Part 2

KREIVITÄR. En usko. Lailliseenhan tuomioon ei niill' oo todisteita; mielivaltaa ne karttavat. Ja herttua saa mennä rauhassa pois. Nään, kuinka kaikk' on käyvä. Kuningas Unkarin[32] käy esiin,[33] silloin on luonnollista ero herttuan; ei selitystä siihen tarvitakaan. Kuningas antaa joukkoin tehdä valan, ja kaikki tulee jäämään uralleen. Jonakin aamuna jo matkustanut on herttua. Vaan hänen linnoissansa nyt puuha käy, hän rupee metsästämään, rakentaa, pitää hevoskartanoita, kamariherrat, hovikunnan määrää ja kulta-avaimia[34] jakelee, pitoja antaa vieraanvaraisena: hän suuri kuningas on -- pienoiskoossa! Ja viisaasti kun tyytyy siihen, ettei todella merkitse hän enää mitään, niin näyttää saa hän vaikka miltä; hän on elonsa loppuun asti suuri prinssi. No, herttuahan silloin, näin jos käy, on nousukkaita, joit' on sota luonut; yksöinen taimi hovisuosion, mi vapaaherroja ja ruhtinaita luo yhtä helpoin kustannuksin.

WALLENSTEIN (nousee kiihtyneenä seisomaan). Tie täst' ahdingosta mulle osoittakaa, te auttavaiset vallat, _semmoinen_, sit' että _minä_ käydä voin -- En _minä_ kuin sanaurho, hyvelörppö saata aikeista lämmetä ja aatoksista -- selkänsä kääntävälle onnellekaan en kerskuin virkkaa: mene, tarpeeton! Hukassa olen, jos en enää toimi; en uhria, en vaaraa pelkää, jos viimeisen askeleen mä siten vältän. Mut ennenkuin mä vaivun tyhjyyteen ja piennä lopun, vaikka suurra aloin, ja ennenkuin mä täällä sekoitun raukkoihin, joita päivä luo ja kaataa, ennemmin nimeäni kammotkoon maailma, jälkimaailmakin; olkoon jokaisen ilkiteon tunnus Friedland.

KREIVITÄR. Mit' oisikaan siis tässä luonnotonta? En keksi, sanohan -- oi, älä anna sä taikauskon öisten haamuin päästä kirkasta henkeäsi hallitsemaan! Maanpetoksesta olet syytettynä -- kyseessä nyt ei, syystäkö vai syyttä -- hukassa olet, jos et sitä valtaa, mi sull' on, pian käytä -- Oi, miss' onkaan niin rauhallista olentoa, joka ei puoltais elämäänsä kaikin voimin? Työn rohkeimmankin sallii hengenhätä.

WALLENSTEIN. Niin suosiollinen ol' ennen mulle tää Ferdinand; mä hänest' olin rakas, hän arvon mulle antoi, minä olin likinnä hänen sydäntänsä. Onko hän mitään ruhtinasta sillä tavoin arvossa pitänyt kuin mua? -- Näinkö kuitenkin lopulta nyt käyvä on!

KREIVITÄR. Uskollisesti muistat vähäiset sä suosiot, vaan loukkaust' et lainkaan? Täytyykö muistuttaa, ne kuinka maksoi uskollisuutes Regensburgiss'[35] ennen? Olithan säätyjä sä loukannut; sä hänen suuruuttansa varten otit maailman vihat, kirot hartioilles, sull' yhtään ystävää ei Saksass' ollut, kosk' elit keisarias varten vain. Hänestä luopunut et silloinkaan, kun Regensburgin päivillä tuo myrsky vastaasi nousi -- silloin luopui hän sinusta! Sinusta hän luopui! Sinut vuoks ylvään baijerilaisen uhriks antoi! Takaisinsuotu arvo[36] oisko muka vääryyden sovittanut ankaran? Ei todellakaan sulle hyvä tahto, vaan kovan hädän laki antoi paikan, jonk' ois ne mielellänsä evänneet.

WALLENSTEIN. Niin -- kyll' ei virkaa suonut hyvä tahto, ei mieltymys. Jos virkaa käytän väärin, niin ainakaan en mitään luottamusta.

KREIVITÄR. Vai luottamusta heillä? Mieltymystä? -- Sinua tarvittiin! Vain _hätä_, joka on hurja pakottaja, jot' ei auttaa voi tyhjät nimet, apunäyttelijät,[37] _tekoa_ joka vaatii yksistään, ei _ulko-arvoa_, ja peräsimeen suurimman, parhaan hakee, vaikka täytyis se alhaisosta ottaa -- se vain saattoi sun virkaan sekä antoi valtakirjan. Se suku näät, niin kauan kuin se voi, nöyrillä orjasieluill' aikaan tulee ja keksimällään nukkekoneistolla -- mut uhatessa pahimman, kun enää ei tyhjä näennäisyys teho, silloin se vaipuu luonnon käsiin voimakkaihin, sen jättihengen käsiin, joka kuulee vain _itseään_, ei sopimuksist' yhtään välitä sekä ryhtyy tekemisiin _omilla_ ehdoillansa ainoastaan.

WALLENSTEIN. Se totta on! En heille teeskennellyt, en heitä kaupass' ole pettänyt; turhaksi katsonut mä olen pitää salassa heiltä laajayritteistä ja rohkeata mielenlaatuani.

KREIVITÄR. Pikemmin -- aina olet esiintynyt pelottavana aivan avoimesti. Et _sinä_, joka pysyit itsenäsi, vaan _he_, jotk' antoi sulle vallan, vaikka pelätit heitä, hepä vääräss' ovat. On oikeassa erikoinen luonne, jok' itselleen on uskollinen, väärää ei ole muuta paitsi ristiriita. Olitko toisenlainen kulkeissasi kahdeksan vuotta sitten Saksan halki, tulella, miekalla kun turmaa toit, vitsaasi yli maiden heilutit, uhmailit valtakunnan järjestystä, vain voiman julmaa oikeutta käytit ja kaikki esivallat poljit maahan herruutta sulttaanisi levittääkses? Ois silloin tullut murtaa tahtos uhma, valtuutes piiriin sinut pakottaa! Vaan keisarista mieluist' oli, mikä hyödytti häntä, ja hän ilkityöt vahvisti vaitiolonleimallaan. Mik' oikein oli silloin, koska sen teit _hänen puolestansa_, oisko tänään se äkin tullut häpeälliseksi, kun on se suunnattu nyt _häntä vastaan?_

WALLENSTEIN (nousten seisomaan). En siltä puolen sitä punninnut -- Todella, niin on laita! Keisarihan käteni kautt' on suorittanut töitä, joit' oikeastaan ei ois tullut tehdä. Myös vaippa ruhtinaallinen on suotu minulle töistä, jotk' on rikoksia.

KREIVITÄR. Siis myönnä, ettei teidän välillänne voi olla velvollisuus, oikeus puheena ees, vaan valta, _tilaisuus_! On hetki tullut, nyt sun tehdä pitää elämän suuren laskun lopputili. Ennustaa taivaanmerkit voittoasi, ja kiertotähdet onneasi vihjaa ja huutaa: nyt on aika! Ootko suotta mitannut tähtein teitä elinkauden, käytellyt harppia ja kaarimittaa, kuvannut eläinradan, taivaanpallon seinille tänne sekä ympärilles myös kohtaloiden vallitsijain kuvat, tuon mykän seitsenryhmän[38] pystyttänyt vain leikkiäkses niillä aivan turhaan? Mihinkään eikö johda tämä puuha, tää tyhjä taito onko ytimetön, niin ettei sinuun nähden teho eikä ratkaisun hetkellä voi vaikuttaa?

WALLENSTEIN (on tämän viime puheen aikana mieli kovin kiihdyksissä kävellyt edestakaisin ja nyt äkkiä seisahtuu keskeyttäen kreivittären). Nyt Wrangel tänne! Kolme lähettiä[39] paikalla satulaan!

ILLO. No Luojan kiitos!

(Kiiruhtaa ulos.)

WALLENSTEIN. Se keisarin ja mun on paha henki. Se _häntä_ rankaisuttaa mulla, joka aseena vallanhimon olin hällä, ja koston teräs kai myös _mua_ varten hiottu on jo. Kuka kylvänyt on lohikäärmeen hampaita,[40] ei saa satoa riemuisaa. Ja joka rikos jo kantaa omaa koston-enkeliään, uhkaavaa aavistusta, poven alla. Ei hän voi minuun enää luottaa -- siispä palata voi en. Tulkoon, mist' ei päästä! Ain' oikeus jää kohtalolle, sillä sen käskyt ikivääjäämättömästi täytäntöön aina panee sydämemme.

(Terzkylle.)

Työhuoneeseeni nouda Wrangel; tahdon myös viestinviejäin kanssa itse haastaa. Octavio nyt kutsukaa!

(Kreivittärelle, jonka kasvoilla näkyy riemuitseva ilme.)

Pois riemu! On kateelliset vallat kohtalon, niit' ärsyttää voi riemu ajaton. Nyt niiden haltuun siemen, loppu näyttää, menestys vaiko turma tähkän täyttää.

(Wallensteinin poistuessa laskeutuu esirippu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Huone.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. OCTAVIO PICCOLOMINI. Pian senjälkeen MAX PICCOLOMINI.

WALLENSTEIN. Altringer Linzist'[41] ilmoittaa nyt mulle sairastavansa, mutta tiedän, että hän Frauenbergiss'[42] onkin Gallaan luona. Molemmat vangitse ja tänne laita! Espanjalaiset rykmentit sä ota, alati puuhaa, älä valmiiks joudu, ja jos ne mua vastaan vaatii sua, niin myönny vaan ja pysy paikallasi! Eduksi tiedän sinun katsovankin leikissä tässä olla joutilaana. Niin kauan säilytä sä ulkokuori, kuin voit; et tahdo jyrkkää askelt' ottaa, siks annoin tämän osan sulle, koska minulle nyt voit enin hyödyks olla toimettomuudellas -- Jos sillä aikaa mun puolelleni kääntyy onni, silloin sä työsi tiedät. (Max Piccolomini astuu huoneeseen.) Ystäväni vanha, nyt mene pois! Jo tänä yönä lähde! Mun omat hevoseni ota! -- Tämän[43] pysytän täällä -- Pian hyvästelkää! Iloisna, onnellisna tapaammehan kai toisemme.

OCTAVIO (pojallensa). Me puhelemme vielä.

(Poistuu )

TOINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN, MAX PICCOLOMINI.

MAX (lähestyy häntä). Kenraali --

WALLENSTEIN. Kenraalis en ole enää, jos sinä upseeri oot keisarin.

MAX. Siis varmastiko jätät armeijan?

WALLENSTEIN. Jo jätin keisarin mä palveluksen.

MAX. Ja armeijanko hylkäät?

WALLENSTEIN. Entistäkin lujemmin nyt se minuun liittynee. (Istuutuu.) Niin, Max. En ennen sun ois tietää suonut, kuin lyönyt oisi toimimisen hetki. Nuoruuden terve vaisto valitsee helposti oikean, ja iloistapa on itse arvostella harkiten, kun ratkaisun voi tehdä epäilyttä. Vaan kahdesta jos pahast' ilmeisestä valita täytyy toinen, jolloin sydän velvollisuuden monen kamppaillessa ei ehjäks jäädä voi, on onni päästä valitsemasta, pakkokin on armo. -- On pakko nyt. Äl' yhtään katso taakse! Apua siit' et saisi. Katso eespäin! Äl' arvostele! Ryhdy toimimaan! -- Tuhoni on jo hovi päättänyt, ja siksi tahdon ehtiä sit' ennen. -- Liitymme ruotsalaisiin. Kunnollista väkeä on ne, kelpo ystäviä. (Keskeyttää odottaen Piccolominin vastausta.) Sun yllättänyt olen. Älä vastaa! Suon aikaa sulle koota ajatukses.

(Nousee seisomaan ja astuu taustaa kohti. Kauan seisoo Max hievahtamatta, ollen mitä suurimmassa tuskassa; kun hän liikahtaa, tulee Wallenstein takaisin ja seisahtuu hänen eteensä.)

MAX. Oi kenraali! Sä täysivaltaiseksi mun tänään teet. En ole tähän saakka tarvinnut itse löytää tietä, suuntaa. Sinua tinkimättä seurasin. Kun katsoin sinuun vain, niin tiesin tien. Mun ensimäistä kertaa itseheni nyt neuvot vetoamaan, vaadit mua sinua kuulemaan tai sydäntäni.

WALLENSTEIN. Hellästi kohtalos on tuuditellut sinua tähän asti, leikkien sait täyttää tehtäväs ja tyydyttää kauniita taipumuksias ja aina sydämin ehjin toimia. Vaan toisin täst'edes käy. Tiet eroo vihamielin. Velvollisuudet joutuu ristiriitaan. Nyt alkaa sota, puolta ystäväs tai keisaris sun täytyy pitää.

MAX. Sota! Se kauhistaa kuin taivaan vitsaukset, myös hyv' on, kohtaloa niinkuin nekin. Hyv' onko sota, jolla keisaria nyt uhkaat käyttäin hänen armeijaansa? Oi taivaan Luoja, minkälainen muutos! Sopiiko näin mun haastaa sulle, joka pysyvän pohjantähden lailla[44] olet elämänohjeenani loistanut! Oi, mitä povessani rikki lyöt! Mun onko pakko sinun nimeltäsi evätä vanha kunnioitus, mikä on minuun juurtunut, ja jättää pyhä tää tottumus: ain' olla kuuliainen? Ei! Älä minuun käännä kasvojasi! Jumalan kasvoina niit' aina pidin, ne minuun tehoomast' ei heti lakkaa; viel' aistejani vallitset, vaikk' onkin vapaaksi sielu päässyt verta vuotain.

WALLENSTEIN. Max, kuule!

MAX. Luovu aikeestas! Oi, luovu! Kas, puhtaat, jalot piirtees viel' ei tästä teosta tuhoisasta yhtään tiedä! Se tahrasi vain mielikuvitukses, viattomuus ei tahdo pakoon mennä yleväkatseisesta olennostas. Pois musta tahra, tuo sun vihollises! Se silloin ollut on vain paha uni, jokaisen varman hyveen varoittaja. Semmoiset hetket ihmisluonnoll' olkoon, vaan voitto täytyy jalon tunteen saada. Ei, _niin_ et uraas päätä. Sehän saattais jo kaikki meille suodut suuret lahjat ja kaikki valtakyvyt häpeään ja myöntäis oikeaksi harhaluulon, jok' uskoo, ettei ole vapaudessa jaloutta, sekä heikkouteen vain turvaa.

WALLENSTEIN. Saan kovan moitteen varmaan maailmalta. Jo itselleni sanoin, mitä saatat sanoa sinä. Ken ei, jos vaan voisi, viimeistä tiukkaa välttäis! Mutta tässä valintaa muut' ei ole olemassa kuin: väkivaltaa tee tai sitä kärsi -- On laita niin. Ei muuta tietä mulla.

MAX. No, hyvä! Paikkas pidä väkisin, rupea vastustamaan keisaria, tee, jos on pakko, julkikapinakin, en kiitä sitä, vaan voin anteeks antaa, voin, mit' en hyväksykään, kanssas jakaa. Vaan sinust' älköön tulko -- _kavaltajaa_! Nyt sanoin sen. Ei kavaltajaa! Mihin hairahtuu voimassansa rohkeus, ei ole kohtuutont', ei virhekään. Oi, tää on aivan toista -- tää on mustaa, oi, mustempi ei ole helvettikään!

WALLENSTEIN (otsa synkissä rypyissä, mutta maltillisesti). Valmiina nuorisoll' on heti sana, pidellä vaikea kuin veitsen terä; kuumasta päästään nuoret sieppaa mitan asiaan, jok' on oma tuomarinsa. On oitis inhaa taikka arvokasta ja pahaa taikka hyvää heistä kaikki -- ja mitä tuopi mielikuvitus hämäriin nimiin näihin haaveellista, sen nuoret omistavat asioille ja olennoille. Maailma on _ahdas_, mut aivot _avarat_. Niin helpostihan asuvat rinnatusten ajatukset, mut asioill' on tungos päällä maan; saa toinen toisen tieltä syrjään mennä, ken pois ei tahdo, muita poistakoon; tääll' otellaan, saa voiton voima vain. -- Niin, toiveitta ken kulkee elämänsä, päämäärät itseltään ken kieltää, hänpä keralla asuu salamanterin tulessa kevyessä,[45] puhdas on puhtaassa elementiss' eläen. Aineesta karkeemmasta loi mun luonto, maan puoleen mua vetää mielihalu. Pahalle hengellepä kuuluu maa, ei hyvälle. Vain yleis-antimia ylhäältä suovat meille jumalat; iloksi valo on, ei rikkautt' anna, ei tavaraa saa heidän valtiossaan. Vääriltä voimilta, jotk' ilkeöinä maan varjoiss' asuvat, on jalokivi ja kallis kulta meidän voitettava. Ei uhritta saa heidän suosiotaan, eik' ole heidän palveluksestansa palannut ketään puhdassieluisena.

MAX (painokkaasti). Oi, niitä valheen voimia sä pelkää! Ne syövät sanansa. Ne vilpin henget ne pettää sinut, vetää kadotukseen. Äl' usko niitä! Sua varoitan -- Velvollisuutees palaa! Voit sen! Minut lähetä Wieniin! Solmia mun suo välillä sun ja keisarin tuo rauhas! Ei tunne sua hän, vaan minä tunnen, hän sua katsova on niinkuin minä ennakkoluuloitta, mä sulle tuon takaisin keisarimme luottamuksen.

WALLENSTEIN. Se myöhäist' on. Et tiedä, kuink' on käynyt.

MAX. Ja jos ois myöhäistä ja kukistukses vain rikos estäis, tulkoon kukistus! Kukistu arvokkaasti, niinkuin seisoit! Päällikkyys jätä! Poistu näyttämöltä! Sen loistavasti tehdä voit, myös tee se viattomaksi jääden! Olet kyllin toisille elänyt sä, elä vihdoin myös itsellesi, minä seuraan sua, iäksi liityn sinun kohtaloosi --

WALLENSTEIN. Se myöhäist' on. Kun täällä turhaan puhut, jo taakseen jättää peninkulmapatsaan toisensa jälkeen pikalähetit sanaani vieden Praagiin, Egeriin. -- Mukaannu siihen! Teemme niinkuin täytyy. Tehkäämme, mit' on pakko, arvokkaasti ja lujin ottein -- Teenkö pahempaa kuin Caesar, jonka nimen vielä tänään maailman korkein[46] pitää omanaan? Hän Roomaa vastaan johti legioonat, jotk' oli Rooma hälle suojaks suonut. Hukassa ollut ois hän miekatonna; niin minäkin, jos aseet luovuttaisin. On minuss', uskon, hänen henkeänsä. Jos onnensa ma saan, niin syyni kestän.

(Max, tähän saakka oltuaan tuskallisessa kamppailussa, poistuu nopeasti. Wallenstein katselee poistuvaa kummastellen ja hämmästyneenä ja seisoo syviin ajatuksiin vaipuneena.)

KOLMAS KOHTAUS.

WALLENSTEIN. TERZKY. Kohta senjälkeen ILLO.

TERZKY. Max Piccolominiko poistui juuri?

WALLENSTEIN. Miss' onkaan Wrangel?

TERZKY. Poissa.

WALLENSTEIN. Niinkö pian?

TERZKY. Kuin maa ois hänet niellyt. Oli tuskin hän luotas lähtenyt, kun minä aioin tavata häntä, vielä haastaakseni, mut -- oli mennyt pois, ei tietty minne. Se varmaan oli itse paholainen, kadota niin ei saata ihminen.

ILLO (tulee). Pois lähetätkö siis sä vanhuksen?

TERZKY. Octavionko? Mitä aattelet?

WALLENSTEIN. Hän Frauenbergiin menee ottaaksensa espanjalaisten, italialaisten rykmenttein päällikkyyden vastaan siellä.

TERZKY. Niin tekemästä varjelkoon sun Luoja!

ILLO. Väkeä suotko sille kavalalle? Ja silmäis eestä hänen juuri nyt ratkaisun hetkell' antaisitko mennä?

TERZKY. Et niin voi menetellä. Älä suinkaan!

WALLENSTEIN. Te kummalliset!

ILLO. Oi, vain tällä kertaa varoitus kuule! Älä päästä häntä!

WALLENSTEIN. Ja miks en _tällä_ kertaa häneen luottais, kun aina niin oon tehnyt? Mikä nyt mun estäis hyvää hänest' uskomasta? Ei omasta, vaan teidän oikustanne siis vanha, koeteltu mielipide, mi mulla hänest' on, mun tulis muuttaa? En nainen ole. Kun siis _tähän asti_ oon häneen luottanut, myös _tänään_ luotan.

TERZKY. Miks _hänet_ juuri? Lähettäisit toisen.

WALLENSTEIN. Ei toisia, ei, hänet valitsin. Hän kelpaa toimeen, siks sen hälle soin.

ILLO. Hän kelpaa, kun on italialainen.

WALLENSTEIN. Niin -- ette pidä heistä kummastakaan.[47] Kun minä heitä ansionsa mukaan rakastan enemmän kuin teitä muita ja pidän parempina, senpä vuoksi he ovat teidän silmätikkunanne! Ei _minuun_ eikä minun asiaani kateenne kuulu. Eipä heitä saata vihanne silmissäni huonommiksi. Vihatkaa, rakastakaa halun mukaan, mä kyllä tiedän, mihin kukin kelpaa.

ILLO. Ei lähde hän -- Mä vaikka vaununpyörät murskaksi lyötän hältä.

WALLENSTEIN. Taltu, Illo!

TERZKY. Myös Questenberg,[48] kun täällä oleskeli, yhäti seurusteli hänen kanssaan.

WALLENSTEIN. Sen tiesin minä sekä luvan annoin.

TERZKY. Myös tiedän, että salaviestejänsä lähettää hälle Gallas.

WALLENSTEIN. Sit' en usko.

ILLO. Et näe näkevillä silmilläsi!

WALLENSTEIN. Et luottamustani saa järkkymään, sen perustana näät on syvin tiede. Jos pettää hän, on koko tähtitaito valhetta. Sillä kohtalo on taannut, hän ett' on uskollisin ystäväni.

ILLO. Myös takeit' onko takuun varmuudesta?

WALLENSTEIN. Elämän hetki sattuu, jolloin on inehmo tavallista lähempänä maailmansielua ja kohtalolta vapaasti kysyä voi. Moinen hetki se oli, kun mä puuhun nojaten yöll' ennen taistelua Lützenin silmäilin mietteissäni tasangolle. Sumussa loimus synkät leiritulet, kumea asehäly, vahtein huuto ne yksin häiritsivät hiljaisuutta. Ohitse sielun silmäin kulki silloin minulla koko entiselämäni ja vastainen, ja aavistava henki yhdisti kaukaisimman vastaisuuden seuraavan aamun kohtaloon. Mä silloin puhelin itselleni: "Sinä käsket niin useita! Ne sinun tähtiäsi seuraavat, niinkuin suuren arvan varaan kaikkensa sinun varaas jättävät ja ovat nousseet sinun onnes laivaan. Vaan tulee päivä, jolloin nämä kaikki toisistaan kohtalo taas erottaa ja harvat pysyy sulle uskollisna. Tahtoisin tietää, ken on uskollisin kaikista, jotka leiriss' ovat nyt. Suo merkki, kohtalo! Se olkoon _hän_, huomenna joka mulle rakkautta ensiksi osoittaa!" Näin itsekseni mä ajattelin sekä uneen vaivuin. Uneksin joutuneeni taisteluun. Ahdinko oli suuri. Ampuivat minulta ratsun, suistuin maahan, suoraan mun ylitseni ajoi ratsumiehet, ja siinä ähkyin lailla kuolevan kavioniskuin aivan ruhjomana. Äkisti nosti minut käsivarsi, Octavion se oli -- heräsin, päiv' oli jo -- hän seisoi edessäni. Hän sanoi: "Veli, älä tänään käytä entistä papurikkoasi! Ota valitsemani varma ratsu tämä! Tee mulle mieliksi! Sain varoituksen unessa." Senpä ratsun nopeus Banérin huoveista mun pelastikin. Mun orpanani papurikoll' ajoi -- en miestä, ratsua sen koommin nähnyt.

ILLO. Vain sattumus.

WALLENSTEIN (painokkaasti). Ei ole sattumusta; mi meist' on sokeata sattumaa, lähteistä syvimmistä nousee. Mulla on vahvistettu varmuus, että _hän_ on hyvä enkelini. Eikä nyt sanaakaan enää!

(Lähtee.)

TERZKY. Lohdutuksekseni jää pantiksemme tänne sentään Max.

ILLO. Ei hengissä hän täältä hievahdakaan.

WALLENSTEIN (seisahtuu ja kääntyy takaisin). Älkäätte olko niinkuin naiset, jotka palaavat ensi sanaans' aina, milloin puhuttu järkeä on tuntikaudet! -- Ei ole teot, aatteet ihmisen kuin aallot sokeat. Vaan maailmansa sisäinen -- syv' on kaivos; ikuinen sen syvyydest' on niillä kuohuntansa. Niin välttämättömät kuin heelmät puun ne ovat, sattumus ei muuta niitä. Jos meist' on nähty sisin, kaiken muun, tahtomme, toimintamme, tietää siitä.

(Poistuvat.)

NELJÄS KOHTAUS.

Piccolominin asuntoon kuuluva huone. OCTAVIO PICCOLOMINI matkaan valmiina. AJUTANTTI.

OCTAVIO. Komennuskunta saapui?

AJUTANTTI. Alhaall' ovat.

OCTAVIO. Väkeä varmaa lie ne, ajutantti? Kenenkä rykmentistä?

AJUTANTTI. Tiefenbachin.

OCTAVIO. Se rykmentti on uskollinen. Olkoot ne takapihass' siellä rauhallisna, piilossa, kunnes kello kilskaa; silloin lukitkaa portit, tarkkaan vartioikaa! Ja kenen kohtaatte, se vangitkaa! (Ajutantti poistuu.) Kai tarvitse en heidän palvelustaan, niin toivon, laskut näät on mulla varmat. Vaan nyt on palveltava keisaria, on peli suuri, siis on liian pientä parempi liian suuri varovaisuus.

VIIDES KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI. ISOLANI astuu huoneeseen.

ISOLANI. Täss' olen -- Ketä muita tulee vielä?

OCTAVIO (salamielisesti). Sananen teille, kreivi Isolani.

ISOLANI (salamielisesti). No, joko? Käykö toimeen ruhtinas? Te minuun saatte luottaa. Koetelkaa!

OCTAVIO. Voi käydä niin.

ISOLANI. En, herra veli, kuulu semmoisiin, jotka sanoill' uljailee, vaan tekoon vaadittaissa pakoon pötkii. Kokenut herttualt' oon ystävyyttä, Jumala nähköön! Herttuaa saan kiittää kaikesta. Hänt' en petä.

OCTAVIO. Saadaan nähdä.

ISOLANI. Varuilla olkaa! Kaikk' ei sitä mieltä. Tääll' useakin pitää hovin puolta eik' äskeist' allekirjoitusta, joka otettiin varkain, katso sitovaksi.

OCTAVIO. Vai niin! Ne herrat mulle ilmoittakaa!

ISOLANI. Hiis! Kaikki saksalaiset puhuu niin. Myös Esterházy, Kaunitz, Deodati[49] sanovat: hovia on toteltava.

OCTAVIO. Iloitsen.

ISOLANI. Tekö?

OCTAVIO. Niin, kun ystäviä, palvelijoita viel' on keisarilla.

ISOLANI. Pois pila! Huonoja ei oo ne miehet.

OCTAVIO. Ei suinkaan. Enhän toki laske pilaa. Todella iloitsen, kun voimakkaaksi asian hyvän huomaan.

ISOLANI. Piru! Mitä? Siis ette ole?[50] -- Mitäs minä täällä?

OCTAVIO (arvokkaasti). Selittämässä vain, te ystäväkö vai vihollinen ootte keisarin.

ISOLANI (uhmaten). Sen sille sanon, joll' on valta tehdä minulle tämänmoinen kysymys.

OCTAVIO. Tää kirje sanokoon, mull' onko valta!

ISOLANI. Mi -- mitä? Tämä kirjoitus ja leima on keisarin.

(Lukee.)

"Siis olkoon armeijamme päällikkö kukin kenraalluutnantin ja kreivin, rakkaan Piccolominimme käskyille niinkuin meidän"

-- Hm -- No -- Niin! Kenraaliluutnantti, saan -- onnitella.

OCTAVIO. Te alistutte käskyyn?

ISOLANI. Minä -- mutta niin äkin yllätätte mun -- Kai suodaan ajatusaikaa --

OCTAVIO. Kaksi minuuttia.

ISOLANI. Mut asiahan on niin --

OCTAVIO. -- selvä, suora. Herranne petättekö, vaiko hälle olette uskollinen, ilmoittakaa!

ISOLANI. Petänkö -- Taivas -- Kyseess' onko petos?

OCTAVIO. On kyllä. Ruhtinas on kavaltaja, viholliselle tahtoo joukot jättää. Sanokaa, luovutteko keisarista! Viekkaasti liityttekö vihollisiin?

ISOLANI. Mit' aattelette? Majesteetistako luopuisin minä? Niinkö sanoin? Milloin sanonut oisin moista?

OCTAVIO. Ette vielä. Niin, ette. Odotan vaan, sanotteko.

ISOLANI. Mieluista kuulla teidän todistavan, semmoista etten ole sanonut.

OCTAVIO. Siis eroatte kai te ruhtinaasta?

ISOLANI. Jos petost' aikoo -- Petos katkoo siteet.

OCTAVIO. Päätätte taistoon käydä häntä vastaan?

ISOLANI. Hän hyvää mulle teki -- vaan jos hän on konna, jumaliste, laskun revin.

OCTAVIO. Iloitsen, hyväll' että mukaannuitte. Tän' yönä hiljaa lähtekäätte kaikkein kevyiden joukkoin kanssa. Näyttäköön, kuin käsky olis itse herttualta. Kokouspaikkana on Frauenberg, siell' antaa Gallas teille lisäkäskyt.

ISOLANI. Mä tottelen. Vaan hoviss' ilmoittakaa, kuink' altis olen!

OCTAVIO. Kiittäin ilmoitan. (Isolani poistuu. Saapuu palvelija.) Eversti Buttlerko? No hyvä on.

ISOLANI (tullen takaisin). Anteeksi suokaa jäyhä olentoni! Oi, tiesinkö, ett' oli edessäni niin suuri henkilö!

OCTAVIO. Jo riittää.

ISOLANI. Olen iloinen vanha veikko, ja jos lie minulta viinin innoss' singahtanut hovia vastaan sana vinha, enpä, tiedätte, tarkoittanut pahaa.

(Menee pois.)

OCTAVIO. Älkää siit' olko huolissanne! -- Onnistui! Myös toisiin nähden olkoon sama onni!

KUUDES KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI. BUTTLER.

BUTTLER. Kenraaliluutnantti, ma ohjeitanne odotan.

OCTAVIO. Arvokkaana vieraanani ja ystävänä olkaa tervetullut!

BUTTLER. On liikaa kunniaa tää mulle.