Part 5

WALLENSTEIN. Parempi vuottaa sitä, ennenkuin rupeaa äärimmäistä tekemään!

ILLO. Oi, hetkest' ota vaari ennen sen pakenemista. Harvoin elämässä tapaamme silmänräpäyksen, joka todella tärkeä ja suur' on. Milloin ratkaisun tultava on, silloin täytyy mont' onnellista seikkaa yhdess' olla -- ja yksitellen, hajanaisna vain näkyvät onnen langat, tilaisuudet, jotk' yhtyin _yhteen_ elonpisteeseen hedelmätertun raskaan muodostavat. Kuink' ylles kertyy pilvet kohtalon ratkaisevina, pahaenteisinä! -- On luonas parhaat päälliköt, ne vuottaa vain viittausta sulta, johdattaja kuningassieluinen -- Oi, älä salli hajalle heidän mennä! Toista kertaa et koko sodan ajall' luokses saa niin yksimielisinä heitä koolle. Kas, nousuvesipä se laivan raskaan rannasta kohottaa -- Saa rohkeutta suuressa joukon virrass' yksityinen. Ne nyt on sun, nyt vielä! Pian sota hajoittaa heidät minkä minnekin -- ja kunkin pikku huoliin, harrastuksiin häviää yhteishenki. Tänään jos ken virran viedess' itsens' unhottaa, hän yksin jäätyänsä harkitsee, vain heikkoutensa tuntee sekä kääntyy vanhalle, tunnetulle kulkutielle velvollisuuden arkisen ja koittaa vain vauriotta päästä katon alle.

WALLENSTEIN. Ei vielä ole aika.

TERZKY. Aina sanot sä noin. Ja milloin on se?

WALLENSTEIN. Kun sen sanon.

ILLO. Oi, tähtihetkeä sä vuotat, kunnes sinulta mainen hetki katoo. Kuule, povessas sull' on tähdet kohtalosi. On itseluottamus ja uskallus sun Venus-tähtesi![92] Vaan paha tähtes,[93] sun ainut turmasi, on _epäilys_.

WALLENSTEIN. Puhelet, niinkuin ymmärrät. Kuink' usein oon sulle selittänyt! -- Jupiter, jumala kirkas, syntyissäsi laski; ei katsees tunge _niihin_ salaisuuksiin. Maass' synkkänä voit uurtaa, sokeana, kuin Tartarokseen syösty Saturnus,[94] jok' eloos luopi hohteen lyijynkalvaan. Voit nähdä maisen, alhaisen ja liittää lähimmän älykkäästi lähimpään; niiss' asioissa sinuun luotan, uskon. Vaan mikä salaisena, mahtavana muovailee, kutoo luonnon syvyyksissä -- tuo henkein porras tuhatpuolainen, tomusta maan jok' ylös rakentuu maailmaan tähtien ja jota myöten vaeltaa ylös, alas taivaan voimat -- sisäkkäispiirit, jotka kilvan kiertää kesk'aurinkoa[95] radoin pienentyvin -- siteetön silmä vain _ne_ näkee, silmä Jupiter-lasten,[96] valosyntyisten. (Astuttuaan salin poikki edestakaisin, seisahtuu hän ja jatkaa.) Ei taivaan tähtisarjat aikaansaa vain päivää, yötä, kevättä ja kesää -- ei kylväjälle vain tie näytä, milloin on kylvön, leikkuun aika. Ihmistoimet myös kylvöst' on, min tekee sallimus vastaisen ajan tummaan peltomultaan, mahdeille kohtalon sen uskoen. Tiedustaa silloin täytyy kylvönaika, hetkestä tähtein saada oikeasta myös selko, taivaan _huoneet_[97] katsastaa tarkastain, eikö kasvun vihollinen _nurkissa_ taivaan[98] piile turmaa tuottain. -- Siis aikaa suokaa! Tehkää sillävälin mi tehtävänne on! En vielä saata sanoa, mitä tahdon tehdä. Mutta en myöntyä vaan aio minä, en. Eivätkä minua he erota -- Siit' olkaa varmat!

KAMARIPALVELIJA (tulee). Herrat kenraalit.

WALLENSTEIN. He tulkoot!

TERZKY. Tahdotko luokses kaikki päälliköt?

WALLENSTEIN. Ei ole tarvis. Piccolominit, Maradas, Buttler, Forgatsch, Deodat, Caraffa, Isolani tulkoot tänne!

(Terzky menee ulos kamaripalvelijan kanssa.)

WALLENSTEIN (Illolle). Oletko Questenbergin pitänyt valvonnanalaisena? Eikö ketään hän salaa ole puhutellut?

ILLO. Olen tarkasti häntä valvonut. On ollut Octavio vain hänen seurassansa.

SEITSEMÄS KOHTAUS.

EDELLISET. QUESTENBERG, molemmat PICCOLOMINIT. BUTTLER, ISOLANI, MARADAS ynnä vielä kolme muuta kenraalia astuvat huoneeseen. Wallensteinin viittauksesta istuutuu Questenberg vastapäätä juuri hänen kohdalleen, toiset sitten arvojärjestyksen mukaan. On tuokion kestävä hiljaisuus.

WALLENSTEIN. Te mitä varten tulitte, sen olen jo kuullut, Questenberg, ja punninnutkin, päätöksen tehnyt, jot' ei mikään muuta. Kuitenkin sopii päällikköjen kuulla teilt' itseltänne tahto keisarin -- Suvaitkaa suorittaa siis tehtävänne edessä näiden jaloin henkilöiden.

QUESTENBERG. Oon valmis, mutta pyydän huomauttaa: mun suuni kautt' ei oma rohkeus, vaan keisarimme valta, arvo puhuu.

WALLENSTEIN. Johdanto jääköön pois!

QUESTENBERG. Kun keisarimme lahjoitti armeijalleen rohkealle päämiehen kuuluisan ja kokeneen, Friedlandin herttuan, niin luotti hän iloiten sotaonnen kääntymiseen pikaiseen, suopeaan. Ja suosikin alussa onni hänen toiveitaan: ajettiin Bööminmaasta saksilaiset, ehkäistiin ruotsalaisten voittokulku -- huoahtaa taaskin saatiin näissä maissa, Friedlandin herttua kun hajalliset vihollisjoukot luota Saksan virtain luoksensa veti sekä _samaan_ paikkaan manasi Reinin-kreivin,[99] Bernhardin, Banérin sekä Oxenstjernan, jopa tuon kuninkaankin voittamattoman, lopulta sodan suuren verileikin Nürnbergin edustalla ratkaistakseen.

WALLENSTEIN. Asiaan, tehkää hyvin!

QUESTENBERG. Uusi henki ilmaisi heti uuden päällikön. Sokea raivo siin' ei painiskellut sokean raivon kanssa, vaan nyt nähtiin selvässä kamppailussa vastakkain lujuuden olevan ja rohkeuden,[100] uljuutta viisaan taidon uuvuttavan.[101] Turhaanpa häntä taistoon houkutellaan, syvemmä leiriinsä hän kaivautuu, kuin siihen tekis ikiasunnon. Kuningas vihdoin toivotonna tahtoo rynnistää, teuraiks syösten joukkojansa, häneltä joita verkkaan nälkä, tauti ruumiitten täyttämässä leiriss' surmaa. Murroksen kautta, jonka takaa väijyy leiristä kuolo putkin tuhansin, tuo torjumaton aikoo rynnäköllä avata tiensä. Syntyi yhteenotto, ja ken sen näki, hän ei itseään onnelliseksi tunne! Vihdoin sitten rivinsä pirstotut vie kuningas takaisin sieltä maata voittamatta jalankaan vertaa kauhein ihmisuhrein.

WALLENSTEIN. Pois jääkööt uutistiedot siitä, mitä kokea itse saimme kauhistuen!

QUESTENBERG. On syyttäminen mulla tehtävänä, vaan sydämeni viipyy kiitoksessa. Nürnbergin luona Ruotsin kuningas menetti maineen -- Lützenissä hengen. Friedlandin herttuapa, ihme kumma, sen suuren päivän jälkeen[102] lyödyn tavoin pakeni Böömiin, poistui näyttämöltä, ja nuori urho Weimarin jo syöksyi estettä kohtaamatta Frankkiin, sieltä Tonavan luokse tiensä vinhaan raivas ja oitis seisoi Regensburgin luona kauhuksi kaikkein kelpo katolisten. Jo ansiokas herra Baijerin apua pikaist' anoi hädässään -- Friedlandin herttuan luo keisarikin jouduttaa lähettiä seitsemän anomaan, vaikk' ois voinut antaa käskyn. Vaan turhaan! Hetkelläpä tällä kuulee vihaansa vanhaa herttua ja kaunaa; yhteisen hyvän hylkää voidakseen vanhalle vihamiehellensä kostaa! Ja Regensburg se sortuu!

WALLENSTEIN. Mist' ajasta nyt puhe onkaan, Max? On mennyt muistini.

MAX. Hän tarkoittaa: kun oltiin Schlesiassa.

WALLENSTEIN. Niinkö! Niinkö! Mit' oli meillä tekemistä siellä?

MAX. Karkoittaa ruotsalaiset, saksilaiset.

WALLENSTEIN. Niin, oikein. Tämän kertomuksen vuoksi unohdan koko sodan -- (Questenbergille) Jatkakaa!

QUESTENBERG. Luon' Oderin ois saada voitu, minkä Tonavan luona meiltä ryöstivät. Toivottiin, että nähdään ihmeseikat nyt tällä sotatointen näyttämöllä, kun itse Friedland, Kustaan kilpailija, ryntäisi sinne, löytäis vastassansa -- Arnheimin, Thurnin laiset henkilöt. Ja yhteen todellakin tultiin, mutta vain ystävien lailla vierailemaan. Huokaili Saksa sodan taakan alla, vaan Wallensteinin leiriss' oli rauha.

WALLENSTEIN. Moneenkin veritaistoon käydään suotta, nuor' että päällikkö[103] sais jonkun voiton. Etuna kokeneen on sotaherran, hän että taistella ei tarvitsekaan näyttääkseen maailmalle voitokkuuttaan. Vähänpä auttanut ois mua käyttää Arnheimin suhteen onneani; paljon ois Saksa hyötynyt mun maltistani, jos mun ois onnistunut hajoittaa tuhoisa Saksin ynnä Ruotsin liitto.

QUESTENBERG. Mutt' eipä onnistunut, ja niin alkoi uudelleen verileikki. Vanhan maineen todeksi ruhtinas sai näyttää vihdoin. Kentillä Steinaun laski ruotsalaiset aseensa ilman miekan iskuttanne -- siell' antoi taivaallinen oikeus mukana toisten vanhan villitsijän, tään sodan tulisoihdun kirotun, Matthias Thurnin kostajansa käsiin. -- Ylevämielisiinpä käsiin joutui: ei rangaistusta, ei, vaan lahjoin runsain päästitte keisarinne vihollisen.

WALLENSTEIN (nauraa). Sen tiedän -- Oli Wieniss' ikkunat, parvekkeet tilattu jo valmiiks, että rattailla pyövelin ois hänet nähty. Häviön häpeänkin wieniläiset ois anteeks suoneet, mutt' ei sitä, että tään ilonäytelmän näin heiltä riistin.

QUESTENBERG. Sai vapaaks Schlesia ja herttuata kaikk' kutsui ahdistettuun Baijeriin. Hän alkaa marssiakin -- mukavasti pisintä tietä sinne Böömin kautta; vaan vihollista näkemättä kääntyy, käy talvileiriin, maita keisarin ahdistaa keisarinsa armeijalla.

WALLENSTEIN. Armeijan tila kurja, kaikki tarpeet ja mukavuudet puuttui -- tuli talvi. Mit' ajattelee keisar' armeijastaan? Vai emmekö me ole ihmisiä, alttiita niinkuin muutkin kuolevaiset tuhoille kylmyyden ja kosteuden ja kaikenlaisen puutteen? Kirottua soturin kohtaloa! Kun hän saapuu, niin pakoon häntä mennään -- kun hän poistuu, niin sadatellaan häntä! Hänen kaikki on otettava; anneta ei mitään, ja koska häll' on pakko kaikilt' ottaa, niin kauhuna hän onkin kaikkien. Kenraalit täss' on. Kreivi Deodat! Caraffa! Buttler! Hälle sanokaa, kauanko palkatta on joukot olleet!

BUTTLER. Jo vuoden.

WALLENSTEIN. Mutta palkkasoturille palkkansa kuuluu, siitä nimensäkin!

QUESTENBERG. Kahdeksan vuotta sitten aivan toisin Friedlandin ruhtinas on sanonut.

WALLENSTEIN. Minussa syy on, tiedän, keisarin totutin minä siihen. Siit' on vuotta yhdeksän, kun mä Tanskan sotaan joukon toin neli-, viisikymmentuhantisen, jost' yhtään tarvinnut ei hänen maksaa ropoa -- Kulki sodan raivotar lävitse Saksin piirikuntain, saaden Beltinkin saaret hänen nimeänsä pelkäämään. Se ol' aikaa! Keisarkunta nimeä tuntenut ei maineikkaampaa kuin minun. Nimi Albrecht Wallensteinin timantti kolmas oli keisarkruunun.[104] Vaan ruhtinastenpäivilläpä murtui kaikk' auki Regensburgissa! Niin näkyi, ken kulunkini oli maksanut. Ja minkä kiitoksen sain siitä, että mä hallitsijan nöyrä palvelija taakaksi otin kansain kirouksen -- ja sodan, joka tuotti mahtavuutta vain _hälle_, ruhtinailla maksatin? Uhrattiin minut heidän syytöksilleen -- ja erotettiin.

QUESTENBERG. Armonnehan kyllä tietääkin, kuinka vähän vapautta hänellä noilla turman päivill' oli.

WALLENSTEIN. Minulla, horna vieköön, _oli_ keino[105] sen hankkimiseen! -- Ei! Kun oli mulle pahaksi keisarvallan palveluni varoilla valtakunnan, toisenlaiset oon saanut valtakunnast' ajatukset. Sain keisarilta kyllä tämän sauvan, vaan merkkiä tät' ylipäällikkyyden hyväksi _yhteiseksi_ nyt mä käytän, en laajentaakseni vain _yhden_ valtaa! -- Mut asiaan. Siis mitä tahdotaan!

QUESTENBERG. Ensiksi tahtoo keisar' armeijan Böömistä viipymättä lähtemään.

WALLENSTEIN. Tähänkö vuodenaikaan?[106] Minne meidän ois käännyttävä?

QUESTENBERG. Kohti vihollista. Kas, keisarimme tahtoo Regensburgin valtaansa ennen pääsiäistä, ettei pääkirkoss' siellä enää saarnattaisi luterinoppia ja ettei juhlaa tahraisi väärän uskon kauhistus.

WALLENSTEIN. Se voiko tapahtua, kenraalit!

ILLO. On mahdotonta.

BUTTLER. Ei voi tapahtua.

QUESTENBERG. Eversti Suys[107] on saanut keisarilta jo käskyn eelleen rientää Baijeriin.

WALLENSTEIN. Ja mitä teki Suys?

QUESTENBERG. Vain tehtävänsä. Hän lähti.

WALLENSTEIN. Lähti! Vaikka päällikkönään selvästi kielsin häntä paikaltansa liikahtamasta! Tällä kannallako päällikkövaltani on? _Tämä_ siis on kuuliaisuutta, jot' ilman ei voi aatellakaan mitään sotatointa? Te, kenraalit, nyt olkaa tuomareina! Mit' upseer' ansaitsee, jok', unhottain valansa, rikkoo saadut määräykset?

ILLO. Haa, kuolon!

WALLENSTEIN (kuuluvammin, kun toiset epäröiden ovat vaiti). Kreivi Piccolomini, mit' ansainnut on hän?

MAX (pitkän vaitiolon jälkeen). Lain mukaan -- kuolon!

ISOLANI. Niin, kuolon!

BUTTLER. Kuolon sodansääntöin mukaan!

(Questenberg nousee seisomaan. Wallenstein tekee samoin, kaikki nousevat.)

WALLENSTEIN. Tuomitsee laki hänet niin, en minä! Ja jos suon armon, teen sen siksi, että mun tulee keisaria kunnioittaa.

QUESTENBERG. Jos niin on laita,[108] täällä suotta viivyn.

WALLENSTEIN. Ehdoilla vain ma otin komennon; ol' ensimäinen ehto, ettei kellään, ei keisarilla edes, saisi olla mun haitakseni mitään sananvaltaa armeijaan nähden. Koska tuloksesta on kunniallani ja hengelläni _mun_ vastattava, täytyy mulla olla armeijan johtoon täysi valta. Miksi tuo Kustaa oli voittamaton? -- Koska hän _kuningas ol' armeijassaan!_ Mutta ken kuningas on, hänt' ei koskaan muut kuin hänen vertaisensa saata voittaa -- Mut asiaan. On paras tulemassa.

QUESTENBERG. On määrä kardinaali-infantin[109] keväällä Milanosta lähtein johtaa espanjalainen joukko Saksan kautta Alankomaihin. Jott' ois tiensä varma, niin tahtoo keisar', että häntä seuraa kahdeksan ratsurykmenttiä teiltä.

WALLENSTEIN. Mä huomaan, huomaan -- Kahdeksan -- No hyvä! Hyvinpä laskit, isä Lamormain! Kirotun viekas jollei ois se tuuma, niin tyhmän tyhmäks sitä nimittäisi. Kahdeksantuhattako hevosta! Nään mitä seuraa.

QUESTENBERG. Siin' ei takatuumaa. Näin neuvoo viisaus ja käskee hätä.

WALLENSTEIN. Mitenkä, herra lähettiläs? Enkö huomaisi muka, ett' on kyllästytty näkemään vahva miekka kädessäni? Ja että verukkeita vedetään, espanjalainen tekosyyks on tarpeen, väkeni jotta saatais vähentymään ja valtakuntaan uusi sotavoima, minua jok' ei seurais. Liian vahva kuitenkin olen syrjään lyödäksenne. Sopimus vaatii, että mua pitää totella joukkoin keisarillisten kaikissa saksankielisissä maissa. Espanjalaisista ja infanteista, vieraina jotka kulkee Saksan kautta, sopimus kerro ei -- Nyt salavihkaa se kierretään, nyt minut heikonnetaan, tarpeettomaksi tehdään, kunnes voidaan pikainen lopputili mulle antaa. -- Miks kiertoteitä, herra ministeri! Sanokaa suoraan! Keisaria vaivaa tuo välillämme tehty sopimus. Hän tahtoisi mun pois. Teen mieliksensä, sen päätin, herra, ennen tuloanne. (Kenraalien keskuudessa syntyy liikettä, joka yhä lisääntyy.) Everstejäni säälin, kun en näe, kuink' ennakoltamaksamansa rahat he saavat, kuinka palkan ansaitun. Uus hallitus myös uudet ihmiset kohottaa esille, ja piankin vanhentuu varhaisemmat ansiot. Mont' ulkomaalaista on armeijassa, ja mies jos muutoin oli reipas, oiva, kysellyt juur' en hänen sukupuutaan, en hänen katkismustaan myöskään liioin. Vastedes sekin muuttuu toisinpäin! No -- tuo ei minuun koske.

(Istuutuu.)

MAX. Varjelkoon Jumala, että niin ei käydä voisi? Peloittavasti kuohahtaen nousee kaikk' armeija -- Oi, väärin käyttävät ne keisarinsa luottamusta, niin ei käydä voi.

ISOLANI. Ei, sortuis silloin kaikki.

WALLENSTEIN. Niin käypi, uskollinen Isolani. Varoen minkä rakensimme, sortuu. Kai silti sentään sotapäällikön ne jonkun löytää, syntyy keisarille myös sotajoukko rummun kuultuaan.

MAX (toimeliaana, kiihkeänä toisen luota toisen luo astellen ja heitä rauhoitellen). Päällikkö, kuule! Kuulkaa, everstit! Rukoilen, ruhtinas, oi, älä tee päätöstäs ennen neuvonpitoamme ja ehdottelujamme -- Ystäväni, menkäämme! Korjata voi ehkä kaiken.

TERZKY. Menkäämme esisaliin, siell' on toiset!

(Menevät.)

BUTTLER (Questenbergille). Jos hyvän neuvon kuulla haluatte, niin lähihetkinä nyt älkää tulko esille julkisesti, sillä, kuulkaa, tuskinpa teitä kulta-avaimenne[110] suojella voisi pahoinpitelyltä.

(Äänekästä liikettä ulkona.)

WALLENSTEIN. On neuvo hyvä -- Ettei vieraallemme tapahdu pahaa, sen saat vastuullesi, Octavio Ja nyt, von Questenberg, hyvästi! (Kun tämä aikoo puhua.) Ikävästä asiasta ei sanaa. Tehtävänne teitte. Tiedän: on toista asia ja toista mies.

(Samalla kun Questenberg aikoo Octavion seurassa poistua, tunkeutuvat Götz, Tiefenbach ja Colalto huoneeseen mukanaan useita päälliköitä.)

GÖTZ. Miss' on hän, joka meiltä kenraalimme --

TIEFENBACH (samalla). Kokea mitä saamme? Aiot meidät --

COLALTO (samalla). Me tahdomme sun kanssas elää, kuolla.

WALLENSTEIN (arvokkaasti, samalla viitaten Illoon). Tää sotamarski tietää, mitä tahdon.

(Poistuu.)

KOLMAS NÄYTÖS.

Huone.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

ILLO ja TERZKY.

TERZKY. Kuink' aikomuksenne on menetellä nyt iltapidoiss' everstien suhteen?

ILLO. Huomatkaa! Esitämme kaavan, jossa kirjallisesti kaikki herttuaan liitymme ruumiinemme, henkinemme viimeiseen sydänvereen saakka; muistain myös senkin valan vaatimukset, joka velvoittaa meitä keisaria kohtaan. Omassa sopimuksess' ilmoitamme erikseen _tämän_, niin jää puhtaaks tunto. Kuulkaahan! Täten tehty kirjoitus jo ennen illallista esitetään, ei kukaan siitä ole loukkaantuva -- Edelleen kuulkaa! Ja kun viinin hehku sydämen aukaisee ja silmät sulkee, paperin toisen, josta väliehto tuo puuttuu, saavat allekirjoittaa.

TERZKY. Kuink'? Uskotteko heidän noudattavan valaansa, jonka heiltä ottaneet olemme viekkain silmänkääntötempuin?

ILLO. He ovat ansassamme -- Kirkukoot vilpillisyyttämme, min suinkin voivat! Hovissa heidän allekirjoitustaan enemmän uskotaan kuin valojansa. Kavaltajia ovat, se on selvä, pakosta hyvettä siis näyttelevät.

TERZKY. Kaikk' yhdentekevää, jos tapahtuu vain jotain ja jos liikkeelle vain lähtään.

ILLO. Lopulta -- tärkeintä ei ole tässä kenraalit saada täysin taipumaan, jo riittäis saada herra[111] siihen uskoon, etteivät häntä _jätä_ -- Jos _hän_ toimii, ikäänkuin olisivat he jo hänen, niin _ovatkin_, ja hän vie heidät kanssaan.

TERZKY. Useinkaan en voi häntä käsittää. Hän vihollista kuuntelee ja mulla Thurnille, Arnheimille kirjoituttaa, Sesinalle hän puhuu rohkeasti, kanssamme tuntikaudet keskustelee aikeistaan, ja kun minä hänet luulen saaneeni kiinni -- pujahtaa hän pois, ja näyttää kuin ei huolisi hän muusta kuin paikallansa-pysynnästä vain.

ILLO. Ja hänkö luopuis vanhoist' aikeistansa! Ei valveillaan, ei nukkuessaan mieti hän muuta, siksi kysyy joka päivä planeettain neuvoa --

TERZKY. Niin, tiedättekö, hän että tänä yönä sulkeutuu tähystystorniin kera tohtorin[112] ja tekee havainnoitaan? Sillä kuuluu olevan erikoinen tämä yö ja jotain suurta, kauan vuotettua taivaalla tapahtuvan.

ILLO. Kunpa vain maan päällä tapahtuisi! Kenraalit innoissaan ovat, valmiit vaikka mihin, etteivät menettäisi päällikköään. On kyllä aihetta nyt meillä käydä hovia vastaan liittoon kiinteään. Viaton nimi on, vain päällikkönä pysyttää muka hänet tahdotaan. Täytäntöön-saannin kiihkossapa, nähkääs, silmistä alku pian kadotetaan. Asettaa kortit aion siten, että havaitsee ruhtinas ja -- _uskookin_ valmiiksi heidät joka uhkapeliin. Tilaisuus hänet viettelee. Kun käyty on suuri askel, jot' ei wieniläiset anteeksi anna, sitten hänet johtaa jo tapahtumain pakko edelleen. Valinta vain käy raskaaksi nyt hälle; kun pakko ahdistaa, niin saapi hän tarmonsa taas ja neuvokkaisuutensa.

TERZKY. Vain sitä juuri vuottaa vihollinen[113] tullakseen avuksemme.

ILLO. Tulkaa! Meidän nyt lähipäivinä jo suunnitelmaa kehittää täytyy enemmän kuin ennen on vuosikausiinkaan -- Ja jos on täällä alhaalla menestystä, huomatkaa, myös tähdet tuikkii meille oikeat! Luo everstien tulkaa! Kuumanahan on rauta taottava.

TERZKY. Menkää, Illo! Mun täytyy täällä vuottaa kreivitärtä. Kas mekään emme ole joutilaina[114] -- jos _yksi_ köysi katkee, meill' on toinen.

ILLO. Viekkaasti hymyi rouvanne. Mit' onkaan nyt teillä?

TERZKY. Salaisuus on! Vait'! Hän tulee!

(Illo poistuu.)

TOINEN KOHTAUS.

KREIVI ja KREIVITÄR TERZKY, joka astuu esille eräästä kamarista. Tämän jälkeen muuan PALVELIJA, sitten ILLO.

TERZKY. Tuleeko Thekla? Loppuu Maxin maltti.

KREIVITÄR. Hän heti tääll' on. Anna Maxin tulla!

TERZKY. En kyllä tiedä, kiittäneekö tästä herramme meitä. Hän ei ole koskaan ilmaissut mieltään tästä asiasta. Mun sinä taivutit, sun täytyy tietää, mitenkä kauas pääset.

KREIVITÄR. Siitä vastaan. (Itsekseen.) Ei tähän tarvis ole valtakirjaa -- Sanoitta, lanko,[115] kyllä ymmärrämme toisemme -- Enkö arvais, miksi tytär kutsuttiin tänne, miksi häntä tuomaan valittiin juuri Max? Tää uskoteltu kihloihinmeno oudon sulhon kanssa voi muita harhaan viedä! Minä arvaan aikeesi -- Mutt' ei sovi moiseen leikkiin käsiksi käydä sun. Ei toki! Kaikki jää riippumaan mun oveluudestani. No hyvä! -- Kälystäs et petykään.

PALVELIJA (tulee). Kenraalit!

(Poistuu.)

TERZKY (kreivittärelle). Muista Maxin pää vaan panna pyörälle, antaa hälle miettimistä -- pitoihin tulless' ettei epäröisi, kun allekirjoitetaan.

KREIVITÄR. Hoida vieraas! Lähetä tänne Max!

TERZKY. Niin, riippuu kaikki näät hänen allekirjoituksestansa.

KREIVITÄR. Luo vieraittesi!

ILLO (tulee takaisin). Minne jäitte, Terzky! On talo täynnä, teitä odotetaan.

TERZKY. Paikalla! (Kreivittärelle.) Niin, ja ettei kauan viipyis -- heräisi muutoin isän epäluulo --

KREIVITÄR. Tarpeeton huoli!

(Terzky ja Illo menevät.)

KOLMAS KOHTAUS.

KREIVITÄR TERZKY. MAX PICCOLOMINI.

MAX (katselee arasti huoneeseen). Täti Terzky![116] Saanko? (Astuu keskelle huonetta ja silmäilee levottomasti ympärilleen.) Hän tääll' ei ole! Miss' on?

KREIVITÄR. Katsokaapas vain tuonne nurkkaan, kenties siellä piilee takana kaihtimen --

MAX. Tuoss' sormikkaansa! (Aikoo ne siepata, kreivitär ottaa ne itselleen.) Oi sydämetön täti! Ette salli -- On huvinanne mua kiduttaa.

KREIVITÄR. Näin vaivat maksatte!

MAX. Jos tietäisitte, niin punnittava kaikk on -- sanat, katseet! Se outoa on mulle!

KREIVITÄR. Moneen seikkaan totutte vielä, kaunis ystäväni! Mun täytyy tästä kuuliaisuutenne kokeesta kiinni pitää, _sillä_ ehdoin vain ryhtyä voin tähän asiaan.

MAX. Vaan miss' on hän? Ja miksi hän ei tule?

KREIVITÄR. Se minun huolekseni jättäkää! Ken parastanne toivois enemmän! Ei kukaan tietää saa, ei isännekään, ei suinkaan hän!

MAX. Ei ole pakkokaan. Nää kasvoja en, joihin kohdistaisin nyt sielun ihastuneen liikutukset. Oi, täti Terzky! Onko täällä kaikki siis muuttunut, vai lienkö minä? Tuntuu oudoilta ihmiset. En jälkeäkään nää entistoiveistani, iloistani. Ne minne kaikki meni? Enhän ollut tähänkään maailmaan mä tyytymätön. Kuink' äitelää nyt kaikk' on, arkimaista! En kumppaneitani mä sietää voi isälle sanaakaan en osaa haastaa, ja virka, aseet näyttää turhuuksilta. Niin tuntuis ehkä hengest' autuaasta, jok' asunnoista rauhan ikuisen lapsuudenleikkeihinsä palajaisi ja mielipuuhiin, veljesseurahan ja koko ihmiskunta-raukan luo.

KREIVITÄR. Pyytäisin sentään, että joku katse myös luotais tänne arkimaailmaan, tärkeitä jossa juuri tapahtuu.

MAX. Tääll' ympärillä jokin puuha käy, tavaton hyörinä sen ilmaisee; kai tietää saan, kun juoni on jo valmis. Miss' aattelette minun olleenkaan! Mut iva pois! Niin mua tuskastutti tää leirin touhu, tuttuin tungettelu ja mauton pila, turhat juttelut, ja mua ahdisti, pois täytyi päästä täydelle sydämelle hiljaisuutta, puhdasta paikkaa onnelleni saamaan. Pois hymy, kreivitär! Mä kirkoss' olin. Tääll' luostari on, menin sinne, siellä, ovella taivaan, minä olin yksin. Siell' oli yläpuolell' alttarin jumalanäidinkuva, huono taulu, vaan se ol' ystävä, jot' etsin juuri. Kuink' usein olen poven heltymättä mä nähnyt ihanan sen loistossaan ja hartaan palvonnan -- _nyt_ käsitin sen hartauden, rakkauden selvään.

KREIVITÄR. Iloitkaa onnestanne! Unhottakaa maailma! Sillävälin ystävyys huolehtii, toimii kyllä puolestanne. Vain myöntyväinen olkaa silloin myös, kun teille onnentienne osoitetaan.

MAX. Vaan missä viipyy hän? Oi armas aika tuo matka, jolloin aamu jokainen yhdisti meidät, yö vain eron toi! Jäi unhoon tuntilasi, kellonlyönti. Meist' ylenautuaista tuntui aika juoksustaan ikuisesta pysähtyvän. Oi, maahan taivaast' on se suistunut, ken hetken vaiheit' unhottaa ei saata! Ei kellonlyönti onnellista varten.

KREIVITÄR. Milloinka sydämenne avasitte?