Part 3

OCTAVIO (kumpaisenkin istuuduttua). Mun ystävällisyyteeni, jot' eilen osoitin teille, ette vastannut. Te muotoseikaksi kai turhaks sen erehtyin katsoitte. Tuo toivomus läks sydämestä, totta tarkoitin, sill' aika yhtyä on kelpo miesten.

BUTTLER. Vain samanmieliset voi tehdä niin.

OCTAVIO. On samanmieliset kaikk' oiva miehet. Vastatkoon ihminen vain _siitä_ työstään, johonka luonne hänet tyynnä ajaa. Sokeain erhetysten voima työntää parhaatkin usein tieltä oikealta. Tulitte Frauenbergin kautta. Eikö ilmaissut mitään Gallas ystäväni?

BUTTLER. Vain sanoja, jotk' ovat hukkaan menneet.

OCTAVIO. Se ikävää, tuo neuvo näät ol' oiva. Minulla myös ois teille samanlainen.

BUTTLER. Se vaivaa teille tois -- ja minut saattais huonosti ansaitsemaan hyvän luulon.

OCTAVIO. On aika kallis, puhukaamme suoraan! Tiedätte, kuink' on laita. Herttuahan petosta miettii, lisätä voin vielä: hän sen on tehnyt; joku tunti sitten on liittoon käyty vihollisen kanssa. Jo Praagiin, Egeriin käy viestit, meidät huomenna viedään vihollisen leiriin. Vaan hänpä pettyy, viisaus näät valvoo, viel' ystäviä tääll' on keisarilla, on luja niiden näkymätön liitto. Tää kirje hänet henkipatoks saattaa, armeijan kieltää häntä kuulemasta, kaikk' oikeuttaharrastavat kutsuu hän minun komentooni. Valitkaa asia hyvä meidän kerallamme tai pahain paha osa hänen kanssaan!

BUTTLER (nousee seisomaan). On hänen osansa myös mun.

OCTAVIO. Se onko viimeinen päätöksenne?

BUTTLER. On.

OCTAVIO. Vaan kuulkaa, eversti Buttler! Teill' on aikaa vielä. Sananne vinha pysyy haudattuna poveni kätkössä. Se peruuttakaa! Paremmin valitkaa, kuin valitsitte!

BUTTLER. Kenraaliluutnantti, teill' onko muuta?

OCTAVIO. Jo valkotukka ootte. Peruuttakaa!

BUTTLER. Hyvästi!

OCTAVIO. Mitä? Uljas miekkanneko sellaiseen taistoon paljastuisi! Vaihtuis kiroihin kiitos, jonk' on teille velkaa jo vuotta neljäkymment' Itävalta?

BUTTLER (katkerasti nauraen). Kiitosta sieltä!

(Tekee lähtöä.)

OCTAVIO (antaa hänen mennä ovelle asti, kutsuu sitten). Buttler!

BUTTLER. Tehkää hyvin!

OCTAVIO. Mitenkäs kreivin kävi?

BUTTLER. Kreivin? Mitä?

OCTAVIO. Sen kreivinarvon?

BUTTLER (vimmastuneena). Kuolema ja horna!

OCTAVIO (kylmästi). Te haitte sitä, mutta ette saanut.

BUTTLER. Pilkkanne maksaa saatte. Miekka esiin!

OCTAVIO. Pois miekka! Sanokaapa tyynnä, kuinka sen kävi! Sitten myönnän hyvityksen.

BUTTLER. Maailma tietää saakoon heikkouden, jot' itselleni en voi anteeks antaa! -- Kenraaliluutnantti, mä kunniaa himoitsen, en voi sietää halveksuntaa. Minua loukkas, että synty, nimi ol' armeijassa eellä ansion. En huonomp' olla tahtonut kuin toiset mun toverini[51] ja niin tuohon tekoon pahalla hetkell' osuin -- Olin hullu! Mut ansainnut en moista rangaistusta. -- Evätä saattoi arvon -- Miksi kielto tuon halveksunnan kautta kovennettiin, uskolliseksi nähty palvelija, iäkäs mies, niin pilkoin maahan lyötiin, mainittiin sukujuuren häpeästä,[52] kun hällä oli ollut heikko hetki? Vaan pistimenpä luonnolta sai mato, jot' ylväs mielivalta ilvein polkee --

OCTAVIO. Parjattu teit' on varmaan. Arvaatteko, ken tehnyt on niin huonon palveluksen?

BUTTLER. Olkoonpa vaikka ken! Vaan se on lurjus, espanjalainen, joku hovimies, sukua vanhaa, aatelista, jonka lien varjoon saanut, kateellinen konna, jot' itsehankkimani arvo loukkaa.

OCTAVIO. Aikeenne hyväksyikö herttuakin?

BUTTLER. Hän yllyttikin mua, puolestani hartaana ystävänä puhui vielä.

OCTAVIO. Vai niin! Siit' ootte varma?

BUTTLER. Kirjeen luin.

OCTAVIO (painokkaasti). Niin minäkin -- vaan toisinpa se kuului. (Buttler säpsähtää.) Minulla sattumalt' on sama kirje; sanani totuuden siit' itse näätte.

(Antaa Buttlerille kirjeen.)

BUTTLER. Haa! Mit' on tämä?

OCTAVIO. Varoin, että ootte, eversti Buttler, vehkeilyjen uhri. Siis herttua on teitä yllyttänyt? -- Hän tässä kirjeessä teit' ylenkatsoo, ministeriä neuvoo kurittamaan teit' ylpeydestä muka.

(Buttler on kirjeen lukenut, hänen polvensa vapisevat, hän tapailee tuolia ja istuutuu.)

Ei vihamies teit' ahdista. Ei kukaan suo teille pahaa. Herttuapa vain on teitä solvannut. Hän selvään aikoi pois keisaristanne vaan teidät riistää -- Hän kostoltanne toivoi, mit' ei taattu uskollisuutenne ois koskaan suonut, jos mielenne vaan pysyi rauhallisna. Aseena sokeana aikoi käyttää hän teitä sekä välikappaleena ilkeihin vehkeisiin. Hän määrään pääsi. Vähällä vaan vei teidät polultanne hyvältä, nelikymmenvuotiselta.

BUTTLER (ääni vavisten). Saattaako keisar' anteeks antaa mulle?

OCTAVIO. Enemmän tekee hän. Hän hyvittää tuon syyttä kärsimänne solvauksen. Mielellään suo hän teille lahjan, jonka soi pahaan tarkoitukseen ruhtinas. Omaksi saatte vanhan rykmenttinne.

BUTTLER (tahtoo nousta seisomaan, mutta vaipuu takaisin. Hänen mielensä on kuohuksissa, hän koettaa puhua, mutta ei voi. Viimein hän irroittaa miekan kannikkeesta ja ojentaa sen Piccolominille.)

OCTAVIO. No mitä?

BUTTLER. Ottakaa!

OCTAVIO. Miks? Tyyntykää!

BUTTLER. En tätä miekkaa kantamaan ma kelpaa.

OCTAVIO. Sen takaisin nyt annan. Puolustakaa sill' oikeutta aina kunnialla!

BUTTLER. Niin armollisen keisarin mä jätin!

OCTAVIO. Palatkaa! Joutuin irti herttuasta!

BUTTLER. Hänestä irti!

OCTAVIO. Mitä? Epäröitte?

BUTTLER (pelottavasti karjaisten). Vain irtikö? Oi, hänen täytyy kuolla!

OCTAVIO. Nyt tulkaa Frauenbergiin! Uskolliset luo Gallaan, Altringerin sinne rientää. Velvollisuuksiin mont' oon käännyttänyt, tän' yönä pakenee ne Pilsenistä.

BUTTLER (on järkytettynä kävellyt edestakaisin ja astuu katse päättäväisenä Octavion luo). Saaneeko, kreivi Piccolomini, mies rehti haastaa, jok' ol' luopiona?

OCTAVIO. Saa, ken niin vakaasti on katunut.

BUTTLER. Mun jäädä sallikaa!

OCTAVIO. Mit' aattelette?

BUTTLER. Mun suokaa jäädä rykmenttini kanssa!

OCTAVIO. Voin luottaa teihin. Mit' on mielessänne?

BUTTLER. Sen teko näyttää. Älkää tiedustelko! Te minuun luottakaa! Te saatte luottaa! Hänt' ette, jumaliste, jätäkään hyvälle enkelilleen! -- Voikaa hyvin!

(Poistuu.)

PALVELIJA (tuo kirjelapun). Toi outo mies sen sekä poistui heti. Pihalla on jo hevot ruhtinaan.

(Poistuu.)

OCTAVIO (lukee). "Sielt' irti pääskää! Teidän Isolani." -- Kun pääsis ensin tästä kaupungista! Näin liki satamaako ajaisimme karille? Pois! En turvass' ole täällä. Vaan missä poikani nyt viipynee?

SEITSEMÄS KOHTAUS.

MOLEMMAT PICCOLOMINIT.

MAX (tulee mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, hänen silmänsä kierivät hurjasti ja hänen käyntinsä on epävarmaa; hän ei näytä huomaavan isäänsä, joka seisoo syrjässä ja säälivästi silmäilee poikaansa. Pitkin askelin astuu Max huoneen poikki, seisahtuu taas ja heittäytyy viimein tuoliin, tuijottaen suoraan eteensä).

OCTAVIO (lähenee häntä). Matkalle lähden. (Kun hän ei saa mitään vastausta, ottaa hän poikaansa kädestä.) Max, jää hyvästi!

MAX. Hyvästi!

OCTAVIO. Kohta seuraat?

MAX (häneen katsomatta). Sinuako? Mutkainen ties ei ole minun tieni.

(Octavio laskee hänen kätensä irti ja astahtaa taapäin.)

Jos oisit ollut suora, rehellinen, näin pitkällä ei oltais, kaikk' ois toisin: ei hän ois tehnyt tätä kauheutta, hyvillä ihmisill' ois teho häneen, ei tarttunut hän oisi pahain ansaan. Miks salaa, kavalasti vaanien, kuin varkaat apureineen, hiivitään? Kirottu viekkaus, sa pahan äiti, sa tuskaatuova, meidät turmelet! Ois kaikki meidät pelastanut suoruus, tuo puhdas, maailmatasäilyttävä. Isäni, en voi sua puhdistaa. Minua herttua on pettänyt julmasti; sinun työs on yhtä huono.

OCTAVIO. Ah, poikani! Suon anteeks surullesi.

MAX (nousee seisomaan, silmäilee isäänsä epätietoisennäköisenä). Oletko, isä, kenties tahallasi näin pitkälle sä vienyt asias? Jos sortuu hän, niin sinä nouset. Siitä, Octavio,[53] en pidä, en.

OCTAVIO. Oi, taivas![54]

MAX. Voi mua! Luontoni on muuttunut. Kuink' epäluulo valtaa vapaan sielun? On mennyt luottamus ja usko, toivo, valhetta kaikk' on, mitä kunnioitin. Ei! Eihän kaikki! Armas elää vielä, hän vilpitön ja puhdas on kuin taivas. Vallitsee kaikkialla petos, murha ja myrkky, väärävala, kavallus; tää lempemme vain keskell' ihmissuvun on saari saastaton ja puhdas paikka.

OCTAVIO. Viisaammin teet, jos heti seuraat mua.

MAX. Armaalle heittämättä hyvästiä viimeistä kertaa -- Oi, en koskaan!

OCTAVIO. Säästä hyvästijätön tuskast' itseäsi, kun eronne on välttämätön! Tule! Pois tule, poikani!

(Aikoo vetää Maxin mukaansa.)

MAX. En! Kautta Luojan!

OCTAVIO (kiihkeämmin). Pois tule, isänäsi käsken sua.

MAX. Niin -- käske ihmiselliseen! Jään tänne.

OCTAVIO. Nimessä keisarin, Max, seuraa mua!

MAX. Sydämet kumarra ei keisareita. Tahdotko riistää minult' ainoankin, mink' onnettomuus jättänyt on mulle: armaani säälin? Julmastiko pitää julmankin tapahtua? Mist' en pääse, sen halpamaisestiko tekisin ja pakenisin arasti ja salaa pois hänen luotaan kelvottoman lailla? Hän nähköön tuskani ja kärsintäni, hän kuulkoon huudot sielun raadellun, minua itkeköön -- Oi, ihmiset on julmia, vaan hän on enkel' Luojan! Hän epätoivon riehun kauhean saa sielustani pois; tään kuolintuskan haihduttaa valittavin lohtusanoin.

OCTAVIO. Et pääse irti, niin -- et voi. Sa tule, pelasta, poikani, oi, kunniasi!

MAX. Vain tuhlaat sanojasi; minä seuraan sydämen ääntä, siihen saatan luottaa.

OCTAVIO (suunnillaan, vavisten). Max! Max! Jos kauhea tuo sattuu mulle, jos sinä -- poikani, mun vertain omaa -- oi, aatella en saata -- itses sille riettaalle myyt ja painat polttomerkin sukumme aatel'-arvoon, silloin näkee maailma kammoin, että pojan miekka juo isän verta hirmu-ottelussa.

MAX. Oi, aatellut jos oisit ihmisistä parempaa, paremmin sä oisit tehnyt! Kirottu, turmiokas epäluulo! Ei nää se mitään lujaa, pysyväistä; ja kaikki horjuu ilman luottamusta.

OCTAVIO. Ja vaikka luotankin sun sydämeesi, saatatko noudattaa sen ääntä aina?

MAX. Et sinä saanut sitä vaikenemaan, ja yhtä vähän saapi herttuakaan.

OCTAVIO. Oi Max, en koskaan nää sun palajavan!

MAX. Et koskaan nää mun sua häpäisevän.

OCTAVIO. Nyt lähden Frauenbergiin, sulle jätän sun pappenheimiläises; Tiefenbachin, Toscanan, Lothringenin rykmentit avukses jää. Ne sua rakastaa, valansa pitää, ennen kaatuvat kuin sinut hylkäävät ja kunniansa.

MAX. Saat luottaa siihen, että kaadun täällä tai heidät johdatan pois Pilsenistä.

OCTAVIO (lähtemäisillään). Hyvästi, Max!

MAX. Jää hyvästi!

OCTAVIO. Ja eikö rakasta silmäystä? Eikö kättä jäähyväisiksi? Käymme veritaistoon, on epävarma, salattu sen loppu. Erota näin ei ollut tapanamme. Siis eikö mulla ole poikaa enää? (Max heittäytyy hänen syliinsä, kauan he viipyvät äänettömässä syleilyssä, sitten poistuvat kumpikin eri puolelle.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Friedlandin herttuattaren huoneistoon kuuluva sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY. THEKLA. NEITI von NEUBRUNN.

Molemmat viimeksimainitut tekevät naistentöitä.

KREIVITÄR. Minulta, Thekla, ette kysy mitään? Teilt' olen sanaa kauan odottanut. Mitenkä voitte olla lausumatta näin pitkään aikaan hänen nimeänsä? Tai lien jo liikaa, lie jo toiset polut kuin minun kauttani teill' olemassa? Sanokaa, oletteko häntä nähnyt!

THEKLA. En tänään nähnyt ole enkä eilen.

KREIVITÄR. Myös ette kuullut? Minuun saatte luottaa.

THEKLA. En sanaa.

KREIVITÄR. Ja niin tyyni olla voitte!

THEKLA. Niin olen.

KREIVITÄR. Neubrunn, meidät jättäkää!

(Neiti von Neubrunn poistuu.)

TOINEN KOHTAUS.

KREIVITÄR. THEKLA.

KREIVITÄR. Ei miellytä se mua, että hän niin hiljaa pysyttelee juuri nyt.

THEKLA. Nyt juuri!

KREIVITÄR. Kun jo tietääkin hän kaiken! Ois aika hällä mielensä jo näyttää.

THEKLA. Puhukaa selvemmin, jott' ymmärtäisin!

KREIVITÄR. Senvuoksi lähetinkin neidin pois. Te ette, Thekla, ole enää lapsi. On sydämenne täysi-ikäinen, lemmitte, teidän lempenne ei pelkää. Isänne henkeä teiss' enemmän kuin äitinne on. Te siis voitte kuulla, mit' _äidillänne_ ei ois voimaa kestää.

THEKLA. Suvaitkaa lopettaa tää valmistelu! Saa olla vaikka mitä! Tuokaa esiin! Suurimman tuskan tuo tää johtopuhe. Siis mit' on sanomista? Lyhyesti!

KREIVITÄR. Mut älkää pelästykö --

THEKLA. Sanokaa!

KREIVITÄR. On teidän vallass' isäänne nyt auttaa suuresti --

THEKLA. Minun vallassani! Voinko --

KREIVITÄR. Max Piccolominista ootte rakas. Isäänne voitte hänet iäks liittää.

THEKLA. Miks mua tarvis? Eikös hän jo ole?[55]

KREIVITÄR. Hän oli.

THEKLA. Miks ei viel' ois, miks ei jäisi iäksi?

KREIVITÄR. Hän myös keisarissa pysyy.

THEKLA. Mikäli kunnia ja vala vaatii.

KREIVITÄR. Lempensä todisteet nyt vaaditaan, velvollisuuden ei, ei kunniankaan! Hänelle selittäkää nämä sanat: velvollisuus ja kunnia -- ne ovat niin moniymmärteiset, kaksimielet; lemmessään nähköön tiensä kunniaan!

THEKLA. Mitenkä?

KREIVITÄR. Keisarista pois tai teistä.

THEKLA. Isääni yksityiseen elämään hän mielellänsä seuraa. Kuulittehan, kuink' iloiten hän aseist' eroais.

KREIVITÄR. Erota niist' ei sais, vaan tulis käyttää isänne hyödyks niitä.

THEKLA. Ilomielin puolesta isän verensä hän antaa ja henkensä, jos isää loukataan.

KREIVITÄR. Nyt ette mua käsitä -- Siis kuulkaa! Isänne keisarisi' on luopunut, hän aikoo liittyä nyt viholliseen armeijan keralla --

THEKLA. Voi äitiäni!

KREIVITÄR. On suuri esimerkki tarpeen, että sais mukaan armeijan. Se kunnioittaa kumpaakin Piccolominia, nämä sen mieltensuuntaa ohjaavat, ja kaikki seuraavat heidän esimerkkiänsä. Isästä oomme varmat[56] pojan kautta -- Niin paljon nyt on teidän vallassanne.

THEKLA. Voi äitiraukka! Mikä surman isku sinua odottaa! -- Hän sit' ei kestä.

KREIVITÄR. Hän välttämättömyyteen alistuu. Tunnenhan hänet -- Häntä pelottaa etäiset, vastaiset; vaan mist' ei pääse, mi tullut on, sen alistuin hän kestää.

THEKLA. Oi aavistava sieluni?[57] -- Nyt juuri -- nyt läsnä on tuo kylmä hirmukäsi, jok' ilontoivettani kouraisee. Tiesinhän sen -- Oi, heti tultuani aavistus raskas sanoi mulle, että nyt kohdallani oli turmantähdet -- Mut ensiks aattelenko itseäni -- Oi armas äiti!

KREIVITÄR. Tyyntykää! Ei pidä valittaa suotta. Suokaa isällenne vain ystävä ja itsellenne armas, niin kaikki vielä saattaa käydä hyvin.

THEKLA. Hyvinkö! Iäks oomme erotetut! -- Ei puhett' enää niistä asioista.

KREIVITÄR. Ei jätä teitä hän. Ei saata jättää.

THEKLA. Voi häntä onnetonta!

KREIVITÄR. Jos todella hän teitä rakastaa, niin pian ratkaisun hän tekee.

THEKLA. Pian, siit' olkaa varma. Ratkaisun! Täss' onko siis vielä ratkaistavaa?

KREIVITÄR. Tyyntykää! Äitinne saapuu -- kuulkaa! --

THEKLA. Kuinka kestän mä hänen katsettansa?

KREIVITÄR. Tyyntykää!

KOLMAS KOHTAUS.

HERTTUATAR. EDELLISET.

HERTTUATAR (kreivittärelle). Ken oli täällä, sisko? Minä kuulin vilkasta puhetta.

KREIVITÄR. Ei ollut ketään.

HERTTUATAR. Niin arka olen. Joka risahdus ennustaa mulle turmansanomaa. Sanokaa, sisko, mulle, kuink' on laita! Taipuuko hän nyt tahtoon keisarin, lähettää kardinaalille[58] ne huovit? Ja saiko Questenberg, kun läksi pois, suotuisan vastauksen? --

KREIVITÄR. Ei, ei saanut.

HERTTUATAR. Oi, hukassa siis kaikki! Näen nyt pahimman seuraavan. Ne päällikkyyden häneltä ottavat, taas kaiken käy kuin Regensburgiss' ennen.

KREIVITÄR. Eipä niin. Ei tällä kertaa. Siitä rauhass' olkaa!

(Thekla ankaran mielenliikutuksen vallassa syöksyy äitinsä luo ja itkien sulkee hänet syliinsä.)

HERTTUATAR. Voi sitä jäykkää, hillitöntä miestä! Mit' olenkaan jo nähnyt, kärsinyt avioliitossani, joka täynnä onnettomuuksia on ollut! Sillä ikäänkuin tulipyörään kahlittuna, jok' iäti ja taukoomatta kiitää, mä hänen kanssaan olen viettänyt tuskaista elämää; hän mua raastoi huimaavan, jyrkän kuilun reunaa kohti. -- Äl' itke, lapsi! Älä kärsintääni pahaksi enteeks katso, älä salli vastaista liittoas sen katkeroittaa! Vain yksi Friedland on; ei sinun, lapsi, pelätä tarvis äitis kohtaloa.

THEKLA. Oi, pian paetkaamme, rakas äiti! Tää olopaikk' ei ole meitä varten. Jokainen uusi hetki synnyttää tääll' uuden, suunnattoman kauhukuvan!

HERTTUATAR. Tyynemmän osan saat! -- Myös meill' on ollut, minulla sekä sinun isälläsi, ihanat päivät; vielä muistelen iloisin mielin alkuvuosiamme. Viel' iloisna hän silloin ponnisteli ja maineenhimonsa ol' liekki, joka lämmitti vienosti, ei riehunut tulena tuhoovana. Keisarikin rakasti häntä sekä häneen luotti, ja mihin ryhtyi hän, se onnistui. Vaan jälkeen Regensburgin turmanpäivän, mi syöksi hänet korkeudestansa, on häneen tullut synkkä, harhaileva, epäileväinen, seuranarka henki. Pakeni rauha häntä; vanhaan onneen ja omaan voimaan enää luottamatta hän kiintyi salataitoihin, jotk' eivät harjoittajalleen onnea tuo koskaan.

KREIVITÄR. Sen omin silmin näätte -- Mutta häntä me _tämmöisinkö_ puhein odotamme? Hän heti tääll' on. Tuommoisnako hän nyt tapaa _tyttärensä_?

HERTTUATAR. Tule, lapsi, ja pyyhi kyyneleesi! Näyttäydy iloisna isälles -- Kas, ruusukkeesi on irti -- Hiukses on solmittava. Oi tule, älä itke -- himmentyy suloinen silmäs -- Mitä aioin virkkaa? Niin, onhan tämä Piccolomini arvoisa, ansiokas ylimys.

KREIVITÄR. On kyllä, sisko.

THEKLA (tuskaisena kreivittärelle). Täti, ettehän pahastu? (Aikoo poistua.)

KREIVITÄR. Minne? Isännehän tulee.

THEKLA. En nyt voi häntä nähdä.

KREIVITÄR. Vaan hän kaipaa ja kysyy teitä.

HERTTUATAR. Miksi menee hän?

THEKLA. En kestää jaksa hänen näkemistään.

KREIVITÄR (herttuattarelle). Hän pahoin voi.

HERTTUATAR (huolissaan). Laps armas, mikä sull' on?

(Molemmat seuraavat neitoa ja koettavat häntä pidättää. Wallenstein tulee puhellen Illon kanssa.)

NELJÄS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. ILLO. EDELLISET.

WALLENSTEIN. Viel' onko leiri tyynnä?

ILLO. Kaikk' on hiljaa.

WALLENSTEIN. Voi jonkun tunnin jälkeen viesti tulla Praagista, että meidän on jo tämä pääkaupunki. Me silloin voimme heittää pois naamion ja täällä joukoillemme ilmaista hankkeemme ja kuink' on käynyt. Silloinpa esimerkki määrää kaiken. Kas, ihminenhän tekee toisten mukaan, ken etumaisna on, se lauman johtaa. Ei praagilaiset joukot tiedä muuta, kuin että muka väki Pilsenissä on meille valan tehnyt, siispä tehköön se valan meille, koska praagilaiset on sille esimerkin antaneet. -- On Buttler, niinkö, meihin yhtynyt?

ILLO. Hän vaatimatta, vapaaehtoisesti rykmenttiänsä tuli tarjoomaan.

WALLENSTEIN. Ei kaikkiin ääniin, huomaan, tule luottaa, povessa jotka meitä varoittavat. Pettääkseen lainaa usein valheenhenki totuuden äänen, sitä jäljittelee ja lausuu perättömät ennustukset. Tält' arvoisalta, kelpo Buttlerilta salaisen vääryyden saan anteeks pyytää; sill' eräs tunne, jot' en voittaa saata -- peloksi sit' en juuri katso -- valtaa kauhistain mieleni, kun hän on läsnä, ja sepä rakkauden ilon estää. Tää oiva, josta henki varoittaa, nyt tarjoo ensimäisen onnentakeen.

ILLO. Arvoisa esimerkki tämä varmaan armeijan parhaimmiston sinuun liittää.

WALLENSTEIN. Käy käskemässä tänne Isolani, kiitollisuuteen hänet äskettäin velvoitin. Hänestä nyt alan. Mene!

(Illo menee ulos, toiset ovat sillävälin taas tulleet etualalle.)

Kas, äiti sekä rakas tyttäremme! Puuhista levätkäämme hiukkasen -- Halunnut olen hetken valoisan rakkaiden omaisteni seurass' olla.

KREIVITÄR. On kauan, veli, yhdess'-olostamme.

WALLENSTEIN (syrjään, kreivittärelle). Hän jaksaako sen kuulla? Onko valmis?

KREIVITÄR. Ei vielä.

WALLENSTEIN. Tyttäreni, istu tänne! On hyvä henki sinun huulillasi, sun taitoas on äiti kiittänyt, sinussa sointuisuuden vieno ääni asuvan kuuluu, joka sielun lumoo. Semmoista ääntä nyt mä tarvitsen pois saamaan pahan hengen, joka lentää mun pääni ympärillä mustin siivin.

HERTTUATAR. Miss' on nyt kitarrisi, Thekla? Tule! Suo isäsi nyt joku näyte kuulla sun taiteestas!

THEKLA. Voi, oma äiti! Taivas!

HERTTUATAR. No tule, Thekla, isääs ilahduta!

THEKLA. En saata, äiti --

KREIVITÄR. Kuinka? Siskontytär!

THEKLA (kreivittärelle). Voi, armahtakaa -- Nytkö -- kun tää tuska kouristaa sieluani -- laulaa hälle, jok' oman äitini nyt syöksee hautaan!

HERTTUATAR. No, Thekla, oikkujako? Käykö siis turhaksi hyvän isäs toivomus?

KREIVITÄR. On tässä kitarri.

THEKLA. Voi -- Kuinka saatan --

(Pitää soitinta vapisevassa kädessään, sielunsa ankarasti kamppaillessa, ja juuri kun hän on ryhtymäisillään laulamaan hän kauhistuu, viskaa soittimen pois ja rientää huoneesta.)

HERTTUATAR. Oi lapsi-kulta -- hän on sairas!

WALLENSTEIN. No, mikä tytöll' on? Noin onko muulloin?

KREIVITÄR. Kun hän sen ilmaisi,[59] en minäkään jää vaiti.

WALLENSTEIN. Mitä siis?

KREIVITÄR. Hän rakastaa.

WALLENSTEIN. Rakastaa! Ketä?

KREIVITÄR. Piccolominia. Sit' etkö huomaa? Eikö siskonikaan?

HERTTUATAR. Oi, sekö painoi hänen sydäntänsä? Siunatkoon Luoja lastani! Ei sua häpäise valintasi.

KREIVITÄR. Tämä matka -- Jos tät' et ole tarkoittanut, syytä täst' itseäsi! Sinun oisi tullut valita toinen teille saattajaksi!

WALLENSTEIN. Tietääkö Max?

KREIVITÄR. Hän toivoo Theklaa.

WALLENSTEIN. Häntä omakseen -- Onko poika hullu?

KREIVITÄR. Thekla sais itse kuulla!

WALLENSTEIN. Friedlandittaren hän uskoo saavansa? Tuo päähänpisto on hauska! Pojan tuumat maass' ei mada.

KREIVITÄR. Kun olet häntä aina suosinut, niin --

WALLENSTEIN. -- tahtoo hän mun viimein periäkin. Rakastan poikaa, kunnioitan; vaan se merkitseekö tyttäreni kättä? Osoitetaanko suosiota juuri ainoilla lapsillaan ja tyttärillään?

HERTTUATAR. Henkensä aateluus ja jalot tavat --

WALLENSTEIN. Saa niillä sydämeni, tytärt' ei.

HERTTUATAR. Ja sääty, esi-isät --

WALLENSTEIN. Esi-isät! Hän alamainen on, ja vävyn minä Euroopan valtaistuimilta haen.

HERTTUATAR. Älkäämme liian ylös yritelkö, ettemme vajoaisi liian alas!

WALLENSTEIN. Sitäkö varten paljon uhrasin ylhäälle yli toisten noustakseni, jott' elonosan suuren päättää saisin vain halpaan sukulaisuussuhteeseen? -- Olenko sitä varten --

(Pysähtyy äkisti, malttaen mielensä.[60])

Tytär yksin minulta jälkeen jääpi; hänen päässään haluan nähdä kruunun, taikka sitten en elää tahdo enää. Mitä? Kaikki -- niin, kaikki alttiiks annan, että _hänet_ suureksi voisin tehdä -- _nytpä_ juuri, kun puhelemme[61] -- (Malttaa mielensä.) Pitäisikö mun, kuin heikon isän, porvarillisesti ne naittaa, jotka toistaan rakastavat? Ja juuri nyt, kun minä haluan valmiiksisaadun työni seppelöidä -- Ei, hän on säästämäni kalleus, viimeinen, aarteistoni paras raha, todella sit' en halvemmasta anna kuin kuninkaallisesta valtikasta --

HERTTUATAR. Oi puolisoni! Aina rakennatte, edelleen yhä, aina pilviin asti, mut ette ajattele, ettei kestä horjakkaa rakennusta kaita pohja.

WALLENSTEIN (kreivittärelle). Sanoitko hälle, minne asunnon hänelle määrään?

KREIVITÄR. Itse sanokaa!

HERTTUATAR. Kuink'? Eikös palatakaan Kärnteniin?

WALLENSTEIN. Ei.

HERTTUATAR. Taikka yhdellekään tilallenne?

WALLENSTEIN. Ei siell' ois turvaa.

HERTTUATAR. Keisarinko maissa ei turvaa eikä hänen suojassaan?

WALLENSTEIN. Friedlandin puolisolle sit' ei suoda.

HERTTUATAR. Oi Luoja! Niinkö pitkällä te ootte!

WALLENSTEIN. Te Hollannissa saatte suojaa.

HERTTUATAR. Kuinka? Luterisiinko maihin vietäis meidät?

WALLENSTEIN. Frans, Lauenburgin herttua,[62] on teitä seuraava sinne.