Part 7

Tällainen oli tuuma: Koska päätarkoituksena meillä oli saada selville, missä määrin mr Thornhill tarkoittaa hienosteluillaan täyttä totta, niin päätti vaimoni, päästäkseen hänen aikeittensa perille, kysyä hänen neuvoansa, millainen mies muka olisi meidän vanhimmalle tyttärellemme kaikkein sopivin. Ellei hän senkään johdosta vielä puhu suutansa puhtaaksi, niin säikäyttää vaimoni häntä kilpakosijalla. Tätä toimenpidettä minä vastustin viimeisiin asti, kunnes Olivia juhlallisesti vakuutti menevänsä naimisiin sen miehen kanssa, joka asetetaan squiren kilpakosijaksi, ellei squire estä sitä, ottamalla hänet. Tällainen oli aie. En minä sitä enää kivenkovaa vastustanut, ellenhän kokonaan hyväksynytkään.

Kun sitten mr Thornhill seuravan kerran tuli meille, siirtyivät tyttäret syrjään, jotta äidillä olisi tilaisuus panna aikomuksensa toimeen. He vetäytyivät kumminkin vain viereisen huoneesen, johon puhe kuului varsin selvästi. Asiaan tullakseen, vaimoni ensiksikin, viekkaasti kyllä, mainitsi, että toinen miss Flamborough kuuluu joutuvan naimisiin mr Spankerin kanssa, ja että heistä toivotaan onnellista pariskuntaa. Kuultuaan squiren olevan samaa mieltä, hän jatkoi puhetta, sanoen, että kellä on kelpo varat, se aina kelpo miehenkin saa.

-- Mutta, -- lisäsi vaimoni, -- taivas armahtakoon niitä tyttöjä, joilla ei ole mit'ikään! Mitä on hyötyä kauneudesta, mr Thornhill? Mitä hyötyä on siveydestä ja kaikista hyvistä avuista tässä itsekkäisyyden maailmassa? Ei nykyjään kukaan kysy: mikä hän on? vaan: mitä hänellä on?

-- Teidän huomautuksenne ovat yhtä oikeita kuin uusiakin, ja minä olen aivan samaa mieltä, ja jos minä olisin kuningas, niin toisin olisivat asiat. Silloin koittaisi herttaiset päivät köyhille tytöille: tämän talon nuorista ladyistä minä ensinkin huolen pitäisin.

-- Sir, -- virkkoi vaimoni, -- te suvaitsette laskea leikkiä; mutta jos minä olisin kuningatar, kyllä vainenkin tietäisin, mistä minun vanhin tyttäreni miestä katselisi. Mutta koska te nyt johditte tämän asian mieleeni, niin, mr Thornhill, vakavasti puhuen, ettekö te voisi ehdottaa jotain sopivaa miestä hänelle? Hän on nyt yhdeksäntoista vuotta vanha, kookas, hyvin kasvatettu, eikä häneltä, sen uskallan sanoa, puutu luonnonlahjojakaan.

-- Hyvä rouva, -- vastasi puhuteltu, -- jos minun tulisi valita, niin hankkisin miehen, joka olisi niin kaikin puolin täydellinen, että pystyisi tekemään enkelinkin onnelliseksi. Viisas, rikas, hienoaistinen, rehellinen, kas sellainen olisi minun mielestäni sopivin mies hänelle, rouva hyvä.

-- Oo, sir, -- virkkoi vaimoni, -- mutta tiedättekö sellaista miestä?

-- En, rouva, -- vastasi toinen. -- Mahdoton on löytää mistään sellaista, joka ansaitsisi tulla hänen miehekseen. Teidän tyttärenne on liian suuri aarre miehen omistaa: hänhän on jumalatar. Niin totta kuin minä elän, minä en puhu turhia; hän on enkeli.

-- Voi, mr Thornhill, te imartelette vain tyttö raukkaa. Meillä on ollut aikeissa naittaa hänet eräälle teidän lampuodeistanne, jolta äskettäin kuoli äiti, ja joka tarvitsee emäntää taloon. Te tunnette hänet; se on farmari Williams, varakas mies, mr Thornhill, ja kykenee kyllä elättämään vaimonsa. Hän on jo monasti kosinut tytärtäni (ja totta tämä olikin), mutta, sir, -- virkkoi vaimoni lopuksi, minun olisi mieleni hyvä, jos tekin tämän vaalin hyväksyisitte.

-- Kuinka, rouva! -- huudahti mr Thornhill. -- Minäkö hyväksyisin! Minäkö hyväksyisin moisen vaalin? En milloinkaan. Mitenkä! Uhrata niin paljon kauneutta, älyä, hyvyyttä miehelle, joka ei sellaiselle siunaukselle osaisi arvoa antaa ensinkään! Suokaa anteeksi, mutta niin suuri väärinteko ei ole milloinkaan saava minun suostumustani. Ja minulla on siihen omat syyni.

-- No, niin, -- lausui vaimoni, -- jos teillä on siihen omat syynne, niin se on toinen asia, mutta olisihan hauska tietää, mitä syitä teillä on.

-- Suokaa anteeksi, rouva, -- vastasi mr Thornhill, -- ne ovat liian syvällä, ilmi tullakseen; ne -- ja hän pani käden povelleen -- ne ovat haudatut, kiinnikotkatut tänne.

Mr Thornhillin lähdettyä pidettiin taas neuvottelu, mutta ei osannut kukaan sanoa, mitä ajatella noista kauniista tunteenpurkauksista. Olivian mielestä ne olivat mitä kiihkeimmän lemmen osoitteita; minä en ollut niin kovin herkkäuskoinen. Minusta oli päivän selvä, että noissa tunteissa oli enemmän lempeä kuin avioliittoa. Mutta oli miten oli, päätökseksi tuli kumminkin pitää kiinni farmari Williamsin aikeista, hänen, joka oli osoittanut kohteliaisuuksia Olivialle hamasta siitä saakka kuin olimme tähän paikkakuntaan siirtyneet.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Tuskin lienee missään sellaista siveyttä, joka ajan pitkään jaksaisi vastustaa miellyttävän kiusauksen voimaa.

Mr Williams pysyi yhä edelleen entisissä aikeissaan, ja, lasteni todelliseen onneen nähden, tämä seikka minua miellyttikin, hän kun oli varakas, älykäs ja rehellinen mies. Hänen rakkautensa elpyminen ei tarvinnut kuin hiukan rohkaisua.

Pari päivää myöhemmin hän ja mr Thornhill kohtasivatkin toisensa eräänä iltana meillä. Hetken aikaa he heittelivät toisiinsa tuimia silmäyksiä, mutta Williams ei ollut hovinherrallensa vuokrasta velassa ja siksipä varsin vähän valittikin tämän jyräävistä katseista. Olivia puolestaan näytteli erittäin onnistuneesti koketin osaa -- jos näyttelemiseksi saattanee sanoa sitä, mikä oli hänelle aivan luonteenomaista, -- ja tuhlaamalla tuhlasi ystävällisyyden osoituksia uudelle rakastajalleen. Mr Thornhill näytti aivan masentuneelle tästä tois-arvoisesta asemastaan ja sanoi synkännäköisenä hyvästit. Täytyy kumminkin tunnustaa, ett'en minä oikein voinut käsittää tuota tuskaa, jota hän näytti kärsivän, sillä eihän hänen olisi tarvinnut muuta kuin ilmoittaa rehellisesti aikomuksensa, niin olisi tuskastakin heti tullut loppu.

Mutta niin suurta levottomuutta kuin hän näkyi tunteneenkaan, oli Olivian tuska ilmeisesti sitäkin suurempi. Joka kerta kuin rakastajat myöhemminkin kohtasivat toisiaan meillä, ja se tapahtui usein, hän tavallisesti vetäytyi yksinäisyyteen surujansa suremaan.

Sellaisessa tilassa tapasin hänet illalla kerran. Hän oli jonkun aikaa koettamalla koettanut näyttää iloiselta.

-- Siinä nyt näet, lapseni, -- virkoin minä, -- että sinun uskosi mr Thornhillin rakkauteen on ollut pelkkää unelmaa vain: hän sietää rinnallaan toista kosijaa, kaikin puolin alempiarvoista, vaikka hän tietää voivansa selvällä kosinnalla saada sinut omaksesi.

-- Niin, isä, -- vastasi hän, -- mutta hänellä on omat syynsä tähän vitkastelemiseen, minä tiedän sen. Hänen silmäyksensä ja puheensa ovat niin vilpittömät, että hän aivan varmaan todellisesti kunnioittaa minua, minä olen vakuutettu siitä. Ennen pitkää hänen tunteittensa ylevyys tulee toivoakseni ilmi, ja silloin huomaat, että minä olen arvostellut häntä oikeammin kuin te.

-- Olivia kulta, -- sanoin minä, -- kaikki tähän-astiset yritykset, saada hänet puhumaan suunsa puhtaaksi, ovat olleet sinun keksimiäsi ja ehdottamisiasi, etkä suinkaan saata sanoa minun pakottaneen sinua mihinkään. Mutta älä luule, että minä ajan pitkään siedän olla mukana näkemässä, kuinka sinä nurinpäisellä lemmelläsi vedät nenästä hänen kunniallista kilpakosijaansa. Määrää siis niin pitkä aika kuin suinkin tahdot, saadaksesi luulottelemasi ihastelijan tuomaan aikeensa julki, mutta ellei siitä sittenkään mitään ehjää tule, niin täytyy minun kivenkovaa vaatia, että kunnon mr William saa uskollisuudestaan palkinnon. Sitä vaatii tähän-astinen hyvä maineeni, eikä isän hellyys ole milloinkaan laimentava minussa miehen mieltä. Määrää siis aika, niin pitkä kuin suinkin sopivaksi näet, ja pidä sillä välin huolta, että mr Thornhill saa tarkoin tietää, milloinka sinun aikomuksesi on ruveta toisen omaksi. Jos hän todellakin sinua rakastaa, niin hän järkevänä miehenä pian huomaa, ett'ei hänellä ole kuin yksi ainoa keino, estääkseen sinun kadottamisiasi.

Tämä ehdotus, jota hän ei saattanut olla pitämättä kaikin puolin oikeana, hyväksyttiinkin samassa. Olivia puolestaan teki uudestaan lujat lupaukset mennä naimisiin mr Williamsin kanssa siinä tapauksessa, että toinen pysyy välinpitämättömänä. Ja niinpä seuraavalla kertaa, mr Thornhillin läsnäollessa, määrättiin tyttäreni ja mr Williamsin häät tapahtuviksi ummelleen kuukauden kuluttua.

Moiset ripeät toimenpiteet näyttivät tekevän mr Thornhillin kaksin verroin rauhattomammaksi, mutta Olivian tuska se vasta minulle huolta tuotti. Tämä taistelu järjen ja tunteitten välillä teki kokonaan lopun hänen iloisuudestaan. Milloin vaan suinkin sopi, vetäytyi hän yksinäisyyteen ja vuodatti katkeria kyyneliä.

Viikko kului, eikä mr Thornhill yrittänytkään panna häille esteitä eteen. Seuraavalla viikolla hän kävi meillä, mutta oli yhtä umpimielinen kuin ennenkin. Kolmannella hän lakkasi kokonaan käymästä. Olisi luullut tyttäreni osoittavan jonkunlaista maltittomuutta, mutta sen sijaan hän esiintyikin mietiskelevän tyynenä, ja sitä minä pidin alistumisen merkkinä. Itse puolestani minä iloitsin, ajatellessani lapseni nyt lähtevän rauhallista ja turvallista tulevaisuutta kohti, ja monasti kiittelin häntä, joka oli päättänyt pitää onnea suuremmassa arvossa kuin kerskausta.

Illalla kerran, kolme neljä päivää ennen häitä, istuimme me takkavalkean ääressä, haastellen menneistä asioista ja rakennellen tulevaisuuden suunnitelmia. Tehtiin siinä tuhansiakin tuulentupia ja naurettiin hassunkurisille päähänpistoille, joita tuon tuostakin sukelsi esiin.

-- No niin, Moses! -- huudahdin minä, pian saadaan häitä taloon, poikaseni; mitäs sanot niistä ylimalkaan?

-- Sitä vaan, että kaikki käy hyvin. Aattelin tässä justiin, että kun Livy sisko on mennyt naimisiin farmari Williamsin kanssa, niin saadaan ilmaiseksi lainata heidän olutkuurnaansa ja imellysastiaansa.

-- Tietysti, -- virkoin minä, -- ja kaupanpäällisiksi hän vielä meidän mieliksemme laulaa Kuoleman ja Immen laulun.

-- Sen laulun hän on opettanut meidän Dickille, -- huudahti Moses, -- ja poika osaa sen luullakseni vallan hyvin.

-- Osaako? -- kysäisin minä. -- No antaapas kuulua. Missä pikku Dick on? Joutuun nyt!

-- Dick, -- selitti Bill, nuorin poika, -- Dick läksi juuri Livy siskon kanssa ulos, mutta mr Williams on opettanut minulle kaksikin laulua; minä laulan ne sinulle, isä. Kumpaisenko: "Kuolleesta joutsenesta," vaiko "Surulaulun hullun koiran kuolemasta"?

-- Laula surulaulu kaikin mokomin, poikaseni, -- sanoin minä; -- sitä en ole vielä kuullutkaan. Debora, mun armaani! Suru, niinkuin tiedät, on kuivaa; annapas siis meille mielen virkistykseksi parasta karvikkoviiniäsi. Olen viime aikoina itkenyt kaikenlaisten surulaulujen johdosta, niin että itkuun minä tillahdan nytkin, pelkään mä, ellei avuksi tule lasillinen elvytystä. Sofia, kultaseni, otas kitara ja rimputtele pojalle vähän säesteiksi.

Surulaulu hullun koiran kuolemasta.

Nyt kansa kaikki kuulkaatten Sanoja laulun tän, Ja jos sen lyhyeks' huomaa ken, Hän välttää ikävän.

Oli Islingissä muinoisin Mies, josta tiedetään: Hän oli hurskas, ainakin Kirkossa käydessään.

Sydäntä kaikki kiitteli Sen miehen laupian; Hän alastoman vaatetti, Kun vaatteet pälleen pan'.

Ja Islingiss' oli koiria Jos mihin lajihin, Oli piha-, syli-, metsä- ja Yks kaikkein parahin.

Ja se ja mies ne aikomaan Tuli hyviks' ystäviks'. Mut kerran koira kiukuissaan Jo häntä puri -- miks?

Koko kylän väki kummissaan Nyt rientää miehen luo: "Näin miestä hyvää kerrassaan Näet puri häjy tuo!"

Ja haavaa suurta katsellaan: "Mies park' on toivoton!" Ja miehissä jo vannotaan: "Tuo koira hullu on."

Mut ihme suuri tapahtui. Ken sitä luullut ois? -- Mies kuolemasta pelastui, Mut -- koira kuoli pois.

-- Sin'olet kelpo poika, Bill, kerrassaan kelpo poika, ja tuo surulaulu se vasta oikea surulaulu onkin. No lapset, Billin malja! Tulkoon pojasta vielä piispa!

-- Tulkoon vainenkin! -- huudahti vaimoni. -- Jos hän vaan suurena saarnaa yhtä hyvin kuin pienenä laulaa, niin en epäile ensinkään. Useimmat meidän perheen jäsenistä, nimittäin äidin puolelta, osasivat laulaa kauniita lauluja. Yleisenä puheenpartena meidän puolella oli, että Blenkinsopit eivät koskaan osaa katsoa suoraan eteensä, Hugginsonit eivät osaa sammuttaa kynttilää; mutta Grogrameista osasi laulaa jok'ainoa, ja Marjoramit olivat hyviä sadunkertojia kaikki.

-- Olkoon miten hyvänsä -- virkoin minä, -- tavallisinkin ballaadi miellyttää minua yleensä enemmän kuin nykyaikaiset hienot oodit, ne sellaiset, joista kivettyy, yhdenkin säkeen kuultuaan, ne sellaiset, joita me halveksimme ja kiittelemme yht'aikaa. Siirräs lasi veljellesi, Moses. Näitten nykyisten surulaulujen tekijöissä on se suuri vika, että he kuvaavat ihan epätoivoista tuskaa siinä, missä järkevä ihminen ei näe hätää likimainkaan. Ladyltä katosi puuhka tai viuhka tai sylikoira, ja heti rientää tuommoinen runoilijan viikkoinen kotiansa ja tekaisee tapauksesta haikean suruveisun.

-- Lienee sellainen laita yleväin runoelmain, -- virkkoi Moses, -- mutta Ranelaghin laulut, mitä meille saakka on tullut, ovat kerrassaan kodikkaita ja kaikki samaan kuosiin valituita. Colin kohtaa Dollyn, he haastelevat, poika antaa tytölle markkinalahjan, tukkaan pistettäväksi, ja tyttö antaa pojalle kukkakimpun, ja sitte he menevät yhdessä kirkkoon, ja siellä he antavat nuorille immille ja nuorille pojille hyviä neuvoja ja kehoittavat menemään naimisiin niin pian kuin mahdollista.

-- Ja hyviä antavatkin neuvoja, -- sanoin minä, -- eikä kuulu maailmassa missään muualla osattavan antaakaan neuvoja sen suuremmalla menestyksellä, sillä samalla kuin siellä naimisiin neuvotaan, samalla vaimokin hankitaan. Erinomaisia markkinoita nuo; poikaseni: siellä saa tietää mitä minulta puuttuu ja mitenkä sen puutteen poistaa.

-- Niin on, -- myönsi Moses. -- Europassa ei tietääkseni ole kuin kahdet sellaiset markkinat: Ranelaghin Englannissa ja Fontarabian Espanjassa. Viimeksi mainitussa paikassa niitä pidetään noin kerta vuodessa, mutta Englannissa on vaimoja kaupan joka ilta.

-- Sinä olet oikeassa, poikaseni! - huudahti äiti. -- Vanha Englanti on ainoa paikka maailmassa miesten saada vaimoja.

-- Ja vaimojen, -- puutuin minä puheesen, -- valita miehiä. Muualla maailmassa on semmoinen sananparsi, että jos silta rakennettaisiin merensalmen poikki, niin kaikki mannermaan naiset tulisivat ottamaan mallia meidän naisista, sillä ei ole Europassa missään sellaisia naisia kuin meillä... Mutta tuopas pullo vielä, Debora kultaseni, ja sinä, Moses, laula meille jotain hauskaa. Kuinka kiitollisia meidän pitäisikään olla taivaalle, joka on suonut meille rauhaa, terveyttä ja toimeentuloa! Minä olen mielestäni onnellisempi maailman mahtavintakin hallitsijaa. Ei hänellä ole tällaista kotiliettä eikä näin tyytyväisiä kasvoja ympärillään. Niin, Debora, vanhoiksi me tässä alamme jo käydä, mutta elämän ilta näyttää tulevan onnellinen. Tahratonta olemme sukua kumpainenkin, ja hyvät ja siveät lapset meiltäkin jälkeen jäävät. Niin kauan kuin me elämme, on meillä heistä tuki ja turva ja mielihyvä, ja kun meistä aika jättää, niin meidän kunniallisen nimemme he seuraaviin sukupolviin vievät. No niin, poikani, entäs se laulu? Kajautetaanpa kuorossa oikein! Mutta missä Olivia, mun sydänkäpyni? Hänen ihana äänensä se heleimmin kuorossa soi.

Näin puhuessani, juoksi Dick poika sisään.

-- Isä, isä! Hän on lähtenyt pois, hän on lähtenyt, Livy sisko on lähtenyt kotoa pois ainaiseksi!

-- Lähtenyt? Niinkö, lapsi?

-- Niin, hän läksi kahden herran kanssa kyytirattailla, ja toinen heistä suuteli Livya ja sanoi tahtovansa kuolla hänen edestään, ja sisko huusi kovasti ja yritti kääntymään takaisin, mutta herra puheli hänelle taas, ja Livy nousi rattaille ja sanoi, että mitähän se isä parka sanonee, kun kuulee minun joutuneen hukkaan!

-- No niin, lapset! -- huudahdin minä. Menkää ja olkaa onnettomia, sillä ei meillä tästä puolin ole onnea hetkeäkään! Ja leimutkoon taivaan ikuinen kiivaus tuon miehen ja hänen kätyriensä ylitse! Ryöstää tällä tavalla lapseni! Ja kosto kyllä kohtaa häntä, joka vei minulta armaan lapsen, sen, jota minä ohjasin taivasta kohti. Niin siveä kuin hän oli! Mutta nyt on minulta kaikki maallinen onni kadonnut. Menkää, lapset, olkaa onnettomia ja kunniattomia nyt, sillä minulta on sydän murtunut!

-- Isä! -- lausui poikani. -- Siinäkö sinun miehuutesi?

-- Miehuuteniko, lapsi? Kyllä, hän saa nähdä, ett'ei puutu minulta miehuutta. Tuo tänne minun pistolini. Minä lähden ryöstäjää ajamaan takaa. Minä seuraan häntä niin kauan kuin hän maan päällä vaeltaa. Vanha vaikka olen, mutta tämä käsi on häneen sittenkin haavan iskevä. Voi konnaa! Voi petollista konnaa!

Olin jo ottanut alas pistolini, kun vaimoni, jonka kiihko ei ollut niin ankaraa kuin minun, sulki minut syliinsä.

-- Mieheni, rakas mieheni! -- huudahti hän. -- Raamattu on ainoa ase, mikä enää sinun vanhaan käteesi sopii. Avaa se ja lue meidän mieleemme malttia. Tytär on meidät kurjasti pettänyt.

-- Todellakin, isä, -- liitti poikani tuokion kuluttua, -- sinun raivosi on liian hurjaa ja sopimatonta. Sinun pitäisi lohduttaa äitiä, mutta sen sijaan sinä vaan lisäät hänen tuskaansa. Ei sovi sinun ja sinun säätyisesi miehen tuolla tavoin sadatella vihamiestä. Sinun ei olisi pitänyt sadatella häntä, vaikka hän konna onkin.

-- Enhän sadatellut häntä, lapsi, enhän?

-- Sadattelit niinkin, kahdestikin.

-- Antakoon sitten taivas mulle anteeksi, jos niin tein. Ja nyt, poikani, minä tunnen, että inhimillistä laupeutta korkeampaa oli se, joka meitä ensiksi opetti siunaamaan vihollisiamme. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä kaikesta hyvästä, minkä Hän antanut on, ja kaikesta, minkä Hän on ottanut. Mutta ei ole, ei vainkaan ole vähäinen tämä onnettomuus, koskapa on kiertänyt kyynelet noihin silmiin, jotka eivät ole itkeneet moneen vuoteen. Mun lapseni! Saattaa turmioon minun sydänkäpyni! Surma sille... taivas suokoon anteeksi... johan minä taas!... Muistathan, armaani, kuinka hyvä hän oli ja kuinka herttainen! Hamaan tähän kovan onnen hetkeen asti oli hänen ainoana huolenansa tehdä meidät onnelliseksi. Voi, jospa toki hän olisi kuollut! Mutta hän on mennyt, meidän perheemme kunnia on solvaistu; tässä maailmassa ei minulla enää ole onnea odotettavana. Mutta, pojat, te näitte heidän lähtevän; kenties se herra vei hänet väkisin? Jos hän pakkoa käytti, niin saattaa Livy vielä olla viaton.

-- Eikö mitä, isä! -- selitti poikanen. Herra vain suuteli häntä ja sanoi häntä enkelikseen, ja sisko itki katkerasti ja nojasi hänen käsivarteensa, ja sitten he ajoivat aika vauhtia pois.

-- Tuota kiittämätöntä! -- huudahti vaimoni, -- saaden itkulta tuskin puhutuksi, -- tehdä meille tällaista? Emmehän me millään muotoa vastustaneet hänen rakkauttansa. Tuo kelvoton heilakka on häpeällisellä tavalla, syyttä suotta karannut kotoaan, saattaakseen sinun harmaan pääsi hautaan, johon minäkin pian sua seuraan.

Ja niin tämä ilta, todellisten onnettomuuksien ensimmäinen ilta meidän perheessä, kului katkerissa valituksissa ja pian ohimenevissä kiihkoisan mielen purkauksissa. Minä päätin kumminkin saada petturin ilmi, piilköön missä hyvänsä, ja osoittaa hänelle, kuinka kehnosti hän on tehnyt.

Poissa oli seuraavana aamuna suurukselta onneton lapsi parka, hän, joka tavallisesti teki atrianajat niin vilkkaiksi ja hauskoiksi. Vaimoni koetti jälleen keventää sydäntään nuhteilla.

-- Ei pidä, -- huudahti hän, -- ei pidä tuon kurjan häpeäpilkun milloinkaan enää astuman tämän talon puhtaan kynnyksen yli. En ole enää koskaan sanova häntä tyttärekseni. En! Eläköön liehakka nyt konnamaisen viettelijänsä kanssa. Häpeätä hän meille saattoi, mutta petetyksi meitä hän ei milloinkaan saa.

-- Vaimo! -- virkoin minä. -- Älä puhu noin kovia sanoja. Minun kauhistukseni hänen rikoksensa tähden on yhtä syvä kuin sinunkin, mutta alati on tämä talo ja tämä sydän oleva avoinna katuvaiselle syntis-paralle, joka takaisin palajaa. Mitä pikemmin hän harharetkiltään kääntyy, sitä tervetulleempi hän on. Ensi hetkenä saattaa parhainkin horjahtaa, viekkaus saattaa viedä viettelykseen, uutuus lumota. Ensimmäinen erehdys on yksinkertaisuuden lapsi, mutta kaikki muut paheen vesoja. Niin, harhaan joutunut olkoon tervetullut tähän sydämeen ja tähän taloon, vaikka tuhansillakin virheillä saastutettuna. Tahdon silloin taaskin kuulahdella hänen äänensä sointua, painautua jälleen hänen rintaansa vasten, jos vaan katumusta siinä huomaan. Poikani, käy tänne Raamattu ja sauvani myös. Minä lähden kulkemaan hänen jälkiänsä myöten, ja ellen voi häntä häpeästäkään temmata pois, niin sen verran toki aikaan saanen, ett'ei pahe enää sen pitemmälle jatku.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Isän yritykset saada kadotettu lapsi jälleen siveyden tielle.

Vaikk'ei pikku poika osannutkaan tarkoin kuvailla sen herran ulkomuotoa, joka oli sisaren nostanut rattaille, niin kohdistuivat minun epäluuloni kokonaan meidän nuoreen hovinherraan, joka oli liiankin kuuluisa moisista vehkeistä.

Läksin siis kuin läksinkin Thornhill castlea kohti. Siellä oli aikomukseni panna hänelle kovat eteen ja, jos mahdollista, tuoda tyttäreni takaisin. Mutta matkalla jo muuan seurakuntalaisistani kertoi nähneensä nuoren ladyn ja erään gentlemanin ajavan kovaa vauhtia kyytirattailla. Nainen oli ollut minun tyttäreni näköinen; herraa taas minä en hänen selityksensä mukaan voinut arvata muuksi kuin mr Burchelliksi.

Tästä tiedosta minulle ei kumminkaan mitään apua. Jatkoin matkaani squiren hoville ja, aikaista vaikka olikin vielä, pyysin päästä hänen puheilleen heti. Hän tulikin kohta saapuville varsin ystävällisenä ja näytti olevan hyvin hämmästynyt tyttäreni karkaamisesta, kunniasanallaan vakuuttaen, ett'ei hän tiedä koko asiasta mitään.

Minä hylkäsin tähän-astiset epäluuloni enkä saattanut kääntää niitä muihin kuin mr Burchelliin, joka, niinkuin nyt muistin, oli viime aikoina usein haastellut kahden kesken tyttäreni kanssa. Kohtasin vielä toisenkin silminnäkijän, ja silloin poistui pieninkin epätietoisuus. Hän kertoi näet tyttäreni lähteneen mr Burchellin kanssa Wellsiin päin, noin kolmekymmentä peninkulmaa täältä. Siellä kuului heitä olevan suuri seura.

Olin nyt sellaisessa mielentilassa, jossa ihminen on herkempi toimimaan äkkipikaa kuin järkevästi. Niinpä en minäkään ottanut lainkaan lukuun, että nämä tiedon-antajat oli kenties panemalla pantu minun tielleni, saattamaan minua harhaan. Päätin vaan lähteä Wellsiin etsimään tytärtäni ja hänen luuloteltua pettäjäänsä.

Kuljin nyt, joutua pitäen, yhä eteenpäin, matkan varrella alinomaa kysellen ja tiedustellen, mutta mitään sen enempää selville saamatta. Kaupunkiin vihdoin saapuessani, tuli vastaani ratsain muuan mies, jonka muistan nähneeni squiren seurassa. Tämä vakuutti, että jos minä lähden seuraamaan heitä kilpa-ajo-paikalle, noin kolmekymmentä peninkulmaa tästä edelleen, niin minä aivan varmaan yllätän heidät. Hän sanoi nimittäin nähneensä heidän eilis-iltana tanssivan, ja kertoi koko seuran olleen ihastuksissaan minun tyttäreni sievyydestä. Huomenna, aamun koittaessa, läksin taas jatkamaan matkaani ja saavuin kilpapaikalle kello neljän maissa iltapäivällä.

Siellä oli loistava seura, jolla ei näkynyt olevan muuta mielessä kuin pelkkä huvitus. Kuinka toisin oli laita minun, joka olin hakemassa kadonnutta lasta siveyden tielle jälleen! Olin näkevinäni mr Burchellin jonkun matkan päässä ja astuin häntä kohti, mutta hän puikahti väkijoukkoon, ikäänkuin peljäten kohtausta minun kanssani. Sen koommin en häntä sitten nähnytkään. Turhaksi huomasin nyt jatkaa enää takaa-ajoani ja päätin senvuoksi palata takaisin viattomain lasteni ja vaimoni luo, jotka kyllä minun apuani tarvitsevat. Mutta mielenjännitykset ja matkan vaivat olivat saaneet aikaan sen, että minä käännyin kuumeesen, jota olin tuntenut jo ennen kilpapaikkaan saapumistani.