Part 5

TERZKY. Nyt mitä tehdään?

WALLENSTEIN. Enkö sanonut? Oi, totta puhui sydämeni! Täällä hän viel' on. Pettänyt ei ole mua, ei ole voinut -- Siit' oon ollut varma.

KREIVITÄR. Jos hän on vielä täällä, kaikk' on hyvin; hänt' iäti mi pidättää, nyt tiedän!

(Syleilee Theklaa.)

TERZKY. On mahdotonta. Aattelehan! Vanhus kavalsi meidät, liittyi keisariin; kuink' uskaltaisi Max nyt olla täällä?

ILLO (Wallensteinille). Metsästysvaljakkonsa, äskeislahjas,[88] näin taanoin torin poikki kulkevan.

KREIVITÄR. Lähellä hän siis on, oi siskon tytär!

THEKLA (on pitänyt silmällä ovea ja huudahtaa vilkkaasti). Hän täällä on!

KAHDEKSASTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. MAX PICCOLOMINI.

MAX (astuen keskelle salia). Niin! Hän on tääll'! En voinut tään talon ympär' enää hiiviskellä, ja otollista silmänräpäystä väjyä[89] -- Tämä odotus ja tuska ne yli voimieni käyvät! (Astuen Theklaa kohti, joka on heittäytynyt äitinsä syliin.) Oi, katso minuun, enkel', älä poispäin! Tunnusta julki, ketään pelkäämättä! Ken tahtoo, kuulkoon, että rakastamme! Miks salaisimme vielä? Salaisuus onnellisille kuuluu; eipä kaipaa toiveeton onnettomuus verhovaippaa, tuhanten aurinkoinkin alla toimii se vapaasti.

(Huomaa kreivittären, joka riemu kasvoillaan silmäilee Theklaa.)

Ei, täti Terzky! Älkää odottain, toivoin mua silmäelkö! En jäämään tullut, tulin hyvästille -- Lopussa kaikk' on. Thekla, minun täytyy nyt jättää sinut. Mutt' en mukaan ottaa voi sinun vihaas. Yksi säälin katse suo mulle; sano, ettet mua vihaa!

(Kovin liikutettuna tarttuen Theklan käteen.)

Oi Luoja! En voi jättää tätä paikkaa. En voi -- en tätä kättä saata päästää. Oi Thekla, sano, että mua säälit, ja usko, etten saata tehdä toisin!

(Karttaen hänen katsettaan Thekla viittaa isäänsä kohti; Max kääntyy herttuaan päin, jonka hän nyt vasta huomaa.)

Sinäkö täällä? -- Hakenut en sua. Ei minun tullut sua enää nähdä. Vain hänen kanssaan[90] mull' on tekemistä. Tää sydän[91] syyttömäks mun julistakoon, en välitä nyt enää mistään muusta.

WALLENSTEIN. Luuletko, että olen mieletön ja antaisin sun mennä sekä sulle nyt jalomielisyyttä näyttelisin? On isäs minuun nähden menetellyt kuin konna, sinua en pidä muuna kuin hänen poikanaan, et ole turhaan käsiini joutunut. Äl' luule, että mä kunnioitan vanhaa ystävyyttä, jot' ilkeästi hän on loukannut. Nyt rakkauden, säälin aik' on mennyt, ja viha, kosto tulee vuorostaan. Minäkin, niinkuin hän, voin julmur' olla.

MAX. Voit mulle tehdä, niinkuin sull' on valta. Hyvinhän tiedät, etten vihaas uhmaa, en myöskään pelkää. Sinä tiedät, mikä pidättää mua täällä. (Tarttuen Theklan käteen.) Sinua toivoin saavani mä kiittää kaikesta, toivoin autuaitten osaa isällisestä kädestäsi. Sinä tuhosit kaiken, mut et siitä huoli. Kylmästi tomuun tallaat omais onnen. Jumala, jota _sinä_ palvelet, ei ole armollinen Jumala. Laill' elementin, sokeen, tunteettoman ja pelättävän, jok' ei liittoon suostu, sä poves vaistoa vain seuraat hurjaa. Voi niitä, jotka sinuun luottaa, sinuun onnensa varman majan nojaa, viehtyin sun vieraanvaraisesta olennostas! Äkisti, yö kun vait' on, kuohahtaakin kavala tulikuilus, purkautuu raivoisin voimin, ja tuo hurja virta ihmisten istutusten yli ryntää hirvittävässä tuhon vimmassansa.

WALLENSTEIN. Kuvailet isäs sydäntä. Niin juuri, semmoinen povi sisimmältään sillä mustalla teeskentelijällä onkin. Oi, hornantaito minut petti! Nosti kadotus hengen salamielisimmän ja valhetaitoisimman, asettain sen ystäväksi sivulleni. Kenpä vastustaa saattaa voimaa helvetin! Povella basiliskia[92] ma hoidin, elätin häntä sydänverelläni, hän rakkaudestani voimaa imi, en koskaan pahaa hänest' ajatellut, avasin aatosteni portit, heitin avaimet viisaan varovuuden pois -- Tähdistöt, avaruudet tähystelin hakien vihollista, jonka olin sisimpään sydämeeni kätkenyt. -- Jos _Ferdinandille_[93] mä oisin ollut, Octavio mit' oli _mulle_ -- enpä ois häntä vastaan sotaa julistanut -- en oisi voinut. Kova herra vain hän ol', ei ystäväni; keisarihan uskollisuuteeni ei turvannut. Jo hän ja minä sodimme, kun hän käsiini antoi sotaherransauvan; välillä vilpin on ja epäluulon[94] ikuinen taistelu, ja välill' uskon ja luottamuksen vain on rauha. Ken luottamuksen myrkyttää, oi, sepä jo äidin kohduss' surmaa jälkipolven.

MAX. En isääni mä tahdo puolustaa. Voi minua, kun niin en tehdä saata! Tekoja kohtalokkaita on tehty, rikokseen rikos liittyy kauhistain; toisistaan riippuu ne kuin vitjan renkaat. Vaan miksi me, jotk' oomme viattomat, jouduimme ilkityön ja turman piiriin? Murtuiko _meiltä_ koskaan uskollisuus? Miks isäin kaksoissyy[95] ja rikos kietoo kuin käärmepari[96] meidät hirveänä? Miks isäin leppymätön viha riistää myös meidät, rakastavat, toisiltamme?

(Syleilee Theklaa katkeran tuskan vallassa.)

WALLENSTEIN (on ääneti häntä silmäillyt ja lähestyy nyt). Max, jää mun luokseni! -- Max, älä poistu! Telttaani Praagin talvileiriss' ennen kun hentona ne poikana sun toivat ja Saksan talveen tottumattomana, kun kätes lipunvarteen kohmettui, vaan siitä miehekkäästi kiinni pidit, niin silloin vaipallani peitin sun ja hoitajattarenas olin itse; hävennyt tuot' en pientä palvelusta, kuin nainen sua hoidin huolekkaasti, kunnekka povellani lämmenneenä taas riemuin tunsit nuoren elämäsi. Miel' onko mulla sitten muuttunut? Rikkaaksi olen tehnyt tuhannet, heit' arvoasemilla, tiluksilla palkinnut -- sua olen _rakastanut_, soin sulle sydämeni, itsenikin. Vieraita oli muut, vaan sinä olit huoneeni laps' -- Et saata mua jättää! Et koskaan; uskoa en tahdo, että mun Max voi hylätä.

MAX. Oi Jumalani!

WALLENSTEIN. Hoidellut olen sua lapsest' asti -- Mit' isäsi on sulle tehnyt, jota minäkin runsaasti en ole tehnyt? Sun ympärilles rakkaudenverkon kutonut olen; revi se, jos voit -- Yhdistää kaikki vienot sielunsiteet sun minuun, kaikki pyhät luonnonkahleet, jotk' ihmistä voi liittää ihmiseen. Pois mene keisarias palvelemaan, saa palkaks armonvitjat kultaiset, kultaisen oinaannahkan ritarmerkki, kosk' ystävääsi, nuoruutesi isää, pyhintä tunnettas et minään pidä!

MAX (ankarassa ristiriidassa). Oi, Luoja! Voinko muuta? Eikö pakko? Valani -- velvollisuus --?

WALLENSTEIN. Velvollisuus! Ja ketä kohtaan? Kuka olet? _Minä_ jos väärin teenkin keisaria kohtaan, on vääryys minun yksin. Kuulutkos itselles? Ootko oma käskijäsi, vapaana oletko sä maailmassa kuin minä, että voisit itse olla tekoisi tekijä? Niin, liittynyt oot _minuun_, olen keisarisi, mua totella, mulle kuuluakin, _sepä_ on sinun kunnias ja luonnonlakis. Ja jos se tähti, jossa elät, asut, uraltaan suistuu, palavana sinkoo läheiseen maailmaan, sen sytyttäin, et valita voi, seuraatko vai et, lentonsa vauhdissa se sinut vie ja renkaansa ja kaikki kuunsa.[97] Helppo on syyllisyytes, kun käyt tähän taistoon; maailma moiti ei, vaan kiittää sua, kun ystävääsi muistit yli muun.

YHDEKSÄSTOISTA KOHTAUS.

EDELLISET. NEUMANN.

WALLENSTEIN. Mit' on nyt?

NEUMANN. Siellä pappenheimiläiset tulevat jalan; ovat päättäneet kädessä miekka syöstä tähän taloon. Ne kreivin tahtoo vapauttaa.

WALLENSTEIN (Terzkylle.) Vitjat esille heti, tykit asentoon! Heit' aion vitjaluodeill'[98] ottaa vastaan. (Terzky menee.) Minulle miekkakäsky! Mene, Neumann: takaisin heti menkööt, vaadin sen, ja _vaiti_ järjestyksess' odottakoot mihinkä toimeen ryhdyn.

(Neumann poistuu, Illo on mennyt ikkunan ääreen.)

KREIVITÄR. Laske hänet![99] Tee niin, mä pyydän!

ILLO (ikkunan ääressä). Horna vie!

WALLENSTEIN. No mitä?

ILLO. Katolle raatihuoneen kiipeevät, paljastuu katto, tähän taloon päin ne kääntää tykit --

MAX. Raivopäät!

ILLO. Ne ryhtyy meit' ampumaan --

HERTTUATAR ja KREIVITÄR. Oi Luoja!

MAX (Wallensteinille). Laske minut, neuvoisin heit' --

WALLENSTEIN. Ei askelt'!

MAX (Theklaa ja herttuatarta osoittaen.) Uhkaa heitä nyt kuolo! Sua myös!

WALLENSTEIN. Mit' uutta, Terzky?

KAHDESKYMMENES KOHTAUS.

EDELLISET. TERZKY tulee takaisin,

TERZKY. Tuon uskollisten rykmentteimme sanan. Ei hillitä voi heidän rohkeuttaan, he pyytää lupaa päästä käymään kimppuun; on Praagilais- ja Myllyportti heillä, ja jos vain käskyn heille antaa tahdot, he takaa ahdistaisi vihollista, kaupunkiin sulkis sen ja siitä voiton sais helpon ahdingossa katujen.

ILLO. Oi, tule! Älä jäähtyä suo innon! Puoltamme pitää miehet Buttlerin, ja meit' on enemmän, me lyömme heidät ja täällä Pilsenissä kukistamme tään kapinan.

WALLENSTEIN. Ja pitäisikö tulla tään kaupungin siis tappotantereeksi, näidenkö katuin kautta valloillansa riehuisi tulisilmä veljesvaino? Kuurolle vihalleko, jok' ei kuulla voi johtajaa, siis suotais päätösvalta? Tapella tääll' ei voi, vaan tappaa vain. Ei raivottaria, jotk' irti pääsi, voi minkään hallitsijan ääni enää takaisin kutsua. No, hyvä on! Jo kauan olen minä arvellut, nyt heti verisesti lauetkoon! (Maxiin kääntyen.) Tahdotko kanssani nyt kamppaella? Vapaasti mennä saat. Ja vastapäätä minua asetu! Vie heidät taistoon. Ymmärrät sodan, olet oppinut minulta jotain, mun ei vastustajaa hävetä tarvis, koulus maksamiseen kauniimpaa päivää sull' ei ole.

KREIVITÄR. Joko niin pitkäll' ollaan? Siedättekö, serkku?[100]

MAX. Rykmentit, jotka sain, oon luvannut uskollisesti viedä keisarille; sen teen tai kuolen. Eihän enempää minulta vaadi mikään velvollisuus. Jos välttää voin, en sodi sua vastaan, vihollispääsikin on mulle pyhä.

(Kuuluu kaksi laukausta. Illo ja Terzky kiiruhtavat ikkunan ääreen.)

WALLENSTEIN. Mit' on se?

Terzky. Hän kaatuu.

WALLENSTEIN. Kuka?

ILLO. Tiefenbachilaiset ampuivat.

WALLENSTEIN. Ketä?

ILLO. Neumannia, jonka lähetit --

WALLENSTEIN (kivahtaen). Horna vieköön! Siispä tahdon --

(Aikoo mennä.)

TERZKY. Vimmaako sokeata vastaan käydä?

HERTTUATAR ja KREIVITÄR. Ei, Luojan tähden!

ILLO. Kenraali, ei nyt!

KREIVITÄR. Pidätä häntä!

WALLENSTEIN. Päästäkää!

MAX. Sit' älä tee nyt! On veriteko vinha heidät vimmannut, vuota heidän katumustaan --

WALLENSTEIN. Pois! Liian kauan olen vitkastellut. Tuon ilkiteon tohtivat ne tehdä, kun minun kasvojani eivät nähneet -- nyt saavat nähdä, ääneni myös kuulla -- Eivätkös ole _minun_ joukkojani? Ja enkös ole heidän käskijänsä? Nähkäämme, eivätkö he enää tunne mun kasvojani, taiston aurinkoaan! Aseita täss' ei tarvis. Parvekkeelta vain näyttäydyn kapinoitsijoille, ja kuohumieli, pian talttuen, taas kääntyy vanhaan alttiuden uomaan.

(Poistuu. Häntä seuraa Illo, Terzky ja Buttler.)

YHDESKOLMATTA KOHTAUS.

KREIVITÄR. HERTTUATAR. MAX ja THEKLA.

KREIVITÄR (herttuattarelle). Jos hänet näkevät -- ei toivo mennyt.

HERTTUATAR. Minulta mennyt on.

MAX (joka viime kohtauksen aikana on ilmeisen sisällisen kamppailun vallassa seisonut taampana, astuu lähemmä). En tätä kestä. Lujasti päättäneenä tulin, uskoin mä oikein tekeväni, mutta tässä mun täytyy seista lailla vihattavan ja raa'an julmurin ja kirotun, rakastamaini kaikkein inhoomana, ja nähdä syytön tuska rakkaiden, sanalla jotka saatan onnellistaa -- Mun sydämeni kapinoi, nyt nousee kaks ääntä taistelevaa rinnassani, minussa yö on, valita en osaa nyt oikeaa. Oi, totta puhuit, isä: liiaksi luotin omaan sydämeeni, ma horjun, enkä tiedä, mitä tehdä.

KREIVITÄR. Te ette tiedä? Eikö sydämenne ilmaise teille? Siispä sanon minä! Isänne onhan meidät kavaltanut, hän rikkonut on ruhtinasta vastaan ja häväistykseen syössyt meidät, siitä käy ilmi, mitä tulee _teidän_, pojan, nyt tehdä: rikokset tuon konnamaisen sovittaa, uskollisuus; näyttää, ettei sais Piccolominien nimi tulla häväistäväksi, Wallensteinin suvun iäti kiroomaksi.

MAX. Miss' on ääni totuuden, että sitä noudattaisin? Jokaista meitä ohjaa toive, kiihko. Voi jospa taivaan enkel' astuis alas ja puhtain käsin tosioikeuden puhtaasta valonlähteest' antais mulle!

(Katseensa osuessa Theklaan.)

Etsinkö enkeliä? Tarvitseeko mun toista odottaa?

(Lähestyy Theklaa ja kietoo käsivartensa hänen ympärilleen.)

Oi, tämä sydän erehtymätön, pyhänpuhdas saakoon ratkaista; kysyn rakkaudeltasi, mi syyttömän vain saattaa onnellistaa ja kääntyy siitä, jok' on syyllinen. Rakastaa voitko minua, jos jään? Jos sanot, että voit, niin olen teidän.

KREIVITÄR (painokkaasti). Aatelkaa --

MAX (keskeyttää hänet). Älä mitään ajattele, vaan sano niinkuin sydämesi tuntee.

KREIVITÄR. Isäänne aatelkaa --

MAX (keskeyttää hänet). En kysy nyt Friedlandin tyttäreltä, minä kysyn mun armaaltani! Ei nyt kruunun saanti kyseessä ole; sitä saattaisit älylläs ajatella. Kyseess' on sun ystäväsi rauha, kyseess' onni tuhannen uljaan sankarsydämen,[101] jotk' esimerkin hänest' ottavat. Täytyykö uskollisuusvala, jonka tein keisarille, rikkoa ja onko mun ammuttava luoti leiriin isän, Octavion? Kun näet luoti eroo putkesta, ei se ole kuollut ase, se elää, sielun saa ja siihen tarttuu rikoksen rankaisijat, kostottaret, häijysti vieden sitä pahimpaan.

HEKLA. Oi Max --

MAX (keskeyttää hänet). Äl' ole liian kiireinenkään! Jalosta sydämestäs näyttää voisi läheisimmältä vaikein velvollisuus. Mik' ihmisellist' on, se tapahtukoon, mut älköön, mik' on suurta![102] Ajattele, mit' ain' on mulle tehnyt ruhtinas ja kuinka isäni sen maksoi nyt! Myös kauniit, vapaat vieraanvaraisuuden ja hartaan ystävyyden tunteet -- nekin on pyhää uskontoa sydämestä, vaan loukattuina pöyristyttävät nuo tunteet luontoa, saa siten koston se raakalainen, joka niitä loukkaa. Se kaikki laske vaakaan, puhu, salli sydämen päättää.

THEKLA. Oi, sun sydämesi jo päätti sen. Tee niinkuin ensimäinen tunteesi käskee --

KREIVITÄR. Onneton!

THEKLA. Oi, kuinka ois oikeata se, jot' ei ois heti tuo hieno sydän[103] ensiks älynnyt? Velvollisuuttasi käy täyttämään! Iäti sua rakastaisin. Minkä valinnan tehnet, ain' on tekos jalo ja itses arvoinen -- vaan sielus rauhaa kaunista raastaa saa ei katumus!

MAX. Siis täytyy, täytyy minun sinut jättää!

THEKLA. Jos itsellesi olet uskollinen, myös mulle olet. Meidät erottaa nyt kohtalo, vaan sydämemme pysyy yhdessä. Veriviha ikieroon vie Friedlandit ja Piccolominit. Vaan me, me emme kuulu sukuihimme. -- Pois riennä! Joutuin hyvä asiasi erota meidän kovaonnisesta! Sukuni pääll' on taivaan kirous, se perikatoon vihitty on. Vetää minutkin tuhoon isän syyllisyys. Mut älä mua sure; kohtaloni saa pian ratkaisunsa.

(Kovassa mielenliikutuksessa Max ottaa Theklan syliinsä. Näyttämön takaa kuuluu sotasoittimien säestämänä kova, hurja, kauashäipyvä huuto: "Vivat Ferdinandus!"[104] Max ja Thekla pysyvät liikkumattomina toistensa sylissä.)

KAHDESKOLMATTA KOHTAUS.

EDELLISET. TERZKY.

KREIVITÄR (saapuvalle Terzkylle). Mit' oli se? Miks siellä huudetaan?

TERZKY. Hukassa ollaan, mennyttä on kaikki.

KREIVITÄR. Ja hänen katseensa ei tehonnut?

TERZKY. Ei. Kaikki turhaa.

HERTTUATAR. Ne huus eläköötä.

TERZKY. Niin, keisarille.

KREIVITÄR. Oi, ne petturit!

TERZKY. Ei sanaakaan ne suoneet hänen virkkaa. Kun puhua hän alkoi, nepä heti sotaisen soiton jymyyn puheen sotki. -- Hän tulee tässä.

KOLMASKOLMATTA KOHTAUS.

EDELLISET. WALLENSTEIN ILLON ja BUTTLERIN seuraamana. Sitten KYRASSIEREJA.

WALLENSTEIN (tullessaan.) Terzky!

TERZKY. Ruhtinas?

WALLENSTEIN. Valmiina käske olla rykmentteimme; matkallelähtö niill' on vielä tänään: jätämme Pilsenin viel' ennen iltaa. (Terzky poistuu.) Te, Buttler --

BUTTLER. Kenraali?

WALLENSTEIN. Hyv' ystävänne Egerin linnanvanhin on ja myös maanmiehiänne. Pikaviestin kautta hänelle ilmoittakaa, että linna valmiina olkoon meille huomiseksi -- Rykmenttinenne tekin seuratkaa!

BUTTLER. Niin teen mä, päällikkö.

WALLENSTEIN (astuu Maxin ja Theklan väliin, jotka tämän ajan ovat olleet lujassa syleilyssä). Nyt ero!

MAX. Luoja!

(Kyrassiereja paljastettu miekka kädessä astuu saliin, jossa kokoontuvat taustalle. Samalla kuuluu alhaalta pappenheimiläismarssin uljaita säveliä, jotka tuntuvat kutsuvan Maxia.)

WALLENSTEIN (kyrassiereille). Täss' on hän, vapaana. En estä häntä.

(Seisoo poiskääntyneenä ja siten, ettei Max voi lähestyä häntä eikä neitoakaan.)

MAX. Vihaten ajat minut luotas. Vanhan rakkauden siteen katketa nyt täytyy, ei lempeästi aueta; ja sinä tään katkeamisen, niin tuskallisen, tuskallisemmaksi teet mulle vielä! Tiedäthän, etten ole oppinut sinutta elämään -- täält' erämaahan nyt käyn, ja kaikki, mistä pidän, kaikki jää tänne -- Älä käännä silmiäsi minusta pois! Suo minun vielä nähdä iäti arvokkaat ja rakkaat kasvos! Oi, älä mua hylkää --

(Tahtoo tarttua Wallensteinin käteen. Wallenstein vetää kätensä pois. Max kääntyy kreivittären puoleen.)

Eikö sääli minua kukaan toinen -- Täti Terzky --

(Kreivitär kääntyy hänestä pois; Max kääntyy herttuattaren puoleen.)

Arvoisa äiti --

HERTTUATAR. Menkää, kreivi, minne olette velvollinen -- Niinhän meille hyvänä ystävänä, enkelinä hovissa voitte olla --

MAX. Toivon suotte, toivottomaksi ette mua tahdo. Pois luotani ne tyhjät harhakuvat! Onnettomuuteni on varma; mutta, taivaalle kiitos, mull' on keino,[105] joka onnettomuudestani tekee lopun.

(Sotamusiikki alkaa taas kuulua. Sali täyttymistään täyttyy aseellisista miehistä. Max näkee Buttlerin seisovan salissa.)

Eversti Buttler, täällä -- Ettekös minua seuraa? -- Hyvä! Nykyherraa uskollisemmin palvelkaa kuin vanhaa! Luvatkaa kättä lyöden mulle, että te suojelette hänen henkeänsä!

(Buttler ei ojenna kättään.[106])

On hänet henkipatoks julistettu, se hänen päänsä ruhtinaallisen jokaisen murhamiehen käsiin jättää, ken ansaita vaan tahtoo verirahat; nyt ystävän on huolto hälle tarpeen ja rakastava silmä -- vaan ne, joiden hänt' ympäröivän näen --

(Silmäilee epäilevästi Illoa ja Buttleria.)

ILLO. Kavaltajat isänne sekä Gallaan leiriss' ovat. Vain yksi tääll' on. Suokaa meidän päästä sit' inhottavaa näkemästä! Menkää!

(Max vielä kerran koettaa lähestyä Theklaa. Wallenstein estää sen. Max seisoo epäröivänä, tuskaisena; sillävälin sali täyttymistään täyttyy, ja alhaalla soivat torvet yhä kehoittavammin ja lyhenemistään lyhenevin väliajoin.)

MAX. Oi, soittakaa -- Oi, jospa ruotsalaiset nyt soittaisi, ja eess' ois kuolon kenttä, ja kaikki miekat, jotka nyt mun täytyy paljaina tässä nähdä, syöksyisivät rintaani! Mitä haluatte? Poisko tempaista minut täältä? -- Älkää mua nyt epätoivon vimmaan kiihdyttäkö! Sit' älkää tehkö! Sitä katuisitte!

(Sali on tullut aivan täyteen aseellisia miehiä.)

Enemmän vielä -- Paino liittyy painoon, se raskas taakka vetää minut alas. -- Aatelkaa, mitä teette! Hyv' ei varmaan valita päälliköksi toivoton. Riistitte minut sylist' onnen armaan -- sielunne kostotar nyt saava on! Omaksi turmaks on tää valintanne -- mun kanssani te saatte kuolemanne.

(Kun hän kääntyy taustalle, syntyy kyrassierien joukossa äkkiliikettä, he ympäröivät hänet ja seuraavat häntä hurjasti metelöiden. Wallenstein pysyy liikkumatonna. Thekla vaipuu äitinsä syliin. Esirippu laskeutuu.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Pormestarin talossa Egerissä.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

BUTTLER.

BUTTLER (joka juuri saapuu). Hän tullut on. Toi hänet kohtalonsa, ristikkosalpa[107] painui hänen taakseen, ja niinkuin silta[108] hänen saapuissaan herkästi vaipui sekä nousi taas, taittuivat hältä pelastuksentiet. Vain tähän, Friedland, mutt' et edemmäksi! Niin kohtalotar sanoo. Bööminmaasta nous ihmeellinen lentotähtes, viiltäin pitkälti halki taivaan loistotien, ja Böömin rajall' on sen vaivuttava! -- Vanhoista lipuist' olet luopunut, sokaistu, mutta luotat vanhaan onneen! Asestat kätes rikoksellisen, jott' alueille voisit keisarin valmistaa hyökkäystä sekä suistaa kotoisten haltijoiden pyhän lieden.[109] Vaan varo, koston aaveen johdattama, sinua ettei kosto tuhoaisi!

TOINEN KOHTAUS.

BUTTLER ja GORDON.

GORDON. Oi, tekö? Haluan niin kuulla teitä! Siis herttuako petturi! Oi Luoja! Ja pakolainen sekä henkipatto! Kenraali, pyydän, kertokaa nyt tarkkaan, tää kaikki kuinka kävi Pilsenissä!

BUTTLER. Kai saitte kirjeen, jonka ennakolta lähetin teille pikaviestin kautta?

GORDON. Sain. Käskynnehän mukaan juuri teinkin ja empimättä hänet linnaan päästin; vaatiihan kirje keisarillinen mun _teitä_ sokeasti tottelemaan. Vaan -- anteeks suokaa -- kun nyt ruhtinaan itsensä näin, niin epäillä taas aloin. Ei todellakaan henkipaton lailla näät herttua nyt tullut kaupunkiin. Otsaltaan loisti hallitsijan mahti kuin ennen sekä vaati alttiutta, ja säännöllisten aikain tapaan tyynnä hän kuuli selonteon toimestani. Nöyrentää kova onni, syyllisyys, on kukistuneen ylpeyden tapa imartain halvempansa verraks käydä; mut niukan arvokkaasti ruhtinas ilmaisi suosionsa, niinkuin herra palvelijalleen, jok' on työnsä tehnyt.

BUTTLER. On käynyt niin, kuin teille kirjoitin. Viholliselle myönyt armeijan on ruhtinas ja sille halunnut avata portit Egerin ja Praagin. Tään huhun vuoks on hänet jättäneet rykmentit kaikki, paitsi Terzkyn viittä, jotk' ovat hänen kanssaan tänne tulleet. On henkipatto hän, on uskollisten käsketty hänet käsiin keisarimme elossa jättämään tai vainajana.

GORDON. Semmoinen herra -- pettää keisarin! Niin lahjakas! Oi, mit' on ihmissuuruus! Sanoinhan usein: siin' ei hyvin käy; ansaksi tuli hälle suuruus, voima ja hämärä ja horjuvainen valta. Hapuilee ihminen, ja niinp' ei saata hänt' oman kohtuutensa varaan jättää. Vain selvä laki hänet hillitsee ja tottumusten syventynyt polku. Mut uudentapainen ja luonnoton tään miehen käsiss' on tuo sotamahti; tasalle keisarin se hänet nosti, unhotti ylväs henki taipumisen. Semmoista miest' on sääli, eihän kukaan vois seista, missä hän on kaatunut!

BUTTLER. Pois valitus, siks kunnes sääli tarpeen; nyt pelättävä viel' on mahtimiestä. Lähestyy Egeriä ruotsalaiset, ja jos sit' emme heti estä, yhtyy ne pian häneen. Niin ei käydä saa! Vapaana täält' ei ruhtinas saa päästä, hengellä, kunnialla olen taannut vangitsevani hänet, siihen tekoon odotan juuri teidän apuanne.

GORDON. Voi, jospa en ois nähnyt tätä päivää! Sain hänen kädestänsä tämän arvon,[110] ja linna tää, hän jonka mulle uskoi, mun tehtävä ois hänen vankilakseen! Meill' alemmilla tahtoa ei ole; mies vapaa, mahtava vain tottelee tunnetta ihmisellist', ihanaa. Vaan mepä olemme vain käskyläitä lain julman; nimi hyveen, johon tulee halvemman pyrkiä, on kuuliaisuus.

BUTTLER. Valtaanne ahdast' älkää pahoitelko! Vapaus suuri, suuret hairahdukset; velvollisuuden kaita tie on varma.

GORDON. Siis kaikkiko on hänet jättäneet? Tuhanten onnen hän on perustanut, luonteeltaan oli kuninkaallinen, kätensä aulis oli antamaan -- (Heittäen syrjäsilmäyksen Buttleriin.) Tomusta hän on monta poiminut ja kohottanut maineeseen ja arvoon, mut ostanut ei siten ystävää, ei _ainoaakaan_ hädäss' uskollista!

BUTTLER. Häll' yksi[111] täss' on, jota tuskin toivoi.

GORDON. En hältä saanut ole suosiota. Epäilen melkein, onko suuruudessaan nuoruudenystävää hän muistanut -- Loitonsi hänestä mun virkatoimet, nää muurit vei mun hänen näkyvistään, ei minuun tänne armons' ulottunut, ja vapaana mun sydämeni säilyi. Kun asetti hän minut tähän linnaan, velvollisuuttaan vielä ajatteli; en häntä petä, jos sen säilytän uskollisesti, mikä mulle on uskollisuuden varaan jätettykin.

BUTTLER. Siis tahdotteko mulle apuanne tään henkipaton kiinniottoon suoda?