkkipillien säestyksellä, ja levolle mentyä näki unta hänestä.

XVI.

Uutisia Englannista.

Metsästysretkeä viivyttelivät monet eri syyt noin kolmen viikon ajan. Mutta päivät kuluivat Waverleyltä nopeasti Glennaquoichissa, sillä se vaikutus, jonka Flora oli tehnyt häneen ensi kohtauksessa, kävi päivä päivältä voimakkaammaksi. Hänellä oli juuri sellainen luonne, joka on omiaan tenhoamaan romanttisen nuorukaisen mielen. Hänen tapansa, sujuva haastelunsa, runolliset ja soitannolliset lahjansa loivat lisää suloutta ihastuttavalle olennolle, joka aivan silmäänpistävästi näytti olevan kaikkien muiden Eevan tyttärien yläpuolella.

Lopultakin saapui suureen metsästykseen määrätty päivä, ja Waverley ja päällikkö läksivät yhtymäpaikalle, joka oli noin päivän matkan päässä Glennaquoichista. Fergusta seurasi noin kolmesataa klan'insa miestä, hyvin asestettuina ja mitä parhaimmiten varustettuina. Waverley noudatti maan tapoja sen verran, että pukeutui ihokkaihin (hän ei voinut puolihameeseen suostua), anturakenkiin ja ylämaalaislakkiin, päivän puuhiin soveliaimpana pukuna, joka sitä paitsi vähimmin saisi muiden klan'ien jäsenet tuijottelemaan häneen muukalaisena. Yhtymäpaikassa he tapasivat useita mahtavia päälliköitä, joiden alustalaiset olivat niin monilukuiset, että heitä olisi voitu pitää pikku armeijana. Sen paremmin ei kuitenkaan käynyt, kuin että Edward heti alussa, suuren hirviparven aiheuttamassa mylläkässä, niukahdutti nilkkansa niin pahoin, ett'ei voinut nousta jaloilleen.. Tämä ehkäisi urheilun iloa. Kiireimmiten tehtiin havuista maja, jonka kanervavuoteelle Edward asetettiin, ja klan'in poppamies lääkäröitsi häntä niin taitavasti, että hän monista yrteistä valmistettua unijuomaa maistettuaan ja kipujensa heikennyttyä pääsi vaipumaan syvään, joskin kuumeelliseen uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna valmistutti Mac-Ivor koivun ja pähkinäpuun oksista paarit, joille Edward nostettiin, ja kaksi tukevaa geeliläistä otti ne sitte varovasti olkapäilleen. Metsäleirin hajautuminen näytti suuremmoiselta. Eri heimot keräytyivät klan'insa säkkipillien sävelten kutsumina patriarkkaalisen päällikkönsä lipun alle. Muutamat näkyivät jo poistuvina nousevan eteläisiä rinteitä myöten, tahi astuvan alas solia, säkkipilliensä sävelten äänen häipyessä kuulakkaan ilmaan. Toiset vielä liikehtivät tasaisella tantereella, monenmuotoisina ryhminä, töyhtöjen ja levättien liehuessa aamun tuulahduksessa ja aseiden välkkyessä nousevan auringon hohteessa. Kun Ferguksen miehet olivat kaikki tulleet ko'olle, hän alotti marssinsa, vaan ei samalle suunnalle, jolta olivat tulleet. Hän huomautti Edwardille, että suurempi osa hänen seuruettaan oli lähdössä etäiselle retkelle, ja että hän oli vain toimittava Edwardin erään luotettavan herrasmiehen turviin sekä sitte itsekin seuraava miehiään suurimman osan matkaa, vaan viipymättä palaava vieraansa luokse.

Waverleytä hieman ihmetytti se, ett'ei Fergus lähemmin maininnut tuollaisesta retkestä, vaan hänen asemansa ei sallinnut kyselyjä. Puolenpäivän seuduissa hän suurten vaivojen perästä saapui erään Mac-Ivorin sukulaisen luokse, missä sai mitä oivallisinta hoitoa. Seuraavana aamuna Fergus lausui hänelle jäähyväiset muutamaksi päiväksi, toivotellen palatessaan tapaavansa hänet kykenevänä ratsastamaan Glennaquoichiin. Hän läksi seuralaisineen, yhtyäkseen pääretkikuntaan, jättäen Waverleyn luokse ainoastaan Callum Begin, joka hänellä oli kamaripalvelijan tapaisena.

Kuudes aamu oli käsissä, ja Waverley pystyi olemaan liikkeellä kainalosauvojen varassa, kun Fergus palasi parinkymmenen miehen keralla. Hän näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, onnitteli Waverleytä edistyvästä paranemisestaan, ja huomatessaan hänet kykeneväksi istumaan ratsun selässä ehdotti heti lähdettäväksi liikkeelle Glennaquoichia kohti. Waverley suostui mielihyvällä, sillä sen kauniin emännän kuva oli elänyt hänen unelmissaan koko tänä pitkänä aikana. Hänen sydämensä pamppaili Ian nan Chaistelin vanhaa linnaa lähestyttäessä, kun noiden unelmien haltijatar astui heitä vastaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu lausui Fergus kolme tahi neljä sanaa geelinkielellä sisarelleen. Kyyneleet heti kihahtivat Floran silmiin, mutta ne tuntuivat olevan hartauden ja ilon kyyneliä, sillä hän loi silmänsä taivaaseen päin ja laski kätensä ristiin ikäänkuin juhlalliseen rukoukseen tahi kiitokseen. Hetkisen kuluttua hän antoi Edwardille muutamia Tully-Veolanista hänen poissa ollessaan saapuneita kirjeitä, ja toisia veljelleen. Molemmat vetäysivät yksikseen tutkimaan niiden sisältöä, ja pian huomasi Edward kirjeittensä käsittelevän hyvin tärkeitä asioita.

Kirjeet, mitä Waverley tähän asti oli saanut sukulaisiltaan Englannista, eivät ole kaivanneet mitään mainintaa tässä kertomuksessa. Hänen isänsä tavallisesti kirjotti sellaisen miehen mahtipontisuudella, jolla on yleisissä asioissa liiaksi työtä, saadakseen aikaa pitää perheestään huolta. Sir Everardin kirjeissä oli toisenlainen sävy. Ne olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä ja helliä, ja päättyivät tavallisesti johonkin viittaukseen sankarimme ratsuista, kyselyyn hänen kukkaronsa kunnosta ja erityiseen tiedusteluun sellaisista hänen tarjokkaistaan, jotka olivat hänen edellään lähteneet Waverley-Honourista. Täti Rachel vannotteli häntä muistamaan uskonnollisia periaatteitaan, pitämään huolta terveydestään, varomaan Skotlannin sumua, joka hänen kuulemansa mukaan liottaisi ihmisen läpi märäksi; iltaisin aina ottamaan kauhtanansa ylleen; ja ennen kaikkea pitämään flanellipaitaa ihoaan vasten. Mr. Pembroke lähetti sankarillemme ainoastaan yhden kirjeen, mutta se vastasi ko'oltaan kuutta nykyisen väsähtäneen aikakauden kirjettä, sisältäen _addenda, delenda et corrigenda_ niihin kahteen käsikirjotukseen, jotka hän oli lahjottanut Waverleylle. Mutta nyt Glennaquoichiin saapunut tukku oli aivan odottamatonta laatua.

Silloinen ministeriö sattui (mikä ei olekaan harvinainen tapaus) olemaan jakautunut kahdeksi puolueeksi. Väsymättömällä juonimisella korvaten todellisen merkityksensä pienemmyyttä oli heikompi ryhmä viime aikoina hankkinut muutamia uusia jäseniä, toivoen heidän kanssaan saavansa kilpailijansa syrjäytetyksi hallitsijan suosiosta ja parlamentista. Muiden muassa oli Richard Waverleykin katsottu tarpeelliseksi, hän kun kaikessa kykenemättömyydessäänkin oli onnistunut pysyttäytymään näköjään tärkeänä valtiomiehenä. Hänelle ehdotettiin ministeriössä toimeenpantavan keikauksen jälkeen annettavaksi paljoa ylempi asema, eikä hänessä ollut miestä vastustamaan kiusausta, vaikka se suuri mies, jonka suojelemana hän oli ylennyt, oli näiden juonien ensimäisenä esineenä. Kovaksi onneksi meni koko kunnianhimoinen hanke myttyyn ennenaikaisen liikkeen vuoksi. Kaikille siihen osallisille virkamiehille, jotka eivät katsoneet parhaaksi vapaasta tahdostaan jättää eronhakemusta, ilmotettiin että kuningas ei heidän palvelustaan enää tarvinnut; ja Richard Waverley erotettiin suoranaisella halveksimisella ja häpeällä, erityisesti osottamansa kiittämättömyyden vuoksi. Tämän itsekkään ja omia etujaan ajavan valtiomiehen kukistuminen ei suurtakaan myötätuntoisuutta herättänyt; ja hän vetäytyi maaseudulle siinä lohdullisessa tiedossa, että oli yhtähaavaa menettänyt asemansa, kunniansa ja tulevaisuutensa.

Richard Waverleyn tässä tilaisuudessa pojalleen kyhäämä kirje oli mestarituote alallaan. Itse Aristides ei olisi osannut sitkeämmin pitää puoliaan. Kohtuuton hallitsija ja kiittämätön maa olivat jokaisen pyöristellyn kappaleen loppusäveleenä. Hän puhui pitkästä palvelus-ajasta ja korvaamattomista uhrauksista, ja joutui kirjeensä lopussa oman puhetulvansa voimalla sellaiseen intoon, ett'ei voinut hillitä muutamia koston uhkauksia, tosin aivan epämääräisiä ja voimattomia. Kaiken päätteeksi hän lausui haluavansa, että hänen poikansa osottaisi tajuavansa nämä vääryydet, luopumalla upseerinpaikastaan heti kun kirje hänelle saapui. Tämän hän sanoi olevan hänen setänsäkin toivomuksena, niinkuin tämä itsekin oli aikanaan huomauttava.

Ja niinpä oli seuraava kirje, minkä Edward avasi, Sir Everardilta. Veljeä kohdannut häväistys näytti poistaneen hänen hyvänsävyisestä povestaan kaiken erimielisyyksien kaunan, ja hänellä kun ei ollut minkäänlaista tilaisuutta saada tietoa siitä, että Richardin kohtalo todella oli vain ansaittua, niin tämä lempeä, mutta herkkäuskoinen parooni oitis käsitti sen uudeksi ja häikäilemättömäksi esimerkiksi voimassaolevan hallituksen oikkuvallasta. Totta oli -- lausui hän, eikä hän katsonut voivansa olla sitä Edwardille huomauttamatta -- että sellaista aavistamatonta häpeää ei olisi sattunut, jos Richard ei olisi nykyisen hallituksen palvelukseen lainkaan alistunutkaan. Sir Everard oli varma siitä, että hänen veljensä nyt näki ja tunsi suuren erehdyksensä, ja hän piti velvollisuutenaan ottaa huolekseen, ett'ei tuo virhe saisi tuottaa vielä taloudellisiakin vaikeuksia. Mutta sekä Richardin että hänen itsensä mielipiteenä oli, ett'ei Edwardin sopinut jäädä asemaan, jossa hän oli alttiina samanlaiselle kohtalolle kuin jo isänsä oli saanut kokea. Sen vuoksi pyysi hän veljenpoikaansa sopivassa tilaisuudessa ja kiireimmiten lähettämään eronpyyntönsä sotaministeriöön, ja vielä lopuksi vihjasi, ett'ei siinä suuriakaan mutkia kaivattu, kun kerran hänen isälleen oli niin törkeitä oltu. Bradwardinen paroonille hän lähetti monet terveiset.

Täti Rachel kirjotti vielä selvemmin. Hänestä oli Richard-veljen häväistys ansaittuna palkkana siitä, että hän oli luopunut laillisesta, vaikka maanpakoon joutuneesta hallitsijasta ja vannonut valansa muukalaiselle. Sellaisesta myöntymyksestä oli kieltäytynyt hänen isoisänsä, Sir Nigel Waverley, elämänsä ja omaisuutensa ollessa tuhon partaalla. Täti Rachel sanoi toivovansa, että hänen rakas Edwardinsa seuraisi esi-isäinsä jälkiä ja mitä pikemmin sen parempi vapautuisi vallananastajasuvun orjan asusta; hänen isäänsä kohdannut vääryys oli otettava taivaan muistutukseksi siitä, että jokainen uskollisuuden polulta horjahtaminen saa oman rangaistuksensa. Hänkin lausui lopulla terveisensä mr. Bradwardinelle, ja pyysi Waverleytä ilmottamaan oliko Rose neiti jo siinä ijässä, että voisi käyttää sitä hyvin sievää paria korvarenkaita, minkä hän aikoi lähettää ystävyytensä osotukseksi. Vanha hyvä täti halusi myös tietää vieläkö mr. Bradwardine käytti yhtä runsaasti skotlantilaista nuuskaa ja tanssi yhtä uupumattomasti kuin kolmekymmentä vuotta takaperin Waverley-Honourissa ollessaan.

Arvatakin voi, että nämä kirjeet saivat Waverleyn mielen kuohahtamaan. Opintojensa hajanaisuuden vuoksi ei hänellä ollut mitään lujaa valtiollista vakaumusta isäänsä kohdanneiden luuloteltujen vääryyksien herättämän mielenkarvauden vastapainoksi. Päin vastoin olivat ne vaikutelmat, mitä oli sattumoilta saanut aikakautensa puolueista Waverley-Honourissa oleskellessaan, pikemmin epäedulliset vallassa olevaa hallitusta kohtaan. Senpä tähden hän empimättä antausi niiden sukulaistensa kiihtyneeseen mielialaan, joilla oli läheisin oikeus määräillä hänen käytöstään -- varsinkin kun samalla muisteli leirielämänsä yksitoikkoisuutta ja rykmenttinsä upseerien joukossa saavuttamaansa mitätöntä menestystä. Jos hänellä olisi voinut olla mitään epäröimisiä asiassa, niin ratkaisun olisi ainakin tuottanut päällikkönsä lähettämä kirje, joka kaikessa lyhyydessään kuului sanasta sanaan seuraavasti:

"Hyvä herra:

Olen jo ollut hiukan vastoin velvollisuuttanikin lenseä erehdyksiä kohtaan, jotka ovat saattaneet johtua nuoruudesta ja kokemattomuudesta. Kun siitä ei ole mitään tuloksia näkynyt, niin olen vastahakoisesti pakotettu nykyisessä vakavassa ajan käänteessä käyttämään ainoata valtani suomaa keinoa. Teidät käsketään täten saapumaan rykmentin pääkortteeriin kolmen päivän kuluessa, tämän kirjeen päiväämisestä lukien. Jos ette sitä tee, niin minun täytyy ilmottaa teidät sotaministeriöön luvatta poissaolevaksi sekä ryhtyä muihinkin toimiin, jotka ovat yhtä ikäviä teille kuin minullekin.

Kunnioittaen:

J. Gardiner, everstiluutn., rykmentin päällikkö."

Edwardin veri kiehui kirjeen lukiessaan. Hän oli lapsuudestaan asti tottunut hyvin vapaasti käyttämään aikansa ja siten käynyt vastahakoiseksi sotilaskurin säännöille tässäkin suhteessa. Hän olikin tullut siihen varmaan luuloon, ett'ei niitä häneen nähden kovinkaan ankarasti sovellutettaisi, ja tähän asti oli päällikön käytös sellaista käsitystä vahvistanut. Ei myöskään ollut hänen tietääkseen tapahtunut mitään, mikä olisi saanut Gardinerin heti muutaman pikku vihjauksen perästä noin äkkiä käyttämään töykeää ja Edwardin mielestä hävytöntä käskyvallan ilmaisua. Ajatellessaan vastikään perheeltään saapuneita kirjeitä hän ei voinut muuta luulla, kuin että tarkotuksena oli saada hänet nykyisessä asemassaan syrjäytetyksi samanlaisella virkamahdilla kuin isänsäkin, joten kaiken pohjana oli juonittelu Waverley-suvun jokaisen jäsenen sortamiseksi ja häpäisemiseksi.

Enempää harkitsematta Edward siis kyhäsi joitakuita kylmäkiskoisia rivejä, kiittäen päällikköään entisestä ystävällisyydestä ja lausuen mielipahansa siitä, että tämä oli ottanut pyyhkiäkseen pois entisten hyvien välien muiston, käyttäessään toisenlaista sävyä häntä kohtaan. Hänen kirjeensä laatu ja Edwardin nykyhetkenä velvollisuudestaan saamansa käsitys vaativat hänen luopumaan toimestaan, minkä vuoksi hän lausui kirjeensä mukana lähettävänsä eronhakemuksensa, vapautuakseen asemasta, jossa oli alttiina näin ikävälle kirjeenvaihdolle.

Saatuaan valmiiksi tämän jalomielisen kirjeensä oli hän hieman epävarma siitä, millaisin sanantavoin sommittelisi eronhakunsa, ja päätti kysyä Fergus Mac-Ivorin neuvoa. Ohimennen olkoon mainittuna, että tämä nuori päällikkö oli ripeällä ajattelullaan ja toiminnallaan herättänyt suurta luottamusta Waverleyssä. Vaikka hänellä itsellään oli ainakin yhtä hyvä ymmärrys ja paljoa hienompi nero, niin Edward kuitenkin alistui ottamaan ohjausta sellaisesta rohkeasta ja päättäväisestä älyn toiminnasta, jota laaja maailmantuntemus ja säännölliseen järjestelmään tottuminen oli kehittänyt.

Kun Edward tapasi ystävänsä, piteli tämä vielä kädessään sanomalehteä, jota oli lueskellut. Hän astui Edwardia kohti sellainen hämi kasvoillaan, mikä ennusti ikäviä uutisia. "Vahvistavatko kirjeenne, kapteeni Waverley, sen epämieluisen tiedon, minkä tämä lehti kertoo?"

Hän pisti ystävänsä käteen, lehden, missä hänen isänsä häpeä kuvattiin mitä katkerimmin sanoin, varmaankin jonkin lontoolaisen lehden johdolla. Kirjotuksen lopussa oli seuraava merkillinen salahyökkäys:

"Tietääksemme ei 'tää _Richard_ joka kaiken tämän teki' ole ainoa esimerkki W-v-r-ley H-n-rin _Wavering Honourista_ (häilyvästä kunniasta). Viittaamme toisessa paikassa lehteämme löytyviin virallisiin nimityksiin."