Part 5

-- Charles kulta! Me olemme, näin meidän kesken sanoen, tänään suorittaneet kelpo päivätyön.

-- Kutakuinkin, -- vastasin minä, tietämättä oikein, mitä sanoa.

-- Vai kutakuinkin vaan! -- huudahti hän. -- Minun mielestäni erittäin hyvänkin. Aatteles, että meidän tyttäret pääsevät ylhäisiin tuttavuuksiin Lontoossa! Ja Lontoo, usko pois, on ainoa paikka, mistä saa miehen jos millaisen. Sitä paitsi, kultaseni, maailmassa tapahtuu kummallisempaakin. Ja jos ylhäissäätyiset ladyt ovat niin mielistyneet meidän tyttöihin, niin mitäs sitten ylhäiset herrat! _Entre nous_, minä pidän lady Blarneysta sanomattomasti; hän on niin herttainen, vaikka -- tunnenhan minä sydämen lämpöä miss Carolina Wilhelmina Skeggsiäkin kohtaan. Mutta kun rupesivat puhumaan paikoista Lontoossa, niin huomasithan, mitenkä minä sidoin heidät heidän omiin sanoihinsa! Etkö luule, että minä erittäin hyvin ajoin lasten asiaa?

-- Niin, niin, -- virkoin minä, käsittämättä oikein, mitä tästä seikasta pitäisi ajatella. -- Suokoon taivas, että kumpaisenkin asiat olisivat kolmen kuukauden perästä paremmalla kannalla.

Tämä oli taas yksi niitä lauseita, joita tavallisesti toin esiin, osoittaakseni vaimolleni terävää älyäni: jos tytärten onnistuu, silloinhan on hurskas toivomus käynyt toteen; jos kova onni kohtaa, niin silloinhan minä olen profeteerannut!

Koko tämä keskustelu oli kumminkin vaan valmistusta toiseen puheen-aineesen, jota minä kovasti pelkäsin. Eikä harkittavaksi tullutkaan sen vähempi seikka kuin tämä: koska meidän tästä puolin sopii ja tulee pitää päätä hiukan pystymmässä, niin olisi aivan asianmukaista, että sälkö, joka jo alkaa käydä vanhaksi, myötäisiin pois läheisillä markkinoilla ja sijaan ostettaisiin toinen hevonen, jonka seljässä saattaisi tarpeen tullessa istua yksi tai pari ihmistä, ja sehän se joltain näyttäisi, kun mennään kirkolle tai kylään.

Minä vastustin ensin mointa ehdotusta kivenkovaa, mutta yhtä kivenkovaa sitä puolustettiinkin. Ja kun minä hiukankin hellitin, niin sitä kireemmälle minä jouduin, ja niin minä vihdoin päätin luopua sälöstä.

Huomenna sattui juuri olemaan toripäivä, ja aikomukseni oli lähteä sinne itse, mutta vaimoni väitti minun saaneen nuhan, jonka vuoksi hän ei millään muotoa päästä minua ulos.

-- Ei, kultaseni! -- puhui hän. -- Moses on näppärä poika ja osaa kyllä ostaa ja myödä. Hänhän se on kaikki hyvät kaupat talossa tehnyt. Hän osaa hieroa ja tinkiä niin kauan, että toinen väsyy pahanpäiväiseksi, ja silloin menee asia lukkoon.

Jonkun verran minäkin luotin poikani hyvään älyyn ja siksipä uskoinkin tämän tehtävän hänelle.

Seuraavana aamuna näkyivät siskot olevan täydessä hommassa, laitellessaan Mosesta markkinoille. He suorivat hänen tukkansa, kiillottivat kengänsoljet ja pönkittivät nuppineuloilla pojan hatun. Kun sitten nämä toalettihommat vihdoin oli suoritettu, oli meidän vihdoinkin mielihyvä nähdä Moseksen nousevan sälön selkään, iso lipas edessään, johon oli ostettava maustimia. Hänen yllään oli takki siitä kankaasta, jolla on nimenä "tuli ja leimaus." Olihan se käynyt pojalle jo ahtaanpuoleiseksi, mutta liian hyvä se vielä oli poiskaan viskattavaksi. Liivit olivat vaalean vihreät kuin ankanpojan höyhenet, ja tukan olivat sisaret sitaisseet leveällä mustalla nauhalla. Miehissä saatoimme häntä muutamia askeleita ja huusimme hänelle: "onnea matkalle! onnea matkalle!" kunnes emme häntä enää nähneet.

Tuskin hän oli lähtenyt, niin jo saapui mr Thornhillin kellarimestari onnittelemaan meitä: hän oli näet kuullut nuoren herransa puhelevan meistä paljon hyvää.

Onni ei nähtävästikään ollut aikonut tulla yksin. Pian saapui toinenkin palvelija samasta talosta, tuoden tyttärille kirjeen, jossa ladyt ilmoittavat kuulleensa mr Thornhilliltä niin paljon hyvää meistä kaikista, että he toivovat, moniaan tiedustelun perästä, olevansa täysin tyytyväiset.

-- Nyt, -- huudahti vaimoni, -- nyt minä huomaan, ett'ei ole niinkään helppo päästä ylhäisiin perheisin, mutta kun kerran on päässyt, niin sitten sopii, niinkuin Moses sanoo, mennä rauhassa nukkumaan.

Tämä leikillinen lause oli olevinaan sukkeluutta, ja tyttäret lausuivat mielihyvänsä siitä kovalla naurulla. Sanalla sanoen, vaimoni oli niin hyvillään tästä ilmoituksesta, että pisti kätensä taskuun ja antoi sanansaattajalle seitsemän puolipenceä.

Tämä päivä oli oleva vieraitten käynnin päivä. Ensimmäisenä tuli mr Burchell, joka oli ollut markkinoilla. Hän toi pienille pojille kummallekin kirjainten muotoisia mesileipiä, jotka äiti otti huostaansa, antaakseen niitä pojille kirjaimen kerrassaan. Tyttärille hän toi kaksi rasiaa, joissa heidän sopi säilyttää oblatteja, nuuskaa, kauneuslaastaria ja rahaakin, milloin sitä saavat. Vaimoni sai lumikonnahkaisen kukkaron, ja siitä hän oli hyvin mielissään, se kun on semmoinen onnen kukkaro. Mutta tämä olkoon mainittu vain ohimennen.

Me pidimme yhä edelleen mr Burchellia arvossa, vaikka hänen eilinen törkeä käytöksensä oli meitä kutakuinkin harmittanut. Emme saattaneet olla ilmaisematta hänelle meidän onneamme ja kysymättä häneltä neuvoa. Harvoin kyllä meillä muitten neuvoja noudatettiin, mutta alttiita oltiin kumminkin niitä kysymään. Luettuansa ladyjen kirjeen, hän puisteli päätään, sanoen, että tällainen asia vaatii peräti suurta varovaisuutta. Tämä epäluulo suututti vaimoani.

-- Minä en ole milloinkaan epäillyt, sir, huudahti hän, -- ett'ette te olisi aina altis asettumaan minun tyttäriäni ja minua vastaan. Te olette liiaksikin epäluuloinen. Tahtoisin kumminkin sanoa, että kun me neuvoja tarvitsemme, niin osaamme kääntyä sellaisten puoleen, joitten tiedämme itsensäkin aikoinaan osanneen muitten neuvoja noudattaa.

-- Hyvä rouva, -- vastasi mr Burchell, nythän ei ole kysymys siitä, millainen minun käytökseni ennen on ollut. Ellen itse ole muitten neuvoja kuunnellut, niin eihän se estä minua antamasta omantuntoni mukaan neuvoja niille, jotka tahtovat neuvoista vaarin ottaa.

Peljäten, että tätä vastausta seuraa toinen, joka on oleva saman verran loukkausta täynnä kuin älykkäisyyttä vailla, minä käänsin puheen toisaanne. Sanoin kummastelevani, että meidän vanhin poikamme niin kauan viipyy markkinoilla; iltakin jo alkaa käydä myöhäksi.

-- Älä ole pojasta huolissasi, -- virkkoi vaimoni. -- Ole varma siitä, että hän kyllä osaa olla miestä puolestaan. Ei se poika koskaan porsasta säkissä osta. Muistan minä yhdenkin jutun, jolle piti nauraa ihan haljetakseen. Mutta, totta maarian, tuoltahan Moses tulee ilman hevosta ja lipas seljässä.

Hänen puhuessaan astui Moses verkalleen kotia kohti, hikoillen raskaan kantamuksensa alla, jonka hän oli sitonut selkäänsä kuin laukkumies.

-- Tervetuloa Moses, tervetuloa! Kas niin, poikaseni, mitäs toit tuomisia markkinoilta?

-- Itseni minä vaan toin, -- virkkoi poika, viekkaasti silmäänsä iskien, ja laski lippaansa kyökkipöydälle.

-- Kyllähän me sen näemme, huudahti vaimoni, -- mutta missäs hevonen on?

-- Myöty se on, -- vastasi Moses, -- ja hinnaksi tuli kolme puntaa viisi shillingiä ja kaksi penceä.

-- Sepä hyvä se, poikaseni! -- puhui äiti.

-- Puoliasi olet pitänyt, tiesinhän minä sen. Eikä tuo hinta, näin meidän kesken sanoen, mikään polkuhinta olekaan. Annahan tänne.

-- En minä rahoja tuonut! -- huudahti Moses. -- Niillä tehtiin hyvät kaupat, ja tässä ne on, -- lisäsi hän, vetäen käärön poveltaan. -- Tässä ne on: krossi viheriäitä silmälaseja, sangat hopeata ja säämyskästä kotelot.

-- Krossi silmälaseja! -- virkkoi vaimoni hiljaisella äänellä. -- Sälkö sinulla oli lähtiessäsi ja nyt ei ole tullessasi kuin krossi viheriäitä silmälasin rähjiä!

-- Äiti kulta! -- puhui poika. -- Kuuntelehan toki järkevää puhetta. Mitättömästä hinnasta ne sain; enhän niitä muutoin olisi ostanut. Pelkästä hopeasta sangoissa saadaan kaksin verroin.

-- Palttua minä hopeasangoille! -- huudahti äiti kiivaasti. -- Ei ikipäivinä niistä saa puoltakaan hintaa: vanhaa romuhopeata, viisi shillingiä unssi.[13]

-- Älä yhtään niitten myömisestä itsellesi huolta tee, -- lausuin minä; -- ei ne maksa kuuttakaan penceä; näenhän minä, ett'ei sangat ole kuin vaskea, vernissaa päällä.

-- Mitenkä! -- huusi vaimoni. -- Ett'eikö hopeata? Ett'eikö hopeata sangat!

-- Yhtä vähän kuin sinun paistinpannusi.

-- Vai niin vainen! -- virkkoi hän. -- Sälön seljässä sitä lähdettiin eikä takaisin tuotu kuin krossi viheriäitä silmälaseja, sangat vaskea ja säämyskästä kotelot. Tontuille tuollainen törky! Tomppelia on vedetty nenästä. Ei sen vertaa silmiä päässä!

-- Nyt olet ihan väärässä, -- sanoin minä.

-- Paras olisi ollut, ett'ei olisi silmiään avannut ensinkään.

-- Voi tolvanaa kuitenkin! -- kiihkoili vaimoni. -- Tuoda minulle tuollaista roskaa! Tuleen minä ne viskaisin.

-- Ja väärässä olet taaskin, armas emäntä, -- huomautin minä. -- Olkoot vaikka vaskea, niin ei niitä pois viskata. Onhan vaskisetkin silmälasit paremmat kuin ei silmälaseja lainkaan.

Moses paralle oli tällä välin asia selvinnyt. Hän huomasi nyt, että sukkela veijari oli hänet puijannut, huomattuaan hänen ulkomuodostaan, kuinka sellaista on helppo nenästä vetää. Tiedusteltuani asiasta lähemmin, saimme tietää, että Moses, myötyänsä hevosen, oli lähtenyt katselemaan toista. Muuan rehellisen näköinen mies oli vienyt hänet telttaan, sanoen, että hänellä on hevonen myötävänä.

-- Siellä -- kertoi Moses edelleen -- tuli sitten muuan toinen mies, hyvissä vaatteissa, sanoi tahtovansa lainata kaksikymmentä puntaa noita silmälaseja vastaan. Rahojen puutteessa sanoi antavansa niitten mennä kolmannesta osasta hintaa. Tuo ensimmäinen herra, joka oli olevinaan minun ystäväni, kuiskasi minulle, ett'ei pitäisi päästää näin hyvää kauppaa kädestään. Minä haetin paikalle mr Flamboroughin, ja hänelle he puhua livertelivät yhtä liukkaasti kuin minullekin, kunnes vihdoin päätimme ostaa krossin mieheen.

KOLMASTOISTA LUKU

Mr Burchell onkin vihamies, hän kun julkeaa antaa vastenmielisiä neuvoja.

Meillä oli nyt tehty useampia yrityksiä, jotta kyettäisiin esiintymään hienolla tavalla. Odottamaton kova onni oli kumminkin tehnyt ne tyhjiksi jo heti alussa. Minun oli tapani käyttää hyödykseni jokaista pettymystä ja ottaa ne opikseni, mikäli ne milloinkin kunnianhimoisia pyyteitä maahan löivät.

-- Siitä te nyt näette, lapsi kullat, -- puhelin minä, -- kuinka huonosti ihmisen onnistuu pettää maailmaa, koettaessaan matkia ylhäisiä. Kun köyhä pyrkii seurustelemaan pelkkäin rikkaitten kanssa, niin hän joutuu niitten vihanpidoksi, joita hän karttelee, ja niitten halveksimaksi, joitten perässä hän juoksee. Epäsuhtaisissa liitoissa joutuu heikompi puoli aina tappiolle: rikkaita se huvittaa, köyhille siitä on mieliharmia. Mutta tulepas tänne, Dick poikaseni, ja kerro meille, opiksi ja huviksi kaikille, se satu, jonka tänään luit.

-- Oli kerran, -- alkoi poika, -- oli kerran jättiläinen ja kääpiö. Hyviä olivat ystäviä ja yhdessä aina kulkivat. Sellaiset tekivät kaupat keskenään, ett'eivät koskaan toisistaan eroa, vaan yhdessä aina seikkailuilla käyvät. Ensinnäkin he joutuivat taisteluun kahden Saraseenin kanssa, ja kääpiö, uljasmielinen mies, antoi toiselle heistä ankaran iskun. Siitä ei Saraseeni suuriakaan välittänyt, vaan nosti miekkansa ja löi kääpiöltä koreasti käden poikki olkavartta myöten. Tälle nyt hätä ja tuska, mutta jättiläinen tuli avuksi, eikä aikaakaan, niin jo makasi kumpainenkin Saraseeni kuolijana maassa. Harmissaan löi kääpiö heiltä pään poikki kummaltakin. Yhdessä sitten lähdettiin uusille yrityksille. Pian käytiin tappelemaan kolmen verenhimoisen satyrin kanssa, jotka raahasivat mukanaan muuatta neittä poloista. Kääpiö ei ollut aivan yhtä raivoisa kuin edellisellä kerralla; sivalsi sentään kuin sivalsikin aika iskun, mutta sai itse toisen, joka puhkaisi häneltä silmän. Joutui silloin taas jättiläinen avuksi, ja pakoon täytyi pötkiä satyrien, muutoin hän olisi tappanut ne joka miehen. Riemuissaan nyt olivat ystävykset voitostaan, ja vapautettu impi rakastui jättiläiseen ja rupesi hänen vaimokseen. Yhdessä sitä sitten astuttiin, astuttiin, miten kauan lie astuttukaan, kunnes kohdattiin rosvojoukko. Jättiläinen se tällä kertaa ensimmäisenä vihollisten kimppuun karkasi, mutta ei ollut kaukana kääpiökään. Tuima oli taistelu ja kesti kauan aikaa. Missä jättiläinen vaan kättään käännäytti, siinä aina mies maahan kellahti, mutta kääpiö se oli jo senkin seitsemän kertaa surman suussa. Ystävykset pääsivät vihdoin voitolle, mutta kääpiö oli nyt toista jalkaa vailla. Häneltä oli siis mennyt toinen käsivarsi, toinen jalka ja toinen silmä; jättiläisellä ei haavaakaan. Jättiläinen huusi nyt pienelle kumppalilleen: Kuules, pikku sankari! Tää on lystiä menoa tää. Kun vielä yksi voitto saadaan, niin jo meillä sitten on kunniata kyllälti ikipäiviksi. -- "Ei maar," huusi kääpiö, joka oli tällä välin jo viisastunut, "pois luovun minä koko liitosta; ei tappele enää tämä mies, sillä sinullepa yksin kaikki kunnia tulee ja saalis saa, minulle vaan iskuja ja kolauksia."

Olin juuri ruveta selittämään tämän sadun opettavaista puolta, kun huomioni kiintyi kiivaaseen kiistaan, johon vaimoni oli joutunut mr Burchellin kanssa tyttärien aiotun matkan johdosta Lontoosen. Vaimoni väitti kivenkovaa, että siitä on oleva paljo hyötyä, mr Burchell sitä vastoin kiivaasti varoitti häntä siihen suostumasta. Minä olin puolueetonna. Hänen varoituksensa tuntuivat vain jatkolta niihin, mitä aamulla oli saatu, ja jotka olivat tuntuneet niin karvailta. Väittely kiihtyi kiihtymistään. Debora parka, kykenemättä esiintuomaan vaikuttavampia syitä ja perusteita, rupesi puhumaan yhä kovemmalla ja kovemmalla äänellä ja oli vihdoin pakotettu kätkemään tappionsa huutoon. Loppujen lopussa hän rupesi puhumaan sellaista, mitä meidän kaikkien oli varsin ikävä kuulla. Hän sanoi tietävänsä, että muutamilla ihmisillä on omia salaisia syitä neuvon-antoihinsa; mutta hän puolestaan toivoo, että sellaiset vast'edes pysyisivät tästä talosta loitompana.

-- Hyvä rouva, -- virkkoi mr Burchell varsin tyynesti, mikä vielä enemmän ärsytti toista, -- mitä salaisiin syihin tulee, niin olette todellakin oikeassa. Minulla on salaisia syitä, mutta niistä en huoli puhua, koskapa te ette kykene vastaamaan niihinkään, joita minä en salassa pidä. Minä huomaan kumminkin, että minun käynnistäni täällä on vastusta. Siksipä minä lähden nyt ja palajan kenties vielä kerran sanomaan jäähyväisiä, kun kokonaan lähden näiltä tienoin pois.

Sen sanottuaan hän sieppasi hattunsa. Sofia koetti katseillansa hillitä hänen kiivauttansa, mutta ei voinut estää häntä lähtemästä.

Hänen mentyänsä me katselimme jonkun aikaa neuvottomina toisiamme. Vaimoni, tietäessään olevansa syypää, koetti peittää rauhattomuuttaan pakotetulla hymyllä ja näyttää olevansa vallan varma asiassaan. Siitä minä otin häntä nuhdellakseni.

-- Kuules, emäntäiseni! -- virkoin minä hänelle. -- Tälläkö tapaa me kohtelemme vieraita? Näinkö me palkitsemme heidän ystävällisyyttään? Usko minua, kultaseni, ett'ei sinun huuliltasi vielä ikinä ole päässyt niin tylyjä ja minulle niin vastenmielisiä sanoja kuin äsken.

-- Miksikäs hän ärsytti minua? -- huudahti Debora. -- Kyllä minä varsin hyvin tiedän, miksikä hän moisia neuvoja antoi. Hän tahtoi estää tyttöjä lähtemästä Lontoosen, saadakseen täällä vain mieliksensä liverrellä ja laverrella Sofian kanssa. Mutta kävi kuinka tahansa, kyllä Sofia osaa löytää parempaa seuraa kuin mokomankin halvan miehen kanssa.

-- Halvanko? -- sanoin minä. -- Mahdollista kyllä, että olemme erehtyneet hänessä, sillä välisti hän esiintyy hienoimpana gentlemanina mitä milloinkaan olen nähnyt. Sano, Sofia tyttöseni, onko hän milloinkaan tehnyt salaisia viittauksia kiintymyksestänsä sinuun?

-- Hänen puheensa, -- vastasi Sofia, -- ovat aina olleet järkeviä, hienotuntoisia ja miellyttäviä, ei koskaan muuta. Muistan tosin hänen kerran sanoneen, ett'ei hän ole milloinkaan tuntenut naista, joka ulkomuodolta köyhässä miehessä huomaisi mitään hyvää.

-- Tuota virttä, -- huudahtin minä, -- tuota virttä ne kaikki kovaosaiset ja laiskurit veisaavat. Sinä olet toivoakseni kumminkin oppinut oikealla tavalla arvostelemaan moisia miehiä. Ja mieletöntähän olisikin odottaa onnea sellaiselta, joka on niin huonosti hoitanut omaa onneaan. Äidilläsi ja minulla on nyt muuta mielessä sinuun nähden. Ensi talvena, jonka kaiketi viettänet Lontoossa, on sinulla oleva tilaisuus saada parempiakin kosijoita.

Mitä Sofia tämän johdosta lienee ajatellut, en käy ratkaisevasti sanomaan. Mutta ei minun oikeastaan ollut ensinkään mieleni paha, että olimme päässeet vieraasta, joka tuotti minulle paljon huolta. Vieraanvaraisuuden loukkaaminen se tosin vähän rasitti omaatuntoani, mutta pian minä sain parilla kolmella tekosyyllä tämän muistuttajan vaikenemaan. Ja ne ne tyydyttivät ja rauhoittivat minut kyllä.

NELJÄSTOISTA LUKU

Uusia nöyryytyksiä eli todistus siitä, että näennäisestä onnettomuudesta saattaa olla todellista siunausta.

Tyttäret lähtevät Lontoosen -- se nyt oli päätetty asia, koskapa mr Thornhill oli ystävällisesti luvannut itse pitää silmällä heidän käytöstänsä ja antaa meille siitä tietoja. Samalla huomattiin välttämättömän tarpeelliseksi, että heidän esiintymisensä olisi heidän toiveittensa suuruuden mukaista, mutta se taas kysyi kulunkeja. Siksipä pidettiin täysi-istunnossa neuvoa, millä keinoin helpoimmin saada rahoja, elikkä, suoraan sanoen, mitä parhaiten liikenisi myötäväksi.

Keskusteluja ei kauan kestänyt. Selväksi näet huomattiin, ett'ei meidän toista, vielä jäljellä olevaa hevosta saata ensinkään käyttää auran edessä, siltä kun puuttuu pari, ja ett'ei se, silmäpuolena, kelpaa ratsuksikaan. Päätökseksi niinmuodoin tuli, että se on käytettävä vastamainittuun tarkoitukseen ja myötävä läheisillä markkinoilla. Ja jott'ei taaskin jouduttaisi veijarin puijattaviksi, niin päätettiin, että minä itse lähden sitä viemään. Tämä oli tosin oleva minun ensimmäinen kauppatoimeni koko elämässäni; mutta minä olin varma suoriutuvani siitä kunnialla.

Kuinka korkealle mies oman kykynsä arvaa, riippuu siitä, missä seurassa hän liikkuu, ja koska minä enimmäkseen olin oleskellut vain oman perheen keskuudessa, niin olin minä saanut jotenkin edullisia käsityksiä taitavuudestani maallisissa asioissa. Huomenissa kumminkin, kun jäähyväiset oli sanottu, ja minä jo olin astunut muutamia askeleita kotoa, kutsui vaimoni minut takaisin ja kuiskasi minulle, että pitäisin silmät kaikin mokomin auki.

Markkinoille tultuani olin pannut hevoseni tekemään kaikki hypyt ja keikaukset, niinkuin tapa on, mutta ei vaan kuulunut halukkaita ostajia pitkään aikaan. Vihdoin tuli muuan hevoshuijari, tarkasti hetken aikaa hevosta joka puolelta ja huomattuaan sen silmäpuoleksi, meni tiehensä niine hyvineen. Tuli toinen, näki siinä patteja eikä sanonut huolivansa siitä kyytirahoistakaan. Kolmas löysi siinä paisumia eikä tarjonnut penniäkään. Neljäs näki jo silmästä, että hevosessa on matoja. Viides ihmetteli, mitä kurkoja minä muka markkinoille laahasin sellaista luuskaa, joka on silmäpuoli ja täynnä patteja ja paisumia; eihän siitä semmoisesta muuksi kuin koirille ruuaksi.

Vähitellen rupesin minäkin sydämeni pohjasta halveksimaan tätä elukka parkaa. Ihan hävetti, kun jokukaan ostaja astui lähelle. Enhän minä tosin kaikkea uskonut, mitä minulle oli sanottu, mutta, arvelin minä, ei se totuus kovinkaan kaukana mahda olla, koska vieraita miehiä on niin monta. Ja samaa mieltähän se on Pyhä Yrjänäkin, hyväin töitten suojelija.

Tässä harmillisessa tilassa ollessani sattui tulemaan luokseni muuan virkaveli, vanha tuttava, jolla oli niinikään asioita markkinoilla. Hän tervehti kädestä pitäin ja ehdotti, että mentäisiin ravintolaan saamaan lasillinen mitä sieltä sattuu olemaan. Minä suostuin ehdotukseen, ja niin menimme olutmyymälään, missä pääsimme perähuoneesen. Siellä ei ollut muita kuin muuan vanha, arvoisannäköinen herra, joka oli kokonaan syventynyt lukemaan jotain paksua kirjaa. En ollut vielä ikinä nähnyt niin kerrassaan puoleensa vetävää olentoa. Hopeiset hapset varjostivat kunnioitusta vaativasti hänen ohimoitaan, ja reipas vanhuus näkyi olevan hyvän terveyden ja sävyisän luonteen hedelmiä. Hänen läsnäolonsa ei kumminkaan estänyt meitä keskustelemasta. Me haastelimme ystäväni kanssa, mitä kaikkia onnen vaiheita kumpikin meistä oli saanut kokea, whistonilaisista riidoista, minun viimeisestä lentokirjastani, arkkidiakonin vastauksesta siihen ja ankarista toimenpiteistä minua vastaan. Hetken kuluttua herätti huomiomme muuan nuori mies, joka astui huoneesen ja kunnioittavasti sanoi jotain hiljaisella äänellä vanhalle herralle.

-- Ei mitään anteeksi-pyytelemisiä, poikani, -- sanoi vanhus. -- Kukin meistä on velvollinen tekemään hyvää lähimmäisellensä. Ota tämä. Olisin suonut, että siinä olisi enemmänkin, mutta viisi puntaa auttanee sinut pulasta, ja ne annan kernaasti.

Sievä nuorukainen vuodatti kiitollisuuden kyyneleitä, ja tuskin hänen kiitollisuutensa oli sittenkään niin suuri kuin minun. Olisin tahtonut sulkea syliini tuon vanhan herran: niin kovin minua miellytti hänen hyväntahtoisuutensa.

Hän rupesi sitten jälleen lukemaan, me jatkoimme keskusteluamme. Jonkun ajan perästä kumppalini nousi, sanoen pikimmältään pistäytyvänsä asioillaan markkinoilla ja tulevansa kohta takaisin, sillä, kuten hänen sanansa kuuluivat, hänen on hauska olla tohtori Primrosen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

Kuultuaan nimeäni mainittavan, vanha herra katseli minua tarkasti jonkun aikaa ja ystäväni lähdettyä kysyi suurella kunnioituksella, olinko minä jollain tavoin sukuja sen suuren Primrosen kanssa, sen miehekkään monogamistin ja kirkon lujan tukipylvään. Ei ollut sydämeni milloinkaan tuntenut puhtaampaa ihastusta kuin tässä silmänräpäyksessä.

-- Sir! -- huudahdin minä. -- Te olette hyvä mies, siitä olen varma, ja teidän suosiollinen puheenne lisää sydämessäni sitä iloa, minkä teidän hyväntahtoisuutenne jo ennestään on siinä herättänyt. Te näette edessänne, sir, sen t:ri Primrosen, monagamistin, jota olette suvainneet sanoa suureksi. Te näette tässä sen kovaonnisen teologin, joka niin kauan ja -- minunhan ei oikein sopisi sanoa niin hyvällä menestyksellä on taistellut nykyajan deuterogamiaa vastaan.

-- Sir, -- lausui vieras, täynnä syvää kunnioitusta, -- pelkäänpä olleeni liian tuttavallinen; suokaa anteeksi, sir, minun uteliaisuuteni, suokaa anteeksi.

-- Sir, -- huudahdin minä, tarttuen hänen käteensä, -- teidän tuttavallisuutenne on minulle kaikkea muuta kuin vastenmielistä, ja niinpä pyydän teitä vastaan-ottamaan minun ystävyyteni, niinkuin jo olette saaneet osaksenne minun kunnioitukseni.

-- Kiitollisena otan tämän tarjouksenne vastaan, -- lausui hän, kättäni puristaen, -- sinä järkähtämättömän oikeauskoisuuden tukipylväs, ja näenkö minä...

Tässä minä keskeytin hänet enempää puhumasta, sillä vaikka minä kirjailijana jaksoin sulattaa mielistelyä suurinkin suupaloin, ei kainouteni tällä kertaa sietänyt sen enempää. Se sittenkin on varma, ett'eivät romaaninsankarit ole milloinkaan solmineet niin nopeita ystävyydenliittoja.

Haasteltiin sitten erillaisista asioista. Ensi alussa hän tuntui enemmän hurskaalta kuin oppineelta. Luulin jo hänen pitävän kaikkea maallista oppia joutavana. Se ei kumminkaan vähentänyt minun kunnioitustani häntä kohtaan, sillä minussa itsessänikin oli jo viime aikoina alkanut herätä samallaisia mielipiteitä. Siksipä huomautinkin nyt, että maailma yleensä alkaa minun mielestäni olla moitittavan välinpitämätön kirkon-opin asioissa ja kuuntelee liiankin paljon inhimillistä järkeilemistä.