Part 7

BUTTLER. Oon ystävänne! Kättä lyöden lupaan liittoonne kuulua ma kaikkineni. Ei miehiä vain tarvis ruhtinaalla, vaan rahaa myös. Oon hänen armeijassaan ansainnut hiukan, senpä hälle lainaan, ja jälkeeni jos hän viel' elää, hälle -- niin olen säätänyt -- jää perintöni. Oon yksin maailmassa enkä tunne siteitä, jotka liittää vaimoon, lapsiin; nimeni kuolee minun kerallani.

ILLO. Rahaanne tarvita ei -- sydän moinen se arvoltansa vastaa kultavuorta.

BUTTLER. Vain ratsupoikana mä Irlannista vaelsin Praagiin herran kanssa, jonka sain hautaan saattaa. Sodan kohtaloissa leluna onnen oikkuin kohosin halvoista tallitöistä tähän arvoon. Myös Wallenstein on lapsi kohtalon; rakastan tietä, jok' on tieni lainen.

ILLO. Sukua samaa kaikk' on vahvat sielut.

BUTTLER. Nyt ajan suur' on silmänräpäys, se suosii uljasta ja päättäväistä. Kuin vaihtoraha -- yhtä nopeasti kaupungit, linnat vaihtaa omistajaa. Pois siirtyy vanhain sukuin jälkeläiset,[129] ja nousee uudet nimet, vaakunat; uskaltaa Saksanmaahan asettua pohjoinen kansa, nurjamielin nähty. Jo varustautuu prinssi Weimarin luo Mainin luomaan valtaa mahtavaa; ja Mansfeldin ja halberstadtilaisen[130] varhainen kuolo esti yksistään saamasta alueita ritarmiekoin. Ken näist' on Friedlandimme vertainen? Niin korkeaa ei ole, että sinne ei voimakas vois nostaa tikapuitaan.

TERZKY. Niin puhuu mies!

BUTTLER. Te saakaa puolellemme espanjalaiset, italialaiset, ma skottilaisen Lesslyn[131] puuhaan. Tulkaa nyt seuraan!

TERZKY. Miss' on kellarmestar'? Anna nyt pöytään, mitä sull' on! Paraat viinit! Ratkaisu tänään. Asiamme hyvin.

(Menevät jokainen pöytäänsä.)

VIIDES KOHTAUS.

KELLARIMESTARI tullen NEUMANNIN kanssa etualalle. PALVELIJOITA tulee ja menee.

KELLARIMESTARI. Parasta viiniä! Jos äiti-rouva[132] näkisi moisen hurjan elämän, niin varmaan kääntyisi hän haudassaan! -- Niin, herra upseeri, tää jalo suku käy taaksepäin -- Ei määrää eikä päätä! Vähänpä siunausta meille tuottaa tuo herttuankaan jalo lankous.

NEUMANN. Varjelkoon! Paras viel' on tulematta.

KELLARIMESTARI. Niin luuletteko? Siit' ois puhumista.

PALVELIJA (tulee). Neljänteen pöytään[133] burgundia!

KELLARIMESTARI. Se on, luutnantti, seitsenkymmenes jo pullo.

PALVELIJA. Niin, saksalainen herra Tiefenbach siell' istuu. (Poistuu.)

KELLARIMESTARI (Neumannille jatkaen). Liian ylös pyrkivät, komeilla tahtovat kuin kuninkaat, ja minne ruhtinas on uskaltanut, kreivitkin sinne haluavat nousta. (Palvelijoille.) No mitä kuuntelette? Jalat alle! Hoidelkaa pöydät, pullot! Kas, nyt tuolla on kreivi Palffyn eessä tyhjä lasi!

TOINEN PALVELIJA (tulee). Ne tahtoo, kellarmestar', ison kalkin kultaisen, joss' on Böömin vaakunakin, tiedätte kyllä minkä, herra sanoi.

KELLARIMESTARI. Sen, jonka kruunajaisiin Fredrikin Wilhelmi mestar'[134] oli valmistanut, sen Praagin-saaliin[135] loistokappaleen?

TOINEN PALVELIJA. Niin, sen! Ne tahtoo yhteismaljan juoda.

KELLARIMESTARI (päätään pudistaen, samalla kuin hän tuo maljan esiin ja huuhtelee sitä). On taaskin jotain Wieniin kerrottavaa!

NEUMANN. Oi, näyttäkää! Se vast' on loistomalja! Kullasta raskas, siroin kohokuvin se kertoo älykkäitä asioita. On ensimäiseen kilpeen, katsokaamme, kuvattu amatsooni uljas, joka ratsastaa yli hiipan, koukkusauvan, kädessään tanko, tangon päässä hattu ja lippu, jossa näkyy kalkinkuva. Sanokaa, mitä merkitsee tuo kaikki!

KELLARIMESTARI. Se nainen, joka siinä ratsastaa, on Böömin kruunun vaalivapaus. Tarkoittaa sitä ympyräinen hattu ja hurja ratsu, jolla nainen ajaa. Koristus ihmisen on hattu, sillä ken seisoa ei hallitsijani eessä saa hattupäin, ei ole vapaa mies.

NEUMANN. Vaan mitä kalkinkuva merkitsee?

KELLARIMESTARI. Se kuvaa Böömin kirkon vapautta semmoisna, kuin se oli isäin aikaan. He hussilaisen sodan kautta voitti tään jalon edun paavilta, jok' epää ehtoolliskalkin juonnin maallikoilta. Ei mikään utraqvistist'[136] arvokkaampaa kuin kalkki, aarre, josta Böömi maksoi kallista vertaan moniss' otteluissa.

NEUMANN. Ja mikä kääry tuoss' on ylempänä?

KELLARIMESTARI. On böömiläinen majesteettikirje, väkisin saatu Rudolf keisarilta, tuo kallis pergamentti, joka samoin uudelle uskolle kuin entiselle vakuuttaa vapaan veisuun, kellonsoiton. Vaan kun me herraks saimme grazilaisen[137] se loppuikin, ja Praagin taiston jälkeen, jolloinka pfalzilainen kreivi Fredrik menetti kruunun sekä valtakunnan, uskomme harjoitus meilt' evättiin, ja veljemme pois lähti kotimaasta, vaan majesteettikirjeen keisar' itse saksillaan leikkas silloin palasiksi.

NEUMANN. Sen kaiken tiedätte! Te perehtynyt olette tarkoin maanne ajantietoon.

KELLARIMESTARI. Es'isänihän kuului taborilaisiin,[138] Prokopius ja Ziska[139] heitä johti. Rauhassa maatkoot! Hyvää asiaa puolustivatkin he -- No viekää malja!

NEUMANN. Myös toista kilpeä mun suokaa nähdä! Kas, neuvosherrat keisarilliset, Slawata, Martinitz ne siinä suinpäin nakataan Praagin linnan ikkunasta. Niin! Siin' on kreivi Thurn, jok' antoi käskyn.

(Palvelija menee malja kädessä.)

KELLARIMESTARI. Päivästä siitä älköön puhuttako; se kolmaskolmatt' oli toukokuuta ja vuosiluku tuhat kuusisataa kahdeksantoista. Minusta se tuntuu niin äskeiseltä, ja se turman päivä aloitti maamme suuren sydäntuskan. Sen jälkeen -- siit' on kuusitoista vuotta -- ei rauhaa ole ollut maailmassa --

(Toisesta pöydästä huudetaan.)

Weimarin herttua!

(Kolmannesta ja neljännestä pöydästä.)

Hän eläköön!

(Musiikki yhtyy huutoon.)

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Millaista meteliä!

TOINEN PALVELIJA (tulee juoksujalkaa). Kuulitteko? Eläköön-huutoja saa heiltä Weimar!

KOLMAS PALVELIJA. Se Itävallan vihollinen!

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Luterilainen!

TOINEN PALVELIJA. Kun Deodat juur' äsken keisarille kohotti maljan, kaikki vaikenivat.

KELLARIMESTARI. Sanoja punnita ei juomingeissa. Niit' oiva palvelija älköön kuulko.

KOLMAS PALVELIJA (syrjässä neljännelle). Juhana, pidä vaari, jotta voimme Quiroga-isälle[140] me haastaa paljon; hän siitä antaa monet synninpäästöt.

NELJÄS PALVELIJA. Siks Illon tuolin luona puuhailen niin paljon kuin on suinkin mahdollista; puheita kummia hän pitääkin.

(Menevät pöytien luo.)

KELLARIMESTARI (Neumannille). Ken lie tuo ristirinta musta herra, mi kreivi Palffyn kanssa pakinoipi?

NEUMANN. Myös niitä, joihin liiaks luotetaan, espanjalainen kreivi Maradas.

KELLARIMESTARI. Espanjalaisiin ei voi luottaa, kaikk' on se tumma heimo kelvotonta.

NEUMANN. No no! Niin, kellarmestari, ei tule haastaa. Niit' ovat parhaat kenraalimme, joille suurimman arvon antaa herttuamme.

(Terzky tulee ja noutaa paperin, pöytien ääressä syntyy liikettä.)

KELLARIMESTARI (palvelijoille). Kenraaliluutnantti jo nousee. Toimeen! Ne lähtee. Menkää, tuolit ottakaa!

(Palvelijat rientävät taustalle, muutamia pitovieraita tulee etualalle.)

KUUDES KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI tulee puhellen MARADAAN kanssa, ja molemmat seisahtuvat sivupuolelle etunäyttämöä. Vastakkaiselle puolelle astuu MAX PICCOLOMINI yksinään, ajatuksiinsa vaipuneena ja ottamatta osaa toisten toimintaan. Etunäyttämön keskelle, kuitenkin muutamia askelia taammaksi kuin edellämainitut, tulevat BUTTLER, ISOLANI, GÖTZ, TIEFENBACH, COLALTO ja kohta senjälkeen KREIVI TERZKY.

ISOLANI (seurueen tullessa etualalle). Colalto -- kenraalluutnantti, hyv' yötä! Tai hyvää huomenta jo oikeammin.

GÖTZ (Tiefenbachille). No olkoon terveydeksi, herra veli!

TIEFENBACH. Ol' ateria kuninkaallinen!

GÖTZ. Niin, rouva kreivitär hän ymmärtää. Hän oppi anopiltaan, jonka sielu taivaassa iloitkoon! Siin' emänt' oli!

ISOLANI (aikoo poistua). Valoa mulle!

TERZKY (tulee kirjelmä kädessä Isolanin luo). Vain pari minuuttia, herra veli! Täss' allekirjoitust' on tarvis.

ISOLANI. Niinkö -- Vaikk' kuinka paljon! Mua säästäkää lukemisesta vain!

TERZKY. En sillä aio rasittaa teitä. Täss' on vala, jonka jo tunnette. Vain joku kynänpiirto.

(Kun Isolani ojentaa kirjelmän Octaviolle.)

Ken sattuu! Täss' ei ole arvoluokkaa.

(Näennäisen välinpitämättömänä Octavio silmäilee kirjoitusta. Terzky vähän kauempaa pitää häntä silmällä.)

GÖTZ (Terzkylle). Hyvästit pyydän heittää, herra kreivi.

TERZKY. Viel' älkää menkö -- Uniryyppy -- (Palvelijoille.) Hei!

GÖTZ. En jaksa.

TERZKY. Joku peli.

GÖTZ. Anteeks suokaa!

TlEFENBACH (istuutuu). Anteeksi, herrat! Väsyn seistessäni.

TERZKY. Olonne tehkää mukavaksi vaan!

TlEFENBACH. On terve pää ja kunnossa on vatsa, mut eipä enää kantaa jaksa jalka.

ISOLANI (hänen lihavuuteensa vihjaten). Olette kuormaa liiaks ottanut.

(Octavio on allekirjoittanut ja ojentaa paperin Terzkylle, joka antaa sen Isolanille. Tämä menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan.)

TIEFENBACH. Sotapa Pommerin sen aiheutti, kun piti mennä jään ja lumen sekaan, en siitä ikinäni irti pääse.

GÖTZ. Niin, totisesti! Eipä ruotsalainen piitannut vuodenajast' ensinkään.

(Terzky ojentaa paperin Don Maradaalle; tämä menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan.)

OCTAVIO (lähestyy Buttleria). Eversti, ette tekään Bacchus-juhlaa rakasta liioin! Sen kyll' olen nähnyt; minusta tuntuu teitä miellyttävän enemmän taistelun kuin pitoin riehu.

BUTTLER. Niin, täm' on vastoin minun luonnettani.

OCTAVIO (tuttavallisesti astuen lähemmä). Niin minunkin, te olkaa siitä varma. Arvoisa eversti, on hauskaa, että ajatustapa meill' on samanlainen. Enintään viisi kuusi ystävää pienoisen pyöröpöydän ympärillä, tokaita lasi sekä avoin sydän, puhelu järkevä -- kas, siitä pidän!

BUTTLER. Jos sen voi saada, minä siihen yhdyn.

(Paperi saapuu Buttlerille, joka menee pöydän ääreen sitä allekirjoittamaan. Etunäyttämö tyhjentyy, niin että ainoastaan molemmat Piccolominit jäävät siihen seisomaan, kumpikin omalle puolelleen.)

OCTAVIO (sittenkuin hän on poikaansa jonkun aikaa kauempaa ääneti katsellut, tulee tätä hiukan lähemmä). Niin kauan viivyit poissa, ystäväni.

MAX (käännähtää, hämillänsä). Niin minä -- mua esti kiireet toimet.

OCTAVIO. Et vieläkään, sen huomaan, ole täällä.[141]

MAX. Olenhan aina vaiti hälinässä.

OCTAVIO (astuu vielä lähemmäksi häntä). Mä enkö saakaan tietää, miksi viivyit? -- (Viekkaasti.) Ja Terzky tietää.

MAX. Mitä tietää Terzky?

OCTAVIO (painokkaasti). Hän yksin oli sua kysymättä.

ISOLANI (joka on etempää pitänyt heitä silmällä, astuu heidän luokseen). Niin, isä! Hyökkää pojan kuormastoon! Ja yllätä! Ei ole laita oikein.

TERZKY (tulee paperi kädessä). No eikö ketään puutu? Onko siis jokainen nimensä jo kirjoittanut?

OCTAVIO. On jokainen.

TERZKY (huutaen). Ken vielä kirjoittaa?

BUTTLER (Terzkylle). Uudestaan laske! Siinä kaikkiaan nimeä kolmekymment' olla pitää.

TERZKY. On tässä risti.

TEIFENBACH. Risti olen minä.

ISOLANI (Terzkylle). Kirjoittaa hän ei osaa, vaan tuon ristin hyväksyy kristitty ja juutalainen.

OCTAVIO (kiirehtien, Maxille). Eversti, lähtekäämme! Tulee myöhä.

TERZKY. Täss' _yhden_ Piccolominin on nimi.

ISOLANI (Maxia osoittaen). Huomatkaa! Nimeään ei kirjoittanut kivinen vieras tämä, joka meitä ei koko iltan' ole miellyttänyt.

(Max saapi Terzkyn kädestä paperin, johon hän hajamielisesti tuijottaa.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. ILLO tulee takahuoneesta kultainen malja kädessä ja kovin punoittaen, häntä seuraavat GÖTZ ja BUTTLER, jotka koettavat häntä pidätellä.

ILLO. Miks estätte?

GÖTZ ja BUTTLER. Nyt älkää enää juoko!

ILLO (astuu Octavion luo ja syleilee häntä, juoden). Octavio! Juon maljas! Upotettu kaikk' olkoon kauna tähän liittoryyppyyn! Et koskaan ole mua rakastanut -- et, jumaliste, enkä minä sua! Pois vanhat vihat! Sua kunnioitan äärettömästi aivan, (Octaviota suutelemistaan suudellen.) minä olen sun paras ystäväsi, niin, ja -- kuulkaa! -- viekkaaksi ketuksi ken häntä sanoo, sen opetan.

TERZKY (syrjässä). Miss' onkaan järkes nyt? Miss' olet, Illo, ajattele sentään!

ILLO (vilpittömästi). No mitä! Tääll' on ystäviä vain. (Tyytyväisen näköisenä silmäillen koko vieraspiiriä.) Iloitsen, ettei kukaan meist' oo lurjus.

TERZKY (Buttlerille, karttaen). Pois hänet viekää! Sitä pyydän, Buttler.

(Buttler saattaa Illon tarjoilupöydän ääreen.)

ISOLANI (Maxille, joka tähän asti oli herkeämättä, mutta hajamielisesti katsonut paperiin). No onko tutkittu jo, herra veli?

MAX (ikäänkuin unesta heräten). Niin -- mitä vaaditaan?

TERZKY ja ISOLANI (yht'aikaa). Sen alle nimi.

(Octavion nähdään tuskaisen tarkkaavasti suuntaavan katseensa Maxia kohti.)

MAX (antaa paperin takaisin). Levätköön huomispäivään saakka tämä _vakava asia_, en ole tänään tyynellä mielin. Huomenna sen saanko --

TERZKY. Aatelkaa sentään --

ISOLANI. Heti! Nimi alle! Te, nuorin koko pöytäseurueesta, kai ette yksin tahdo viisaamp' olla kuin kaikki toiset? Nähkääs! Isännekin nimensä piirsi niinkuin kukin meistä.

TERZKY (Octaviolle). Te hänen isänänsä käskekää!

OCTAVIO. Täysvaltainen hän on.

ILLO (on laskenut maljan tarjoilupöydälle). No mist' on puhe?

TERZKY. Hän nimeään ei suostu kirjoittamaan.

MAX. Se voipi huomiseksi jäädä, sanon.

ILLO. Ei voi. Me kaikki allekirjoitimme, myös sinun täytyy, _täytyy_ nimes antaa.

MAX. Hyv'yötä, Illo!

ILLO. Niin et pääse! Saakoon nyt ruhtinas jo tuta ystävänsä.

(Kaikki pitovieraat kerääntyvät näiden molempien ympärille.)

MAX. Mit' olen mieltä, tietää ruhtinas ja jokainen; ei tarvis hullutella.

ILLO. Se kiitos ruhtinaalle, koska ain' on etelänmiehiin enin luottanut!

TERZKY (aivan neuvotonna päälliköille, jotka nostavat metelin). Hänessä puhuu viini! Älkää kuulko!

ISOLANI (nauraa). Ei viini mitään keksi, vaan se kielii.

ILLO. Ken _kanssani_ ei lie, on mua vastaan. Ne herkät omattunnot! Ne jos eivät voi takaoven, väliehdon kautta --

TERZKY (äkisti puuttuen puheeseen). Hän suunniltaan on, älkää kuulko häntä!

ILLO (äänekkäämmin huutaen). Niin -- väliehdon kautta pelastua -- Ja miksi väliehto? Hornaan moiset --

MAX (tulee tarkkaavaiseksi ja silmäilee taas kirjoitusta). No mitä tässä on niin vaarallista? Uteliaaksi teette minut, tahdon lähemmin tarkastella kirjoitusta.

TERZKY (syrjään Illolle). Mit' Illo teet? Viet meidät perikatoon.

TIEFENBACH (Colaltolle). Kyll' ennen atriaa se kuului toisin.

GÖTZ. Niin minustakin.

ISOLANI. Se ei mua koske. Kun toiset nimen piirsi, miks en minä?

TIEFENBACH. Siin' äsken oli eräs väliehto, se koski keisarimme palvelusta.

BUTTLER (eräälle päällikölle,). Hävetkää herrat! Mist' on kysymys! On siitä, tahdommeko kenraalin pysyttää virassaan vai annammeko erota? Siis ei sovi saivarrella.

ISOLANI (eräälle kenraalille). Oliko väliehdoill' ympäröinyt itsensä ruhtinaskaan, silloinkuin hän sulle antoi oman rykmentin?

TERZKY (Götzille). Ja teille hankintoja, joilla saitte noin tuhat pistoolia[142] vuotta kohti.

ILLO. Me heistä muka oomme lurjuksia, ja itse roistoja he ovat! Jos ken ei tyydy, sanokoon! Täss' olen minä.

TIEFENBACH. No, no! Vain puhutaan.

MAX (on lukenut paperin ja antaa sen takaisin). Siis huomiseksi!

ILLO (raivosta änkyttäen ja voimatta itseään hillitä pitää hänen edessään toisella kädellä kirjoitusta, toisella miekkaa). Kirjoita -- Juudas!

ISOLANI. Illo, hyi!

OCTAVIO, TERZKY, BUTTLER (yht'aikaa). Pois miekka!

MAX (ripeästi tartuttuaan Illon käsivarteen ja riistettyään häneltä aseen, kreivi Terzkylle). Vuoteeseen hänet viekää!

(Max poistuu. Muutamat päälliköt pitävät kiinni kiroilevaa ja sadattelevaa Illoa, ja kaikkien tehdessä lähtöä esirippu laskee.)

VIIDES NÄYTÖS.

Piccolominin asuntoon kuuluva huone. On yö.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

OCTAVIO PICCOLOMINI. KAMARIPALVELIJA kynttilä kädessä. Kohta sitten MAX PICCOLOMINI.

OCTAVIO. Kun saapuu poikani, niin neuvokaa tyköni -- Mit' on kello?

KAMARIPALVELIJA. Koht' on aamu.

OCTAVIO. Voi kynttilänne jäädä tänne -- Emme käy enää vuoteeseen, te maata menkää!

(Kamaripalvelija poistuu. Octavio astelee miettiväisenä huoneessa. Hänen alussa huomaamattaan astuu Max Piccolomini esiin ja ääneti katselee häntä muutamia silmänräpäyksiä.)

MAX. Oletko minuun vihastunut? Siihen ikävään riitaan olen viaton. Näin kyllä sinun allekirjoittaneen. Mit' olit hyväksynyt, saattais olla kyll' oikein minustakin -- mutta -- tiedät -- vain omaa valoani seuraan minä niiss' asioissa.

OCTAVIO (astuu hänen luokseen ja syleilee häntä). Seuraa vastakin, mun poikani! On sua ohjannut se varmemmin kuin isäs esimerkki.

MAX. Selvemmin sano ajatukses!

OCTAVIO. Kyllä. Yön tämän tapahtumain peräst' älköön väliimme jääkö mitään salaisuutta! (Sittenkuin molemmat olivat istuutuneet.) Max, sano, miltä tuntui vala, jonka ne toivat allekirjoitettavaksi?

MAX. Vaarattomaksi katson sen mä, vaikka muodollisuuksista en pidä näistä.

OCTAVIO. Siis mistään muusta syyst' et evännyt sä tiukattua allekirjoitusta?

MAX. Asia vakava -- ma hajamieli -- En seikall' luullut kiirett' olevan.

OCTAVIO. Max, älä salaa! Etkö epäillytkään --

MAX. Epäillyt! Mitä sitten? Enpä yhtään.

OCTAVIO. Sun enkelisi, Piccolomini, kuilusta sinut veti tietämättäs!

MAX. En tiedä, mitä tarkoitat.

OCTAVIO. Sen sanon: konnuuteen nimes sun ol' annettava, velvollisuudestasi, valastasi yhdellä kynänvedoll' luopuminen.

MAX (nousee seisomaan). Octavio![143]

OCTAVIO. Jää istumaan! On sulla minulta kuulemist', oot vuosikaudet käsittämättömässä lumoss' ollut. Kehittyy synkänmusta salaliitto silmäisi edessä, ja hornan vallat sun järkes kirkkaan päivän sumentavat -- En vaieta voi enää, minun täytyy silmiltäs side ottaa.

MAX. Ennenkuin puhelet, punnitse! Jos arveluista sä aiot puhella -- ja melkein pelkään vain niistä aikovan sun -- puhees säästä! En nyt voi niitä rauhallisna kuulla.

OCTAVIO. Jos vakavia sulla onkin syitä paeta tätä tietoa, niin mulla pakottavampia on sitä antaa. Huoletta sinut puhtaan sydämesi ja oman järkes varaan uskoisinkin, vaan juuri sydäntäsi turman verkko nyt kiertää -- Seikka, jonka _sinä_ salaat, (tarkkaan silmäillen Maxia) minulta riistää _minun_ salaamani.

MAX (koettaa vastata, mutta ei saa sanaa suustaan ja luo hämillään katseensa alas).

OCTAVIO (lyhyen vaitiolon jälkeen). Saat nyt sen tietää. Sua petetään -- sinulla, meillä kaikill' leikitellään inhasti. Herttua on armeijasta eroovinansa; mutta juuri nyt aletaan keisarilta armeijaa -- varastaa, vihollisten leiriin viedä!

MAX. Sen pappeinsadun[144] tunnen, mutt' en luullut mä sinun suustas sitä kuulevani.

OCTAVIO. Se suu, jok' ilmaisi sen, takaa, että ei pelkkää pappeinsatua se ole.

MAX. Millaisna raivopäänä herttuaa pidetään? Hänkö muka aattelisi armeijan kolmikymmentuhantisen, joukossa tuhat jalosukuistakin, nuo taatut joukot rehti sotilaita vietellä valasta ja kunniasta ja konnantyöhön heidät yhdistää?

OCTAVIO. Ei mitään kunnotonta, hävettävää hän vaadikaan -- On hänen pyynnöllään viattomampi nimi. Rauhan vain hän valtakunnalle nyt tahtoo antaa; ja keisari kun vihaa _sitä_ rauhaa, hän tämän aikoo siihen _pakottaa_! Kaikk' aikoo tyydyttää hän puolueet ja vaivan palkkioksi itsellensä pidättää Böömin, jonk' on vallannutkin.

MAX. Octavio, hän onko ansainnut näin halvat epäluulot juuri meiltä?

OCTAVIO. Ei puhetta nyt meidän luuloistamme. Asia puhuu selvin todistein. Tunnethan, kuinka huonot ovat meidän ja hovin välit, mutt' ei ole sulla valheista, juonista niist' aavistusta, joidenka kautta nostaa aiotaan leirimme kapinaan. On irroitettu jokainen side, joka upseerin yhdistää keisariin ja sotamiehen lähentäin liittää porvarelämään. Velvollisuudetta ja laitta ollen ne miekkansa on kääntämäisillään suojeltavaansa valtiota vastaan. Niin pitkälle on tultu, että nyt jo vapisee keisar' omaa armeijaansa -- pääkaupungissaan, jopa linnassaankin hän pelkää petturien tikaria; niin, hennot lapsenlapsensa hän aikoo, ei ruotsalaisten eikä luteristen, vaan omain joukkoin tieltä pakoon viedä!

MAX. Lopeta! Mua aivan järkytät. Mä tiedän turhastakin vavistavan; vaan tositurman tuottaa valheluulo.

OCTAVIO. Ei valheluuloa se olekaan. Riehahtaa sota kansalaisten kesken, kamppailu luonnoton, jos emme sitä vastusta tuoden pian pelastusta. Lahjottu on jo monet everstit, alempain uskollisuus horjuu, jopa rykmentit, linnaväet horjuvat. Uskottu ulkolaisille on linnat, miehistöt Schlesian on saanut Schafgotsch,[145] epäilty mies, ja viisi rykmenttiä taas Terzky, ratsu- sekä jalkamiestä, ja Illo, Kinsky,[146] Buttler, Isolani parhaiten varustetut joukot saaneet.

MAX. Niin mekin.

OCTAVIO. He kun ovat meistä varmat ja loistavilla lupauksillansa viekoittavansa meidät luulevat. Hän mulle antaa Saganin ja Glatzin,[147] ja hyvin näen koukun,[148] jolla luullaan sinutkin kiinni saatavan.

MAX. Ei suinkaan! Ei, minä sanon!

OCTAVIO. Avaa silmäs sentään! Mintähden luulet meidät Pilseniin nyt komennetun? Neuvottelemaanko? Hän milloin tarvinnut on neuvojamme? Kutsuttiin meidät itseämme myömään tai -- panteiksi, jos emme siihen suostu. Sentähden pois on jäänyt kreivi Gallas -- ja isäsikin tääll' on ainoastaan velvollisuuden korkeamman tähden.

MAX. Ei salaakaan hän, että hänen vuokseen olemme kutsutut -- se myöntäkää, paikkansa pitämistä varten hän tarvitsee meidän käsivarsiamme. Hän meidän hyväksemme teki paljon, hänt' auttakaamme mekin!

OCTAVIO. Arvaas, mitä. meilt' odotetaan hänen hyväksensä! Sen Illo sulle ilmais juovuksissaan. Muistapas, mitä olet kuullut, nähnyt! Näyttäähän väärennetty sitoumus, poisjäännyt, ratkaiseva väliehto, meit' ettei velvoittaa he aio hyvään.

MAX. Se tämänöisen kirjoituksen seikka on minust' Illon huono temppu vain. Tapana tämän tyrkyttäjäin suvun on ajaa kaikki heti huippuun asti. He näkee, että herttua ja hovi on riidassa, ja muka hyödyks hälle parantumattomiksi tulis saada nuo välit. Herttua ei ensinkään kaikesta tuosta tiedä, usko mua.

OCTAVIO. Surettaa mua sulta riistää pois tuo häneen kohdistuva luottamukses, johonka mielestäs on hyvät syyt. Vaan täss' ei sääli auta -- sinun täytyy ruveta heti puuhaan, toimintaan. -- Vain sulle tunnustan siis -- että kaiken, mit' ilmaisin nyt luottain, mikä näyttää sinusta uskomattomalta -- mulle ilmoitti itse -- ruhtinas.

MAX (ankarassa mielenkuohussa). Ei koskaan!

OCTAVIO. Hän itse sanoi -- mistä aikaa olin varmuuteen päässyt toista tietä -- että hän aikoo yhtyä nyt ruotsalaisiin ja johtain tätä liittoarmeijaa lannistaa keisarin --

MAX. On kiivas hän, kovasti' hänt' on hovi loukannut; harminsa hetkell' ehkä voinut on helposti itsensä hän unhottaakin.

OCTAVIO. Hän aivan tyyni oli, kun hän mulle tunnusti sen; ja kun hän otaksui peloksi hämmästykseni, hän näytti minulle ruotsalaisten, saksilaisten kirjeitä, joissa hälle varma apu luvattiin.

MAX. Mahdotonta! _Mahdotonta_! Tietysti inhosi sä oisit silloin hänelle välttämättä osoittanut, hän neuvos ottanut ois varteen, taikka -- elossa seisoisi et sivullani![149]

OCTAVIO. Ilmaissut olen hälle epäilyni, hartaasti, vakavasti varoittanut! -- mut inhoni oon salannut ja myös sisimmät aatokseni.

MAX. Sinä siis niin petollinen oisit? Se ei ole isäni laista! Uskonut en sua, kun _hänestä_ sä pahaa kerroit; nytpä en semminkään, kun parjaat _itseäsi_.

OCTAVIO. En urkkinut mä hänen salaisuuttaan.

MAX. Tuo luottamus, jot' osoitti hän sulle, velvoitti suoruuteen.

OCTAVIO. Ei ansainnut hän enää suoruuttani.

MAX. Vähemmin sinulle sopi vielä kavaluus.