Part 4

QUESTENBERG (on tarttunut hänen käteensä). Älkää viekö kättänne, kreivi Piccolomini! En yksityisenä vain siihen tartu, ja mitään halpaa sill' en tarkoita. (Ottaen molempia kädestä.) Octavio -- Max Piccolomini! On ennerikkaat, onnekkaat ne nimet! Niin kauan onni seuraa Itävaltaa kuin moinen tähtipari, voitokas ja suojaava, sen armeijoille tuikkii.

MAX. Nyt, herra ministeri, unohdatte osanne: käsketty ei teidän kiittää, vaan moittia, niin, moittia, sen tiedän -- erikoisetuja en minä mieli.

OCTAVIO (Maxille). Hovista tulee hän, niin täys kuin täällä ei herttuaan siell' ole tyytyväisyys.

MAX. Taas mitä hänessä on moittimista? Vai sekö, että yksin päättää sen, mink' yksin ymmärtää? Siin' oikein tekee, ja sillään pysyväkin on se seikka. -- Hän näät ei ole luotu toisten mukaan liukkaasti taipumaan ja kääntymään. se vastoin luontoa on hälle aivan. On hallitsijansielu hälle suotu, ja hänet pantu hallitsijanpaikkaan. On hyvä, että niin on. Harvat voi itsensä hallita ja ymmärrystään ymmärtävästi käyttää -- Kaiken onneks ilmestyy joskus joku keskukseksi, tueksi tuhansille, kohoten kuin pylväs horjumaton, jonka luo iloiten, luottain voidaan kokoontua. On moinen Wallenstein, ja kelpaavampi hoville vaikk' ois toinen -- moista vaatii armeijan onni.

QUESTENBERG. Armeijan! Niin kai!

MAX. On riemu nähdä, kuinka kaikki hän herättää, vahvistaa ja elvyttää, jokainen kyky kuinka ilmi käy, lahjakkuus hänen luonaan selvenee! Esille kunkin voimat erikoiset hän vetää, suuriksi ne kehittää; suo kunkin täysin olla omin takein, vain valvoo ain', ett' omintakeisuus saa paikan oikean; niin tietää tehdä hän kunkin kyvyt, voimat omikseen.

QUESTENBERG. Ken sitä väittää, ettei ihmisiä hän tunne ja myös käyttää heitä osaa! Hält' unhoon palvelijanaseman sai valta, ikäänkuin hän sen ois saanut jo syntyessään.

MAX. Eikös olekin? On kaikki kyvyt hällä siihen, onpa voimaakin hällä täyttää luonnon käsky, anastaa valta valtaansyntyneelle.

QUESTENBERG. Siis hänen jalomielisyydestään jää riippumaan, me mitä merkitsemme!

MAX. Mies harvinainen myöskin luottamuksen ansaitsee harvinaisen. Suokaa hälle vain tilaa, maalinsa hän määrää _itse_.

QUESTENBERG. On todisteita.

MAX. Moisia he ovat! Jos syvää kaikkea he samoin pelkää, maanmatalaa vain saattavat he sietää.

OCTAVIO (Questenbergille). Hyvällä mukaantukaa, ystäväni! Hänestä ette muutoin selviydy.

MAX. Manaavat hengen esiin hädässänsä ja kauhistuvat heti, kun se nousee. Pitäisi tavattoman, korkeimmankin kuin arkipäiväisimmän tapahtua. Sodassa joka hetki miestä kysyy -- mieskohtaisuus ja oma näkemys vallitkoot siellä. Tarpeen päällikölle on kaikki, mikä luonnossa on suurta, hän suurissa siis suhteiss' elää saakoon. Oraakkelilta sisimpänsä hänen on neuvo kysyttävä eikä suinkaan kuolleista kirjoista tai säännöksistä ja homeen painamista papereista.

OCTAVIO. Oi, poikani, nuo vanhat, ahtaat säännöt arvossa pitäkäämme! Painot ovat ne kalliin kalliit, jotka ahdistettu ahdistajansa rajuun tahtoon sitoi; pelätty onhan aina mielivaltaa -- Tie järjestyksen, vaikka mutkainenkin, ei ole väärä. Suora salaman ja tykinluodin kulku on -- ne tapaa lyhintä tietä maalin, mutta särkyin uransa avaa särkemistä varten. Tie, jota myöten rientää ihminen ja jolla liikkuu siunaus, se kulkee kuin virta kautta laaksoin kaarrelmain vapaiden, ohi pellon, viinimäen, arvossa pitäin tiluksien rajat -- niin myöhemmin, mut varmaan vieden maaliin.

QUESTENBERG. Oi, kuulkaa isää -- kuulkaa _häntä_, joka samalla sankar' on ja ihminen!

OCTAVIO. Noin puhut leirin lasna, poika. Sinut kasvatti viidentoista vuoden sota -- et rauhaa nähnyt koskaan! Elämässä on korkeampaakin kuin sotatoimet; sodankaan tarkoitus ei ole sota. Työt väkivallan suuret, nopeat, nuo silmänräpäyksen kummat ihmeet, ei ne luo sitä, mikä onnellistaa ja tyynesti ja mahtavasti pysyy. Rakentaa joutuisasti sotilas kevyen kaupunkinsa palttinasta: paikalla siinä syntyy häly, vilske, vilkastuu tori, rahtitavaraa on kadut, joet ihan kukkuroillaan, ammattityökin siinä pian versoo. Vaan jonain aamuna taas äkkiään jo teltat kaatuu, joukot kulkee pois, ja kuolleeksi kuin kirkkotarha jääpi nyt pelto tallattuine viljoinensa, ja mennyttä on kaikki vuodentulo.

MAX. Oi, isä, tehköön keisari jo rauhan! Iloiten vaihdan verilaakerini orvokkiin ensimäiseen maaliskuun, maan tuoreen tuoksuvaiseen takeeseen.

OCTAVIO. Mi sulle tuli? Miks niin äkin hellyt?

MAX. Minäkö en ois rauhaa koskaan nähnyt? -- Olenhan nähnyt, isä, olen tullut sen mailta juuri -- tieni mua johti lävitse sodan säästämien seutuin -- oi, isä, elämäss' on suloutta, jot' emme tunteneet me ole koskaan! -- Ihanan elon rantaa autiota harhailleet olemme kuin rosvoparvi, jok' ahdettuna laivan umpi-ilmaan merellä raa'all' elää raaoin tavoin ja mantereesta tuntee lahdet vain, joist' uskaltaa se maihin varkain nousta. Mit' arvokasta sisälaaksoissaan maa kätkee, sitä, oi, me emme yhtään rajulla matkallamme ole nähneet.

OCTAVIO (tulee tarkkaavaiseksi). Ja tällä matkallako sen sä näit?

MAX. Tää loma eloni ol' ensimäinen. Oi, sano, mik' on määrä, palkka toimen tään raskaan, joka ryösti nuoruuteni, tyhjäksi poven jätti, janoon hengen, sivistys jot' ei ole kaunistanut? Ei tämän leirin metelöivä touhu, hevosten hirnunta ja torvein räike ja palveluksen aina tarkka kello, komentosanat, aseharjoitukset janoovaa sydäntä voi tyydyttää. On sielutonta tämä tyhjä puuha -- Iloa, onnea on toisenlaista.

OCTAVIO. Tiell' lyhyellä opit paljonkin.

MAX. Ihana päivä, konsa sotilas elämään vihdoin palaa, ihmisyyteen, ja liput aukee jonoon iloiseen ja kotimatkaan soittaa rauhanmarssi, kun koristellaan hatut, kypärit ketojen lehvin, ryöstöin viimeisin! Kaupunkein portit aukee itsestänsä, ei miinaa tarvis niitä särkemään; on vallit täynnä kansaa rauhallista, tervehdyshuudon joka kohottaa -- Ja tornikellot jälkeen veripäivän riemuiseen soittaa iltarukoukseen. Kylistä, kaupungeista virtanaan vilisee kansaa, riemutunkeilullaan armeijan lähtemistä estellen -- Päivästä tästä iloisena vanhus poikaansa kotiintuvaa kättelee. Vieraana kotitilalleen hän saapuu jo aikaa jätetylle; hänet peittää leveillä oksillaan nyt sama puu, jok' oli vesa vielä, kun hän läksi, ujoillen impenä se tulee vastaan, jok' imettäjän rinnoill' oli silloin. Oi, onnellista, jolle lempeänä avautuu silloin ovi, hellä syli --

QUESTENBERG (liikutettuna). Oi, että ajasta niin kaukaisesta puhutte, mutta näistä päivist' ette!

MAX (kiivastuneena kääntyen hänen puoleensa). Syy kaikki teidän on, te wieniläiset! Vapaasti tunnustan sen, Questenberg! Kun huomasin tääll' äsken teidät, silloin kouristi sisintäni mielipaha -- Te juuri estättekin rauhan tulon! Väkisin soturin se täytyy luoda. Raskaiksi teette päivät ruhtinaalle, tien vaikeaksi, häpäisette häntä. Ja miksi? Koska enemmän hän katsoo Euroopan parasta kuin sitä, saako vai eikö jonkun palstan Itävalta -- Te teette hänet kapinoitsijaksi ja Luoja tiesi miksi muuksi vielä, kun saksilaisia hän armahtaa, vihollisissa koittaa luottamusta, jok' ainut rauhan tie on, herättää! Jos sodassa ei lakkaa sotiminen, niin mistä rauha saapuis? Menkää pois! Ja niinkuin hyvää rakastan, niin teitä mä vihaan -- Tässä vannon tahtovani puolesta Wallensteinin vuodattaa viimeisen sydänveren, ennenkuin riemuita saatte hänen tuhostansa.

(Poistuu.)

VIIDES KOHTAUS.

QUESTENBERG. OCTAVIO PICCOLOMINI.

QUESTENBERG. Voi meitä! Niinkö nyt on laita? (Kiihkeästi ja maltitonna.) Ja mekö, ystäväni, suomme hänen nyt mennä tuossa harhaluulossaan, takaisin emme kutsu, saadaksemme häneltä silmät auki?

OCTAVIO (syvistä mietteistä heräten). _Minultapa_ hän nyt ne auki sai: nään huoleks asti.

QUESTENBERG. Mit', ystäväni?

OCTAVIO. Kiroon tätä matkaa.

QUESTENBERG. No miksi niin? Mit' on se?

OCTAVIO. Tulkaa! Tahdon nyt heti omin silmin nähdä, minne ne turman jäljet johtaa -- Tulkaa nyt --

(Aikoo saattaa hänet pois.)

QUESTENBERG. Siis mitä? Minne?

OCTAVIO (kiirehtien). Luokse prinsessan!

QUESTENBERG. Siis --

OCTAVIO (oikaisee sanansa). Luo herttuan! Niin, mennään. Oi, mä pelkään jo kaikkea. Ne pojan verkkoon saivat, ei palaa semmoisena hän kuin lähti.

QUESTENBERG. Selitys suokaa vain --

OCTAVIO. Ja enkö voinut sit' aavistaa ja tätä matkaa estää? Miks hältä salasin? Ois varoittaa mun tullut -- neuvoitte -- Nyt myöhäist' on jo.

QUESTENBERG. Mi myöhäistä on? Kuulkaa, ystäväni, te pelkin arvoituksin puhelette.

OCTAVIO (hillitymmin). Menemme herttuan luo. Tulkaa! Kohta on määrätunti, jolloin puheillensa hän vastaanottaa. Tulkaa siis! -- Kirottu kolmin kerroin tämä matka!

(Saattaa Questenbergin pois. Esirippu.)

TOINEN NÄYTÖS.

Friedlandin herttuan palatsiin kuuluva sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

PALVELIJAT asettelevat tuoleja ja levittävät lattiamattoja. Heti sen jälkeen tähdistäennustaja SENI, italialaisen tohtorin kuosiin mustassa ja hiukan eriskummaisessa puvussa. Hän astuu keskelle salia kädessä valkea keppi, jolla hän osoittaa ilmansuuntia.

PALVELIJA (kävellen suitsutusastia kädessä). Nyt työhön! Saakaa puuha loppuun! Vahti "asentoon!" huutaa jo. Ne kohta saapuu.

TOINEN PALVELIJA. Vaan miksi peruutettiin kuntoonpano punaisen kulmahuoneen? Sepä loistais!

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Kysyhän syytä matemaatikolta:[78] sen turmanhuoneeks sanoo.

TOINEN PALVELIJA. Hullutusta! Vain kiusaa meille. Sali niinkuin sali. Mitäpä merkitsisi paikka liioin?

SENI (arvokkaasti). Kaikella, poikani, on merkitys. Mut tärkein, ensimäinen päällä maan on paikka, hetki joka asiassa.

KOLMAS PALVELIJA. Natanael, sen kanssa älä ryhdy -- Sen tahdon mukaan taipuu herrammekin.

SENI (lukee tuolit). Ykstoista! Paha luku. Yksi lisää! Kakstoista merkkiä on eläinradan; viis ynnä seitsemän, ne pyhät luvut.

TOINEN PALVELIJA. Mik' yhdentoista vika?

SENI. Yksitoista, se synti on: se käskyt kymmenet ylitsekäypi.

TOINEN PALVELIJA. Niinkö? Mutta miksi ois viisi pyhä luku?

SENI. Viisihän on ihmissielu. Kuin on hyvän, pahan sekoitus ihminen, niin viisi summa on tasan, epätasan ensimäisen.

ENSIMÄINEN PALVELIJA. Tuo hupsu!

KOLMAS PALVELIJA. No, olehan nyt. Haluin häntä kuulen, paljonkin ajatust' on sanoissansa.

TOINEN PALVELIJA. Pois! Tulevat! Pois syrjäoven kautta!

(Kiiruhtavat pois. Seni verkalleen perästä.)

TOINEN KOHTAUS.

WALLENSTEIN. HERTTUATAR.

WALLENSTEIN. Kuningatarta Unkarin[79] siis myöskin tavata, herttuatar, Wieniss' saitte?

HERTTUATAR. Ja keisarinnaa. Kättä suutelemaan pääsimme kumpaisenkin majesteetin.

WALLENSTEIN. Mit' aattelivat, puolison kun kutsuin talvella leiriin sekä tyttäreni?

HERTTUATAR. Käskynne mukaan heille sanoin, että te lapsestamme huolta pitäen tahdoitte tulevalle puolisolle viel' ennen sotaa näyttää kihlattunsa.

WALLENSTEIN. Sanoiko valinnastani ne mitään?

HERTTUATAR. Toivoivat kyllä, ettei valittunne luterilainen oisi eikä vieras.

WALLENSTEIN. Elisabet, te mitä toivotte?

HERTTUATAR. On teidän tahtonne ain' ollut mun.

WALLENSTEIN (vaitiolon jälkeen). Millaista hoviss' oli vastaanotto? (Herttuatar luo katseensa alas ja on vaiti.) Ilmaiskaa mulle kaikki -- Millaist' oli?

HERTTUATAR. Oi, puolisoni! -- Kaikk' ei ole enää kuin ennen -- Muutos on nyt tapahtunut.

WALLENSTEIN Puuttuiko arvonanto entinen?

HERTTUATAR. Ei arvonanto. Käytös oli hieno ja kohtelias -- mutta vaihtunut alentuvaisuus tutunsuosiokas nyt oli juhlalliseen kankeuteen. Ah, lempeä nyt hienotunteisuus sääliltä tuntui eikä suosiolta. Ei! Puolisoa Albrecht herttuan, jaloa lasta kreivi Harrachin, ei juuri niin ois tullut vastaanottaa.

WALLENSTEIN Ne varmaan moitti viime käytöstäni?

HERTTUATAR. Voi, jospa oisivat niin tehneet! Aikaa oon teitä puolustamaan tottunut ja vihastuneet mielet viihdyttämään -- Ei, moitittu ei teitä -- Verhouduttiin niin raskaanjuhlalliseen vaitioloon. Ei tavallista väärinymmärrystä, ei ärtymieltä haihtuvaa se ollut -- on tapahtunut jotain onnetonta, korvaamatonta. -- Ennen orpanakseen minua kuningatar Unkarin nimitti, erotessa syleilikin.

WALLENSTEIN. Mut eikö nyt?

HERTTUATAR (kyyneleitään kuivaten, lyhyen vaitiolon jälkeen). Hän syleili, mut vasta kun heittänyt jo olin hyvästit ja ovi kiinni meni; silloin riensi hän luokseni kuin vasta silloin muistain ja syliinsä mun sulki tuntein, jotka pikemmin tuskaiset kuin hellät oli.

WALLENSTEIN (tarttuu hänen käteensä). No rauhoittukaa, herttuatar! Kuinka ol' Eggenbergin, Lichtensteinin[80] laita ja toisten ystäväimme?

HERTTUATAR (päätään pudistaen). Niit' en nähnyt.

WALLENSTEIN. Ja lähettiläskreivi Espanjan, hän, joka innoin mua ennen puolsi?

HERTTUATAR. Ei mitään puhunut hän puolestanne.

WALLENSTEIN. Ne auringot ei nyt siis meille paista; no tulkoon valoksemme oma tuli!

HERTTUATAR. Ja merkitsiskö, rakas herttuani, siis jotain, mitä kuiskii hoviväki, maa julki haastaa -- mitä vihjaavasti tuo isä Lamormain[81] --

WALLENSTEIN (kiireesti). Hän! Mitä hän?

HERTTUATAR. Teit' että muka syyttää aiotaan valtuuden väärinkäytöst' uhmaavasta, pilkasta armollisten käskyjen. -- Espanjalaiset sekä Baijerin kopea herttua on syyttäjinä -- Nyt nousee teitä kohti rajuilma, viel' uhkaavampi kuin se, joka teidät kukisti Regensburgin päivill' ennen. Puheena, sanoo hän -- ah, en voi virkkaa --

WALLENSTEIN (jännittyneenä). No mikä?

HERTTUATAR. Toinen --

(Ei voi jatkaa.)

WALLENSTEIN. Toinen --

HERTTUATAR. Loukkaavampi -- viraltapano.

WALLENSTEIN. Niinkö? (Rajussa mielenliikutuksessa astellen huoneen poikki.) Oi, ne minut pakoittaa, sysää siihen, mit' en tahdo!

HERTTUATAR (rukoilevasti hiipien häntä lähemmä). Oi puolisoni, jos on aikaa vielä -- alistumalla jos ja myöntymällä sen estää voi -- niin silloin myöntykää -- Oi, taivuttakaa ylväs sydämenne; omanhan keisarinne tahtoon silloin olette taipunut. Niin toimikaa, ett' aikeitanne hyviä ei häijyys myrkkyisin mustata vois selityksin! Totuuden voimin voitollisin saatte te valheen, parjauksen häpeään. Niin vähän meill' on tosiystäviä, sen tiedätte. On meidät äkkionni vihalle vienyt alttiiks ihmisten -- Mit' oomme, keisari jos meit' ei suosi!

KOLMAS KOHTAUS.

EDELLISTEN lisäksi KREIVITÄR TERZKY, joka saattaa kädestä prinsessa THEKLAA.

KREIVITÄR. Jo asiat on, sisko, puheenanne ja, niinkuin nään, ei hauskat, ennenkuin iloinnut lapsestaan on ruhtinas? Ilolle kuuluu ensimäinen hetki. Täss', isä Friedland, täss' on tyttäresi!

(Thekla lähestyy isäänsä ujona ja aikoo kumartua hänen kättään suutelemaan; Wallenstein ottaa hänet syliinsä ja jääpi hetkiseksi tyttärensä katselemiseen vaipuneena seisomaan.)

WALLENSTEIN. Niin! Toiveeni on kauniiks auennut. Tään takeeks otan onnest' ehommasta.

HERTTUATAR. Hän oli hento lapsi lähteissänne suurt' armeijata luomaan keisarille. Retkeltä tultuanne Pommerista jo tytär luostariss' ol' oppimassa. Siit' asti siell' on ollut.

WALLENSTEIN. Sillä aikaa, kun huolenamme tääll' ol' luoda hälle suuruutta, voittaa korkein mainen arvo, rauhassa luostarin on luontoäiti osansa tehnyt, suonut lapsellemme lahjansa jumalaiset, johtain hänet koruissa ihanissa kohtaamaan loistoisaa onneaan ja toiveitani.

HERTTUATAR (prinsessalle). Isääsi kai et oisi tuntenutkaan? Kahdeksanvuotias sä tuskin olit, kun isän kasvot viime kerran näit.

THEKLA. Yhdellä katseella jo -- isähän ei ole vanhennut -- vaan kukoistaa kuvansa lailla, jok' on sielussani.

WALLENSTEIN (herttuattarelle). Suloinen lapsi! Kuinka hieno, viisas on lauseensa! Mä olin kohtalolle jo vihoissani, kun ei suonut poikaa perimään nimeäni, onneani, sarjassa ylpeässä ruhtinasten eloni häviävän jatkajana. Väärässä olin, kohtalo! Nyt painan mä neitseellisen kukoistavaan päähän sotaisen elon seppelkiehkuran; en hävinneeksi katso elämääni, sen seppeleen jos kerran asettaa voin kuninkaallisena koristeena tään otsan ihanuutta ympäröimään.

(Pitää tytärtään sylissä, kun Max Piccolomini astuu huoneeseen.)

NELJÄS KOHTAUS.

EDELLISTEN lisäksi MAX PICCOLOMINl ja pian senjälkeen KREIVI TERZKY.

KREIVITÄR. Tuoss' saapuu ritarimme, suojaajamme.

WALLENSTEIN. Max, terve tultuasi! Aina tuot iloa jotain mulle ihanaa ja niinkuin onnentuoja aamutähti sä johdat mulle elonauringon.

MAX. Kenraali --

WALLENSTEIN. Palkkiosi tätä ennen käteni kautt' on tullut keisarilta. Nyt isän onnellisen velvoitit, ja tämän velan maksaa Friedland itse.

MAX. Oi, ruhtinas! Sa joutuin maksoitkin. Häveten saavun, jopa tuskaisena; olenhan tuskin tänne tullutkaan, syliisi tuonut äidin, tyttären, kun tallistasi kallein varuksin metsästyshevot uljaat mulle tuodaan vaivoista palkaksi. Niin, palkaks juuri. Se oli vaivaus ja toimi vain, ei, niinkuin maltitonna otaksuin, osoitus suosion, jost' ilomielin nyt kiittää aioin -- Ei, ei tarkoitettu suurimmaks onnekseni tätä tointa!

(Terzky astuu huoneeseen ja jättää herttualle kirjeitä, jotka tämä nopeasti avaa.)

KREIVITÄR (Maxille). Maksaako vaivoistanne? Ilostaan hän maksaakin. Niin, teitä kaunistaa hienosti aatella, vaan lankoani suurelta, ruhtinaalliselt' ain' näyttää.

THEKLA. Myös mun siis pitäis hänen rakkauttaan epäillä, koska minut käsillään hyvillä koristi hän, ennenkuin ol' isänsydän mulle puhunut.

MAX. Niin, hänen täytyy saada aina antaa ja luoda onnea. (Ottaa herttuatarta kädestä, yhä lämpimämmin.) Oi, hälle kiitos niin paljosta -- niin paljon sisältää minulle tämä rakas Friedland-nimi. Eloni loppuun tahdon vanki olla mä tämän nimen -- siinä kukoistaa kaikk' onni mulle, toiveet ihanat. Lujasti kohtalo kuin taikapiiriin on tähän nimeen minut lumonnut.

KREIVITÄR (joka sillävälin on tarkoin silmälläpitänyt herttuaa, huomaa, että tämä kirjeitä lukiessaan on käynyt miettiväiseksi). Menkäämme! Veli tahtoo olla yksin.

WALLENSTEIN (käännähtää, malttaa mielensä ja sanoo iloisesti herttuattarelle). Niin, vielä: tervetultuanne leiriin! Tääll' ootte emäntänä -- Sinä, Max, tään kerran vielä vanhaa tointas[82] hoida, sill' aikaa kun me herran[83] asioita käsittelemme täällä.

(Max Piccolomini tarjoo herttuattarelle käsivartensa, kreivitär saattaa prinsessaa huoneesta.)

TERZKY (huutaen poistuvalle Piccolominille). Älkää suinkaan te jääkö saapumatta kokoukseen!

VIIDES KOHTAUS.

WALLENSTEIN. TERZKY.

WALLENSTEIN (mietteisiin syventyneenä, itsekseen). Hän oikein nähnyt on -- Niin laita on, se samaa todistaa kuin muutkin viestit -- Päätöksen lopullisen tehneet ovat Wienissä, valinneet jo seuraajani. Kuningas Unkarin, se Ferdinand, se vesa keisarin, on vapahtaja ja uusi tähti! Meistä luullaan jo selvillä oltavan ja perintömme on viety niinkuin vainaan konsanaankin. Siis älköön hukattako hetkeäkään! (Kääntyessään huomaa hän Terzkyn ja antaa tälle erään kirjeen.) Niin, kreivi Altringer hän esteleiksen, myös Gallas -- siit' en pidä.

TERZKY. Ja jos viivyt, ne kaikki luopuu, toinen seuraa toista.

WALLENSTEIN. Altringerill' on solat Tyrolin, lähetän hälle viestin, ettei laskis espanjalaista maahan Milanosta. -- Sesina,[84] vanha välimies, on taaskin äskettäin ilmestynyt näkyviin. Hän mitä kreivi Thurnist'[85] ilmoittaa?

TERZKY. Tiedoksi antaa sulle kreivi, että hän Halberstadtin kaupungissa, jossa konventti[86] nyt on koolla, tavannut on Ruotsin kanslerin;[87] vaan oli tämä kyllästyneensä muka sanonut eik' asioihis enää ryhtyvänsä.

WALLENSTEIN. Ja miksi niin?

TERZKY. Ei muka luottaa voi sanaasi, heitä petät, liiton teet keralla saksilaisten heitä vastaan, kurjalla heidät sitten kuitaten rovolla.

WALLENSTEIN. Niinkö! Pitäisikö antaa saaliiksi kaunis saksalainen maa hänelle, jotta emme vallitsisi omassa maassammekaan enää? Pois, pois ajettakoon moiset naapurit!

TERZKY. Suo heille pala maata, etpähän omistas anna! Mitä siitä huolit, ken pelin maksaa, jos sen sinä voitat.

WALLENSTEIN. Pois heidät täältä -- sit' et ymmärrä. En tahdo sanottavan, että minä hajoitin Saksan sekä kavalsin sen muille, osan itse siepaten. Mun nähköön valtakunta suojaajakseen, mä valtakunnanruhtinaana tahdon myös joukkoon valtakunnanruhtinasten. Ei valtakunnassamme vieras voima saa päästä juurtumaan, ei ainakaan nälkäiset goottilaiset,[88] jotka katsoo tään saksalaisen maamme siunausta kateellisina, ryöstönhaluisina. On autettava heidän hankkeitani etua siitä lainkaan voittamatta.

TERZKY. Menetteletkö saksilaisiin nähden rehellisemmin? Kärsivällisyyden he kieroiluisi vuoksi kadottavat -- Mi tarkoitus on näillä naamioilla? Epäilee ystävät, ne ymmäll' ovat -- Ei Oxenstjerna, Arnheim,[89] eikä kukaan voi tietää, mitä päättää vitkailustas. Syy mulle jää, kun kaikki välitän. Ees käsikirjoitustas mull' ei ole.

WALLENSTEIN. Tiedäthän, etten anna kirjallista.

TERZKY. Vaan mistä tosiaikees arvataan, jos sanaasi ei seuraa teko? Eikö ne neuvottelut, joita tähän asti on sulla ollut vihollisen kanssa, olekin tarkoitustaan saavuttaneet, jos pilantekona vain pidit niitä?

WALLENSTEIN (lyhyen vaitiolon jälkeen, samalla kuin hän terävästi silmäilee Terzkyä). Ja mistä tiedät, etten vihollista pidäkin pilkkanani? Etten teitä jokaista pidä? Tunnetkohan minut niin hyvin? Enpä tiedä avanneeni sinulle sisintäni -- Keisar' onhan huonosti mua kohdellut! -- Mä voisin, _jos_ haluaisin, tehdä hälle siitä paljonkin pahaa. Vallantunnostani iloitsen. Mutta valtaa käyttänenkö, et _siitä_ tienne enempää kuin toiset.

TERZKY. Niin kanssamme oot aina leikkinyt!

KUUDES KOHTAUS.

EDELLISET ynnä ILLO.

WALLENSTEIN. Mit' ulos kuuluu? Ovatko he valmiit?

ILLO. On heissä toivomasi mieliala. He vaatimuksist' ovat keisarin raivoissaan.

WALLENSTEIN. Mitä mielt' on Isolani?

ILLO. Hän sun on kokonaan, kun sulta sai rahoja faropelin[90] jatkamiseen.

WALLENSTEIN. Colalto miltä tuntuu? Ootko varma myös Deodatin, Tiefenbachin suhteen?

ILLO. He tekevät kuin Piccolomini.

WALLENSTEIN. Siis jotain uskaltaa voin heidän kanssaan? --

ILLO. Jos varma olet Piccolomineista.

WALLENSTEIN. Kuin itsestäni. _Ne_ ei mua jätä.

TERZKY. Niin paljon älä luota kettumaiseen Octavioon!

WALLENSTEIN. Vai sinä mulle neuvot väkeni tuntemusta! Hänen kanssaan kuustoista kertaa olen sotaan mennyt -- asetin hänen horoskooppinsakin,[91] synnyimme samaan tähtein asentoon -- Ja lyhyesti -- (Salamielisesti) Riippukoon se Jos toisista siis menet vastuuseen --

ILLO. Vain _yksi_ ääni kuuluu kaikkein suusta: et erota saa ylijohdostamme. He luokses lähettävät lähetystön.

WALLENSTEIN. Jos minun tulee _heille_ sitoutua, myös heidän täytyy mulle.

ILLO. Se on selvä.

WALLENSTEIN. Heilt' otan kirjallisen valan, että _ehdoitta_ minuun liittyvät.

ILLO. Mik' estää?

TERZKY. _Ehdoitta?_ Itselleen he pidättävät velvollisuudet aina keisaria ja Itävaltaa kohtaan.

WALLENSTEIN (päätään pudistaen). Heidän täytyy ehdottomasti kuulua vain mulle.

ILLO. Nyt tiedän -- Eikös meille iltasella pitoja pidä kreivi Terzky?

TERZKY. Kyllä, ja kutsuttu on kaikki kenraalit.

ILLO (Wallensteinille). Annatko mulle täysin vapaat kädet? Kenraalit sanansa saan antamaan toiveesi mukaan.

WALLENSTEIN. Puuhaa kirjallinen sitoumus, sama mulle, millä keinoin!

ILLO. Ja jos tuon kirjoituksen, jossa suostuu jokainen päällikkö, ken täällä on, sinua sokeasti seuraamaan, tahdotko teoll' uljaall' onneasi koettaa viimein?

WALLENSTEIN Puuhaa sitoumus!

ILLO. Punnitse, mitä teet? Et täyttää voi, sinulta mitä vaatii keisar' -- ethän heikontaa saata armeijaasi -- etkä espanjalaista rykmenteilläs auttaa, jos valtaas ijäksi et jättää tahdo. Myös muuta mieti! Et voi pilkaks ottaa vakavaa määräystä keisarin, et enää koukutella, vitkastella, jos suorastaan et tahdo hovin kanssa riitoihin tulla. Päätä! Haluatko yllättää heidät teoin jyrkin, vaiko viel' aikailla ja äärimmäistä vuottaa.