Chapter 8

-- Olenko minä ainoa? Tiedät itse, että jokainen ajatteleva ihminen toivoo tästä onnettomasta sodasta pikaista loppua. Useimmat upseerisi vaikkapa väkisin estävät taistelua Venäjää vastaan.

-- Mutta sittenkin, tiuskasi Lewenhaupt pikastuen, olit sinä äänestyksessä Bousquet'n puolella, kun tämä vaati meitä puolustamaan Haminaa.

Buddenbrock katseli tyynesti asetoveriansa silmiin. -- Tiedät varsin hyvin, että jos olisin muiden kanssa äänestänyt peräytymistä, olisi minua tavallisuuden mukaan sanottu kavaltajaksi. Nyt ei kukaan voi syyttää minua pelkuruudesta, mutta yhtymiseni Bousquet'hen oli kaikessa tapauksessa ilman merkitystä, kun muut vaativat peräytymistä.

Lewenhaupt nyökkäsi myöntävästi päätään ja Buddenbrock jatkoi: -- Pääasia on, että saamme aikaa ja että vältämme kaikkea, mikä saa viholliset vimmastumaan, sillä vielä on venäläinen päällystö sangen mukaantuvainen.

-- Mukaantuvainenko? toisti Lewenhaupt selvästi hämillään.

-- No niin, sano Lascyn menettelyä miksi tahansa, mutta ajatteleppa kuinka kohteliaasti hän Säkkijärvellä myönsi meille pitkäaikaisen aselevon, vaikka hän suuremmitta vaikeuksitta olisi voinut ruhjoa meidät. Ja nyt. Ensin lähettää hän meille tiedon aselevon lakkaamisesta, ja sitten jättää hän meidät kuitenkin rauhaan. Sellaista menettelyä sanon minä jalomieliseksi.

Lewenhaupt mietti ääneti hetken aikaa, sitten vastasi hän hitaasti ja ikäänkuin epäröiden: -- Otaksukaamme, että voimme saada Lascyn suostumaan aselevon pitentämiseen. Eikö meidän silloin pitäisi vahvistaa sotavarustuksiamme?

-- Ei, vastasi Buddenbrock hätäisesti, ei vahvistamista vaan rauhan saamista varten. Siten pelastamme isänmaamme ja pelastumme itse.

Lewenhaupt katseli toveria silmiin, kysyen melkeinpä epäluottamuksella: -- Rauhaa! Nyt jo! Mitä olemme siis voittaneet? Ja mistä otamme sen kunnian, jonka menetämme, jos palaamme kotiin vihollista karkoittamatta?

-- Jos tässä otamme voitot ja kunniat lukuun, niin älkäämme unohtako mitä siitä tulee, jos viholliset lähtevät ajamaan takaa meitä, kun meidän pitäisi karkoittaa heidät?

Lewenhaupt yhä synkistyi: -- Siinä tapauksessa olisi Suomi menetetty ijäksi ja Birkenfeldillekin saisimme sanoa jäähyväiset, ja se taas merkitsee sitä, että Ruotsista tulisi Venäjän käskyläinen.

Buddenbrock kallisti nöyrästi päänsä. -- Mitäs auttaa jos ei vähemmällä päästä. Muutoin lausuit itse riidellessäsi Myssyjä vastaan, ettei Ruotsille paljoa merkitse, onko sillä yksi erämaa enemmän tai vähemmän. Suomi kernaasti menköön. Ja minä olen samaa mieltä. Vahinkoa siitä ei synny, sillä luopumalla tästä rajamaasta saa Ruotsi rauhan, jota muuten ei tule isoon aikaan, niin kauan kun suomalainen erämaa riippuu kaulassamme ja imee voimamme. Mutta jos Venäjä nielee tämän palan, niin se vaikenee ja lahjoittaa meille kaupanpäälliseksi Birkenfeldin.

-- Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?

-- Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos se menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja lepoa.

Taas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: -- Mutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?

-- Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?

-- Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona turvaa meitä. Mistä saamme kunnian?

-- Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on turvattu.

-- Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock kiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän katsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: -- Oletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?

-- En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait aikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa, ymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.

Lewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock tarjosi hänelle kätensä: -- Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole suuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat. Veljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin olisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti erilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan suuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa kalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.

Lewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja huudahti ylenkatseellisesti: -- Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock. Sinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.

-- Lewenhaupt! huusi Buddenbrock myöskin kiihtyneenä. Ajattele kenelle puhut! Enkö minä ole jalosukuinen niinkuin sinäkin ja sotilaana kunnioituksen arvoinen? Mitä tarkoitat tuolla kaksoisihmisellä?

-- Mitäkö tarkoitan? Niin, tarkoitan, ettei kukaan enemmän kuin sinä valtiopäivillä kiihoittanut sotaan, vaikka sinä Gotthardin kanssa halusit rauhaa. Et koskaan tunnustanut totuutta. Kiellä se, jos voit.

Nämä sanat saivat Buddenbrockin ihan muuttumaan. Hänen uljas sankariryhtinsä veltostui, silmistä katosi loiste ja puoleksi neuvotonna puoleksi suruvoittoisena lausui hän vienosti: -- Veli, jos tietäisit, anna minun sanoa --.

Mutta Levenhaupt ei tahtonut kuulla. -- Ei, älä keskeytä minua! Sinun täytyy kerran kuulla totuus. Sinä tahdoit rauhaa, mutta äänestit sotaa ja astuit minun sijalleni Suomessa. Silloin pyytää Wrangel sinua rientämään hänen avukseen, mutta sinä jäät liikahtamatta leiriisi Myllykylässä, ja kun sinut vihdoin saadaan jalkeille, kuljet sinä armeijan kanssa kuin kilpikonna, vaikka kaikki jo on pantu arpaan. Ja vihdoin, puhumattakaan muusta, äänestät Bousquet'n kanssa ja vaadit taistelemaan Haminassa, mutta kun minä yksin olen sinua kuulemassa, huudat taas rauhaa. Jollei tämä ole väärää peliä, niin en ymmärrä sitä. Miten sinä kerran aijot puolustautua valtakunnan neuvoston edessä?

Buddenbrockin kasvojenpiirteet veltostuivat yhä enemmän, ja nähtävästi hänessä riehui sisällinen taistelu. Hän näkyi jännittävän kaiken tarmonsa pysyäksensä lujana, kunnes vihdoin puistuttavainen huokaus helpotti tukehtunutta hengenkulkua.

-- Sinä, Lewenhaupt, olet onnellinen. Sinun tarvitsee vaan ajatella valtioneuvostoa ja vastata järkevien ja tyynten miesten edessä.

-- On sitä siinäkin. Heidän peruukkinsa kummittelevat edessäni yöt päivät, ja jos nukun, kummittelevat he unessani.

-- Mutta kun olet heistä suoriutunut, olet vapaa.

-- Entä sinä? Mitä tarkoitat?

-- Minä tarkoitan, että silloin vasta on tosi edessäni.

-- Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?

Buddenbrock pysyi sanatonna.

-- Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös Ruotsin vihollinen.

-- Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen. Tätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja koettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme puolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä Ruotsi voittaa, kun se menettää Suomen.

-- Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen upseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit vastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?

Buddenbrock sai entisen ryhtinsä. -- Ei niin! vastasi hän hämillään hymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi minut muuten valtioneuvosto julistaakin.

Buddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa selkää: -- Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä kultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän kääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset kukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen silmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään. Ja niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini muistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa, saadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi, minä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista et ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei hän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin viholliselle.

-- Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?

-- Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.

Parooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti helpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka tuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus! Jokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.

Hämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt ystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut kaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi kuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä sanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka ei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä naisia!

Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa äänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: -- Vaimosiko siis pakotti sinut tänne lähtemään?

-- Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta pelastaaksemme kunnian.

-- Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!

-- Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa. Itsekin salaat totuutta.

Tulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: -- Koska olen minä semmoista tehnyt?

-- Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen; mainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää täällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on täynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle kaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin kevätaurinko.

-- Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!

Mutta Buddenbrock hymyili säveästi: -- Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet sinä vuorostasi kiikissä.

Lewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi tahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti ystävällisesti häntä olalle: -- Teethän niin kunnian tähden. Tämän ylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut harhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä rakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa, mutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein ainoastaan rauhan vuoksi.

Ääneti katselivat herrat toisiansa, sillä Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavana, ja Lewenhauptin oli hänen sanansa saanut mykäksi. Kreivin päätä pyörrytti, ja kirkas päivä kävi pimeäksi, mutta hän ei tiennyt hänkö horjui, vai horjuiko koko maailma. Säälien katseli hän kumppaniaan, joka oli ollut pakotettu semmoiseen tunnustukseen: -- Sellainen et ollut ennen.

-- Etkä sinäkään ole entiselläsi. Emme ole kumpikaan sitä mitä olimme eilen saatikka silloin.

-- Tosin emme. Mutta tahdon löytää entisen itseni ja voittaa kunniakkaasti tahi kuolla.

Hän kannusti hevostansa, Buddenbrock seurasi, eikä aikaakaan, niin ilmoittivat jylisevät tykinlaukaukset, että nuo ylhäiset herrat olivat saapuneet Mäntylahden solaan.

V.

Ratkaiseva askel.

Juhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen linnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat mukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua. Keuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi raittiissa ja hyväilevässä ilmassa.

Solaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti. Vasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.

Erään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia sotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille äsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän uurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja alakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta lisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat tapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive näkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten vangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti Lagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin jos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia vähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin valtaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja karjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä! Tämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä nuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset lisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan epäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän rehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä juuri rehelliset tahdotaankin poistaa.

Äsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli kuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi toivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki kunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot pysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet olivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja oli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa niitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka ottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne sitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret aarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin aijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat lupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli kuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta vakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt Viipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa tämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa tänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä toivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian perille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa totuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi hyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää katselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.

Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä, vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin, kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä heitä osataan kestittää.

Nuori sotamies lausui reippaasti: -- Jos vihollisia on 10,000 ja meitä 2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.

Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi isällisestä: -- Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä, kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy, mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme, ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän sykkii. Eikö niin?

-- Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:

-- Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.

-- Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.

Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.

-- Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että kuuluu!

Nuori sotamies heilutti hattuansa: -- punaista se viini on oleva!

Innostus tuli yleiseksi. -- Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin sydänveri on vuotanut loppuun. -- Ei, ei yksikään! -- Nyt taistelemme miehinä. -- Emme antaudu koskaan. -- Ei koskaan! näin kuului kaikkialta, ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.

* * * * *

Tällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia. Vihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia sitten lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys toeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti yhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa ollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä Sprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen oli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen vastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat vartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä suuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli luullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista silmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin hän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.

Tämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti todistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä ilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen jännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata mielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään antaa joku selitys.

Lewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt saadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja nämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä, sillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen toiveitansa yhä korkeammalle.

Ensimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin katseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja houkutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis oli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella oli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä käyttää.

Buddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt syrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin Sprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.

-- Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.

-- On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi valloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.

Siten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja Sprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen suostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon tärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin sanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi hänelle kreivi: -- Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn valta, vaan minä.

Buddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät moneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että johonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä tuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä pysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.

Äsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa synkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa onnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi varottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen kohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen siitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse nyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä luottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut suomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt muisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä olivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut heidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta nyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen toimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi tarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän sanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin piti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin itsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat, käyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä lähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla kehoittavilla sanoilla aikomuksensa.

Mutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia upseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso. Hänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli kehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään tarjottavissakaan.

Vieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät vieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun lisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he ällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti ruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä ja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m. rahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta monenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti tuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista olematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta saattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan isännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.

-- Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena, maistettuansa sirosti asetettua kalaa.

Fröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: -- Ehkä teidän ylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!

Kohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen tyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten upseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä välinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota silminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy vielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt mihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka rohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.