Part 3

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Veli, eivätpä rakasta taivaan Luojaa voi kaikki kiittää samalla kertaa. Monen mielest' ei auringonpaisteen vertaa, kun toiset toivovat pilvien suojaa; ken kuivaa toivoo, ken kosteaa. Mikä _sinua_ hätänä, tuskana kohtaa, elon kirkkaana päivänä _minulle_ hohtaa! Ja vaikka sen maamies ja porvari maksaa, mitä todentotta mä paheksun, niin enhän saata korjata taksaa -- käy siinä kuin vauhdissa taistelun: hevot korskuvat, lähtevät laukkaamaan; ken silloin tielleni sattuukaan, oma veljeni tai oma poikanikin, hätähuutonsa vaikka ois vihlovin, yli ruumiinsa pakko mun rynnätä ois, en häntä sivulle kantaa vois.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Kuka toiseen silloin katseensa lois!

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Ja koska nyt kerran on määrätty näin, että onni hymyää soturiin päin, käsin molemmin siihen me tarttukaamme; niin tehdä tuskin me kauan saamme. Yht'äkkiä aukee rauhan lahti, ja tämmöinen mellakka lopun saa; sotur' riisuu, maamies valjastaa, yks kaks on käynnissä vanha tahti. Tääll' oomme viel' yhdessä armeijassa, ja kahva vielä on kourassamme; mutt' eroon jos lähdemme toisistamme, on leipämme silloin tiukemmassa.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Ei niin saa käydä! Tulkaa vaan, kukin meistä saa vastata toisestaan.

TOINEN JÄÄKÄRI. Niin, tehkäämme sopimus, kuunnelkaa:

ENSIMÄINEN MUSKETTISOTURI (vetäen esiin nahkakukkaron, kaupustelijattarelle). No, tätini, paljonko velkonette?[61]

KAUPUSTELIJATAR. Ah, mitä turhasta tiedustelette!

(Laskevat.)

TORVENSOITTAJA. Hyvin teette, kun väistytte tästä pois, Hyvän seuramme olonne turmella vois.

(Muskettisoturit poistuvat.)

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Vahinko! Ovathan muutoin oivat.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Mut saakelin tyhmästi aprikoivat.

TOINEN JÄÄKÄRI. Nyt yksin olemme, saammeko kuulla, miten niiden hankkeita häiritsemme.

TORVENSOITTAJA. Mekö sinne marssimme! Ei pidä luulla.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Vain sääntöjä, herrat, me tottelemme: Nyt osastoihimme jokainen, ja seikka selväksi kumppaneille, niin että ne tajuaa, käsittää sen. Niin etäälle poistua -- ei sovi meille. Valloonini takaan, ei estettä sieltä, ovat kaikki he kanssani samaa mieltä.

RATSUVÄENALIUPSEERI. Ovat Terschkan rykmentit luotettuja, Tähän tuumaan yhtyy se miehistö luja.

TOINEN KYRASSIERI (asettuu ensimäisen luo). Siell' lombardi,[62] missä on valloonin viiri.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Vapaus on jääkärin ilmapiiri.

TOINEN JÄÄKÄRI. Ei vapautta muu kuin valta tuota: elon, kuolonkin löydän mä Friedlandin luota.

ENSIMÄINEN TARKK'AMPUJA. Vie lothringilaist' iso aallokko vapaa, vie sinne, miss' ilon, hauskuuden tapaa.

RAKUUNA. Tien irlantilaiselle tähtensä näyttää.

TOINEN TARKK'AMPUJA. Mies Tyrolin herransa käskyt täyttää.

ENSIMÄINEN KYRASSIERI. Joka rykmentin tulee siis, huomatkaa, _pro memoria_[63] siististi kirjoittaa: että me yhteen tahdomme jäädä ja ettei mahti, ei vehkeilykään Friedlandin viereltä meitä häädä, joka isänä on koko armeijalle. Tämä paperi nöyrästi esitetään Piccolomini nuoremmalle, hän on mies näitä seikkoja ymmärtämään, Friedlandiin hällä on vaikutus juuri ja hällä on myöskin suosio suuri hovissa keisari-kuninkaan.

TOINEN JÄÄKÄRI. Pois tulkaa! Päätetty! Puolestamme on Piccolomini puhujanamme.

TORVENSOITTAJA, RAKUUNA, ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI, TOINEN KYRASSIERI, TARKK'AMPUJAT (yht'aikaa). On Piccolomini puhujanamme.

(Aikovat lähteä).

RATSUVÄENALIUPSEERI. Kumppanit, ensin on juotava viini! (Juo.) Eläköön hänen armonsa Piccolomini!

KAUPUSTELIJATAR (tuopi pullon). Tämän maksutta tarjoon juodaksenne. Hyvät herrat, onnea aikeellenne!

KYRASSIERI. Sotamiessääty kunniaan!

MOLEMMAT JÄÄKÄRIT. Maamiessääty antamaan!

RAKUUNA ja TARKK'AMPUJAT. Kukoistakoon armeijamme!

TORVENSOITTAJA ja RATSUVÄENALIUPSEERI. Ja Friedland olkoon johtajanamme!

TOINEN KYRASSIERI (laulaa). Ylös kumppanit, taistoon ratsastamaan yhä eespäin vapauden tiellä! Mies taistossa mieheksi tunnustetaan, viel' uljuus on arvossa siellä. Ei toinen sijaamme astua voi, oma olkoon tie, sotatorvi kun soi.

(Sotilaat ovat laulun aikana taustalta tulleet esille ja muodostavat kuoron.)

KUORO. Ei toinen sijaamme astua voi, oma olkoon tie, sotatorvi kun soi.

RAKUUNA. Ei vapautt' enää, nyt ihmiset on vain herroja, käskyläitä. Ja vääryys ja viekkaus kunnoton se ohjaa arkoja näitä. Manan kanssa ken seissut on vastakkain, sotamies, hän yksin on vapaa vain.

KUORO. Manan kanssa ken seissut on vastakkain, sotamies, hän yksin on vapaa vain.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Elon tuskat häntä ei seurata saa, ei pelko, ei murheet johtaa. Päin kohtaloansa hän ratsastaa, sen tänään, huomenna kohtaa. Jos huomenna -- tänään uhrattakoon elon viimeiset hetkemme nautintoon!

KUORO. Jos huomenna -- tänään uhrattakoon elon viimeiset hetkemme nautintoon!

(Lasit on uudelleen täytetty, he kilistävät ja juovat.)

RATSUVÄENALIUPSEERI. Osan iloisen hänelle taivas suo, hän ei tarvitse nähdä vaivaa. Maanraataja mustia multia luo ja niin muka aarretta kaivaa. Hän ikänsä kaivaa hiessäpäin, oman hautansa viimein hän kaivaa näin.

KUORO. Hän ikänsä kaivaa hiessäpäin, oman hautansa viimein hän kaivaa näin.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI. Ja huovi se nopsine ratsuineen ei mielivieraana tulle, kun hääsalin lamppujen loisteeseen hän astuvi vierailulle. Ei kauan hän kosi, ei kultaa hän jaa, hän rynnäten lemmenpalkkansa saa.

KUORO. Ei kauan hän kosi, ei kultaa hän jaa, hän rynnäten lemmenpalkkansa saa.

TOINEN KYRASSIERI. Miks itkee impi, kun sulhosta jää? Älä koeta sa kiireistä estää! Vakituistapa majaa vailla on tää, hänen lempensä saata ei kestää. Pikakohtalo käskee kiirehtimään, sydänrauhansa viepi hän mennessään.

KUORO. Pikakohtalo käskee kiirehtimään, sydänrauhansa viepi hän mennessään.

ENSIMÄINEN JÄÄKÄRI (ottaa kahta lähintä kädestä, toiset tekevät samoin; kaikki, jotka ovat puhuneet, käyvät suureen puoliympyrään). Siis, kumppanit, suitsihin tarttukaa! Heti taistohon uljain rinnoin! Elo nuori se kuohuu ja vaahtoaa -- Ylös, kun sydän sykkivi innoin! Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo, ei teille sit' omaksi kohtalo tuo.[64]

KUORO. Jos eloa tääll' ette alttiiksi suo, ei teille sit' omaksi kohtalo tuo.

(Esirippu laskee, ennenkuin kuoro on päässyt aivan laulunsa loppuun.)

PICCOLOMINIT

Viisinäytöksinen näytelmä

HENKILÖT:

WALLENSTEIN, Friedlandin herttua, keisarillisten ylipäällikkönä kolmikymmenvuotisessa sodassa. OCTAVIO PICCOLOMINI,[65] kenraaliluutnantti. MAX PICCOLOMINI,[66] hänen poikansa, erään kyrassierirykmentin eversti. KREIVI TERZKY, Wallensteinin lanko, useitten rykmenttien päällikkö. ILLO, sotamarski, Wallensteinin uskottu. ISOLANI, kroaattien kenraali. BUTTLER, erään rakuunarykmentin päällikkö. TIEFENBACH | DON MARADAS | Wallensteinin kenraaleja. GÖTZ | COLALTO | RATSUMESTARI NEUMANN, Terzkyn ajutantti. SOTANEUVOS VON QUESTENBERG, keisarin lähettämä. BAPTISTA SENI, tähdistäennustaja. FRIEDLANDIN HERTTUATAR, Wallensteinin puoliso. THEKLA,[67] Friedlandin prinsessa, heidän tyttärensä. KREIVITÄR TERZKY, herttuattaren sisar. KORNETTI. Kreivi Terzkyn KELLARIMESTARI. Herttuan hovipoikia ja palvelijoita. Terzkyn palvelijoita ja oboensoittajia. Useita everstejä ja kenraaleja.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Lipuilla ja muilla sotaesineillä koristettu Pilsenin raatihuoneen vanha goottilainen sali.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

ILLO ynnä BUTTLER ja ISOLANI.

ILLO. Tulette sentään, vaikka myöhään! Mutta tie pitkä oli, kreivi Isolani.

ISOLANI. Me emme tyhjin käsin tulekaan! Kas Donauwörthin luona saimme kuulla olevan ruotsalaisten muonaston matkalla, kuusisataa vaunullista. -- Sen kroaattini sieppas, saalis on mukana meillä.

ILLO. Sehän sattuikin komean vierasjoukon ravinnoksi!

BUTTLER. Jo tääll' on aika vilske, huomaan.

ISOLANI. Niin on, ja kirkotkin on täynnä sotilaita, (katsellen ympärilleen) ja täällä raatihuoneess' isännöitte jo niinkuin kotonanne -- Niinpä niin! Sotilas tulee toimeen niinkuin voipi!

ILLO. Nyt kolmenkymmenen jo rykmentin everstit täällä ovat. Täällä Terzkyn tapaatte, täällä myös on Tiefenbach, Colalto, Götz, Maradas, Hinnersam,[68] Max Piccolomini ja isänsäkin -- Tapaatte monta vanhaa ystävää. Vain Altringer ja Gallas[69] viel' on poissa.

BUTTLER. Ei Gallas tule.

ILLO (säpsähtäen). Miksi? Tiedättekö --

ISOLANI (keskeyttäen). Max Piccolominiko täällä? Viekää nyt minut hänen luokseen! Kuvastuupa silmiini, kuinka vuosikymmen sitten, kun oltiin taistelussa Dessaun luona mansfeldilaista vastaan, sillalt' Elbeen Max karahutti avuks isälleen. Lie tuskin haivent' ollut leuassaan, nyt, kuulemma, on valmis sotaurho.

ILLO. Näette hänet tänään. Hän se tuo Friedlandin puolison ja tyttären viel' ennen keskipäivää Kärntenistä.

BUTTLER. Vai kutsuu puolison ja tyttärenkin nyt Friedland? Monta kutsuu.

ISOLANI. Paremp' onkin. En muusta odottanut kuulevani kuin pattereista, marsseist', otteluista; vaan katsos, herttuapa meille hankkii myös viehättävää silmän virkistystä.

ILLO (miettiväisenä seisottuaan Buttlerille, vieden tämän hiukan syrjempään). No mistä tiedätte pois Gallaan jäävän?

BUTTLER (painokkaasti). Kun _minuakin_ koitti pidätellä.

ILLO (sydämellisesti). Mut ette horjunutkaan? (Puristaa hänen kättään.) Kelpo Buttler!

BUTTLER. Kun suosiollaan mua ruhtinas vast'ikään ilahutti --

ILLO. Niin, kenraalmajuri![71] Saan onnitella!

ISOLANI. Omasta rykmentistä, jonka hälle lahjoitti ruhtinas? Ja jossa hän on aina huovist' asti palvellut? No totta kehoitteena toisillekin on nähdä vanhan, kunnon sotilaan raivaavan oman tiensä.

BUTTLER. Enpä tiedä, tuon onnittelun saanko vastaanottaa, -- ei vielä keisar ole vahvistanut.

ISOLANI. No tuohon käteen! Hän, ken viran soi, sen pitää voimassa, ei keisarista, ministereistä piittaa.

ILLO. Haa, jos noin jokainen meistä suotta epäröis! Ei mitään keisar' anna -- ruhtinas hän kaiken antaa ja on antanut.

ISOLANI (Illolle). Lienenkö, herra veli, kertonutkin? Mun velkanikin aikoo Friedland maksaa, pysyvän huolen pitää kassastani ja tehdä minust' oikein mallimiehen. Kuningassieluinen tuo, ajatelkaa, kolmannen kerran nyt jo turmiosta pelasti minut sekä kunniani.

ILLO. Jos aina voisi, niinkuin haluaisi, hän maat ja kansat jakais sotureilleen. Vaan Wienissä ne koittaa lyhennellä häneltä käsivartta, siipiäkin! -- Koreat vaatimukset nekin, jotka nyt tuopi Questenberg.

BUTTLER. Myös minä kuulin, millaiset keisarin on vaatimukset -- kuitenkin toivon, että herttuamme ei väisty yhdessäkään asiassa.

ILLO. Ei kyllä oikeudestansa, jollei -- virastaan!

BUTTLER (hämmästyneenä). Mitä? Aivan peljätätte.

ISOLANI (samalla). Hukassa oltais kaikki!

ILLO. Vaietkaa! Se tulee tuolla, jost' on puhe, ynnä vanhempi Piccolomini.

BUTTLER (arvelevasti pudistaen päätään). Mä pelkään, ettemme täältä lähde, niinkuin tultiin.

TOINEN KOHTAUS.

EDELLISET. OCTAVIO, PICCOLOMINI. QUESTENBERG.

OCTAVIO (etäällä vielä). Lisääkö vieraita? Niin, myöntäkäätte: sodanpa julma soihtu oli tarpeen, _samassa_ että leiriss' yhtyisivät nää urhot kaikki maineen seppelöimät.

QUESTENBERG. Friedlandin leiriin älköön tulko, joka sodasta tahtoo pahaa ajatella. Unhottaa olinkin jo sodan vaivat, kun näin tään järjestyksen suuren hengen, min kautta sota lyö, mut itse pysyy; kun näin myös, mitä suurta sota luo.

OCTAVIO. Täss' uljas pari, joka urhopiirin jalosti päättää: kreivi Isolani, eversti Buttler. -- Tässä heti on silmäimme eessä kaikki sotatoimi. (Esittäen Buttlerin ja Isolanin.) On tässä voima, tässä nopeus.

QUESTENBERG (Octaviolle). Ja keskellä on neuvo kokenut.

OCTAVIO (esittäen Questenbergin). Vieraamme, sotaneuvos Questenberg, kamariherra, joka meille nyt tuo käskyt keisarilta, suosijamme ja sotilaiden suuri suojelija. (Yleinen vaitiolo.)

ILLO (lähestyy Questenbergiä). Ens kertaa ette, herra ministeri, suo leirillemme tätä kunniaa.

QUESTENBERG. Jo kerran olin lippujenne luona.

ILLO. Ja _missä_ tapahtui se, tiedättekö? Znaimissa Määrinmaassa, siellähän puolesta keisarin te rukoilitte Friedlandin herttuata päälliköksi.

QUESTENBERG. _Rukoilin?_ Niinpä kauas, tietääkseni, ei mennyt toimeni, ei intonikaan.

ILLO. No pakoititte sitten, suvaitkaa. Sen aivan hyvin muistan -- kreivi Tilly ol' lyöty Lechin luona -- Baijerin voi saada vihollinen, tie jo sillä ol' auki Itävallan sydämeen. Tulitte silloin te ja Werdenberg, herraamme rukoilitte, vuoroin taas vihalla keisarinkin uhkasitte, jos ruhtinas ei hädäss' armahtaisi.

ISOLANI (astuu lähelle). Käsittää voi sen, herra ministeri, miks ajaissanne nykyasiaanne tuot' entist' ette mielellänne muista,

QUESTENBERG. Ja miks en! Eihän ristiriitaiset nää tehtäväni ole. _Silloin_ piti vihollisjoukot Böömist' ajaa, _nytpä_ mun pelastaa se tulee ystävistään.

ILLO. Niin kaunis toimi! Meidät, jotka Böömin Saksilta anastimme hurmeellamme, nyt palkaks ajettaisiin maasta pois!

QUESTENBERG. Jos kurjuutta ei mieli toiseen vaihtaa, maa-raukka heti täytyy vapaaks saada sorrosta ystävän ja vihollisen.[113]

ILLO. No jotain! Tuli hyvä sato, taaskin voi maamies antaa.

QUESTENBERG. Niin, jos laitumista, karjasta puhe, herra sotamarski --

ISOLANI. Elättää sota sodan. Ja jos maamies sortuukin, kasvaa joukot keisarin.

QUESTENBERG. Vaan hänpä köyhtyy alamaisistansa!

ISOLANI. Hoh, olemmehan niitä jokainen!

QUESTENBERG. On ero sentään, herra kreivi. Toiset ahertain täyttää hänen kukkaronsa, ja toiset ainoastaan tyhjentää. On miekka keisarimme köyhdyttänyt, varoja hänelle nyt tuokoon aura.

BUTTLER. Ei köyhä keisar' ois, jos vähemmän maan ydint' imemäss' ois juotikkaita.

ISOLANI. Niin pahoin lienekään ei laita. Viel' ei (seisahtuu Questenbergin eteen ja tarkastelee hänen pukuaan) rahana, näämmä, ole kaikki kulta.

QUESTENBERG. Viel', Luojan kiitos, joku hiukkanen on pelastumaan saatu -- kroaateilta.

ILLO. Slawata saakoon sekä Martinitz,[72] ne, joille oivain böömiläisten harmiks suo keisar' yhä armoantimia -- ja jotka karkoitettuin vahingosta lihovat, kurjuudesta vaurastuvat, korjaavat sadon toisten kärsiessä -- ja kuninkaallisella loistollansa maan tuskaa pilkkaavat -- niin, _hepä_ saakoot ja heidänlaisensa tään sodan maksaa, jonk' alkukin on yksin heidän syynsä!

BUTTLER. Maan loiset nämä, joilla jalat aina on alla pöydän keisarillisen ja jotka eläkkeitä ahnehtii, he meille, joill' on eessä vihollinen, jakaisi leivän, laskut supistaisi!

ISOLANI. En unhota, kun -- vuotta seitsemän jo siit' on -- tulin Wieniin puuhaamaan täydennyshevosia rykmentille, odotushuoneesta ne kuinka toiseen juoksutti mua, antain tuntikaudet mun seista keskell' liehakoitsijoiden, kuin oisin ollut kerjuull' armoleivän. Lopulta luokseni ne laittoi munkin, kai -- niin mä mietin -- vuoksi syntieni! Ei sentään, juuri tämän miehen kanssa ratsuista minun tuli kaupat tehdä. Niin meni tyhjiin toimeni. Ja sitten sen Friedland hankki kolmeen päivään, mitä Wienissä eivät kolmeenkymmeneen.

QUESTENBERG. Niin! Hevosmäärä oli laskuss' siinä, sen tiedän, vielä saamme sitä maksaa.

ILLO. On sota rajua ja raakaa tointa. Lempeillä keinoilla ei selviytä, armahdus ain' ei sovi. Odotapas, ne kunnes Wienissä ois valinneet pahasta useasta pienimmän, odottaa saisit! Reipas ote paras! Revetköön, mikä repee! Ihmiset osaavat paikata ja paloitella, vihattuun pakkoon ennen mukaantuvat kuin pahaan valintaan.

QUESTENRERG. Niin, se on totta! Pelastaa valinnasta ruhtinas.

ILLO. Hän isän lailla hoitaa joukkojaan, vaan näkyy, mik' on mieli keisarilla.

QUESTENBERG. On joka sääty hänest' yhtä rakas, hän toist' ei toisen uhriks antaa saata.

ISOLANI. Siks suojellakseen lampaitaan hän meidät petojen luokse sysää erämaahan.

QUESTENBERG (ivaten). Tuo vertaus on teidän -- eikä minun.

ILLO. Jos oltais moisia, kuin hovi luulee, vapaus vaarallist' ois antaa meille.

QUESTENBERG (vakavasti). Ei sitä annettu, se otettiin, ja siksi sille pantava on ohjat.

ILLO. Se hevonen on hurja, tiedettäköön.

QUESTENBERG. Parempi ohjaaja sen hillitsee.

ILLO. _Taltuttajaansa_[73] vain se _sietää_ voi.

QUESTENBERG. Jos talttunut on, tottelee se lasta.

ILLO. Se laps'[74] on, tiedän mä, jo löydettykin.

QUESTENBERG. On palvelus, ei nimi, huolenanne.

BUTTLER (joka ilmeisen osaaottavasti keskustelua seuraten on tähän asti Piccolominin kanssa pysytellyt syrjässä, astuu lähemmä). Saksassa, herra presidentti, on komea sotajoukko keisarilla, noin kolmikymmentuhantinen täällä, kuustoistatuhatta on Schlesiassa; ja rykmenttiä kymmenkunta on Weserin, Reinin, Mainin seutuvilla, kuus Schwabinmaassa sekä kaksitoista on Baijerissa uhaks ruotsalaisten -- mainitsematta miehistöitä, jotka rajalla linnoja on suojaamassa. Friedlandin päälliköitä tottelee nää joukot kaikki. Nämä päälliköt on _saman_ koulun käyneet, _sama_ maito on heidät ruokkinut, ja _sama_ sydän heiss' sykkii. Vierait' ovat tässä maassa, vain palvelus on heidän kotinansa. Heit' innosta ei rakkaus isänmaahan, tuhannet on kuin minä ulkomailta; ei rakkaus keisariin, on heistä puolet vieraista armeijoista karanneita, siit' eivät piittaa, kotka kaksipääkö, vai lilja, leijona[75] vie heidät taistoon. Nää kaikki suitsist' yhtä valtavista taluttaa yksi ainut, liittäin heidät samalla pelolla ja rakkaudella _yhdeksi_ väeksi. Ja niinkuin kiitää salama johdintansa[76] varmaan, pian, niin hänen käskynsä myös vallitsee ain' äärimmäisten vahtipaikkain luota, miss' suistuu hiekkatörmiin Beltin aallot ja hohtaa Etschin laaksot viljavat, sen vahdin luokse, jok' on pystyttänyt kojunsa keisarlinnan porttein ääreen.

QUESTENBERG. Ja mik' on pitkän puheen lyhyt mieli?

BUTTLER. Se, että arvonanto, luottamus, mi meidät liittänyt on Friedlandiin, ei juurru ensimäiseen paraaseen, min meille Wienin hovi lähettää. Tarkalleen muistamme sen vielä, kuinka Friedlandin käsiin joutui päällikkyys. Niin -- keisarillinenko majesteetti armeijan valmiin hälle muka antoi, hakien joukoilleen vain johtajaa? Ei silloin armeijaa viel' edes ollut. Ol' luotava se vasta Friedlandin; ei _saanut_ armeijaa hän keisarilta, vaan _antoi_ keisarille! Emme hältä me Friedlandia saaneet päälliköksi. Ei laita niin! Vaan Friedlandilta saimme me herraksemme keisarin, vain Friedland yhdistää meidät näiden lippuin alle.

OCTAVIO (astuu väliin). Muistuttaa pyydän, herra sotaneuvos: olette leiriss', sotilaiden luona. -- Vapaus tekee soturin ja uljuus. -- Jos pelotta hän tohtisi ei haastaa, mitenkä pelotta vois toimiakaan? Ne yhteen kuuluu. -- Tämän arvokkaan upseerin (Buttleria osoittaen) rohkeus, mik' erehtyi maalistaan äsken, sepä keisarille, kun muu kuin rohkeus ei auttaa voinut, julmassa varusväen kapinassa säilytti Praagin.

(Kaukaa kuuluu sotamusiikkia.)

ILLO. Ne ne ovat! Vahdit tervehtii -- Merkkisoitto kertoo, että on ruhtinatar tullut kaupunkiin.

OCTAVIO (Questenbergille). Siis Max, mun poikani, on myöskin tullut. Hän ruhtinattaren on noutanut ja saattanutkin tänne Kärntenistä.

ISOLANI (Illolle). Lähtäänkö yhdessä nyt tervehtimään?

ILLO. Niin teemme. Lähtekäämme! Tulkaa myös, eversti Buttler! (Octaviolle.) Muistakaahan, että tapaamme vielä ennen puoltapäivää tykönä ruhtinaan tuon kelpo herran!

KOLMAS KOHTAUS.

OCTAVIO ja QUESTENBERG, jotka jäävät jäljelle.

QUESTENBERG (näyttäen hämmästyneellä). Kenraaliluutnantti, oi, mitä kuulin! Mik' uhma hillitön! Ja käsitteet! -- Tämmöinen henki jos on yleinen --

OCTAVIO. Armeijan kolme neljäsosaa nyt mielensä ilmaisi.

QUESTENBERG. Voi meitä! Mistä armeijan toisen tätä armeijaa sais vartioimaan! Pelkään tämän Illon paljonkin pahempaa viel' aattelevan, kuin mitä sanoo. Ei myös tämä Buttler salata saata pahaa ajatustaan.

OCTAVIO. Vain ärtyisyyttä -- herkkää ylpeyttä -- ei muuta! -- Toivon vielä Buttlerista; pois manata tään pahan hengen osaan.

QUESTENBERG (kovin levottomana kävellen edestakaisin). Pahemmin tääll' on laita, ystäväni, kuin Wieniss' saatoimme ees uneksia! Asian näimme hovimiehen silmin, jotk' oli valtaistuin häikäissyt; me emme kaikkivoipaa päällikköä viel' olleet silloin nähneet leirissään. Nään täällä aivan toista! Eipä enää tääll' ole keisaria. Keisarina on ruhtinas! Kun rinnallanne astuin leirintie läpi, toivoni jo murtui.

OCTAVIO. Nyt näätte, kuinka vaarallisen toimen hovista mulle toitte -- sekä kuinka tukala osa mun on näyteltävä. Kenraalin vähäisinkin epäluulo minulta vapauden veis ja hengen ja hänen uhkapäitä hankkeitansa vain kiirehtisi.

QUESTENBERG. Mitä aattelimme, kun miekan uskoimme sen hurjan kouraan, semmoisen vallan -- käsiin semmoisiin! _Semmoinen_ kiusaus ol' liikaa hänen kurittomalle sydämelleen. Ois myös paremmalle ollut vaarallinen. Hän varmaan kieltäytyy, sanon teille, alistumasta käskyyn keisarin. Sen tehdä voi ja tekee hän. Tuo uhma rankaisematon näyttää heikkoutemme.

OCTAVIO. Ja luuletteko, että tänne suotta hän kutsui puolisonsa, tyttärensä, kun juuri valmistumme sotaa käymään? Kun maista keisarin hän viimeiset uskollisuuden takeet[77] vie, se viittaa kapinan syttymiseen pikaiseen.

QUESTENBERG. Voi meitä! Kuinka voimme kestää myrskyn, jok' uhkaavana nousee kaikkialta? Rajoilla vihollinen, vallitsee jo Tonavaa, ain' uutta alaa voittaa -- kapinan palokello sisämaassa -- aseissa talonpoika -- säädyt nurjat -- armeija, apua jolt' odotamme, vietelty, villinä ja kuritonna -- irrallaan valtiosta, keisarista, hurjailee hurjapäisen johtamana, aseena hirmuisena totellen miest' uhkarohkeint' umpisilmin --

OCTAVIO. Mekään älkäämme liian varhain lannistuko! Tekoa rohkeampi ain' on sana, ja moni, sokeessa jok' innossaan valmiilta näyttää tekoon äärimmäiseen, järkiinsä tulee, kun vaan oikealla nimellään mainitaan tuo ilkityö. Myös emme ole aivan puoltajitta. Väkensä pienen Altringer[70] ja Gallas on kuuliaisna saaneet pysymään -- viel' lisääntyy se väki päivittäin. -- Ei yllättää hän voi. Oon ympäröinyt mä urkkijoilla hänet: heti saan tietooni vähimmänkin askeleensa -- niin, oma suunsapa sen mulle kertoo.

QUESTENBERG. On ihme, että hän ei vihollista viereltään huomaa.

OCTAVIO. Älkää ajatelko, ett' olen valhetellen, liukastellen mä hänen suosioonsa luikerrellut, imarrussanoin saanut luottamuksen! Ja vaikka viisaus mun vaatii sekä velvollisuutenikin alamaisna poveni tunteet hältä salaamaan, en valhetunteit' ole teeskennellyt.

QUESTENBERG. Se ilmeinen on taivaan sallimus.

OCTAVIO. En tiedä, mikä lie se -- joka vetää, kahlehtii hänet minuun, poikaanikin. Olemme ystävykset, aseveljet; jo varhain tottumus ja samat vaarat yhdisti meidät -- mutta muistaa voin päivänkin, jolloin mulle kerrassansa hän avas sydämensä, luottamaan rupesi minuun. Oltiin Lützenissä -- Aamulla taistopäivän häntä etsin, vihjeestä pahan unen viedäkseni hänelle toisen ratsun. Alle puun teltoista kauas hän ol' uinahtanut. Kun hänet herätin ja epäilyni hänelle kerroin, niin hän ihmeissään silmäili mua kauan; sitten tarttui hän kaulaani ja oli liikutettu, vaikk' ansainnut ei sitä pikku työni. Tuo luottamus siit' asti mua vainoo, mikäli minun hänest' etääntyy.

QUESTENBERG. Uskotte salaisuuden pojallenne?

OCTAVIO. En.

QUESTENBERG. Ette varoita ees, että hän huonoissa käsiss' olevansa tietäis?

OCTAVIO. Viattomuutensa suo hälle turvaa. Ei teeskennellä voi niin avoin sielu, vain tietämättömyys voi hälle suoda sen hengenvapauden, joka poistaa epäilyt herttualta.

QUESTENBERG (huolestuneena). Uskon hyvää eversti Piccolominista -- vaan -- jos -- Aatelkaa --

OCTAVIO. Mun täytyy uskaltaa -- Hän tulee. Hiljaa!

NELJÄS KOHTAUS.

MAX PICCOLOMINI. OCTAVIO PICCOLOMINI. QUESTENBERG.

MAX. Hän tässä nyt jo onkin. Terve, isä!

(Syleilee isäänsä. Kun hän käännähtää, huomaa hän Questenbergin ja astahtaa kylmästi taaksepäin.)

Kas, toimessako? Häiritä en tahdo.

OCTAVIO. Max, kuinka? Huomiota vieraallemme! Sen vanha ystävämme ansaitsee; suo arvo keisarisi airuelle!

MAX (kuivasti).

von Questenberg! Te olkaa tervetullut, jos hyvät teill' on aikeet.