Part 6

GORDON (mietteissään vaiti oltuaan, huolestuneena). Jos siit' on kysymys -- jos niin on laita, kuin sanotte -- jos petti keisarinsa, armeijan möi, maan linnoitukset tahtoi viholliselle jättää -- niin ei enää hän pelastu -- On kovaa sentään, että kaikista kohtalo on juuri minut valinnut aseeks häntä kukistamaan. Olimme Burgaun hoviss'[112] samaan aikaan me hovipoikina, mä vanhemp' olin.

BUTTLER. Sen tiedän.

GORDON. Kolmekymmentä on vuotta jo siitä. Kaksikymmen-vuotinen hän oli, uljas, ikäisekseen vakaa, suurtöitä miehen lailla mietti vain. Hän hiljaisena kulki keskellämme, omana seuranaan; ei viehättynyt hän poikain lapsellisiin huveihin. Mut usein hänet valtas äkkikumma: rinnasta tuosta salaperäisestä lens älykäs ja kirkas aatossäde -- Hämmästyin katselimme, tietämättä, hulluusko puhui niin vai jumaluusko.

BUTTLER. Hän siellä ikkunalle nukuttuaan toisesta kerroksesta suistui alas ja vahingoittumatta nousi taas. Hänessä kuuluu siitä päiväst' asti hulluudenoireit' aina huomatun.

GORDON. Syvällisemmäksi hän tuli kyllä, katoliseksi tuli. Hänet käänsi ihmeellisesti pelastuksen ihme. Vapaaksi tehtynä ja suosittuna hän itseään nyt piti, rohkeasti kuin se, ken horjahtaa ei voi, hän juoksi elämän keinuvata köyttä pitkin. Sen jälkeen kohtalo vei meidät eroon etäälle! Ja hän astui nopeaan suuruuden rohkeata tietä, näin huimaavan kulkunsa. Hän kohos sitten kreiviksi, ruhtinaaksi, herttuaksi, diktaattoriksi,[113] ja tuo kaikki nyt hänestä liian pient' on, nyt hän nostaa kuninkaankruunuun päin jo käsiänsä ja syöksyy äärettömään perikatoon.

BUTTLER. Vaietkaa nyt! Hän tulee.

KOLMAS KOHTAUS.

WALLENSTEIN puheikkain EGERIN PORMESTARIN kanssa. EDELLISET.

WALLENSTEIN. Tää ennen oli vapaakaupunkina? On puoli kotkaa vaakunassa. Miksi vain puoli?

PORMESTARI. Valtakunnankaupunkina[114] tää oli, mutt' on kaksisataa vuotta jo Böömin valtiolle pantattuna. Sen vuoksi meillä on vain puoli kotkaa. Sen alaosa ristikoitiin, kunnes lunastaa meidät ehkä valtakunta.

WALLENSTEIN. Ansaitsisitte vapauden. Olkaa vain kunnollisna! Älkää yllytystä kuunnelko! Kuink' on suuret teillä verot?

PORMESTARI (kohauttaa hartioitaan). Ne tuskin kokoon saamme. Linnaväki myös elää meidän kustannuksellamme.

WALLENSTEIN. Te saatte huojennusta. Sanokaa, kai protestantteja on kaupungissa?

(Pormestari säpsähtää.)

On kyllä. Tiedän sen. Nää muurit kätkee heit' useita -- niin! tunnustakaa suoraan -- te itse -- Eikö niin?

(Katsoo kiinteästi häneen. Pormestari pelästyy.)

Pois pelko! Vihaan vain jesuiittoja -- ne minä oisin jo aikaa sitten maasta karkoittanut -- Ja raamattu tai messukirja![115] Sama minusta kaikki on. Sen osoitin -- Glogaussa[116] itse olen teettänyt mä evankelisille kirkon. -- Pyydän, pormestari -- nyt nimenne mä tietää.

PORMESTAPI. Pachhälbel[117] olen, jalo ruhtinas.

WALLENSTEIN. Kuulkaapas -- Mutt' ei sanaa siitä muille, mit' ilmoitan nyt luottain teille.

(Laskien kätensä hänen olalleen, jonkinmoisella juhlallisuudella.)

Tullut pormestar', on nyt aikain täyttymys. Ylhäiset sortuvat, mutt' alhaiset kohoovat -- Tämän sanon teille vain. Espanjalainen kaksoisherruus[118] vaipuu jo loppuansa kohti, sijaan tulee nyt uusi asioiden järjestys -- Kai olette te juuri äsken nähnyt taivaalla kolme kuuta?[119]

PORMESTARI. Kauhukseni.

WALLENSTEIN. Ja kaksi niistä veritikareiksi kapeni, muuttui. Yksin keskimäinen jäi eelleen selkeästi kumottamaan.

PORMESTARI. Tuon sovitamme turkkilaisiin.

WALLENSTEIN. Kuinka? Veriinsä vaipuu kaksi valtakuntaa,[120] itäinen sekä läntinen, ja yksin pysyvä on vain luterinen usko.

(Huomaa molemmat toiset.[121])

Tän' iltana, kun tänne matkustimme, ammunta kova[122] kuului vasemmalta. Kuultiinko sitä tänne linnaankin?

GORDON. Kuulimme kyllä, kenraali. Toi tuuli sen kaiun tänne suoraan etelästä.

BUTTLER. Neustadtista tai Weidenistä[123] ehkä.

WALLENSTEIN. Sitäpä tietä saapuu ruotsalaiset. Mitenkä lukuisa on miehistönne?

GORDON. Toimeensa kelvollista miestä sata kahdeksankymmentä on ainoastaan.

WALLENSTEIN. Ja Jochimsthalissa?[124]

GORDON. Mä lähetin muskettisoturia kaksisataa lisäksi sinne ruotsalaista vastaan.

WALLENSTEIN. Kiitokset varovaisuudesta! Näin linnoituspuuhianne saapuissani.

GORDON. Kun Reinin-kreivi meit' on lähestynyt, kaks vallinsarvea viel' lisää teetin.

WALLENSTEIN. Säntilleen keisaria palvelette. Everstiluutnantti, mä olen teihin nyt tyytyväinen. (Buttlerille.) Väki menköön pois Jochimsthalista ja kaikki, jotka vastassa ovat vihollista! (Gordonille.) Jätän käsiinne uskollisiin, linnanvanhin, nyt vaimoni ja lapseni ja siskon. En voi näät tänne jäädä; odotan kirjeitä ainoastaan voidakseni keralla kaikkein rykmenttien jättää huomenna varhain tämän linnoituksen.

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. KREIVI TERZKY.

TERZKY. Mieluinen viesti! Ilosanomia!

WALLENSTEIN. Tiedätkö jotain?

TERZKY. Taistelu on ollut Neustadtin luona, voitto -- ruotsalaisten.

WALLENSTEIN. Sä mitä sanot? Mist' on tämä tieto?

TERZKY. Sen Tirschenreitistä[125] toi talonpoika, yön tultua ol' alkanut se taisto, Tachausta[126] joukko keisarillisia rynnännyt oli ruotsalaisten leiriin, ammuttu oli kahden tunnin aika, tuhannen keisarillist' oli kuollut, eversti myös; mies tietänyt ei muuta.

WALLENSTEIN. Neustadtiin keisarillisetko tulleet? Altringer lentäin vain ois eilisestä nuo neljätoista peninkulmaa päässyt. Fraunbergiin Gallaan joukot kerääntyy, viel' eivät koossa ole. Oisko ehkä niin kauas uskaltanut mennä Suys?[127] Tää kaikk' on mahdotonta.

(Illo ilmaantuu.)

TERZKY. Heti kuullaan, täss' Illo näet iloisena rientää.

VIIDES KOHTAUS.

ILLO. EDELLISET.

ILLO (Wallensteinille). Puheilles pyrkii eräs ratsumies.

TERZKY. Todettu onko voiton viesti? Sano!

WALLENSTEIN. Min sanoman hän tuopi meille? Mistä hän tulee?

ILLO. Tulee Reinin-kreivin luota, ja tää on sanomansa: ruotsalaiset on viiden peninkulman päässä vain. Neustadtin luona Piccolomini huoveineen oli syössyt heitä vastaan, hirmuinen surmaaminen siin' ol' ollut, ol' ylivoima viimein saanut voiton, ja kaikki pappenheimiläiset sekä päällikkö, Max -- ne oli kaatuneet.

WALLENSTEIN. Miss' sanantuoja? Tahdon hänen luokseen.

(Aikoo lähteä. Samalla syöksyy neiti Neubrunn huoneeseen jälessään muutamia palvelijoita, jotka juoksevat salin poikki.)

NEUBRUNN. Apua! Apua!

ILLO ja TERZKY. Mit' on se?

NEUBRUNN. Neiti! --

WALLENSTEIN ja TERZKY. Tietääkö tästä hän?

NEUBRUNN. Hän tahtoo kuolla.

(Kiiruhtaa pois. Wallenstein ja Terzky ynnä Illo hänen jälkeensä.)

KUUDES KOHTAUS.

BUTTLER ja GORDON.

GORDON (hämmästyneenä). Tää kohtaus mit' oli? Selittäkää!

BUTTLER. Menetti hän nyt rakastetun miehen, tuo kuollut oli -- Piccolomini.

GORDON. Voi neitiraukkaa!

BUTTLER. Kuulitte, mit' Illo ilmoitti: ruotsalaiset voittain saapuu.

GORDON. Sen kuulin.

BUTTLER. Kaksitoista rykmenttiä on heitä, sitäpaitsi lähistöllä on viisi suojellakseen herttuaa. Ja meill' on yksi vain, mun rykmenttini, ja linnuett' ei kahtasataa miestä.

GORDON. Niin on.

BUTTLER. Niin vähin miehin mahdotonta säilyttää moinen valtakunnan vanki.

GORDON. Sen arvaan.

BUTTLER. Lauma tuo se pian riistäis parvemme aseet, hänet pelastais.

GORDON. Niin pelkään.

BUTTLER. Taannut olen tuloksen ja päälläni mä vastaan hänen päästään, uhalla kaiken täytyy sana pitää; ja eloss' ollen hän jos tääll' ei pysy, niin pysyy varmaan ollen -- vainajana.

GORDON. Vanhurskas Luoja! Kuinka? Voisitteko --

Buttler. Ei saa hän elää.

GORDON. Ja te saattaisitte?

BUTTLER. Tai te. Häll' oli aamu viimeinen.

GORDON. Mietitte hälle surmaa?

BUTTLER. Niinpä juuri.

GORDON. Hän luotti teihin!

BUTTLER. Paha kohtalonsa!

GORDON. Persoona pyhä päällikön!

BUTTLER. Niin _oli_.

GORDON. Mit' on hän ollut, sit' ei rikos poista! Ja tuomiotta!

BUTTLER. Täytäntö sen sijaan.

GORDON. Se murhaa oisi eikä oikeutta, jonk' on myös syyllisintä kuuleminen.

BUTTLER. Syy selvä; keisari on tuominnut, täytämme nyt vain hänen tahtoaan.

GORDON. Ei veripäätöstä saa oitis täyttää, saa sanan takaisin, ei elämää.

BUTTLER. Kuninkaat suosii nopsaa palvelusta.

GORDON. Ei mestaajaksi pyri jalo mies.

BUTTLER. Uljasta uljas työ ei kalvistuta.

GORDON. Alttiiksi antaa uljas uskaltaa elonsa, mut ei omaatuntoansa.

BUTTLER. Vapaaksi pääsiskö hän sodan liekin, sammuttamattoman, taas sytyttämään?

GORDON. Vangitkaa hänet, henki säästäkää, ei taivaan armoa saa estää murha.

BUTTLER. Jos keisarillisia ei ois lyöty, niin elävänä hänet ottaa voisin.

GORDON. Miks avasin mä hälle linnoituksen!

BUTTLER. Tuo surman hälle kohtalo, ei paikka.

GORDON. Ritarin lailla näillä valleill' oisin, puolustain keisarini linnaa, kuollut.

BUTTLER. Ja tuhat kelpo miest' ois kaatunut!

GORDON. Velvollisuuttaan täyttäin miehen lailla; vaan murhan mustan kironnut on luonto.

BUTTLER (ojentain hänelle kirjoituksen). On tässä julistus, se meitä käskee valtaamme hänet saamaan. Se on teille lausuttu niinkuin mulle. Vastaatteko, jos vihollisen luo hän meiltä karkaa?

GORDON. Minäkö, voimaton! Oi Jumalani!

BUTTLER. Vastatkaa seurauksista te juuri, vaikk' kuinka käy! Tään vastuullenne jätän.

GORDON. Oi Luoja!

BUTTLER. Saatatteko toisin täyttää, mit' aikonut on keisari? En tahdo tuhota herttuaa, vaan kukistaa.

GORDON. Oi, selvään nään kuin tekin, kuink' on käyvä, vaan toisin sykkii minun sydämeni.

BUTTLER. Ei Illo enää eikä Terzkykään saa eloon jäädä, herttua jos kaatuu.

GORDON. Oi, heit' en sääli. Huono sydämensä se _heitä_ veti eikä tähtein voima. _He_ juuri hänen rintaansa niin tyyneen istutti pahan intohimon idun ja turmanheelmää hänessä he juuri kasvatti kirotulla puuhailullaan -- Pahasta työstään saakoot pahan palkan!

BUTTLER. Hänt' ennen kuolkootkin! Jo sopinut kaikesta olen. Heidät iltasella aioimme pitoin iloss' elävältä pidättää sekä täällä säilyttää. Pikemmin käy se näin. Nyt menen heti ja annan tarpeelliset määräykset.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. ILLO ja TERZKY.

TERZKY. On toista pian! Saapuu aamull' uljas kakstoistatuhantinen Ruotsin joukko. Ja sitten Wieniin. Iloitsepas veikko! Pois karvas naama iloviestin tullen.

ILLO. Nyt meidän vuoromme on säätää lait ja kostaa ilkiöille, jotka on eronneet meistä. Jopa rangaistuksen sai yksi heistä: Piccolomini. Kaikille pahansuoville niin käyköön! Mimmoisen iskun saa tuo vanha mies! Ikänsä vanhaa kreivinsukuansa hän puuhaillut on ruhtinaalliseksi ja ainoan nyt poikansa hän hautaa!

BUTTLER. Vahinko sentään sankarnuorukaista; se herttuaankin näytti koskeneen.

ILLO. Niin, vanha ystäväni, mua aina _tuo_ herran ominaisuus loukkas, että hän italialaisist' enin piti. Nyt vielä, kautta sieluni sen vannon, hän meidän antais kymmenesti kuolla, jos siten ystävän tuon eloon saisi.

TERZKY. Vait', vait'! Jo riittää! Rauha vainajille! On tänään meillä pöydänallejuonti, kun rykmenttinne[128] meitä kestitsee. Tahdomme viettää hauskan laskiaisen, yö päiväks, odotamme täysin lasein tuloa ruotsalaisten etujoukon.

ILLO. Hyvällä mielell' olkaamme nyt tänään, tulossa näät on meille kuumat päivät. Tää miekka lepää vasta, kun on kyllin se itävaltalaisten veress' uinut.

GORDON. Hyi sanojanne, herra sotamarski! Miks raivostutte noin te keisariinne --

BUTTLER. Voitosta ensimäisest' odotatte nyt liikaa. Pian kääntyy onnen pyörä, on keisari näät vielä voimallinen.

ILLO. On hällä sotureit', ei päällikköä, ja sotaa ymmärrä ei Ferdinand, kuningas Unkarin -- Ja Gallas? Hän ei menesty, tuo joukkoin menettäjä. Octavio, se käärme, hän voi salaa haavoittaa kantapäähän, mutt' ei pysty hän julkitaistoon Friedlandia vastaan.

TERZKY. Me emme harhaan lyö. On herttualla onnensa; tiedetäänhän, että voittaa vain Wallensteinin johdoll' Itävalta.

ILLO. On ruhtinaalla aivan heti koolla armeija suuri, kaikki kilvan rientää luo hänen vanhain kuuluin lippujensa. Entisten päiväin näen palaavan, hän suur' on oleva kuin ennenkin -- Mitenkä silloin ällistyy ne hullut, jotk' ovat hänestä nyt luopuneet! Hän maita antava on ystävilleen ja keisarillisesti palkitseva uskollisuuden. Muistaa suosiollaan ensiksi meitä. (Gordonille.) Teitä myös hän muistaa, pesästä tästä ottaa, paikan suopi uskollisuudellenne loistavamman.

GORDON. Paikkaani tyydyn, ylemmä en tahdo: jos suur' on kukkula, on rotko syvä.

ILLO. Tääll' enää teill' ei ole määräämistä, huomenna saapuvat näät ruotsalaiset. Pois tulkaa, Terzky! Joutuu illallinen. Tulolle ruotsalaisten annammeko valaista kaupungin, ja ken lyö laimin, espanjalainen on ja kavaltaja.

TERZKY. No, älkää! Herttua ei siitä pidä.

ILLO. On meillä herruus täällä, keisaria tunnustaa saa ei, missä meill' on valta. -- No hyvää yötä, Gordon. Vielä kerta paikasta huolehtikaa, kiertovahdit nyt lähettäkää, tunnussanan voi varalta vaihtaa. Tuokaa kymmeneltä itselleen herttualle avaimet, pääsette silloin portin vahdinnasta, huomenna saapuvat näät ruotsalaiset.

TERZKY (mennessään Buttlerille). Tullette linnaan tekin?

BUTTLER. Aikanansa.[129]

(Illo ja Terzky poistuvat.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

BUTTLER ja GORDON.

GORDON (silmäillen poistuvia). Ne onnettomat! Kuinka arvaamattaan he sokeassa voitonhuumassaan kudottuun murhaverkkoon syöksyvät! -- En surkutella saata heitä. Illo, tuo röyhkeä ja häpeemätön konna, jok' oman keisarinsa veress' uisi!

BUTTLER. Käskynsä mukaan tehkää. Kiertovahdit määrätkää, linnoituksen turvallisuus huoltoonne ottakaa; kun nää on täällä,[130] lukitsen linnan portit, ettei kuulu kaupunkiin työstämme!

GORDON (hätääntyneenä). Oi, älkää vielä! Ensiksi pyydän tietää --

BUTTLER. Huomen kuuluu jo ruotsalaisille, sen kuulla saitte. Tää yö vain meill' on. Ne on nopeat, me nopeammat vielä -- Voikaa hyvin!

GORDON. Katseenne eivät sano mitään hyvää. Luvatkaa mulle --

BUTTLER. Päiv' on laskenut, ja maille saapuu kohtalokas ilta -- Saa itserakkaus niin varmoiks _heidät_. Tähtensä paha heidät meille jättää suojattomina, pian heiltä teräs elämän leikkaa heidän juopuissaan onnensa harhauskoon. Ain' on ollut etevä laskuniekka ruhtinas, hän kaikki laski, osas ihmisiä päämääriänsä varten ottaa, siirtää kuin pelinappuloit', ei epäröinyt pelata toisten kunniallakaan. Hän laskemistaan vaan on laskenut ja viimein erehtyy; hän laskelmiinsa henkensä menettää ja niin hän kaatuu kuin Arkhimedes ympyräinsä keskeen.[131]

GORDON. Nyt hänen virheensä te unhottakaa! Aatelkaa suuruuttaan ja lempeyttään, piirteitä herttaisia sydämen ja elämänsä yleviä töitä, ja niiden suokaa lailla enkelin rukoillen estää miekka iskemästä.

BUTTLER. Se myöhäist' on. En sääliä saa häntä, vain veriaatokset saa mulla olla.

(Ottaen Gordonia kädestä.)

Niin, Gordon! Enhän minä herttuata rakasta, eikä siihen aihett' ole -- mut viha ei tee mua murhaajaksi, vaan hänen paha kohtalonsa. Mua pakottaa seikkain tyly yhtymys. Vapaaksi luulee työnsä ihminen -- hän pettyy! Hän on lelu sokeen mahdin, jok' ihmiselle hänen valinnastaan luo pian pelottavan täytymyksen. Mit' auttais sydämeni puolto häntä -- Kuitenkin täytyy minun hänet tappaa.

GORDON. Jos sydän varoittaa, niin sitä kuulkaa! On sydän Luojan ääni; ihmistyötä on kaikki älyn viisaat laskelmat. Mink' onnen voitte saada verityöstä? Oi, verestä ei verso mitään hyvää! Se työkö portaana ois suuruuteenne? Oi, älkää luulko -- Kuninkaat voi joskus murhasta pitää, mut ei murhaajasta.

BUTTLER. Te ette tiedä. Olkaa kysymättä. Miks saivat ruotsalaiset voiton, miksi niin joutuin lähenevät! Soisin hänet armoihin keisarin niin mielelläni. En vertaan tahdo. En, hän saisi elää. Vaan sanaani mun tulee kunnioittaa. Siis kuolkoon hän tai -- kuulkaa! -- mua kohtaa häpeä, hän jos pääsee käsistämme.

GORDON. Semmoista miestä pelastaakseen --

BUTTLER (pikaisesti). Mitä?

GORDON. Kannattaa uhratakin -- Olkaa jalo! Kaunistaa sydän miest', ei mielipide.

BUTTLER (kylmästi ja ylpeästi). On suuri herra ruhtinas -- mut minä vain halpa henkilö, te tarkoitatte. On muka maailmasta sama, saako alhainen kunniaa vai häpeää, kun ruhtinaallinen vain pelastuu. -- Arvonsa itselleen suo kukin itse. Minusta riippuu, kuinka korkealle arvostan itseni. Ei maailmassa niin ylhäist' ole, että itseäni mä häneen verrattuna halveksisin. _Tahtomme_ meistä tekee suuren, pienen, ja koska minä olen uskollinen mun tahdolleni, täytyy hänen kuolla.

GORDON. Oi, kalliota ryhdyn liikuttamaan! Ei ihmiset teit' ole kasvattaneet. En estää teitä voi, vaan pelastakoon Jumala hänet hirmukädestänne!

(Poistuvat.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Herttuattaren huoneistoon kuuluva huone.

THEKLA tuolissa, kalpeana, silmät ummessa. HERTTUATAR ja NEITI VON NEUBRUNN puuhailevat hoidellen häntä. WALLENSTEIN ja KREIVITÄR puheikkain.

WALLENSTEIN. Kuink' oitis tyttäreni tiesi sen?

KREIVITÄR. Hän tuhon näyttää aavistaneen. Hän huhua säikkyi taiston, jossa kuului eversti kuolleen keisarillinen. Sen heti näin. Hän syöksyi ruotsalaisen sanomantuojan luo ja kysellen hält' onnettoman salaisuuden riisti. Riensimme jäljestä, vaan hän jo oli sylissä sanantuojan tajutonna.

WALLENSTEIN. Niin valmistumatonna lapsi-raukka sai tämän iskun! -- Joko hän nyt toipuu?

(Samalla hän kääntyy herttuattaren puoleen.)

HERTTUATAR. Hän avaa silmänsä.

KREIVITÄR. Hän elää.

THEKLA (katsellen ympärilleen). Missä nyt olen?

WALLENSTEIN (astuu hänen luokseen ja kohottaa hänet käsivarsillaan pystyyn). Toivu, Thekla! Ole luja isäsi tytär! Hellää äitiäsi nyt katso sekä isäs sylin suojaa!

THEKLA (nousee seisomaan). Miss' on hän? Poissako?

HERTTUATAR. Ken, tyttäreni?

THEKLA. Hän, joka virkkoi tämän turmansanan --

HERTTUATAR. Oi, lapseni, sit' älä ajattele! Kuvasta siitä käännä ajatukses.

WALLENSTEIN. Puhelkoon huolistaan ja valittakoon! Yhdessä hänen kanssaan itkekää! Hän kokea näät saapi suurta tuskaa; vaan hän sen kestää, sillä Theklallani isänsä voittamaton sydän on.

THEKLA. En ole sairas. Mull' on voimaa seista. Mit' itkee äiti? Pelätinkö häntä? On nyt se ohi, mieleni taas maltan.

(Hän on noussut seisoalleen ja etsien silmäilee ympäri huonetta.)

Miss' on hän? Älköön häntä kätkettäkö! On voimaa mulla, tahdon häntä kuulla.

HERTTUATAR. Ei, Thekla! Tämä turmansanan tuoja ei koskaan tulla saa sun silmäis eteen.

THEKLA. Isäni --

WALLENSTEIN. Lapseni!

THEKLA. En ole heikko, virkistyn pian vielä enemmän. Vain yhteen pyyntöön suostukaatte!

WALLENSTEIN. Sano!

THEKLA. Suvaitkaa, että tämän vieraan miehen saa kutsua nyt, että yksin saisin kuulustaa häntä, kysellä.

HERTTUATAR. Ei koskaan!

KREIVITÄR. Ei! Se ei viisast' ole! Älä salli!

WALLENSTEIN. Miks, tyttäreni, häntä haastattaisit?

THEKLA. Paremmin tyynnyn kuultuani kaiken. En tahdo mitään salattavan. Äiti vain säästää tahtoo mua. Sit' en tahdo. On kauhein sanottu, sen kauheampaa en mitään enää kuule.

KREIVITÄR ja HERTTUATAR (Wallensteinille). Älä suostu!

THEKLA. Min' olin säikähdyksen yllättämä, paljasti minut oma sydämeni oudolle miehelle, hän nähdä sai mun heikkouteni, niin, minä vaivuin hänelle syliin -- sitä häpeän. On hänen mua kunnioitettava, mun täytyy hälle haastaa, ettei hän, mies outo, mua väärin ymmärtäisi.

WALLENSTEIN. Hän oikeass' on, huomaan -- minä myönnyn pyyntöönsä tähän. Kutsukaa se mies!

(Neiti Neubrunn menee ulos.)

HERTTUATAR. Vaan minä, äitisi, en luotas lähde.

THEKLA. Mieluimmin yksin häntä haastattaisin. Esiinnyn silloin sitä tyynemmin.

WALLENSTEIN (herttuattarelle). Suo siten käydä! Salli hänen yksin selvittää asia. On tuskaa, jota jokainen itse vain voi huojentaa, vain omaan voimaan luottaa luja sydän. _Omasta_ povestaan saa tyttäreni tään iskun kestämiseen noutaa voiman. Mun lujaa tytärtäni kohdeltakoon kuin urhotarta eikä niinkuin naista.

(Aikoo mennä.)

KREIVITÄR (pidättää häntä). Mihinkä lähdet? Terzky sanoi, että huomenna varhain aiot täältä mennä, vaan meidät jättää tänne.

WALLENSTEIN. Niin, te jäätte uljaiden miesten turviin uskottuina.

KREIVITÄR. Oi, veli, mukaas ota meidät! Älä suo meidän synkäss' yksinäisyydessä odottaa huolissamme ratkaisua. Läheinen turma helppoa on kestää, kaukaisen kauheasti suurentaa epäily sekä odotuksen tuska.

WALLENSTEIN. Ken turmasta nyt puhuu? Korjaa sanas! On minull' aivan toiset toivomukset.

KREIVITÄR. Siis mukaas ota meidät! Älä jätä meit' tähän paikkaan, huonoenteiseen; ahdistaa sydäntäni nämä muurit, tuoksahtaa täällä kuolinhuoneen ilma, oi, kuinka tätä paikkaa kammoksun. Pois meidät vie! Myös, sisko, pyydä, että hän meidät ottais! Auta, siskontytär!

WALLENSTEIN. Tään paikan pahat enteet tahdon muuttaa: tää paikka olkoon kalleimpani turva?

NEUBRUNN (tulee takaisin). Odottaa ruotsalainen herra.

WALLENSTEIN. Jääkööt he kahden!

(Poistuu.)

HERTTUATAR (Theklalle). Kuinka kalpenet! Et häntä voi puhutella. Seuraa äitiäsi!

THEKLA. Voi neiti Neubrunn jäädä lähelleni.

(Herttuatar ja kreivitär menevät pois.)

KYMMENES KOHTAUS.

THEKLA. RUOTSALAINEN KAPTEENI. NEITI NEUBRUNN.

KAPTEENI (lähestyy kunnioittavasti). Prinsessa -- sana ajattelematon minulle anteeks suokaa -- Kuinka saatoin --

THEKLA (jalon arvokkaasti). Olette nähnyt minut tuskassani, ja kovan onnen sattumus se teidät vieraasta uskotukseni on tehnyt.

KAPTEENI. Nähnette minut viha mielessänne, niin pelkään, sillä virkoin murhesanan.

THEKLA. Syy minun on. Sen minä teiltä riistin; te olette vain kohtaloni ääni. Aletun kertomuksen keskeytti muu säikähdykseni. Siis jatkakaa!

KAPTEENI (arvelevasti). Prinsessa, tuskanne siit' uudistuu.

THEKLA. Valmiina olen siihen -- Tyynnä pysyn. Kuink' alkoi taisto? Kertokaa nyt loppuun!

KAPTEENI. Odottamatta mitään hyökkäystä leirissä oltiin luona Neustadtin heikoissa varustuksissa, kun nousi metsästä iltapuoleen tomupilvi ja meidän etujoukkueemme syöksyi leiriimme, huutain: vihollinen tulee. Paraiksi ehdimme vain satulaan, kun täyttä laukkaa ajaa laskettivat murroksen[132] läpi pappenheimiläiset; ne rajut parvet pian syöksyivät ylitse leirin vallikaivannonkin. Vaan heidät oli uhkarohkeus edellä toisten tuonut, vielä oli etäällä jalkaväki,[133] urhokkaina vain pappenheimiläiset olivat seuranneet urhokasta johtajaansa. --

(Thekla liikahtaa. Kapteeni hetkeksi keskeyttää, kunnes Thekla viittauksella kehoittaa häntä jatkamaan.)

Edestä, sivuiltakin ryntäsimme me kohta koko ratsuväellämme, työnsimme heidät vallihaudan ääreen, miss' oitis järjestynyt jalkaväki ojensi heitä vastaan keihäsmetsän. He eivät eespäin, eivät taapäin päässeet -- pusertuneina julmass' ahdingossa. Niin Reinin-kreivi heidän johtajaansa kehoitti sotavangiks antaumaan rehellisessä taistelussa, mutta eversti Piccolominipa --

(Theklaa pyörryttää, hän ottaa kiinni istuimesta.)

hänet ilmaisi kypärtöyhtö, pitkä tukka, jok' ajost' ankarast' ol' irrallaan -- osoittaa vallihautaa, karahuttaa siit' ensimäisnä yli ratsullansa, ja sitten rykmenttinsä -- mutta -- nyt lävistää piikki hältä hevosen, se hurjistuu ja heittää selästään ratsastajansa, tämän yli karkaa nyt hillitönnä koko hevosjoukko.

(Theklaa, joka nähtävästi yhä yltyvän tuskan vallassa on viime sanoja kuunnellut, alkaa kovasti vapista ja on vaipumaisillaan maahan. Neiti Neubrunn kiiruhtaa hänen luokseen ja ottaa hänet syliinsä.)

NEUBRUNN. Voi armas neiti --

KAPTEENI (liikutettuna). Minä lähden pois.

THEKLA. Se ohi on jo -- Loppuun kertokaa!

KAPTEENI. Nähdessään johtajansa kaatuvan julmistui joukot epätoivon raivoon. He eivät mieti omaa pelastustaan, he taistelevat niinkuin tiikerit. Tuo jäykkä vastustus meit' ärsyttää, ja taistelu ei ennen päätykään, kuin kaatunut on heistä viimeinenkin.

THEKLA (ääni vapisten). Ja missä[134] -- Kaikkea en teiltä kuullut.