Part 12

Vaimoni ja poikani, jotka olivat olleet läsnä tässä keskustelussa, olivat kauheasti säikäyksissään. Tyttäret, nähtyään hänen lähteneen, tulivat tiedustelemaan keskustelun tulosta, ja se, niinkuin jokainen arvaa, teki heidät yhtä levottomiksi kuin muutkin. Minä puolestani en välittänyt tuosta squiren häijyydestä, joka nyt näkyi kiihtyneen äärimmilleen. Hän oli iskun jo lyönyt, ja minä olin valmis torjumaan jok'ainoan uuden hyökkäyksen, niinkuin sellainen sodassa käytetty kone, joka aina, heittipä sen miten päin hyvänsä, kääntyy kärki edellä vihollista kohti.

Pian saatiin tutakin, ett'ei hän ollut turhaan uhkaillut, sillä huomenna sangen varhain saapui vouti hakemaan vuosivuokraa. Kaiken sen perästä, mitä minulle oli tapahtunut, oli minun mahdoton suorittaa sitä. Seurauksena siitä oli, että hän samana iltana ajatti karjani pois. Se arvosteltiin seuraavana päivänä ja myötiin vähempään kuin puoleen hintaansa. Vaimoni ja lapseni koettivat nyt saada minua mieluummin myöntymään kuin antaumaan ilmeisen tuhon ja turmion alaiseksi. Pyysivätpä, että sallisin squiren kerran vieläkin käydä meillä, ja koettivat kaikella vähäisellä kaunopuheliaisuudellaan kuvailla, mitä kaikkia koettelemuksia minä vielä saan kestää: vankeuden kauhut näin ankarana vuoden-aikana sekä kovan taudin koettelemukset, terveyteni kun jo muutoinkin oli suuresti heikennyt tulipalossa sattuneen vamman kautta.

Mutta minä olin järkähtämätön.

-- Voi rakkaani, -- huudahdin minä, miksikä te tuolla tavoin koetatte kehoittaa minua tekemään sellaista, mikä ei oikeata ole? Velvollisuus käskee minua antamaan hänelle anteeksi, mutta omatuntoni ei salli minun hyväksyä hänen aikeitansa. Tahtoisitteko te minua suostumaan maailman silmissä sellaiseen, mitä minä omassa itsessäni vääränä pidän? Tahtoisitteko, että minä nöyränä vaan istuisin asemillani, hävytöntä petturia imarrellen, ja, vankeutta välttääkseni, lakkaamatta kantaisin henkisen vankeuden vielä raskaampia kahleita? En, en milloinkaan! Jos meidät häädetään tästä asunnosta pois, niin pitäkäämme vain siitä kiinni, mikä oikeata on, ja jouduimmepa minne hyvänsä, aina meidän on oleva hyvä olla, jos vaan saatamme pelvotta ja tyytyväisellä mielellä katsoa omaan sydämeemme.

Näin kului se ilta. Yöllä oli satanut paljon lunta, ja senvuoksi läksi poikani jo aamulla varhain luomaan sitä ja avaamaan tietä portaille. Ei hän vielä montakaan lapiollista ollut ennättänyt ottaa, niin jo riensi sisään aivan kalpeana ja ilmoitti, että kaksi miestä, jotka hän tuntee poliseiksi, astuu meidän taloa kohti.

Hänen vielä puhuessaan, he astuivat sisään, lähenivät vuodettani ja sitten, ilmoitettuansa ketä he ovat ja millä asialla, julistivat ottavansa minut vangiksi. Samalla he käskivät minut varustautumaan matkalle heidän kanssaan piirikunnan vankilaan, joka oli meiltä yhdentoista peninkulman päässä.

-- Hyvät ystävät, -- sanoin minä, -- kovan sään aikanapa tulittekin viemään minua vankihuoneesen. Pahinta se, että olen äskettäin polttanut toisen käsivarteni pahoille haavoille ja olen parast'aikaa täydessä kuumeessa. Eikä minulla ole tarpeeksi vaatteitakaan, ja sitä paitsi olen liian vanha ja liian heikko vielä kulkemaan syvässä lumessa niin pitkää matkaa. Mutta... jos niin vaaditaan...

Käännyin sitten vaimoni ja lasteni puoleen, käskien heidän panna kokoon vähät kapineemme ja valmistaumaan matkalle heti kohta. Kehoitin heitä joutumaan ja pyysin poikaani auttamaan vanhinta sisartaan, joka, tietäessään olevansa yksin syypää kaikkeen tähän onnettomuuteen, oli vaipunut maahan ja tuskissaan pyörtynyt. Minä rohkaisin vaimoani, joka kalpeana ja vavisten oli ottanut säikähtäneet pikku pojat syliinsä. Ääneti he pitelivät kiinni äidistä eivätkä uskaltaneet katsahtaakaan vieraisin. Nuorempi tytär oli sillä välin puuhaillut lähtövalmistuksissa, ja koska hän tuon tuostakin sai viittauksia pitämään kiirettä, olimme me tunnin kuluttua valmiit lähtemään.

VIIDESKOLMATTA LUKU

Ei niin kurjaa tilaa, ett'ei siinä jonkun verran lohdullistakin.

Läksimme astumaan poispäin tästä rauhallisesta seudusta ja kuljimme verkalleen. Hivuttava kuume oli jo muutaman päivän ajan rasittanut vanhinta tytärtäni ja heikontanut hänen voimiansa.

Tuon huomasi toinen poliseista, joka oli ratsain, ja otti tyttäreni ystävällisesti taaksensa hevosen selkään. Tällaisetkaan miehet näet eivät voi kokonaan tukauttaa itsessään inhimillisiä tunteita. Poikani talutti toista pikku veikkoa, äiti toista, minä nojasin nuorempaan tyttäreeni, joka itkeä vetisteli, ei omaansa, vaan minun kovaa kohtaloani.

Kuljettuamme pappilasta parin peninkulman verran, näimme joukon ihmisiä meluten juoksevan meidän perässämme. Siinä oli noin puoli sataa minun köyhimpiä seurakuntalaisiani. Kauheasti sadatellen he kävivät heti polisien kimppuun, vannoen, ett'ei heidän pappiansa saa vankeuteen raastaa; he aikovat puolustaa häntä viimeiseen veripisaraan saakka. Väkijoukko oli vähällä jo ryhtyä väkivaltaisuuksiin, josta olisi ollut varsin kamalia seurauksia, ellen minä olisi käynyt väliin ja suurella vaivalla saanut pelastaneeksi poliseita raivostuneen kansan käsistä. Lasten mielestä oli nyt aivan varma, että minä tämän johdosta pääsen vapaaksi, ja siitä heille niin hyvä mieli, että tuskin jaksoivat riemuansa hillitä. Pian he kumminkin pettyivät, kuultuaan, mitä minulla oli sanomista noille soaistuille mies paroille, jotka nähtävästikin olivat tarkoittaneet minun parastani.

-- Mitenkä, ystävät! -- lausuin minä. Tälläkö tavalla te minua rakastattekin? Näinkö te noudatatte niitä neuvoja, joita minä olen teille saarnastuolista antanut? Uhmailla lakia ja oikeutta vastaan ja syöstä turmioon sekä itsenne että minut! Missä teidän johtajanne? Tuokaa tänne se mies, joka teidät on harhaan vienyt; hänen pitää tuntemaan minun närkästykseni. Voi sua, rakas, erehtynyt joukko! Palaja takaisin täyttämään kaikkea sitä, minkäs olet velkapää Jumalalle, tälle piirikunnalle ja minulle. Kenties minä kerran vielä näen teidät entistä suotuisammissa oloissa ja koetan puolestani tehdä teidän elämänne onnellisemmaksi. Mutta sallikaa minun ainakin lohduttaa itseäni sillä toivolla, että vihdoin, kun laumani johdan iankaikkisille laitumille, teistä ei yhtäkään puuttuisi.

He näyttivät nyt kaikki katuvan tekoansa ja tulivat yksitellen, katkeria kyyneleitä vuodattaen, sanomaan minulle jäähyväisiä. Hellästi puristin siinä jokaisen kättä ja siunasin heitä. Sitten läksimme jälleen astumaan eteenpäin, sen enempää esteitä enää matkalla kohtaamatta. Illan suussa saavuttiin kaupunkiin tai oikeammin kylään, siinä kun ei ollut kuin muutamia huononpäiväisiä taloja. Kaupunki oli menettänyt entisen varallisuutensa. Sen muinaisesta upeudesta ei ollut muuta merkkiä jäljellä kuin vankihuone.

Kylään tultua poikkesimme majataloon. Tilasimme mitä vaan nopeimmin saavat valmiiksi, ja niin minä söin illallista perheeni kanssa hilpeällä mielin kuin ennenkin. Pidettyäni huolta, että omaiseni saavat siistin yömajan, seurasin sheriffin palvelijoita vankilaan. Se oli ennen muinoin rakennettu sotatarkoituksia varten ja sisälsi laajan, ristikkoakkunoilla varustetun ja kivellä lasketun huoneen, joka muutamina hetkinä vuorokaudesta oli yhteinen sekä pahantekijöille että velallisille. Sitä paitsi oli jokaisella vangilla oma koppinsa, johon hän teljettiin yöksi.

Luulin sinne tultuani saavani kuulla pelkkiä valituksia ja kurjuuden ääniä. Päinvastoin. Vangeilla näkyi olevan kaikilla yksi yhteinen päämäärä: unohtaa huolensa huvittelemiseen ja räyhyyn. Minulle ilmoitettiin, että tällaisissa tilaisuuksissa laitetaan tavallisesti tuliaisia, ja heti minä suostuinkin pyyntöön, vaikka siihen ne minun vähät rahani kuluivat melkein loppuun. Kohta lähetettiin hakemaan juomatavaroita, ja pian vallitsi koko vankihuoneessa melu ja pauhina, naurut ja jumalaton meno.

-- Mitenkä! -- ajattelin itsekseni. -- Kehnot ihmiset ovat iloisia, ja minunko pitäisi surra! Ei minulla ole heidän kanssaan muuta yhteistä kuin vankina-olo, ja luulenpa kuin luulenkin, että minulla on enemmän syytä olla onnellinen kuin heillä.

Näissä miettein koetin päästä iloiselle mielelle, mutta iloisuutta ei väkisin saa; yksin ponnistuksetkin siihen tuottavat tuskaa. Asetuin sitten istumaan yhteen nurkkaan ja vaivuin ajatuksiini. Tuokion kuluttua tuli luokseni muuan vankeustoveri ja rupesi haastelemaan minun kanssani. Järkähtämättömänä periaatteena elämässäni on aina ollut se, ett'en kieltäydy keskustelemasta kenenkään kanssa, joka vaan halajaa: jos hän on hyvä mies, niin saattaa minulle olla hyötyä hänen opetuksestaan; jos hän on paha, niin saattaa minun opetukseni olla eduksi hänelle. Hän näkyi olevan älykäs ja taitava, vaikka oppimatonkin mies, joka tarkoin tunsi maailman, kuten sanotaan, tahi, oikeammin puhuen, ihmisluonnon sen nurjalta puolen. Hän tiedusti, olinko varustanut itselleni tänne vuodetta. Sitä seikkaa en tullut edes ajatelleeksikaan.

-- Sepä paha, -- sanoi hän, -- sillä täällä te ette saa muuta kuin olkia, ja teidän koppinne on sangen avara ja kolakka. Mutta koska teissä näkyy olevan jonkun verran gentlemania, jommoinen minäkin aikoinani olin, niin vallan kernaasti annan teille osan omia makuuvaatteitani.

Minä kiitin, sanoen olevani varsin hämmästynyt, kohdatessani niin paljon ystävällisyyttä vankihuoneessa, kesken kaikkea kurjuutta. -- Osoittaakseni olevani oppinut mies, minä lisäsin: -- näkyypä tuo muinais-ajan viisas käsittäneen, kuinka kallis-arvoinen on toveri hädässä, sanoessaan: _Ton kosmon aire, ei doos ton hetairon_. Ja mitäpäs, -- jatkoin sitten, -- mitäpäs tästä maailmasta olisikaan, jos siinä pitäisi olla yksin kuin erämaassa?

-- Te puhutte maailmasta, sir, -- vastasi vankeuskumppalini. -- Maailma on tullut lapseksi jälleen, ja kumminkin on kosmogonia elikkä oppi maailman luomisesta pannut kaikkina aikoina filosofien päät pyörälle. Mikä sekamelska mielipiteitä maailman luomisesta! Sanconiathonit, Manethot, Berosus'et ja Ocellus Lucanus'et -- kaikki he ovat yritelleet, mutta turhaan. Viimeksi mainittu lausuu näin: _Anarkon ara kai ateleuteeton to pan_, joka on niin paljon kuin...

-- Suokaa anteeksi, sir, -- virkoin minä, että keskeytän noin tieteelliset mietelmät, mutta luulenpa kuulleeni kaiken tuon jo ennenkin. Eiköhän minulla ollut kerran mielihyvä tavata teitä Wellbridgen markkinoilla, ja eikös teidän nimenne ole Efraim Jenkinson?

Hän huokasi vain.

-- Totta kai, -- jatkoi minä, -- totta kai te muistatte erään tohtori Primrosen, jolta te ostitte hevosen?

Hän tunsi nyt äkkiä minut, sillä illan hämärissä ja näin huoneen perällä hän ei ollut osannut erottaa minun kasvojani.

-- Kyllä, sir, -- vastasi mr Jenkinson. -- Minä tunnen teidät nyt vallan hyvin. Minä ostin hevosen, mutta en muistanut maksaa. Teidän naapurinne Flamborough on ainoa kantaja, jota minä ensi oikeuden-istunnossa pahimmin pelkäänkin, sillä hän aikoo valallaan todistaa minut väärän rahan tekijäksi. Mieleni on paha, sir, että olen pettänyt teidät, niinkuin monta muutakin, sillä katsokaas, jatkoi hän, näyttäen minulle kahleitaan, -- katsokaas, mihin konnankoukut ovat minut vieneet!

-- No niin, sir, -- virkoin minä, -- koska te ystävällisesti tarjositte minulle apua, vaikk'ette saattanut odottaa siitä korvaustakaan, niin lupaan minä palkita sen siten, että koetan saada mr Flamboroughin lieventämään kanteensa tai kokonaan peruuttamaan sen. Ensi tilassa lähetän poikani sitä varten hänen luoksensa enkä ensinkään epäile hänen suostuvan minun pyyntööni. Minun puolestani taas teidän ei tarvitse syytöstä peljätä.

-- No niin, sir, -- sanoi hän, -- kaikki, mitä minulla on, on oleva teidän käytettävissänne. Minä annan teille enemmän kuin puolet minun makuuvaatteitani yöksi ja koetan osoittaa olevani teidän ystävänne täällä vankilassa, jossa minulla luullakseni on jonkun verran vaikutusvaltaa.

Kiittäessäni häntä en saattanut olla lausumatta kummastustani siitä, että hän nyt on niin nuoren näköinen; viimeksi kohdatessamme toisiamme hän oli ainakin kuuskymmen-vuotias.

-- Sir! -- vastasi hän. -- Vähänpä te vielä maailmaa tunnette. Minulla oli silloin valetukka. Minä olen oppinut laittamaan itsestäni sekä nuoren että vanhan, seitsentoista vanhasta kuudenkymmenen ikään. Voi, sir! Jos minä puoletkaan sitä aikaa, mikä minulta on mennyt konnaksi oppimiseen, olisin käyttänyt kunnollisen käsityön oppimiseen, niin minä olisin nyt rikas mies. Mutta niin suuri kuin lienenkään roisto, teidän ystävänänne minä olen, ja sen saatte huomata kenties pikemmin kuin luulettekaan.

Meidän puhelumme keskeytyi, sillä sisään astuivat vanginvartijat toimittamaan nimihuutoa ja viemään vankeja koppeihin yöksi. Toinen vartijoista, sylellinen olkia kainalossaan, vei minut pimeätä, kapeaa käytävää myöten huoneesen, joka sekin oli kivellä laskettu. Siellä minä levitin lattialle nurkkaan vankeustoverilta saamani makuuvaatteet, jonka jälkeen vartija, ystävällisesti kyllä, toivotti minulle hyvää yötä. Siunattuani itseni tapani mukaan ja kiitettyäni taivaan Herraa kaikesta kurituksestakin, minä laskeusin levolle ja makasin rauhallisesti aamuun saakka.

KUUDESKOLMATTA LUKU

Kääntymys vankihuoneessa. Silloin vasta on laki täydellinen, kun se säätää sekä palkintoja että rangaistuksia.

Varhain seuraavana aamuna minä heräsin siihen, että omaiseni itkivät vuoteeni ääressä. Synkkä ja kolkko vankihuone näkyi masentaneen heidän mielensä. Lempeästi nuhdeltuani heitä turhasta murehtimisesta, minä vakuutin, ett'en milloinkaan ole nukkunut sen levollisemmin kuin tänä yönä, ja tiedustelin vanhinta tytärtäni, joka ei ollut heidän mukanaan. He kertoivat eilispäivän tapausten ja väsymyksen vaikuttaneen sen, että kuume oli yltynyt, jonka vuoksi he olivat nähneet parhaaksi jättää hänet majataloon. Minä lähetin nyt vanhimman poikani hankkimaan heille huonetta, mitäpä kahtakin, niin läheltä vankihuonetta kuin suinkin.

Hän läksikin kohta, mutta ei saanut kuin yhden huoneen, joka vuokrattiin vähäistä maksua vastaan äidille ja tyttärille. Ylivartija, ystävällinen mies, salli poikien jäädä asumaan minun kanssani vankilaan. Heille laitettiin makuutila yhteen nurkkaan, ja siitä tulikin minun mielestäni varsin laatuunkäypä yösija. Minua huvitti kumminkin saada tietää, ottaisivatko pikku pojat ollakseen yötä sellaisessa huoneessa, joka ensi alussa näkyi hirvittävän heitä.

-- No niin, pojat, -- kysäisin minä, -- miltäs näyttää yösija? Ettehän toki pelkää maata tässä huoneessa, vaikka se onkin niin pimeä?

-- Ei, isä, -- vastasi Dick, -- en minä sinun kanssasi pelkää missään.

-- Ja minusta, -- virkkoi Bill, joka vasta oli neljän vuoden vanha, -- minusta on paras paikka siellä, missä isä on.

Minä määräsin nyt, mitä itsekunkin perheenjäsenen tulee tehdä. Tyttäreni tuli erittäinkin pitää huolta vanhemman sisarensa heikontuneesta terveydestä; vaimoni oli määrä olla minun luonani; pikku pojat saavat lukea minulle.

-- Ja sinun, -- lausuin vanhemmalle pojalleni, sinun kättesi töistä riippuu nyt yksinomaa meidän elatuksemme. Minkä päivätyöläisenä voit ansaita, sillä tulemme me varsin hyvin toimeen, yksinkertaisesti eläen, jopa verraten mukavastikin. Sinä olet nyt kuusitoista vuotta vanha, ja voimaa sinulle on annettu varsin hyödylliseen tarkoitukseen: se on pelastava onnettomat vanhempasi ja muut omaisesi nälkään kuolemasta. Koeta niinmuodoin tänä iltana tiedustella työtä huomiseksi ja tuo sitten joka ilta kotia rahat, mitkä meidän elatukseksemme olet ansainnut.

Täten häntä neuvottuani ja muutkin asiat järjestettyäni, läksin alas vankien yhteiseen huoneesen, joka oli sekä väljempi että ilmavampi. Mutta en ennättänyt siellä vielä kauankaan olla, kun jo sain kuulla niin paljon sadatuksia ja nähdä niin paljon riettautta ja eläimellistä raakuutta, että minun täytyi mennä huoneeseni takaisin. Siellä istuin kotvan aikaa mietiskellen, kuinka kauheasti sokaistuja nuo poloiset sentään ovat: he näkevät koko ihmiskunnan käyvän ilmeistä sotaa heitä vastaan ja kartuttamalla kartuttavat päällensä tulevaisen, pelottavan vihollisen närkästystä.

Heidän mielettömyytensä herätti minussa mitä syvintä sääliä ja saattoi minut unohtamaan oman kovan kohtaloni. Tuntui kuin olisi minun velvollisuutenani koettaa saada heitä paremmalle tielle. Päätin senvuoksi lähteä jälleen heidän luokseen ja heidän pilkastaan välittämättä varottaa heitä ja perää antamatta saada heidät voitetuiksi. Alas tultuani ilmoitin aikomukseni mr Jenkinsonille. Hän nauroi sille sydämensä pohjasta ja julisti sen muille. Tämä ehdotus vastaan-otettiin kovaäänisillä ilohuudoilla: siinähän oli oleva uutta ajanviettoa ihmisille, jotka eivät missään muussa kyenneet löytämään huvitusta kuin pilkkapuheissa ja mässäämisessä.

Minä rupesin kovalla, yksinkertaisella äänellä lukemaan kirkkorukouksia ja huomasin kuulijakuntani pitävän tätä kovasti lystinä. Ruokottomat kuiskutukset, teeskennellyt syvän katumuksen huokaukset, silmän-iskut ja rykäykset saivat kuulijani tuon tuostakin räjähtämään nauruun. Minä puolestani jatkoin lukemista, luonnollisella vakavuudella, tietäen, että tämä on muutamille oleva parannukseksi, ja ett'ei minua itseäni kukaan ole tästä tuomitseva. Lukemisen jälkeen minä rupesin puhumaan heille varoitussanoja, tarkoittaen niillä enemmän heidän huomionsa kiinnittämistä kuin nuhteita. Ensinnäkin selitin heille, ett'en ole tähän ryhtynyt mistään muusta syystä kuin heidän omaa parastansa harrastaen. Sanoin olevani heidän vankeuskumppalinsa ja virkoin, ett'ei tässä ole aikomus saarnata. Surukseni sanoin kuulleeni, kuinka jumalattomia puheita he keskenänsä pitävät; siitähän he eivät mitään hyvää saa, päinvastoin paljon hyvää kadottavat.

-- Hyvät ystävät, -- lausuin minä, -- sillä ystäviäni te olette, vaikka maailma kuinkakin teidän ystävyyttänne hylkisi, olkaa varmat siitä, että, vaikka te päästäisitte kymmenentuhatta kirousta päivässä, ei siitä olisi teille penninkään tuloa. Ja mitäpä hyötyä siitä, että joka silmänräpäys kutsuu perkelettä ja hieroo ystävyyttä hänen kanssaan, koskapa hän niin kehnosti teitä auttaa? Näettehän te, ett'ei hän ole antanut teille muuta kuin suun täydeltä kirouksia ja vatsan täydeltä tyhjää. Mitään hyvää te ette häneltä saa, siksi minä hänet tunnen.

"Jos ihmisellä kenen kera kaupat huonosti onnistuvat, niin toisaannehan hän kääntyy. Eiköhän teidänkin maksaisi koettaa, miltä tuntuisi palvella toista herraa, joka antaa ihania lupauksia sille, ken hänen tykönsä tulee? Niin, ystävät, paljo on maailmassa mielettömiä, mutta mielettömin on se, joka, rosvottuaan ja varastettuaan, juoksee polisilta suojaa hakemaan. Ja tokkopa tekään sen viisaampia olette? Te haette joka mies turvaa sellaiselta, joka jo on pettänyt teidät, ja luotatte sellaiseen olentoon, joka on häijympi häijyintäkin polisimiestä, sillä polisimiehet ne vaan houkuttelevat teidät ansaan ja hirttävät, mutta hän sekä houkuttelee että hirttää ja sitten, mikä pahin kaikista, pitelee teitä kynsissään vielä senkin jälkeen kuin pyöveli on tehtävänsä tehnyt."

Puheeni jälkeen lausuivat kuulijat mielihyvänsä. Muutamat tulivat oikein kädestä pitäin kiittämään minua, vannoen, että minä olen kunnon mies, jonka kanssa he tahtovat yhä parempaan tuttavuuteen päästä. Minä puolestani lupasin huomennakin lukea heille, ja jopa rupesin todellakin toivomaan ainakin muutamissa mielenmuutosta. Olen nimittäin aina ollut sitä mieltä, ett'ei parannus kellenkään liian myöhäistä ole, sillä jokaisen sydän on avoinna synnin soimausten nuolille, jos vaan ampuja osaa tähdätä oikein. Tyytyväisenä palasin huoneeseni, jossa vaimoni oli valmistanut minulle yksinkertaisen aterian. Mr Jenkinson pyysi saada syödä päivällisensä yhdessä meidän kanssamme, jotta, niinkuin hän kohteliaasti lausui, hänellä olisi mielihyvä saada haastella minun kanssani. Hän ei ollut vielä nähnyt minun perheeni jäseniä, nämä kun kulkivat minun huoneeseni tuota jo ennen mainittua kapeaa käytävää myöten suoraan, tarvitsematta astua yhteisen huoneen kautta. Ensi kertaa perheeni piiriin tultuaan hän näkyi kovasti hämmästyvän nuoremman tyttäreni kauneutta, jota miettivä ilme kasvoilla vielä suuresti lisäsi. Pikku pojat eivät jääneet häneltä huomaamatta hekään.

-- Voi, tohtori! -- huudahti hän, -- nämä lapset ovat liian somat ja liian hyvät olemaan tällaisessa paikassa.

-- Eikö mitä, -- mr Jenkinson, -- vastasin minä. -- Minun lapseni ovat, Jumalan kiitos, tarpeeksi siveitä, ja jos he vaan pysyvät hyvinä, niin silloin ei muusta pelkoa.

-- Teistä, -- virkkoi hän, -- teistä mahtaa kaiketikin tuntua sangen lohdulliselta se, että saatte pitää pienen perheenne ympärillänne.

-- Tuntuupa niinkin, mr Jenkinson, enkä tahtoisi olla heitä vailla, en kaiken maailmankaan aarteista, sillä he tekevät minulle vankikopistakin palatsin. Ei minun onneani voi tässä maailmassa himmentää mikään muu kuin lapsilleni tehty vääryys.

-- Pahoinpa pelkään sitten, sir, -- huudahti hän, -- että minä olen syyllinen, sillä, ellen erehdy, -- hän katsahti poikaani Moosekseen -- on tässä yksi, jolle olen vääryyttä tehnyt, ja jolta minä tahtoisin saada pahantekoni anteeksi.

Poikani tunsi hänet heti äänestä ja kasvoista, vaikka olikin ennen nähnyt hänet valepuvussa. Hän otti mr Jenkinsonin kädestä ja myhäillen antoi hänelle anteeksi.

-- Mutta, -- jatkoi Moses, -- olisipa hauska tietää, mitenkä te minun kasvoistani osasitte päättää, että minua on helppo puijata.

-- Hyvä herra, -- vastasi hän, -- en minä teidän kasvoihinne kiintynyt, vaan valkoisiin sukkiinne ja mustaan nauhaan tukassanne. Mutta olen minä, aikoinani, älkää panko pahaksenne, puijannut viisaampiakin ihmisiä kuin te, vaikka, kaikista konnankoukuistani huolimatta, tyhmyrit ne minusta sittenkin aina lopulti voiton veivät.

-- Luulisinpa, -- virkkoi poikani, -- että kertomus sellaisesta elämästä kun teidän, olisi sekä opettavaista että huvittavaa.

-- Ei sanottavaksi kumpaakaan, -- vastasi mr Jenkinson. -- Tuommoiset kertomukset joissa kuvataan pelkkiä konnankoukkuja ja rikoksia, tekevät ihmisen vaan epäluuloiseksi ja haittaavat hänen kehittymistänsä. Matkamies, joka epäilee jokaista vastaantulijaa ja kääntyy takaisin heti kuin huomaa yhdenkään, joka on rosvon näköinen, sellainen matkamies se harvoin ajoissa perille pääsee. Minä puolestani olen tullut siihen kokemukseen, että kaikki konstit oppinut mies on typerin mies auringon alla.

"Minua pidettiin jo pienestä ruveten erittäin kekseliäänä poikana. Kun olin seitsenvuotias, silloin naiset sanoivat minua täydelliseksi pikku mieheksi; neljäntoista vanhana minä mielistelin naisia, lakki kallella päässä; kahdenkymmenen vanhana luulin olevani kaikin puolin rehellinen mies, mutta muut pitivät minua niin viekkaana, ett'ei kukaan minuun luottanut. Minusta tuli vähitellen väkisinkin konna, ja siitä pitäin minä olen elänyt pää täynnä petoksen suunnitteluja ja sydän täynnä pelkoa kiinnijoutumisesta. -- Usein minä nauroin teidän kunnon naapurianne Flamboroughia ja puijasin häntä kerran vuodessa tavalla tai toisella. Mutta yhä se kunnon mies vaan tietänsä eteenpäin kulki ja rikastui rikastumistaan, jota vastoin minä yhä jatkoin vehkeitäni ja konnankoukkujani ja pysyin köyhänä, eikä ollut minulla edes sitäkään lohdutusta, että olen rehellinen mies."

-- Mutta -- jatkoi hän -- kertokaahan, mikä teidät on tänne tuonut.

Hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseni minä kerroin hänelle koko sen sarjallisen tapauksia ja erehdyksiä, mikä minut oli saattanut nykyiseen pulmatilaani. Sanoin senkin, että minun on aivan mahdoton siitä päästä.

Kuultuaan minun historiani, hän oli hetken aikaa ääneti, löi sitten otsaansa, ikäänkuin jotain tärkeätä olisi johtunut mieleen ja jätti hyvästi, sanoen aikovansa katsoa, mitä tässä olisi tehtävä.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU

Jatkoa edelliseen.

Huomenissa minä ilmoitin vaimolleni ja lapsilleni, millä tavoin minä aion tehdä käännytystyötä vankien keskuudessa, mutta minun suunnitelmani hyljättiin kokonaan. Se oli heidän mielestään sekä mahdoton että sopimaton. Minun yrityksistäni -- niin he arvelivat -- ei ole mitään hyötyä vankien kääntymiselle, päinvastoin ne saattavat helposti tuottaa minun virkasäädylleni häpeätä.