Chapter 9

Mutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle osoitettu kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen vieraanvaraisuus, hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen taivas auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat kaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin ei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä erikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin uneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien kaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä ollut. -- Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi, niinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen mukaan.

Kaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen eikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi innostuneena pikarinsa ja lausui: -- Välkkyvän säiläni kautta vakuutan, etten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun voitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja Ukrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä myöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani niinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni voimaa astua koko maailmaa vastaan.

Buddenbrockin hurmaus aiheutti riemullisen maljan isännälle ja hänen erinomaisille laitoksilleen. Fröberg vastasi puheeseen monilla kumarruksilla ja kertoi sitten, että hän itse mielellään otti osaa kyökkitehtäviin, joihin hänellä jo nuoruudesta saakka oli taipumusta, ja joista häntä jo silloin oli kiitetty. Semminkin kastikkeissa hän oli aina onnistunut, mutta jänistäkin ja lintuja hän osasi eri tavalla saada maukkaiksi.

-- Nähkääs, hyvät herrat, puhui hän vikkelästi, tärkein siinä on, että saadaan oikea lämpö, ja se tarpeen mukaan sovelletuksi.

Imarreltu isäntä pyysi nyt kaikkia niitä vieraitansa, jotka sitä halusivat, katselemaan hänen hätävaraista kyökkiänsä vuoren rotkossa, ja sinne kekseliäästi laitettua hellaa, jossa viime yönä oli käytetty kolmattakymmentä kattilaa. Kyökkiin tultua puki Fröberg vikkelästi yllensä esivaatteen, sieppasi kynityn pyyn ja näytti, kuinka näppärästi hän osasi täyttää ja sitoa tuon maukkaan linnun. Sitten käänsi hän katselijain huomion siihen, millä tavalla tällaiset paistit parhaiten asetetaan pataan, niin että nesteet sisältä ja ulkoa saattavat sopusointuisesti yhdistyä. Mutta kun kukaan ei näkynyt oikein käsittävän tällaisen taidon tärkeyttä, palattiin taas pöytään, jolloin Fröberg laveasti ylisti kokkinsa monenlaatuista taitoa.

Ateria vihdoin päättyi, ja isäntä ehdotti että ajankuluksi ruvettaisiin korttipeliin tahi ehkä noppasille. Hän näytti ranskalaisia korttejansa ja tarjosi kumartaen nuo neljä loistavaa kuningasta Lewenhauptille.

-- Neljä kruunattua päätä tarjoutuu palvelukseenne, sanoi hän, mielistelevällä hymyllä. Teidän ylhäisyytenne on meidän parissamme kuningas yli kaikkien kuninkaiden.

-- Ja minä täytän kuninkaan velvollisuudet, vastasi tämä arvokkaasti torjuen kortit luotaan. Herrani, kun tosi on käsissä, on leikki lopussa. Nyt on aika ryhtyä toimeen.

Näin sanottuaan loi kreivi katseensa Sprengtportiin, ja tämän riennettyä esille lausui Lewenhaupt ylpeällä vakavuudella: -- Nyt on minun päiväni tullut, mutta minun kaltaiseni mies ei halua joutua Wrangelin kohtalon alaiseksi. Sanokaa siis, mihin miehistönne kelpaa?

Sprengtport seestyi. Olihan tämä nyt toimen alkua, ja tyynellä varmuudella hän siis vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne on niinkuin minäkin elänyt ja taistellut kuningas Kaarlo-vainajan silmien alla, mutta siten olette myös tullut tuntemaan hänen suomalaisia joukkojansa.

-- Älkää kerskatko siitä, mikä on ollut. Tahdon tietää kuinka nyt on.

-- Olkoon! En puolusta meikäläisten menettelyä Lappeenrannassa, mutta voin vannoa, etteivät he ikinä olisi paenneet, jollei tuo onneton huhu kavalluksesta olisi levinnyt vanhoihin ja nuoriin ja sitä olisi tullut uskotuksi. Teidän armonne saavuttua Suomeen elpyi parempien aikojen toivo. Nyt ovat tosin onnistumaton retki Säkkijärvelle ja täällä murretut tokeet herättäneet paheksumista ja epäilystä, mutta kaikki uskovat, että kreivi Lewenhaupt kyllä tahtoo ja voi saada asemamme korjatuksi. Tässä toivossa takaan kunniallani suomalaisten poikiemme puolesta.

-- Hyvä, vastasi kreivi mieltyneenä. Ei Wrangelkaan ollut syytön, mutta minä olen toista.

Sprengtport synkistyi ja vastasi yrmeästi: -- Jos kenraali Wrangel onkin syypää, on hänen erehdyksensä helposti selitettävissä. Ainakin on varma, että me taistelussa olleet kunnioitimme häntä kuin isää.

Lewenhaupt kuohahti: -- Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on kunnioitusta -- tottelevaisuutta päälliköille!

-- Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät taisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.

Lewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen mieheen ja kysyi uhkaavasti: -- Tekö täällä käskette vai minä?

Sprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan Lewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä lyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa lisäsi hän sitten: -- Pysykää valmiina rinnallani.

Lewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta ulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka. Kaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä, myöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa heilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo vanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa valmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä sammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat säälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä luonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta sotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka juurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin kanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista oppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut sotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.

Nyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä seisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle. Lewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi puhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla liikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:

-- Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan valtakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa leikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka mies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei väisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä Tukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja että se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien Pietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä loistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun johdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on minulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse kenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja ehdottomasti noudattaa käskyjäni.

Samassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut maahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan ja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.

Vaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta vähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja astui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän tavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen ympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin viittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun pikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa tekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen ylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.

Segebaden tarttui Ringin käteen. -- Näetkö, kuiskasi hän levottomana. Älköön vaan kreivi juoko siitä.

-- Voi, voi, huokasi Ring, tämä ei ikinä pääty hyvin.

-- Kunpa vaan joutuisin varottamaan häntä. -- Ja sen sanottuaan Segebaden riensi niin varovasti kuin suinkin herransa luo.

Eversti Fröberg kohotti lasinsa: -- Pohjoismaiden tähden malja! Sankarien sankarin malja!

Riemuiten juotiin malja ja Lewenhaupt nosti voitonvarmana pikarin huulillensa.

-- Jumalan tähden! pyysi Segebaden tuskan tukahuttamana. Mutta kreivi ei huomannut häntä. Hän oli jo juonut.

-- Älkää oman itsenne kanssa juoko! kuiskasi nuorukainen kauhistuneena ja kuuluvammin. Tänään on 23 p. kesäkuuta.

-- Tänään! toisti kreivi ikäänkuin unesta heränneenä.

Segebaden viittasi pikariin: -- Tuossa näette itsenne.

Vasta nyt kreivi huomasi oman hymyilevän kuvansa ja kalpeni. Siitä pikarista ei hänen olisi pitänyt juoda.

Äkkinäisestä vilunvärähdyksestä kreivi tuli pahoinvoivaksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Äsken niin voimakas sydän lakkasi hetkeksi tykyttämästä. Hän oli juonut omaksi turmiokseen. Hän oli juonut oman itsensä kanssa.

Sammunut oli loisto Lewenhauptin silmissä, eikä äskeisestä innostuksesta näkynyt mitään. Aseistaan luopuneen sotamiehen kaltaisena kääntyi hän ympäristönsä puoleen ja sanoi alakuloisena: -- Ei tässä muu auta kuin odottaminen.

Vastenmielisyyden piirre synkisti Sprengtportin kasvot, kun hän vakavasti vastasi: -- Teidän ylhäisyytenne, nyt täytyy meidän käydä asiaan käsiksi ja toimia. Ainoa ajatuksemme olkoon sota.

-- Ei, huusi Fröberg, ei, ei mitään sotaa. Täällä ei voi kukaan taistella.

-- Herra eversti, keskeytti Sprengtport, tänään on teillä ollut päivänne ja nyt tulee minun. Vaadin käskyä ja vaadin miehiä nevojen uudestaan tekemiseen. Lascy saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa, ja silloin on korjaaminen myöhäistä.

Lewenhaupt hymyili alakuloisena: -- Tämä kelpo Sprengtportimme hätiköitsee kuten ainakin. Päivänä tämmöisenä älköön olko mitään hoppua.

Hilliten harminsa kääntyi Sprengtport Buddenbrockin puoleen toivoen että ainakin tämä ymmärtäisi häntä, mutta parooni vastasi vältellen, ettei hän varmasti tiedä, voidaanko vauriota korjata uudella parsimisella.

-- Olkoon sitten! huudahti Sprengtport, tahdon näyttää että sitä ilmankin rohkenemme.

Ympärillä seisovat huomasivat majurin uhkaavan vakavuuden ja tiesivät että hän miehen lailla pysyy sanassaan.

Fröberg pahoillansa esitti yhä uusia epäilyksiä. Nevat olivat kuivaneet, ne siis eivät estä vihollista. Etumurrokset, joita oli kiitetty, olivat liian laajat. Hänen, Fröbergin, oli mahdotonta puolustaa niitä vähäpätöisellä miesvoimallaan, jonka vuoksi hän vaati ainakin 1,000 miestä avukseen.

-- Vai 1,000 miestä! huudahti Lewenhaupt hämmästyneenä. Minun seitsemästätuhannestani tuhat miestä? Lascylla on 10,000. En luovu yhdestäkään miehestä, saatikka tuhannesta.

Sprengtportin sanat jylisivät varmoina ja kovina, kun hän esitti mielipiteenään, että Lewenhaupt kernaasti pitäköön miehensä. Lisäväkeä täällä ei laisinkaan kaivattu, sillä vieläkin oli nevojen poikki mahdotonta päästä. Mäntylahden solaa ei voida valloittaa, eikä täällä oleva miehistö luovu siitä niinkauan kuin heissä sydän sykkii.

Tuo uudestaan puhjennut riita lisäsi vielä Lewenhauptin mielipahaa. Hänen parempi tunteensa myönsi että Sprengtport oli oikeassa, mutta Fröbergin vastustus tuntui varoitukselta -- paikka oli itse turmion paikka. Mihin ryhtyä? Epäröivin silmin katseli kreivi Buddenbrockia, joka ehkä voisi neuvoa.

Parooni vastasi ratkaisevasti, että hän piti Fröbergin vaatimusta oikeutettuna. Olisi kaiketi lyhytmielistä ylönkatsoa täällä esitettyjä epäilyksiä. Omasta puolestaan piti Buddenbrock kyllä solan puolustamista suotavana, mutta toiselta puolen ei ollut mitään takeita siitä, ettei sitä voitu kiertää, ja silloin oli kaikki alttiiksi pantuna vaikka Fröberg saisikin lisäväkeä. Jos täällä olevat joutuvat saarrokseen, on heillä tarjona joko vankeus tahi varma kuolema, ja niin ollen täytyy solan puolustamista pitää kevytmielisyytenä.

-- Teidän ylhäisyytenne on aivan oikeassa, myönsi Fröberg kiihkeästi. Se olisi järjetöntä.

-- Järjetöntä on se mitä te vaaditte, huudahti Sprengtport liikutuksesta värähtävällä äänellä. Se ei sovi kunnon miehille.

Lewenhaupt oli nyt vähitellen tajunnut asemansa ylipäällikkönä ja katseli ylevän ryhdikkäänä Sprengtportia: -- Puhutte rohkeasti. En tiedä millä oikeudella.

-- Sillä oikeudella, joka meillä kaikilla on puolustaa lapsiemme kätkyeitä ja isiemme hautoja. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne, ottakaa menneistä tapauksista oppiaksenne mitä on tulossa.

Lewenhauptin katse harhaili kysyväisenä Buddenbrockiin, hänestä Segebadeniin ja jälleen edelliseen, mutta kun ei kumpikaan heistä mitään virkkanut, ja kun Fröberg yhä kiivaammin esitti jäämisen vaaroja, ryhtyi Lewenhaupt ratkaisevasti puheeseen: -- Päiväni teidän keskuudessanne ei ole alkanut edullisesti. Nyt täytyy pahalla pelastua pahemmasta. Sota ei meille sovellu.

-- Teidän armonne, intti Sprengtport lämpimästi, tämä sola on Suomen avain. Tiedän ettette tarkoita sitä mitä sanoitte.

-- Tarkoitan että meidän täytyy luopua solasta. Turmiopäivänä ei saa taistella.

Kalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa palvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei Lewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen ylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen synkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun hän kysyi: -- Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä edesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä verrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä vastasi: -- Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen käsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta olen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon tahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän musertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle onnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin tulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.

Samassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: -- Tule! Meidän täytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui muutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana sotajoukkonsa luo Summaan.

Sitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä, lisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana eversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista. Siellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen, kelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon tuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa tuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki nevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.

Nyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa perää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin vielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota vielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään ennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje, jossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään viipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi käskyyn vitkailematta lähteä matkaan.

Miehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan julkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan kirkossa olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan niihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan ikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta eihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu. Olihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa kuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja kuormastoineen.

Kun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua ja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella. Kavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin totella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla sanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.

* * * * *

Ruotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt pieni osasto kenraali Bousquet'n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli hän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten lippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta, saapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan kun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän tuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin. Tuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla mielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus, että hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin turhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.

Nyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri Freidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä annettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita pilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat ennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu Bousquet'n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina. Kuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi ja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut. Freidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.

-- No, kuinka kävi? kysyi hän tuimasti.

-- Niinkuin saattoi arvata. Lewenhaupt itse näyttää täydellisesti neuvottomalta, ja kaikki muut kielsivät puolustamasta Haminaa, kaikki paitsi Buddenbrock, joka vaati taistelemaan.

Majuri otti esille sinetityn käskykirjeen, mutta luomatta siihen silmäystäkään viskasi Bousquet sen pöydälle ja kysyi kiihkeästi: -- Entäs te, Freidenfelt? Ettekö kannattanut häntä?

-- Tietysti minkä voin, mutta olivathan he jo kuulleet teidän ylhäisyytenne esittämät syyt. Sanani kumottiin kaikilta tahoilta todistuksilla, jotka merkitsivät enemmän kuin Suomen menettäminen ja Ruotsin häviö.

Bousquet ei vastannut, hän vaan alakuloisena naputti sormillaan pöytää ja viittasi vihdoin Freidenfeltiä istumaan. Tämä nyt asettui avaraan nojatuoliin pöydän toiseen päähän. Tuokion kuluttua kysyi Bousquet: -- Kuinkas Fröberg peräytyessään suoriutui solasta? Onhan todistettu, etteivät venäläiset mitenkään voineet kulkea nevojen poikki, saatikka sitten että olisivat kulkeneet.

-- Siitä kysymyksestä ei kukaan välittänyt. Lausuin mahdolliseksi että tuo sanansaattaja, joka varoitti Fröbergiä saarroksiin joutumasta, oli jossakin yhteydessä hävitettyjen tokeiden kanssa, mutta yleinen mielipide oli se, ettei pitäisi nostaa epäluuloja, jotka ehkä sattuisivat syyttömiin. Ja olihan Fröbergillä sitäpaitsi turvanaan Lewenhauptin käsky valmistaa hiljaisuudessa peräytymistä, koska solassa ei ollut mahdollista taistella.

Bousquet vaipui taas äänettömyyteen ja luhistui ikäänkuin raskaan painon alla. Kutrinen peruukki paisui yhä hänen päänsä ympärillä; oli kuin olisivat ajatukset sen alla olleet liian katkeria ja tuimia pysyäksensä aivojen sisässä, jossa ne kiihkoisesti ajoivat toisiansa. Sinä hetkenä näytti vanha soturi siksi murtuneelta, että Freidenfelt säälillä ja myötätuntoisuudella ajatteli sitä tehtävää, sitä häpeätä ja sitä surua, johon johtavat miehet Summassa olivat tuominneet kunnollisen toverinsa.

Sanaakaan lausumatta istui Bousquet hetkisen tässä asennossa, mutta sitten hän äkkiä iski nyrkkiä pöytään ja hypähti ylös.

-- Se ei voi olla mahdollista! huudahti hän nuorukaisen tulisuudella. Lähden sinne itse. Ette ole sanonut heille kaikkea.

Freidenfeltkin nousi: -- He saivat kuulla teidän omat sananne. Sanoin heille, että ratkaisu koski tietä Turkuun, asukkaita, omaisuutta ja kruunun varastoja. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että Haminaa voidaan puolustaa 10,000:nella miehellä, ja Lewenhauptilla on 11,000. He tietävät että me täällä teemme mitä voimme ja että he saattavat tulla meidän avuksemme milloin vaan tahtovat. Sanoin heille, että kunpa vaan voimme kestää pari viikkoa, niin on Lascyn pakko muonan puutteesta vetäytyä takaisin, mutta he pysyivät käsityksessään, että Hamina on mitättömyys, jonka tähden ei saa panna armeijaa alttiiksi.

Suuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja seurannut, jatkoi hän taas: -- Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna voinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme joutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot Porvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että laitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että hevosemme kuolevat nälkään.

-- Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?

-- Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne, että Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia puolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei yksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta, vaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja Ruotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.

Bousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo ennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin --. Vanha linnanpäällikkö ei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen kunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata. Pidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn käskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä silmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa muuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet ylös ja lausui vimmastuneena:

-- Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni. Hänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja tottelematon.

-- Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi vaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.

Bousquet'n silmät salamoivat. -- Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa, mutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä Haminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja tottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä mennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi hänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.

-- Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen ylenkatseellisesti.

Bousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät ilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi käskykirjeen lukemista.

-- Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. -- Kuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme varastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja viljat korjatuiksi.

-- Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos herrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa jonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.