Part 7

KAPTEENI (oltuaan hetkisen vaiti). Tän' aamuna me hänet hautaan veimme. Kakstoista ylhäissuku-nuorukaista hänt' oli kantamassa, saattueena armeija kaikki. Arkun laakereille toi Reinin-kreivi oman voitonmiekan. Vainaata kyynelinkin muisteltiin, meist' useahan hänen jalouttaan ja lempeyttään oli kokenut, ja kaikki sääli häntä. Reinin-kreivi mielellään oisi hänet pelastanut, mutt' itse hän sen teki tyhjäks, itse niin sanotaan -- hän tahtoi kuolemaa.

NEUBRUNN (liikutettuna Theklalle, joka on peittänyt kasvonsa). Oi armas neiti -- mua silmätkää! Mintähden vaadittekaan kuulla kaiken!

THEKLA. Hautansa miss' on?

KAPTEENI. Hänet haudattiin lähelle Neustadtia luostarkirkkoon, kunnekka isältään on sana saatu.

THEKLA. Mi luostar' on se?

KAPTEENI. Pyhän Kaarinan.[135]

THEKLA. Ja pitkältikö sinne?

KAPTEENI. Seitsemän on peninkulmaa.

THEKLA. Mistä sinne päästään?

KAPTEENI. Kautt' Tirschenreitin, Falkenbergin, jossa on etuvahtimme.

THEKLA. Ken johtaa niitä?

KAPTEENI. Eversti Seckendorf.

THEKLA (astuu pöydän luoja ottaa jalokivilippaasta sormuksen). Te tuskassani mun näitte, säälitte -- Nyt ottakaa (antaen sormuksen) hetkestä tästä muisto -- Menkää nyt!

KAPTEENI (hämmästyneenä). Prinsessa --

(Thekla äänetönnä viittaa häntä poistumaan ja jättää hänet. Kapteeni vitkastelee ja tahtoo puhua. Neiti Neubrunn toistaa viittauksen. Kapteeni poistuu.)

YHDESTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEUBRUNN.

THEKLA (heittäytyy neiti Neubrunnille kaulaan). Nyt, hyvä Neubrunn, näytä rakkaus, jot' olet mulle aina luvannut, ja ole ystävä ja seuralainen! -- On täältä meidän vielä tänä yönä pois lähdettävä!

NEUBRUNN. Täältä pois? Ja minne?

THEKLA. Minnekö? _Yksi_ paikk' on maailmassa! Se paikka, missä _hän_ on haudattuna!

NEUBRUNN. Mit', armas neiti, sinne menisitte?

THEKLA. Mitäkö, onneton! Et kysyis siten, jos kerran oisit rakastanut. Siellä on kaikki, mitä hänestä on jäänyt, se yksi paikk' on koko maailmani. Oi, älä viivytä! Käy heti puuhaan! -- Nyt miettikäämme, kuinka pakoon päästään!

NEUBRUNN. Isänne vihaa myöskin ajatelkaa!

THEKLA. Kenenkään vihaa min' en enää pelkää.

NEUBRUNN. Maailman ivaa, moitteen pahaa kieltä!

THEKLA. Haenhan sitä, jot' ei enää ole. Syliinsä haluanko siis -- oi Luoja! Rakkaani hautaan vain mä tahdon päästä.

NEUBRUNN. Kahdenko vain, me avuttomat naiset?

THEKLA. Otamme aseet, käteni sun suojaa.

NEUBRUNN. Synkässä yössäkö?

THEKLA. Yö meidät kätkee.

NEUBRUNN. Ja tässä myrskysäässä?

THEKLA. Saiko hän leppoisan levon _ratsuin kavioissa_?

NEUBRUNN. Ja vihollisen monet vartiot! Meit' eivät päästä.

THEKLA. Ne on ihmisiä, on onnettomuus vapaa kaikkialla!

NEUBRUNN. Tie pitkä --

THEKLA. Siitä huoliiko, ken kulkee kaukaista pyhäinkuvaa kumartamaan?

NEUBRUNN. Voidaanko päästä tästä kaupungista?

THEKLA. Aukaisee portit kulta. Mene, mene!

NEUBRUNN. Jos meidät tunnetaan?

THEKLA. Ei pakolaista, ei epätoivon valtaan joutunutta Friedlandin tyttäreksi arvaa kukaan.

NEUBRUNN. Vaan mistä ratsut pakoamme varten?

THEKLA. Ne seuraherra[136] hankkii. Kutsu hänet!

NEUBRUNN. Tohtiiko hän näin salaa herraltansa?

THEKLA. Oi, kyllä. Mene vaan nyt! Älä viivy!

NEUBRUNN. Ah, kuink' on sitten käyvä äidillenne, kun poissa olette?

THEKLA (arvelevasti ja tuskan vallassa eteensä katsoen). Oi oma äiti!

NEUBRUNN. Niin paljon jo tuo hyvä äiti kärsii, kohtaako häntä vielä tämä isku?

THEKLA. Hänt' en voi siitä säästää. Mene, mene!

NEUBRUNN. Mut aatelkaa nyt sentään, mitä teette!

THEKLA. On aateltu jo, mit' on aateltava.

NEUBRUNN. Ja kuinka teidän käy, kun sinne tullaan?

THEKLA. Saa sieluni siell' ohjeen Jumalalta.

NEUBRUNN. Olette rauhaton nyt, armas neiti. Ei tämä tienne teitä rauhaan johda.

THEKLA. Syväänkin rauhaan, jonka hänkin löysi. -- Oi, riennä, älä enää mitään haasta! Vastustamattomasti mua vetää täält' outo voima hänen haudallensa! Saan siellä helpotusta, hetikohta! Sydäntäkouristava tuskan side siell' aukee -- Kyyneleeni siellä juoksee. Oi, mene, voisimme jo matkall' olla. En rauhaan pääse, ennenkuin saan jättää nää muurit -- päälleni ne lankeevat -- Pois työntää mua täältä lähtemään hämärä voima -- Mikä tunne on se? Minusta koko tämä talo täyttyy aaveista kalpeist', onttosilmäisistä -- En sijaa saa -- Ja toisia taas tulee! Vilinä tämä hirvittävä tunkee pois täältä mua, eloss' olevaa!

NEUBRUNN. Saatatte, neiti, minut tuskaan, kauhuun, niin etten itsekään nyt tohdi jäädä. Mä menen, heti kutsun Rosenbergin.

(Poistuu.)

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

THEKLA.

THEKLA. Hänenpä henkensä se mua kutsuu. Ja uskolliset, jotka hänen eestään kaatuivat kostain, minua ne syyttää halvasta viivynnästä. Hepä eivät eronneet kuolossakaan johtajastaan -- ne jäyheät, ja _minun_ pitäis elää! -- Ei! Minuakin varten solmieltu on seppele, mi hänen paarejansa nyt koristaa. Mit' elämämme on, jos puuttuu siltä rakkauden loiste? Sen sisällyksetönnä heitän pois. Niin, sinut, armaani, kun löysin, silloin elämä minust' _oli_ elämää! Uus päivä mulle loisti kultainen! Näin unta hetkist' taivaanihanista. -- Sä olit ovella sen maailman, johonka luostarista suoraan astuin, valaisi tuhannet sit' auringot; hyvältä enkeliltä näytit, joka lapsuuden satuajast' tulit mua elämän kukkuloille kantamaan. Tunteeni ensimäinen oli silloin taivainen onni. Sinun sydämeesi mun ensimäinen katseheni osui.

(Tätä sanoessaan hän vaipuu mietteisiinsä ja kavahtaa sitten kauhistuneennäköisenä seisomaan.)

-- Niin tulee kohtalo ja kourallansa raa'alla, kylmällä se tarttuu kiinni olentoon ystäväni armaaseen ja hevostensa kavioiden alle survaisee hänet -- Sepä maailmassa osaksi koituu kaiken ihanan.

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEITI NEUBRUNN ynnä TALLIMESTARI.

NEUBRUNN. Hän tääll' on, neiti, ja hän tekee sen.

THEKLA. Hankitko meille ratsut, Rosenberg?

TALLIMESTARI. Ne hankin.

THEKLA. Seuraatko myös mukanamme?

TALLIMESTARI. Maailman loppuun, hyvä neiti.

THEKLA. Etpä palata herttuan luo saata sitten.

TALLIMESTARI. Jään teidän luoksenne.

THEKLA. Sun palkitsen ja suljen toisen herran suosioon. Sa voitko meidät täältä salaa viedä?

TALLIMESTARI. Voin.

THEKLA. Milloinka saan lähteä?

TALLIMESTARI. Nyt heti. -- Ja minne?

THEKLA. Niin -- se sano hälle, Neubrunn!

NEUBRUNN. Neustadtiin.

TALLIMESTARI. Hyvä, lähden matkapuuhiin.

(Poistuu.)

NEUBRUNN. Ah, äitinne nyt tulee, neiti.

THEKLA. Taivas!

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

THEKLA. NEUBRUNN. HERTTUATAR.

HERTTUATAR. Se vieras meni, näytät tyynemmältä.

THEKLA. Niin olen, äiti -- Sallikaa mun pian levolle käydä Neubrunn seuranani. Lepoa kaipaan.

HERTTUATAR. Sitä saatkin, Thekla. Rauhassa poistun, kun nyt isääs saatan rauhoittaa.

THEKLA. Hyvää yötä, rakas äiti!

(Hän lankee äidilleen kaulaan ja syleilee häntä suuresti liikutettuna.)

HERTTUATAR. Et vielä tyyni ole, tyttäreni. Niin vapiset ja sydän kovin tykkii omaani vasten.

THEKLA. Uni kyllä sen tyynnyttää -- Hyvää yötä, armas äiti!

(Kun hän irroittuu äitinsä sylistä, laskeutuu esirippu.)

VIIDES NÄYTÖS.

Buttlerin huone.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

BUTTLER. MAJURI GERALDIN.

BUTTLER. Valitkaa kaksitoista rakuunata, reipasta, niille peitset, ei näät lainkaan saa ampua -- Ja viereen ruokasalin ne kätkekää ja jälkiruuan tullen hyökätkää sisään sekä huutakaa: ken keisarin on miehiä? -- Mä pöydän lyön kumoon -- silloin käykää niiden kimppuun, molemmat[137] lävistäkää! Tarkkaan linna lukitaan, vartioidaan, ettei tästä saa vihiäkään ruhtinas. Nyt menkää -- Saivatko teiltä käskyn tänne tulla kapteenit Deveroux ja Macdonald?

GERALDIN. Tääll' ovat heti.

(Poistuu.)

BUTTLER. Asiaa ei suinkaan lykätä tohdi. Hänen puoltaan pitää kaupunkilaisetkin[138] -- Mi hurmahenki vallannut lienee koko kaupungin! Ne herttuata rauhanruhtinaaksi ja uuden kulta-ajan tuojaks uskoo. Neuvosto aseita on jakanut; on vahtipalvelukseen herttualle jo sata tarjokasta. Meill' on tarpeen nyt kiire, sillä meitä uhkaavat sisäiset sekä ulkoviholliset.

TOINEN KOHTAUS.

BUTTLER. KAPTEENIT DEVEROUX ja MACDONALD.

MACDONALD. Kenraali, kutsuit.

DEVEROUX. Mik' on tunnussana?

BUTTLER. Eläköön keisari!

MACDONALD ja DEVEROUX (astahtavat taapäin). Sä mitä sanot?

BUTTLER. Eläköön. Itävallan suku!

DEVEROUX. Eikös vannottu alttiutta Friedlandille?

MACDONALD. Hänenhän suojakseen kai meidät tuotiin?

BUTTLER. Meidätkö suojelemaan kavaltajaa?

DEVEROUX. Otithan meidät palvelemaan häntä.

MACDONALD. Ja hänen kanssaan tulit Egeriin.

BUTTLER. Varmemmin tuottaakseni hälle tuhon.

DEVEROUX. Vai niin!

MACDONALD. Se toist' on.

BUTTLER (Deveroux'lle). Kurja! Vähäll' luovut velvollisuudestasi, lipustasi!

DEVEROUX. No piru vieköön! Teinhän sinun laillas; jos sin' oot lurjus, mietin, miks' en minä?

MACDONALD. Me _emme_ mieti. Sinulle se kuuluu! Kenraali olet, sinä komennat, me seuraamme, vie vaikka helvettiin.

BUTTLER (sopuisasti). Toisemme tunnemmehan.

MACDONALD. Niinpä luulen.

DEVEROUX. Olemme onnettaren sotureita, olemme sen, ken enin tarjoo.

MACDONALD. Aivan.

BUTTLER. Nyt kunniallisina sotureina tulette pysymään.

DEVEROUX. Niin mielellämme.

BUTTLER. Ja onnen tulette te saavuttamaan.

MACDONALD. Sen parempi.

BUTTLER. Siis kuulkaa!

MOLEMMAT. Kuuntelemme.

BUTTLER. On käsky keisarin: on vangittava hengissä taikka hengetönnä Friedland.

DEVEROUX. Niin kirjeess' on.

MACDONALD. Niin, vaikka hengetönnä.

BUTTLER. Ja ken sen tekee, sitä odottaa rahana, tiluksina runsas palkka.

DEVEROUX. Hyvältä soipi. Hyvält' aina sana soi sieltäpäin. Niin! Tiedämme jo sen! Kultaiset armovitjat kukaties, tai hevoskoni,[139] pergamentti.[140] -- Maksaa paremmin Friedland.

MACDONALD. Hän on suurenmoinen.

BUTTLER. Hävinnyt mies. Sen onnentähti laski.

MACDONALD. Varmaanko?

BUTTLER. _Minä_ sanon.

DEVEROUX. Mennytkö on hänen onnensa?

BUTTLER. On ainaiseksi. Hän köyhä on kuin mekin.

MACDONALD. Niinkö köyhä?

DEVEROUX. Siis, Macdonald, on hänest' eroominen.

BUTTLER. Kakskymmentuhantinen joukko on jo eronnut. On meidän, maanmies, enemmän tehtävä. Niin, meidän on nyt surmattava hänet.

(Molemmat astahtavat taapäin.)

MOLEMMAT. Surmattava!

BUTTLER. Niin, surmattava on. -- Ja siihen olen valinnut teidät.

MOLEMMAT. Meidätkö?

BUTTLER. Niin, teidät, kapteenit Deveroux ja Macdonald.

DEVEROUX (oltuaan hetkisen vaiti). Valitkaa toinen!

MACDONALD. Toinen valitkaa!

BUTTLER (Deveroux'lle). Pelkäätkö, arkailija? Tunnollasi jo kolmekymmentä on vainajata --

DEVEROUX. Päällikköön kajota -- se arveluttaa!

MACDONALD. Valamme, sekin meitä häneen sitoo.

BUTTLER. Se side murtui hänen petokseensa.

DEVEROUX. Kenraali, tää on liian kauheaa.

MACDONALD. Niin, se on totta! Meill' on omatunto.

DEVEROUX. Jos päällikkö hän ei ois, joka meitä on kuriin, arvonantoon totuttanut.

BUTTLER. Siis sekö esteenä?

DEVEROUX. Niin! Jonkun _toisen_, vaikk' oman poikanikin, lävistäisin, jos keisarini palvelus niin vaatii -- vaan sotilaana _tappaa päällikkönsä_, se meist' on synti, rikos, josta päästää ei saata ainoakaan rippimunkki.

BUTTLER. Min' olen paavisi ja syntis kuittaan. No päättäkää!

DEVEROUX (seisoo epäröiden). Ei sovi.

MACDONALD. Ei, ei sovi.

BUTTLER. No -- lähettäkää mulle -- Pestalutz!

DEVEROUX (säpsähtää). Ah, Pestalutz -- hm!

MACDONALD. Miksi tahdot häntä?

BUTTLER. Jos teistä työ on halpa, kyll' on muita --

DEVEROUX. Jos täytyy hänen kuolla, voimmehan palkinnon yhtä hyvin saada mekin. -- Vai mitä, veli Macdonald?

MACDONALD. Niin, jos on hänen kuoltava ja muu ei auta, en Pestalutzin salli sitä tehdä.

DEVEROUX (vähän arveltuaan). Milloinka hänet surmataan?

BUTTLER. Tän' yönä; on huomenna näät täällä ruotsalaiset.

DEVEROUX. Kenraali, vastaatko mun teostani?

BUTTLER. Kaikesta.

DEVEROUX. Niinkö tahtoo keisarikin? Tahtooko suoraan? Joskus rangaistaan murhaajaa, vaikka mieluinen on murha.

BUTTLER. On käsky: hengissä tai hengetönnä. Ja hengissä ei voida, näätte itse --

DEVEROUX. Siis kuolleena! Niin -- kuolleena -- Vaan kuinka käsiksi häneen voidaan päästä? Onhan kaupunki täynnä Terzkyn sotilaita.

MACDONALD. Ja sitten viel' on Terzky sekä Illo --

BUTTLEE. Tietysti heistä juuri aloitetaan.

DEVEROUX. Myös heidät surmataanko?

BUTTLER. Heidät ensin.

MACDONALD. Verinen ilta tulee, Deveroux.

DEVEROUX. Ja kelle työks sen uskot? Usko _mulle_!

BUTTLER. Majuri Geraldin saa tehdä sen. On tänään laskiainen, pidetään linnassa syömingit ja niissä heihin käsiksi käydään, heidät lävistetään -- mukana ovat Pestalutz ja Lesley --

DEVEROUX. Kenraali, sinä siit' et välittäne -- suo mun ja Geraldinin vaihtaa toimet.

BUTTLER. Vähemmän vaaraa sull' on herttuasta.

DEVEROUX. Vaaraako! Perhana! Mit' aatteletkaan minusta? Minä miekkaa herttuan en pelkääkään, vaan hänen katsettansa.

BUTTLER. Kuink' katse tuo vois sua vahingoittaa?

DEVEROUX. Tiedäthän, hiis vie, etten pelkur' ole. Mutt' siit' on viikko vain, kun herttualta mä kaksikymmentä sain kultarahaa, niill' ostaakseni takin lämpöisen, jok' ylläni on ja jos hän mun näkee nyt peitsineni, katsoo takkiin -- kas -- niin -- En, hiis vie, ole pelkur' ensinkään.

BUTTLER. Lämpöisen takkisi sait herttualta ja sinä, köyhä raukka, epäröit senvuoksi lyödä häntä kuoliaaksi. Vaan _hälle_ lämpöisemmän _keisar'_ antoi, nimittäin vaipan ruhtinaallisen. Kuink' kiittää hän? -- Hän pettää, kapinoi.

DEVEROUX. On totta. Piru vieköön kiitolliset! Niin -- minä -- surmaan hänet.

BUTTLER. Ja jos tahdot tyynnyttää tuntoasi, riisu takki; niin saatat reippain mielin täyttää työn.

MACDONALD. Niin! Mutta tässä vielä arveluttaa --

BUTTLER. Mikäpä arveluttaa, Macdonald?

MACDONALD. Mit' auttaa meitä aseet _häntä_ vastaan? Haavoittaa hänt' ei saata, hän on _kova_.

BUTTLER (pystyyn kavahtaen). Mitenkä voi hän --

MACDONALD. Luodit, iskut kestää! On hornan taito hänet kovettanut; läpäisemätön ruumis häll' on, tiedä.

DEVEROUX. Niin! Ingolstadtiss' oli myöskin moinen, ruumiiltaan teräskova; hänet täytyi lopulta pyssynperill' lopettaa.

MACDONALD. Kuulkaapas, mitä aion!

DEVEROUX. Sano!

MACDONALD. Tääll' on dominikaaniveli luostarissa, mun kansalaisiani, hän saa kastaa vihittyyn veteen aseeni ja niille lukea siunauksen voimakkaan; taikuutta vastaan varmasti se auttaa.

BUTTLER. Tee siten, Macdonald! Vaan menkää nyt! Valitkaa rykmentistä vahvaa miestä noin kaksi-, kolmekymmentä, ja tehkööt ne valan keisarille -- Yksitoista kun lyönyt on -- kun ensimäiset vahdit on menneet, viekää heidät aivan hiljaa talolle -- Lähell' olen minä silloin.

DEVEROUX. Mitenkä päästään henkivartijoista, vahdissa jotka sisäpihass' ovat?

BUTTLER. Selvillä mull' on siellä joka soppi. Vien teidät erään takaportin kautta, jot' _yksi_ mies vain puolustaa. Mun sallii mun arvoni ja toimeni jok' aika tavata herttuaa. Käyn edellänne, lävistän kurkun henkivartijalta tikarin iskulla ja tienne raivaan.

DEVEROUX. Vaan kun on sisään tultu, kuinka päästään huoneeseen, jossa nukkuu ruhtinas, niin ettei hoviväki herää, huuda? Hänellä saattue näät tääll' on suuri.

BUTTLER. Ne talon oikeassa päässä on; hän rauhaa tahtoo, vasemmass' on yksin.

DEVEROUX. Kun kaikk' ois ohi, Macdonald -- Niin tuntuu oudolta minusta, sen piru tietää.

MACDONALD. Niin minustakin. Hän on liian suuri. Ja konnapariks meidät katsotaan.

BUTTLER. Loistossa, kunniassa ollen voitte tyhjäksi arvostella joukon huudot.

DEVEROUX. Jos vain sen kunnian niin varmaan saa.

BUTTLER. Huoletta olkaa! Ferdinandin päähän te pelastitte kruunun. Suur' on palkka.

DEVEROUX. Aikooko kukistaa hän keisarin?

BUTTLER. Niin aikoo! Kruunun, hengen hältä viedä!

DEVEROUX. Siis hänet mestattaisiin, jos me vain hengissä hänet Wieniin puuhaisimme?

BUTTLER. Ei välttää vois hän sitä kohtaloa.

DEVEROUX. Nyt tule, Macdonald! Hän päällikkönä soturinkäsiin kuolkoon kunnialla!

(He poistuvat.)

KOLMAS KOHTAUS.

Sali ja sen takana kauas taustalle etääntyvä käytävä. WALLENSTEIN istuu pöydän ääressä. RUOTSALAINEN KAPTEENI seisoo hänen edessään. Pian saapuu KREIVITÄR TERZKY.

WALLENSTEIN. Mun terveiseni viekää herrallenne![141] Iloitsen hänen onnestaan, ja jos en niin suurta iloa teist' osoittane, kuin tämä voitonviesti[142] ansaitsisi, niin olkaa varma: tahto mull' on hyvä, sill' onnemme nyt yhteiseks on tullut. Hyvästi! Kiitos vaivastanne! Aukee huomenna teille linnoituksen portit.

(Ruotsalainen kapteeni poistuu. Wallenstein istuu syviin ajatuksiin vaipuneena, jäykästi katsellen eteensä, pää käden varassa. Kreivitär Terzky astuu huoneeseen ja Wallensteinin huomaamatta seisoo jonkun aikaa hänen edessään. Vihdoin Wallenstein liikahtaa, näkee kreivittären ja paikalla herää todellisuuteen.)

Tuletko Theklan luota? Kuinka voi hän?

KREIVITÄR. Hän tyynempi on keskustelun jälkeen, niin sisko sanoo -- Vuoteess' on nyt Thekla.

WALLENSTEIN. Tuskansa lauhtuu. Hän käy itkemään.

KREIVITÄR. Et, veljenikään, ole ennelläsi. Sun iloisemmaks uskoin tulevan voitosta. Ole luja! Tue meitä, olethan valomme ja aurinkomme!

WALLENSTEIN. Rauhoitu! Minua ei mikään vaivaa -- Vaan miss' on miehes?

KREIVITÄR. Pidoiss' Illon kanssa.

WALLENSTEIN (nousee seisomaan ja astuu muutamia askelia salin poikki). On synkkä yö jo -- Mene huoneeseesi!

KREIVITÄR. Oi, älä käske; suo mun luonas olla!

WALLENSTEIN (on astunut ikkunan ääreen). On taivaall' ahkerata liikuntoa, tuulessa tornin viiri lepattaa, kiiruhtaa pilvet, horjuu sirppi kuun, yöss' epävarma valo väräjää. -- Ei tähtiryhmää näy! Tuon heikon loisteen, tuon ainoan, luo alas Kassiopeia, ja tuoll' on Jupiter -- Vaan nyt sen peittää synkällä mustuudellaan ukonpilvet!

(Vaipuu syviin mietteisiin ja katsoo jäykästi ulos.)

KREIVITÄR (joka häntä surullisena silmäilee, tarttuu hänen käteensä). Mit' aattelet?

WALLENSTEIN. Ois hyvä mulle nähdä se tähti, elämäni tähti, usein sain kumman voiman sitä katsoissani.

(Äänettömyyttä.)

KREIVITÄR. Saat taaskin tähtes nähdä.

WALLENSTEIN (on taas käynyt hyvin hajamieliseksi, herää siitä ja käännähtää kreivittäreen päin). Hänetkö[143] nähdä? -- Oi, en koskaan!

KREIVITÄR. Kuinka?

WALLENSTEIN. On poissa hän -- on multaa!

KREIVITÄR. Kuka siis?

WALLENSTEIN. Hän onnen sai. Hält' elonmatka päättyi. Hän vaill' on vastaisuutta, kohtalotar ei hälle kehrää enää juoniaan -- elonsa valoss' on ja tasallansa, ei himmeätä kohtaa siihen jäänyt, ei hänen luokseen pyri turmanhetki. Hän jätti toivon, pelon, hän on vapaa vallasta pettävien planeettain -- Oi, häll' on hyvä! Vaan ken tietää, mitä tuo meille lähin hetki mustahuntu!

KREIVITÄR. Max Piccolominista puhut. Kuinka hän kuoli? Luotas lähti sanantuoja, kun tulin nyt. (Wallenstein käden vihjauksella käskee häntä vaikenemaan.) Oi, älä taakses katso! Kirkkaampiin päiviin eespäin katsokaamme! Iloitse voitost', unhota sen hinta! Ei tänään vasta viety ystävääsi; jättäissään sinut hän jo kuoli sulta.

WALLENSTEIN. Tään iskun kyllä kestän, sillä mitä ei kestäis ihminen! Hän korkeimmasta kuin halvimmasta oppii vieraantumaan, saa voiton hänestä näät hetkein valta. Vaan mitä häness' olen kadottanut, sen tunnen. Elämäni kukka kuihtui, on kylmä, väritön nyt elontanner mun edessäni. _Hän_ näät rinnallani nuoruutenani seisoi, unelmaksi todellisuuden teki mulle, kutoin selvyyteen esineiden tavalliseen kultaiset aamuruskon utuverhot -- Ja hänen rakkauden liekissään yleni -- sen ma tunsin ihmetellen -- matalat elon arkiesineet. -- Tästedes vaikka mitä saavutankin, niin kauneus on poissa, se ei palaa, ylempi näät kuin minkäänlainen onni on ystävä, jok' yhdess' samaa tuntein onnemme luo ja osaaottain lisää.

KREIVITÄR. Äl' epäile sä omaa voimaas! Onhan sun sydämesi siksi rikas, että se itse itsensä voi elähdyttää. Rakastat, kiität hänen hyveitänsä, jotk' itse istutit ja kehitit.

WALLENSTEIN (käyden ovella). Ken meitä häiritsee näin myöhään yöllä? -- Tuo linnanvanhin tänne avaimia. Nyt poistu, sisko; on jo sydänyö.

KREIVITÄR. Mun tänään vaikea on sinut jättää; ahdistaa mua pelko.

WALLENSTEIN. Pelko! Miksi?

KREIVITÄR. Sä että äkin lähdet tänä yönä, ettemme aamull' enää löydä sua.

WALLENSTEIN. Kuvitteluita!

KREIVITÄR. Oi, jo kauan ovat vaivanneet mua kolkot aavistukset, ja vaikka torjunkin ne valveillani, niin poveeni ne synkiss' uniss' syöksyy. -- Näin sun ja ensimäisen puolisosi[144] toiss'yönä loistopuvuss' atrioivan --?

WALLENSTEIN. Suotuisaenteinen on unes; alkoi mun onneni näät siitä aviosta.

KREIVITÄR. Ja tänään unta näin mä, että etsin sinua huoneestas -- Kun astuin sisään, niin silloin huone muuttui Gitschinin karteusiluostariksi, jonka sinä perustit, jonne tahdot hautasikin.

WALLENSTEIN. Näin haaveilla on muutenkin sun tapas.

KREIVITÄR. Ja etkö usko varoituksen äänen unissa ennustaen puhuvan?

WALLENSTEIN. On semmoisia ääniä -- On varmaan! Vaan varoituksiksi en sanois _niitä_, jotk' ilmoittavat vain mit' _ei voi välttää_. Aurinko kuvastuuhan ilmakehään nousunsa eellä; suurten kohtaloiden edellä samoin käyvät niiden aaveet, ja tässä päivässä jo kulkee huomen. Mietteihin omituisiin tulen, milloin kuolosta luen Henrik neljännen.[145] Tuo kuningas jo tunsi veitsen aaveen rinnassaan, ennenkuin sen murhamies, Ravaillac, käteens' otti. Eikä hälle Louvressa[146] rauhaa suonut tämä aave, se ulos ajoi; hautajaisilt' tuntui hänestä puolisonsa kruunajaiset,[147] aavistain kuuli hän ne askeleet, Pariisin kaduilla jotk' etsi häntä --

KREIVITÄR. Sisäinen aavistukses eikö haasta?

WALLENSTEIN. Ei mitään. Rauhoitu!

KREIVITÄR (synkkiin mietteihin vaipuneena). Ja kerran taas, kun jäljestäsi riensin, juoksit sinä niin pitkää käytävää ja loputonta salien sarjaa -- ovet paukkui, ryski -- Hengästyin seurasin, mut' enpä voinut saavuttaa sua -- Silloin minuun tarttui äkisti kylmä käsi takaapäin, se _sinä_ olit, mua suutelit, ja punapeite painui ylitsemme --

WALLENSTEIN. Huoneeni seinäin punaverho vain.

KREIVITÄR (häntä katsellen). Jos niiksi tulisi -- Jos minä sinut, eloa uhkuin joka tässä seisot --

(Vaipuu itkien Wallensteinin rintaa vasten.)

WALLENSTEIN. Tuon henkipattojulistuksen vuoksi sa olet tuskissas. Ei kirjaimet haavoita eikä käsiä hän löydä.

KREIVITÄR. Vaan käsiä jos löytyis surmaksesi, teen silloin, mitä olen päättänyt -- mukana mull' on mistä lohdun saan.[148]

(Poistuu.)

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. GORDON. Sitten KAMARIPALVELIJA.

WALLENSTEIN. Rauhassa onko kaupunki?

GORDON. On kyllä.

WALLENSTEIN. Pauhaava soitto kuuluu, linna on kirkkaasti valaistu. Kell' ilonpito?

GORDON. Pitoja kreivi Terzkylle nyt siellä ja sotamarskille[149] ne pitävät.

WALLENSTEIN (itsekseen). Ne voittoa nyt juhlii. -- Tämä suku pöydässä vain voi näyttää iloaan. (Soittaa kelloa. Kamaripalvelija astuu sisään.) Pukuni riisu, tahdon mennä maata. (Ottaa avaimet[150] itselleen.) Vihollisilta turvassa siis ollaan ja varmat ystävät meit' ympäröivät; kaikesta erehdyn, jos kasvot nuo (Gordonia katsellen.) on naamiona teeskentelijän. (Kamaripalvelija on riisunut häneltä viitan, pyörökauluksen ja sotavyön.) No! Mikä putoaa?

KAMARIPALVELIJA. Kultaiset vitjat ovat katkenneet.