Part 6

MAX. Aamulla tänään virkkaa uskalsin hänelle ensimäisen sanan.

KREIVITÄR. Kuinka? Tänäänkö vasta kolmeen viikkokauteen?

MAX. Metsästyslinnass' siinä, joka kohoo välillä Pilsenin ja Nepomukin[117] ja jossa meidät saavutitte, siinä, pysähdyspaikass' aivan viimeisessä. Katsoimme kulmahuoneest' äänetönnä kentälle autiolle, edessämme järjestyi rakuunat, jotk' antoi meille saatoksi herttua. Niin mua kalvoi eromme tuska, silloin uskalsin vavisten virkkaa hälle nämä sanat: tää kaikki, neiti, mieleeni tuo, että mun tänään onneni on jätettävä. Isänne pian näätte, ystävät teit' uudet ympäröivät, minä jään vieraaksi teille, joukkoon häviän -- "Puhelkaa täti Terzkyn kanssa!" näin hän heti virkkoi ääni värähdellen, ihanat posket hehkuen ja mua tapasi verkkaan maasta yleten nyt hänen katseensa -- en voinut enää mä estää itseäni -- (Prinsessa näkyy ovella ja seisahtuu siihen kreivittären nähden, mutta Piccolominin huomaamatta.) riistin hänet syliini, painoin suutelon -- niin silloin salissa rasahti, se eron toi -- te siellä olitte. Ja mitä nyt on tapahtunut, tiedätte jo.

KREIVITÄR (lyhyen vaitiolon jälkeen ja salaa katsellen Theklaa). Niinkö olette vaatimaton, niinkö vähän tahdotte tietää, että ette kysy, mi salaisuus on _minullakin?_

MAX. Teillä?

KREIVITÄR. Niin kyllä. Kuinka heti mentyänne huoneeseen astuin sekä huomasin, mit' ensi hetkess' siskontyttäreni sydämen yllätyksen jälkeen --

MAX (vilkkaasti). Mitä?

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET. THEKLA, joka nopeasti astuu esiin.

THEKLA. Vaivanne, täti, säästäkää! Hän kuulee minulta paremmin sen.

MAX (taapäin astahtaen). Hyvä neiti! -- Mit' annoitte mun haastaa, täti Terzky!

THEKLA (kreivittärelle). Hän onko kauankin jo ollut täällä?

KREIVITÄR. On kyllä. Aikansa on kohta mennyt. Ja missä viivyitte niin kauan tekin?

THEKLA. Oi, äiti itki taas. Hän kärsii -- enkä voi olla olematta onnellinen.

MAX (hurmautuneena katsellen Theklaa). Nyt rohkenen taas teitä silmäellä. En äsken voinut. Enhän löytänyt timanttiloistostanne rakkaintani.

THEKLA. Silmänne ainoastaan näkivät mun sellaisena, mutt' ei sydämenne.

MAX. Oi tätä aamua, kun teidät näin omainne piirissä ja syliss' isän ja itseni niin vieraaks siellä tunsin -- Mitenkä silloin minun teki mieli halata isäänne ja nimittää _isäksi_ häntä! Mutta tunteen kuohun hän vaiens ankaralla katseellaan, myös jalokivistänne pelästyin, jotk' ympäröivät teitä tähtivyönä. Oi, miksi vastaanotoss' oitis piti isänne teidät taiall'[118] ympäröidä, paikalla enkel' uhriks koristaa, säätynsä taakall' ilomieltä painaa! Tavoittaa lempeä saa lempi, mutta semmoista loistoa vain kuningas.

THEKLA. Oi, hiljaa näistä naamiaisist' olkaa! Näette, kuinka pian taakka poistui. (Kreivittärelle.) Ei ole iloinen hän. Miksi ei? Te, täti, teitte hänet murheiseksi! Matkalla hän ol' aivan toisenlainen, niin päivänpaisteinen, niin puhelias! Semmoisna toivoin teidän pysyvänkin.

MAX. Isänne syliss' olitte ja teitä maailma aivan uusi palvoi sekä, vaikk' yksin uutuudellaan, teitä kiehtoi.

THEKLA. Viehättää täällä kyllä moni seikka, tää sotanäyttämökin värikäs, monesti joka uusii kuvan rakkaan,[119] todellisuuteen, eloon liittää sen, mi sulounelt' on vain näyttänyt.

MAX. Se uneks onneni vei todellisen. Nää viime päivät elänyt mä olen saarella taivaisella; sepä saari on alas painunut, ja tämä silta, jok' elämään mun johtaa entiseen, erottaa minut siitä taivaastani.

THEKLA. Elämän leikki näyttää valoisalta, jos sydän varman aarteen omistaa. Kun leikkiä sit' olen nähnyt, palaan kauniimman aarteeni luo riemuisemmin. (Vaikenee ja sitten leikillisellä äänellä jatkaa.) Mit' uutta sekä outoa nyt olen ajalla lyhyellä nähnytkin! Vaan kaiken sen se ihme voittaa, jonka tää linna kätkee salaperäisesti.

KREIVITÄR (mietteissään). Mit' olisi se? Kaikki tunnenhan pimeät nurkat tämän rakennuksen.

THEKLA (hymyillen). Suojaavat henget sinne vievää tietä, kaks aarnia[120] on ovenvartijana.

KREIVITÄR (nauraa). Ah, astrolooginenko torni? Kuinka niin tarkoin vartioitu pyhä paikka on teille ensi hetkist' auennut?

THEKLA. Mies pieni, vanha, valkohapsinen, näöltään suopea, jok' antoi mulle jo heti suosionsa, avas ovet.

MAX. Se herttuan on astroloogi, Seni.

THEKLA. Hän paljon kyseli, hän tahtoi tietää mun syntymäni päivää, kuuta sekä synnyinkö minä päivällä vai yöllä --

KREIVITÄR. Hän kysyi horoskooppianne varten.

THEKLA. Myös katsoi kättäni ja epäillen pudisti päätään, eikä näyttäneet käteni viivat häntä miellyttävän.

KREIVITÄR. No miltä tuntuikaan se sali teistä? Vain kiireesti sit' olen vilkaissut.

THEKLA. Kummalta tuntui, kun ma nopeasti täydestä päivänvalost' astuin sinne, mun heti ympäröi näät synkkä yö, jot' outo valo hälvensi vain hiukan. Puol'ympyrässä kuusi, seitsemän kuninkaankuvaa suurta seisoi siellä valtikka kädessä ja jokaisella pään päällä tähti; ainoastaan niistä valonsa näytti saavan koko torni. Ne planeettoja oli, sanoi vanhus, ihmisten kohtaloiden valtiaita, siks oli kuvattu ne kuninkaiksi. _Saturnus_ oli nimi äärimmäisen, se oli synkkä vanhus, keltatähti; punaista tähteä sen vastapäätä sotainen asu yllään kantoi _Mars_ -- ne niukan onnen ihmisille tuo. Vaan Marsin rinnall' oli kaunis nainen, pään päällä lempeästi tähti loisti, se oli _Venus_-tähti, ilontuoja. _Merkuriuksen_, siivet jaloissaan, näin vasemmalla. Keskell' ilomieli, kuningasotsa urho hohteen loi, isäni tähti, kirkas _Jupiter_, ja vieress' seisoi _Aurinko ja Kuu_.

MAX. Oi, enpä koskaan moiti, että uskoo hän tähtiin taikka voimaan henkien! Ei ihmis_ylpeys_ vain yksin täytä hengillä, salavoimill' avaruutta; on sydämestä lempivästäkin tää tavallinen luonto liian ahdas, ja syvemmät on lapsuuteni sadut kuin totuus, jota elo opettaa. Iloinen ihmemaa vain antaa voi povelle hehkuvalle vastauksen, ijäiset alansa se mulle avaa, tuhannet oksat tarjoo tuhlaten auvoista henkeäni keinuttamaan. On satu rakkauden kotimaa, keskellä keijuin, taikain viihtyy lempi ja jumalaisna uskoo jumaliin. On poissa vanhat satuolennot, pois siirtynyt se viehättävä suku; vaan kiel' on sydämelle tarpeen, nimet palauttaa ikivanhat ikihehku, ja tähtitaivaalla ne kulkee nyt, jotk' ennen täällä meill' ol' ystävinä; sielt' ylhäältä ne viittaa lempiville, ja nytkin _Jupiter_ tuo meille kaiketi, mi suurta on, ja _Venus_ kaiken kauniin.

THEKLA. Jos _semmoista_ on tähtitaito, silloin riemuiten liityn siihen valouskoon. Suloista ajatella, että meille rajattomissa taivaan tarhoiss' on lempemme seppele jo syntyissämme tähdistä tuikkivista solmieltu.

KREIVITÄR. Ei yksin ruusuja, vaan okaitakin suo taivas. Hyvä, jollei seppelettäs ne pilaa! Mink' on Venus, onnentuoja, solmeillut, murtaa sen voi tyly Mars.

MAX. Valtansa synkkä pian kukistuu! Siunattu olkoon into ruhtinaan, oliivinoksan laakeriin[121] hän kietoo, suo rauhan riemullisen maailmalle. Se suuri sydän muut' ei toivo silloin, mainettaan varten kylliks on hän tehnyt, voi elää itselleen ja omaisilleen. Maatiloillensa hän on palajava, asunto häll' on kaunis Gitschinissä, Friedlandin linna myös ja Reichenberg[122] hauskoilta näyttää -- Riesenbergiin[123] saakka metsästyspuistojensa aidat kulkee. Hän silloin suurta luomisintoansa voi tyydyttää ja ruhtinaallisesti taiteita elähyttää, turvaa suoda kaikelle arvokkaalle, ihanalle -- rakentaa, kylvää, tähtiin tähystää -- Voimansa uljas jos ei lepoon suostu, hän elementtein kanssa taistelkoon, virroille urat luokoon, kallioita halkaiskoon sekä ammateille tehköön tiet tasaisiksi. Silloin talviöinä jutellaan meidän sotateoistamme --

KREIVITÄR. Neuvoisin, orpanani, sentään, ettei pois miekkaa pantais aivan aikaisin. Ansaitsee tämän morsiamen arvo, miekalla että häntä kositaan.

MAX. Oi, jospa hän ois asein saatavissa!

KREIVITÄR. Ai, mitähän se? Kuuletteko? Tuntui kuin ruokasalissa ois kiivas riita.

(Menee huoneesta pois.)

VIIDES KOHTAUS.

THEKLA ja MAX PICCOLOMINI.

THEKLA (heti kreivittären poistuttua, nopeasti ja salavihkaa Piccolominille). Heit' älä usko! Petosta.

MAX. He voisi --

THEKLA. Vain minuun täällä luota! Niillä, näin sen, on suunnitelma.

MAX. Niinkö? Mutta mikä? Eduksi oisko heille toiveitamme --

THEKLA. En tiedä. Varmaan vaan ne meit' ei aio onnellisiksi tehdä, yhdistää.

MAX. Mitäpä Terzkyt kuuluu meihin? Onhan meill' äitisi. Se sydän herttainen ansaitsee meiltä lapsenluottamuksen.

THEKLA. Sinua rakastaa ja kunnioittaa hän enemmän kuin muita, mutt' ei hän tämmöistä salaisuutta tohtis peittää isältä. Äidin rauhan vuoks ei tästä hänelle saada virkkaa.

MAX. Hyödyttääkö tuo salaperäisyys? Näin aion tehdä: isäsi jalkain juureen heittäydyn, hän ratkaiskoon mun onneni, hän onkin niin suorava ja vihaa kiertoteitä, on hyvä, jalo --

THEKLA. Sinä itse olet!

MAX. Vain tästä päiväst' asti hänet tunnet. Minäpä olen vuosikymmenen elänyt hänen nähtävillään. Eikö hän ennen ole tehnyt tavatonta? On hänenlaistaan lailla Jumalan yllättää, hänen täytyy ihastuttaa ja hämmästyttää. Kenties juuri nyt vain tunnustustamme hän odottaa liittääkseen meidät yhteen -- Olet vait? Epäilet? Mitä sull' on isääs vastaan?

THEKLA, Minulla? Ei, ei mitään -- Liian paljon hän puuhaa vain, jott' aikaa tuskin jäänee onnemme miettimiseen. (Hellästi tarttuen Maxin käteen.) Kuule mua! Pois meistä liika ihmisluottamus! Jokaista Terzkyin suomaa suosiota muistamme kiitollisna, vaan myös heihin luotamme vain min verran ansaitsevat, povemme ääntä muutoin seuratkaamme!

MAX. Oi, saavutammeko me onnen koskaan?

THEKLA. Meill' eikös se jo ole? Etkös ole omani? Enkös ole sun? Nyt elää minussa uljuus, rakkauden lahja -- Näin avomielinen en olla saisi, enemmän pitäisi muu sydäntäni salata sulta, niinhän vaatii tapa. Vaan mistä kuulisit nyt totuuden, jos sit' ei minun suuni ilmaisisi? Löysimme toisemme, on syleilymme ikuinen, luja. Usko, ei ne näin ois suoneet väliemme kehittyvän! Siks onnemme kuin pyhä ryöstösaalis sydämen sisimpään me kätkekäämme! Ylhäältä taivaasta se meille tuli, vain taivasta siit' tahdomme me kiittää. Se ihmetyön voi meille vielä tehdä.

KUUDES KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY ynnä EDELLISET.

KREIVITÄR (kiirehtien). Jo kutsuu mieheni. On kiire nyt. Hän aikoo pöytään -- (Kun Thekla ja Max eivät tästä huoli, astuu hän heidän väliinsä.) Erotkaa!

THEKLA.

Ei toki! On tuskin silmänräpäystä mennyt.

KREIVITÄR. Prinsessa, pian kuluu teiltä aika.

MAX. Ei lainkaan, täti.

KREIVITÄR. Pois! Ne kaipaa teitä. Isänne kahdesti on tiedustellut.

THEKLA. Oi, hänen isänsä!

KREIVITÄR. Kai ymmärrätte.

THEKLA. Vaan mitä tekemist' on hällä siellä? Ei siihen piiriin kuulu; tosin siell' on arvokkaat, ansiokkaat miehet, mutta hän liian nuori on, ei seuraan sovi.

KREIVITÄR. Mieluummin itse hänet pitäisitte?

THEKLA (vilkkaasti). Niin juuri. Sitä mieltä olen. Saakoon hän tänne jäädä, saakoot herrat sanan --

KREIVITÄR. Järkenne miss' on, siskontytär? -- Kreivi, te tunnette ne ehdot.

MAX. Mun täytyy mennä, neiti. Voikaa hyvin! (Kun Thekla käännähtää poispäin.) Ah, mitä sanotte?

THEKLA (häneen katsomalla). En mitään. Menkää!

MAX. Saatanko mennä, jos te vihastuitte --

(Lähestyy Theklaa, heidän katseensa yhtyvät. Thekla seisoo hetkisen ääneti, sitten hän heittäytyy Maxin rintaa vasten, Max syleilee häntä lujasti.)

KREIVITÄR. Pois! Saattaa joku tulla. Kuulen melun. Vieraita ääniä siell' lähestyy.

(Max riistäytyy Theklan sylistä ja poistuu, kreivitär seuraa häntä. Thekla ensin seuraa Maxia katseillaan, astuu levotonna huoneen poikki ja jääpi sitten ajatuksiinsa vaipuneena seisomaan. Pöydällä on kitarri, hän ottaa sen ja hetkisen soitettuaan surumielisiä alkusäveliä hän alkaa, kitarrilla säestäen laulaa.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

THEKLA (laulaa ja soittaa).

Niin tammisto huokaa, ei tähteä näy, nuor' immyt itkien rannalla käy. Rajut aallot ne jyskyen paasia lyö, ja se immyt laulaa -- sen kuuli vain yö, surun uskottu, synkäksi luotu:

"Sydän mulla jo kuoloon murtunut on, niin tyhjä on maailma, toiveheton. Pyhä Äit', ota lapsesi vaivoistaan; olen nauttinut suurinta onnea maan: mun on elää ja lempiä suotu."

KAHDEKSAS KOHTAUS.

KREIVITÄR tulee takaisin. THEKLA.

KREIVITÄR. Mit' oli tämä, neiti siskontytär? Lensitte hälle syliin. Hyi! Ois teidän enemmän pidettävä arvostanne.

THEKLA (samalla nousten seisomaan). Mi tarkoituksenne on, täti?

KREIVITÄR. Ette sais unhottaa, ken te ja ken on _hän_. Sit' ette lainkaan muista.

THEKLA. Mitä siis?

KREIVITÄR. Friedlandin ruhtinaan te tytär ootte.

THEKLA. Ja mitä sitten?

KREIVITÄR. Kaunis kysymys!

THEKLA. Nousimme arvoon me, _hän_ siihen syntyi. Lombardilaist' on sukua hän vanhaa, on äiti ruhtinatar!

KREIVITÄR. Unissako puhutte? Kenties häntä rukoillaan perijätärtä rikkaint' Euroopan omakseen ottamaan.

THEKLA. Ei ole tarpeen.

KREIVITÄR. Pelottaa kenties mahdollinen kielto.

THEKLA. Isänsä sydämelle hän on rakas, isänsä vastusta ei liittoamme --

KREIVITÄR. Niin hänen isänsä! Mut entäs teidän?

THEKLA. No niin! Te _hänen_ isäänsä, niin luulen, pelkäätte, koska tämän juuri hältä niin tarkoin salaatte.

KREIVITÄR (katsoo häneen tutkivasti). Te viekastatte.

THEKLA. Kas, joko loukkaannuitte? Tehkää hyvin!

KREIVITÄR. Luulette pelinne jo voittaneenne -- Varhainen riemu!

THEKLA. Tehkää hyvin vain!

KREIVITÄR. Viel' asia on kesken.

THEKLA. Uskon sen.

KREIVITÄR. Ja luuletteko hänen käyttäneen arvokkaan elämänsä sotatoimiin, hylänneen rauhallisen maisen onnen, unenkin karkoittaneen vuoteeltansa ja jalon päänsä huolten uhriks suoneen vain tehdäksensä teistä onnelliset, noutaakseen sinut luostarkoulustasi ja riemusaatoss' sulle tuodaksensa sen miehen, johon miellyt? -- Halvemmalla hän sen ois aikaan saanut. Tämä kylvö ei ole tehty, että hento kätes sen kukat taittaisi ja rintaas sitten helpoiksi koruiksi ne kiinnittäisi!

THEKLA. Se mit' ei minulle hän istuttanut, se itsestään voi kauniit hedelmänsä minulle kantaa. Hyvä kohtaloni jos hänen valtavasta olennostaan elämän iloni suo valmistuvan --

KREIVITÄR. Asiat näät kuin rakastunut tyttö. Silmäile ympärilles! Missä olet? Et ole tullut riemuhuoneeseen, hääkoristeitta ovat seinätkin, vierasten otsa seppelettä vailla. Vain aseloistoa on täällä. Vai luuletko tuodun häissäs tanssimaan nää tuhannet? Näät, kuinka täynnä on isäsi otsa aatoksia, kuinka yhäti äitis itkee; nytpä vaakaan sukumme suuri kohtalo on pantu! Pois jätä lapselliset tytöntunteet ja taakses pikku toiveet! Näytä, että sä tytär oot tuon muita suuremman! Ei nainen kuulua saa itselleen, vieraaseen kohtaloon hän lujin sitein on liitetty; vaan paras on se nainen, jok' omistaa voi sydänlemmellään valitsemansa vieraan kohtalon.

THEKLA. Niin luostarissa mulle sanottiin. Ei mitään toiveit' ollut mulla, tunsin vain tytär olevani mahtimiehen; ja hänen elämänsä maine, josta myös minä kuulin, tuntemaan mun saattoi, ett' oli määrä hänen uhriksensa mun tulla kautta kärsimyksien.

KREIVITÄR. Se kohtalos on. Taivu empimättä! Taivuimme minä sekä äitisikin.

THEKLA. Osoitti kohtalo jo mulle _sen_, kenelle uhraudun; hänt' en jätä.

KREIVITÄR. Sydämen kehoitus, ei kohtalon.

THEKLA. Sydämen kutsu kohtalon on ääni. Hänelle kuuluu. Hältä lahjaks sain tään uuden elämäni. Hällä siis luomaansa oikeus on. Mitä olin, kun hänen kaunis lempensä ei vielä minua elähyttänyt? En tahdo vähempää ajatella itsestäni kuin armaani. Ei _se_ voi halpa olla, jok' äärettömän kalliin omistaa. Saan onnesta, sen tunnen, myöskin voimaa. Vakaaksi elon näkee vakaa sielu. Nyt tiedän kuuluvani itselleni ja tunnen povessani lujan tahdon. Voin kaikki alttiiks antaa korkeimmasta.

KREIVITÄR. Siis isääs aiot sinä vastustaa, jos sinusta hän päättänyt on toisin? -- Hänetkö taivuttaisit? Tiedä, lapsi: nimensä Friedland on!

THEKLA. Se minun myös. Hän näkee minut tosi tyttärekseen.

KREIVITÄR. Oi, hänt' ei taivuttaa voi keisarikaan; tytärkö häntä vastaan kamppailisi?

THEKLA. Mit' eivät toiset tohdi, tohtii tytär.

KREIVITÄR. Todella! Se on hälle yllätys. Jokaisen esteen hän ois voittanut, ja tyttärenkö itsepäisyys toisi hänelle uuden taiston? Lapsi! Lapsi! Isäsi hymyilyn vain tunnet vasta, et vielä hänen vihakatsettansa. Ja uskallatko vapisevan äänes korottaa hänen eessään vastarintaan? Voit yksin suunnitella suuriakin, punoa puhetaidon seppeleitä, asestaa jalopeuran uljuudella kyyhkynkin sydämen. Mut koetahan! Sen tiukan katseen eessä sano: ei! Se katse sinut samoin tuhoaa kuin päivän tulikatse kukan lehden. -- En tahdo pelästyttää, rakas lapsi! Ei pahin tapahtune, toivon sentään -- en hänen tahtoaankaan tunne. Kenties sun toivees sopii hänen aikeihinsa. Vaan koskaan hän ei tahdo, että sinä, isäsi menestyksen ylväs tytär, kuin rakastunut tyttö käyttäydyt, alennut miehen vuoksi, jonka, jos on tuo suuri palkka hälle suotu, täytyy suorittaa siitä suurin uhri, mihin pakottaa saattaa hänet rakkaus.

(Poistuu.)

YHDEKSÄS KOHTAUS.

THEKLA yksinään.

THEKLA. Vihjeestäs sulle kiitos! Nytpä pääsin varmuuteen pahast' aavistuksestani. Se onko totta siis? Ei ole meillä tääll' yhtään ystävää, ei uskottua -- ei muita kuin me itse. Saapuu taistot. Taivainen rakkaus, suo meille voimaa! Oi, hän on oikeassa![124] Eivät loista iloiset enteet sydänliitollemme. Ei tällä näyttämöllä asu toivo. Vain jylhä sotamelu kaikuu täällä, on lempikin kuin teräsvaruksissa, kuin kuolinkamppailuunsa vyötettynä.

Huoneemme kautta kulkee synkkä henki, jouduttaa kohtalo jo loppuamme. Se minut rauhanpaikast' ulos ajaa, häikäisee sielunikin sulohurmin. Se kiehtoo olennollaan taivaisella, sen yhä lähemmä nään liihottavan. Vie kohtalo mun voimin jumalaisin syvyyttä kohti, enkä voi sit' estää. (Etäältä kuuluu pöytämusiikkia.) Oi, tuhaksi jos tulee huoneen palaa, silloinpa taivas ajaa pilvet kokoon, salama yläilmoist' iskee maahan, maan alta syvyyksistä liekit käy, vimmoissaan viskaa ilonjumalakin palavaan taloon pikikiehkuran.

(Poistuu.)

NELJÄS NÄYTÖS.

Suuri, juhlallisesti valaistu sali.

Keskellä salia näyttämön syvyyden suuntainen, rikkaasti koristettu pöytä, jonka ääressä istuu kahdeksan kenraalia, niiden joukossa Octavio Piccolomini, Terzky ja Maradas. Siitä oikealla ja vasemmalla, taampana, vielä kaksi pöytää, joiden kumpaisenkin ääressä kuusi vierasta. Etualan puolella on tarjoilupöytä, koko etunäyttämö on varattu tarjoileville hovipojille ja palvelijoille. Yleinen hyörinä, Terzkyn rykmentin soittajia astuu näyttämön poikki pöydän ympäri. Ennenkuin he kaikki ovat poistuneet, saapuu Max Piccolomini; hänelle tulee vastaan Terzky kirjelmä kädessä ja Isolani maljaa kohottaen.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

TERZKY. ISOLANI. MAX PICCOLOMINI.

ISOLANI. Eläköön myötätuuli, herra veli! Miss' olitte? Nyt joutuin paikallenne! Ei säästä Terzky juhlaviiniään, elämme Heidelbergin linnan tapaan.[125] Paraasta jäitte. Tuolla pöydäss' on jaeltu kruunuja jo ruhtinasten, on tarjoll' Eggenbergin, Slawatan, Sternbergin, Lichtensteinin tilukset ja kaikki Böömin suuret läänitykset. Puolenne pitäkää, niin saatte tekin! Mars! Pöytään!

COLALTO ja GÖTZ (huutavat toisesta pöydästä). Kreivi Piccolomini!

TERZKY. Te heti hänet saatte! -- Hyväksytkö tään valakaavan, jonka teimme? Lue! Sen kaikki täällä ovat lukeneet ja aikovat myös allekirjoittaa.

MAX (lukee). "_Ingratis servire nefas_".[126]

ISOLANI. Tuo latinalta kaikuu -- Herra veli, se käännä minulle!

TERZKY. Ei oiva miehen palvella pidä epäkiitollista!

MAX. "Sittenkuin meidän suurivaltainen sotaherramme, hänen korkeutensa Friedlandin ruhtinas, on monella tavoin kärsimäinsä loukkausten vuoksi aikonut jättää keisarin palveluksen, mutta meidän yksimielisestä pyynnöstämme myöntynyt vielä edelleen jäämään armeijaan ja olemaan meistä meidän suostumuksettamme eroamatta, niin me puolestamme sitoudumme kaikki yhteisesti ja sitäpaitsi jokainen omakohtaisesti, julkisen valan asemesta -- myös rehellisesti ja uskollisesti pysymään hänen miehinään, olemaan hänestä millään tavoin eroamatta ja hänen puolestaan alttiiksi antamaan kaiken mitä meillä on, aina viimeiseen veripisaraan asti, mikäli nimittäin _meidän keisarille vannomamme vala sen sallii_. (Nämä viimeiset sanat Isolani lausuu perästä.) Ja jos meistä kuka hyvänsä, vastoin tätä sitoumustamme, luopuisi yhteisestä asiasta, niin tahdomme me sitoutua julistamaan hänet liitosta paenneeksi kavaltajaksi ja siitä kostoksi ottamaan hänen talonsa ja tavaransa, verensä ja henkensä. Tämän todistamme allekirjoittamalla nimemme."

TERZKY. Tahdotko tämän alle nimes piirtää?

ISOLANI. Tietysti tahtoo. Kelpo upseerin jokaisen sopii -- täytyy -- Kynä tänne!

TERZKY. Ei kiirett'; ensin pöytään!

ISOLANI (vetäen pois Maxin). Tulkaa, tulkaa!

(Molemmat menevät pöydän ääreen.)

TOINEN KOHTAUS.

TERZKY. NEUMANN.

TERZKY (antaa vihjauksen tarjoilupöydän luona odottavalle Neumannille ja astuu hänen kanssaan etualalle). Jäljennös onko sulla, Neumann? Anna! Kai sit' ei erottaa voi oikeasta?

NEUMANN. Sen rivi rivilt' olen jäljentänyt, ei muuta jäänyt pois kuin valan kohta; niin olit, jalo herra, käskenytkin.

TERZKY. No hyvä! Pane tuonne se, vaan tämä paikalla polta! Täm' on työnsä tehnyt.

(Neumann laskee jäljennöksen pöydälle ja astuu taas tarjoilupöydän luo.)

KOLMAS KOHTAUS.

ILLO tulee toisesta huoneesta. TERZKY.

ILLO. Max Piccolominin kuink' onkaan laita?

TERZKY. Minusta hyvin. Hän ei vastustanut.

ILLO. Vain häntä sekä hänen isäänsäkin epäilen vähän -- Heitä tarkatkaa!

TERZKY. Ja miltä näyttää teidän pöydässänne? Hyvällä tuulell' on kai vieraat?

ILLO. Ovat ja oikein sydämellisiä. Meidän ne luullakseni on. Ja niinkuin sanoin jo ennakolta -- nyt ei puhett' ole vain herttuamme virkaanjäännist' enää. Kun ollaan, tuumii Montecuculi,[127] yhdessä kerran, pitää keisarille asettaa ehdot hänen kaupungissaan, Wienissä. Uskokaa, jos meill' ei vaan ois esteenä nuo Piccolominit, petosta tätä emme tarvitsisi.

TERZKY. Kas, mitä Buttler tahtoo? Hiljaa!

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISET ynnä BUTTLER.

BUTTLER (tullen toisesta pöydästä). Enhän häirinne? Arvaan kaikki, sotamarski. Onneksi vaan -- ja mitä minuun tulee, (salaperäisesti) niin minuun saatte luottaa.

ILLO (vilkkaasti). Saammeko?

BUTTLER. Niin -- väliehdoin taikka ilman niitä! Kai minut ymmärrätte? Ruhtinas uskollisuuttani saa vaikka millä koettaa, hänelle se sanokaa! Niin kauan keisarin oon upseerina, kuin hän on kenraalina keisarin, ja heti Friedlandin oon palvelija, jos omaksi hän rupee herraksensa.

TERZKY. Te hyvän vaihdon teette. Ette liity mihinkään saituriin tai Ferdinandiin.

BUTTLER (vakavasti). Uskollisuutt' en kauppaa, kreivi Terzky, eik' oisi puoli vuotta sitten vielä mitenkään mua saatu siihen, mihin nyt vapaaehtoisesti tarjoudun. Niin, itseni ja rykmenttini tuon nyt herttualle, eikä toisiltakaan tää esimerkki jääne seuraamatta.

ILLO. Eversti Buttlerhan, ken sit' ei tietäis, on esikuva koko armeijalle!

BUTTLER. Sitäkö mieltä ootte, sotamarski? En kadu nelikymmenvuotista uskollisuutta, jos niin täyden koston[128] säästetty hyvä nimi ostaa mulle, kun ikävuos' on kuudeskymmenes! -- Puheesta älkää, herrat, pahastuko! _Mintähden_ liityn, sama olkoon teistä, ja älkää uskoko -- mä sitä toivon -- juonenne suoruuttani kierontavan -- tai että horjumieli, kuuma veri tai turha syy näin vanhan miehen ajaa tutulta, kunniakkaalt' uraltansa. Niin, tulkaa! Olen yhtä päättäväinen, selvästi vaikka tiedän, mistä luovun.

ILLO. Siis mimmoisena saamme teitä pitää --