Chapter 6

Kapteeni loi katseen puhujiin ja hänen sanoissaan tuntui olevan täyttä totta, kun hän lausui: -- Minä arvelen, että se olisi hirtettävä, joka kiusaa meitä luopumaan kuninkaastamme. Teillä ei ole mitään tekemistä maamme kanssa, tiedätte vähän siitä, mitä me tarvitsemme. Hoidamme asioitamme itse omin neuvoin. Mutta jos tahdotte palkkaa tänne tulostanne, niin etsitte turhaan Venäjän kultaa, Ruotsin tappara on likempänä.

Attila ei vastannut, ja yleinen vaitiolo syntyi. Vihdoin sanoi Löfving: -- Tunsin isänne, hänkin aikoinaan kulki Venäjän asioissa.

Attilan silmät leimahtivat kun hän vastasi: -- Isäni pysyi vielä ihmisenä kun te muutuitte pedoksi.

_Löfving._ Mieluummin peto kuin kavaltaja. Jos luulette minun muuttuneen siitä ajasta huonommaksi, niin petytte. Ruotsin puolesta olen elänyt ja Ruotsin puolesta tahdon kuolla. Venäläinen Suomi on kotimaani, ja kevään tultua otan minä ruotsalaisen armeijan kanssa sen takaisin.

_Attila._ Siihen ette kykene.

_Löfving._ Ette ainakaan te meitä estä, ettekä vältä ansaittua palkkaanne.

Löfving oli uhkaavana asettunut Attilan eteen, mutta tämä katsoi terävästi kapteeniin ja vastasi uhmaten: -- Ajattelette kai poikaanne ja syytätte minua hänen kuolemastaan, mutta minä puolestani ajattelen isääni ja asetan teidät syytteeseen ei ainoastaan siitä laukauksesta, jolla te riistitte häneltä hengen, vaan siitä kohtalostakin, jonka valmistitte minulle, äidilleni ja lukemattomille muille, jotka eivät saaneet kuolla.

_Löfving._ Nehän vietiin rajan toiselle puolelle, ja saivat kai siellä nauttia sitä onnea, jota te meille kaikille tarjootte.

_Attila._ Sen kirouksen tunnette yhtä hyvin kuin jokainen lapsi Suomessa.

_Löfving._ Te siis muutatte mielipidettä.

_Attila._ En muuta mitään.

_Löfving._ Tottakai muutatte, kun ensin yrititte viedä koko Suomen rajan yli ja samassa hetkessä surkuttelette itseänne ja kaikkia muita, jotka vietiin pois Ruotsista. Katsokaa, niin on käynyt ja niin käy ijankaikkisesti kaikille luopioille.

_Attila._ Luopioille! Siksi en tullut koskaan, mutta orjaksi kyllä teidän ansiostanne. Hän tempasi auki ihokkaansa ja paljasti rintansa.

-- Tässä! Näette! Tämän sain siellä, sitten kun ensin olitte tehnyt minut isättömäksi. Kummalla meistä on oikeus tuomita? Ja kellä on enemmän sovitettavana? Antakaa takaisin mitä minulta riistitte. Antakaa minulle isäni, kotini, sisaruspiirini, kotimaani! Poistakaa poltettu kotka hartioistani, tehkää minut vapaaksi niinkuin vapaana synnyin Suomessa.

Löfving tuijotti vaijeten tuohon kalpeaan olentoon, joka seisoi siinä niin kuohuksissaan, ja Attila jatkoi: -- Vaikka koko ikänne olisitte polvillanne edessäni ja itkisitte verisiä kyyneleitä, ei se sittenkään voisi poistaa sitä tuskaa, jota sieluni on kärsinyt yksinomaan teidän tähtenne.

-- Ehkä, sanoi Löfving myöntyväisesti. Ehkä, mutta en voinut muuta. Kapteeni kääntyi pois. Näkyi että hän tahtoi salata liikutustansa.

-- Jollette, sanoi Attila lauhkeammin, jollette silloin voinut muuta, niin nyt voitte. Käsittäkää minua vihdoin, kun pyydän teitä muistamaan, että meidän jälkeemme tulee uusia miehiä, jotka perustavat uusia perheitä tässä maassa. Niiden tulevaisuudesta minä puhun. Olemme nyt kerran mitä olemme. Meitä ja meidän kohtaloamme ei kukaan enään muuta, mutta tulevaisuutta voimme muuttaa, ja se meiltä odottaa ratkaisua.

-- Älkää meiltä vaatiko mahdottomia, vastasi Löfving hiljaisesti, melkein nöyrästi. Olemme vannoneet uskollisuutta Ruotsille, kuningas Fredrik on herramme ja kuninkaamme, kotimaamme kuuluu hänelle, eikä mikään oikeuta meitä muuttamaan sitä.

Attila seisoi siinä, levottomuutta, epäilystä ja tuskaa kasvojenpiirteissä. Tämä taistelu oli ehkä toivoton, mutta hän ei voinut vieläkään hellittää. Hän alkoi uudestaan ja lausui intohimoisesti: -- Ette kai tunne Oranialaista, ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Wittistä? Mutta Engelbrektistä olette kuullut. Mainitkaa edes yksi mies koko Ruotsin valtakunnassa, joka ei siunaa häntä ja hänen tekoansa. Hän pelasti maansa Tanskan vallasta. Tehkää niinkuin hän, vapauttakaa Suomi!

Soturiveri kuohahti taas Löfvingissä: -- Olen tehnyt mitä minä voin ja niin teen vieläkin tällä hyvällä miekallani. Kun ammuin isänne, tein sen pelastaakseni talonpoikaisvapauttamme ja isäimme uskoa, eikä mitkään rukoukset saa minua uhraamaan niitä nyt. Vähän on elämä teille opettanut, jos uskotte, että mies, joka on uhrannut koko elämänsä sen puolesta, mitä hän pitää pyhänä, heittäisi haudan partaalla kaiken tämän pois ja möisi sielunsa sille, joka vie hänet ijankaikkiseen kadotukseen.

-- Ette ymmärrä minua, sanoi Attila, pää kumarassa.

-- Minä teitä ymmärrän, puuttui Sprengtport puheeseen, mutta te olette haaveilija ettekä ymmärrä meitä. Olette nyt vankimme ja lain mukaan kuoleman mies. Mutta minun kauttani ette kaadu. Mitäs kapteeni Löfving sanoo?

Löfving katsoi syrjään vastatessaan: -- Olen jo kerran ottanut hänen henkensä katkerammin kuin tappamalla. Kaatakoon hänet ken tahtoo. Minä en voi.

Sprengtport lähestyi Attilaa. -- Näette nyt mikä teitä odottaa Suomessa. Olkoon se teille kylliksi.

_Attila._ Katkeran opetuksen annatte minulle muistoksi.

_Sprengtport._ Mutta se on terveellinen. Tahdotteko luvata minulle mitä pyydän?

_Attila._ Mitä on minulla annettavaa, jota te ette voi ottaa? Olen vanki vallassanne, ja te olette Marian isä.

_Sprengtport._ No siis, poikani, lupaa minulle, ettet enään koskaan Ruotsin rajojen sisällä nosta kysymystä manifestista. Sillä ei Suomi mitään voita, mutta kaikki saattaa joutua alttiiksi, jos kansa heittää kaiken mitä meillä on, tavoittaaksensa sitä, mitä se ei voi koskaan saavuttaa.

_Attila._ Voi maata, voi kansaa!

_Sprengtport._ Lupaatte siis luopua yrityksestänne?

_Attila._ Ei ole tarvis luopua siitä, joka itsestään raukee. Kenen luo nyt enään menisin, kun ne miehet, joihin luotin, kieltäytyvät ajattelemasta asiata?

Sprengtport kääntyi Löfvingin puoleen.

-- Koska olemme saaneet hänen lupauksensa, niin annamme mekin omamme ja lupaamme saattaa tämän aseettoman miehen ehjänä vahtien ohi.

Löfving pysyi vielä synkkänä, mutta vastasi ratkaisevasti: -- Minun käteni sai hänet isättömäksi, tahdon nyt tehdä hänen hyväksensä mitä voin ja pelastaa hänet vaarasta tahi kaatua Anteron pojan kanssa.

Mutta Attila korotti torjuen kätensä ja vastasi kylmästi: -- Tunnustan hyväntahtoisuutenne, mutta en tarvitse sitä. Jos teidän kenttävahtinne ampuvat aseetonta miestä, niin tehkööt sen. Sanon heille silloin kuolinhetkelläni, kuka olen. Mutta jos tahtovat sotaoikeuden edessä tietää asiani, niin saavat tuta, että sittenkin on ollut yksi mies, joka tavoitteli kotimaansa vapautta.

Vireä tuli syttyi Sprengtportin silmiin, ja hän ojensi äkkiä kätensä: -- Me kaksi olisimme voineet hyvin ymmärtää toisiamme.

Attila seisoi hetkisen epäröivänä. Nyt hän ei halunnut enään tarttua tuohon äsken hänelle niin rakkaaseen käteen. Sprengtport huomasi sen ja sanoi: -- Älkäämme niin erotko toisistamme. Se, mikä on oikeata teille, se on väärää minulle, mutta keskinäinen kunnioitus vahvistuu usein paremmin kun pidämme kiinni mielipiteistämme, kuin jos käännymme toiseen, joka on ristiriidassa parhaan ymmärryksemme kanssa. Uskotteko minua?

Majurin äänessä oli jotakin vienoa, joka vaikutti sovittavasti, ja kaikesta huolimatta tunsi Attila seisovansa Marian isän edessä.

-- Ette siis kiellä minulta kunnioitustanne? kysyi hän kalpeana.

-- Olisin kernaasti sanonut teitä pojakseni!

Sprengtport aukasi sylinsä, ja nyyhkien heittäytyi Attila hänen syleilyynsä.

-- Uskon että Maria rakasti sinua, sanoi majuri hiljaa. Uskon sen. Kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän ei voinut sanoa enempää.

-- Häntä piti Maria rakkaana, vakuutti Löfving. Häntä eikä ketään muuta. Näinhän itse, ettei hän huolinut ollenkaan Martista.

Attila kääntyi Löfvingin puoleen: -- Antakaa minulle anteeksi se suru, jonka tein teille ja pojallenne. Se tapahtui vastoin tahtoani. En ole koskaan toivonut teille pahaa.

-- Ette voinut sille mitään, sen tiedän, vastasi Löfving liikutettuna. Minäkään en voinut mitään sille, mitä teille tein. Omatuntoni ei voinut muuta. Anteeksi!

Attila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: -- Paljoa vaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän vienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen työntää sen vihdoin pois.

-- Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja koska tapaamme toisiamme toiste.

-- Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen valitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo, sentähden täytyy minun lähteä.

Sprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli lempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.

* * * * *

Kun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat Buddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät yrmeiltä ja uhkaavilta.

-- Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni vastaamatta kapteenin tervehdykseen.

-- Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei viimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.

-- Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen kanssa?

Vähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä levollisella viattomuudella: -- Minun askeleeni ovat helposti luettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa ja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään tapahtunut.

-- Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene tunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan rangaistuksetta saa kavaltaa.

-- Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja. Minuun se ei satu.

Buddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui Segebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: -- Löfving ei saata kieltää, että te viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle Viipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten otitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.

-- Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa vaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne käytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen kenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen vannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.

-- Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut käsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla oli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.

-- Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?

-- En tiedä lieneekö se salaisuus, mutta ainakin minusta tuntui kuin olisi soittaja tahtonut salata että hän oli ollut teidän ylhäisyytenne puheilla. Vasta sitten kun olin uhannut panna hänet syytteeseen ja vankeuteen, sain tietää asian oikean laidan ja päätin saattaa hänet pois meidän alueeltamme. Luulin tehneeni hyvän työn, kun en ollut tietävinäni mitään koko asiasta.

Buddenbrock näytti kuin pilvistä pudonneelta. -- Onko tuo Löfving menettänyt järkensä? Kuinka hän uskaltaa sekoittaa minun nimeni tähän asiaan?

Osoittamatta vähintäkään hämmästystä vastasi kapteeni varsin tyynesti: -- Muukalaisen tapasin kello seitsemän aikaan eilen illalla kaupungin ulkopuolella, ja koska hän tuntui epäluulonalaiselta, kysyin häneltä päivän tunnussanaa. »Jumalan kanssa», vastasi mies selvästi, mutta sittenkin pyysin nähdä hänen passiansa. Hän veti sen esille, ja omilla silmilläni näin, että sen oli antanut neuvosto Tukholmassa. Muukalainen sanoi olevansa Rostockista kotoisin, vaan sieltä oli hänet kutsunut herra Gyllenborg, joka tahtoi lähettää hänet Suomeen hauskuttamaan sotaväkeä Haminassa soitollaan.

-- Mitä hiton juttuja nuo ovat? huudahti Buddenbrock yhä enemmän ihmeissään.

-- Kyllä uskon, että mies puhui totta, vakuutti Löfving.

-- Mutta sitä minä en usko, keskeytti Segebaden. Ellette te itse valehtele, niin valehteli ainakin tuo toinen.

Löfving katseli vastustajaansa suoraan silmiin: -- Jos hän oli petturi, niin kai hänet jo aikoja sitten olisi otettu kiinni. Ei ole niinkään helppo kulkea luvattomissa asioissa Turusta tänne saakka.

-- Kuka sanoo, että hän on ollutkaan Turussa? kysyi Ring.

-- Ainakin on hän ollut Porvoossa, mikäli minä ymmärrän. Epäilin minäkin alussa aivan kuin tekin, mutta sitten kun hän oli kuvannut minulle kaupungin ja kirkon aivan semmoisiksi kuin ne olivat täytyi minun uskoa. Yksi asia vaan epäilyttää.

-- Mikä niin? kysyi Buddenbrock huomaavaisuudella, jommoista hän ei ollut tähän saakka osoittanut.

-- Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.

-- Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen Buddenbrockia. Tämä kalpeni.

-- En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen kertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain johtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin eversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten kuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä täytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko muukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.

Buddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut olla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen Porvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.

-- Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet tänne!

-- Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää. Tuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra paronin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja selittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.

-- Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja nyt pelkäät joutuvasi kiinni.

Kapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.

-- Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja oikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen iskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun olimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän ylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.

Vihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: -- Sinä kai halusit komppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei millään keinoin saatu paikkaansa pitämään.

-- Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi suorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset olisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: «Olivat sentään suomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.»

_Segebaden._ Semmoista on nyt helppo sanoa.

_Ring._ Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?

_Löfving._ Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi kaikki sujunut kuin rasvattuna.

_Segebaden._ Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.

Löfving kohotti ylpeästi päätänsä. -- En ole koskaan kantanut kunniaani suussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä tahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan. Sentähden olimme voitosta varmat.

-- Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.

-- Kyllä, niitä, joihin se ei luota.

-- Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?

-- Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme Lappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.

Tumma puna nousi Buddenbrockin poskille, mutta hänen ryhtinsä pysyi arvokkaana ja ääni tyynenä, kun hän vastasi: -- Kapteeni Löfving ei tee ensi kertaa näitä viittauksia, mutta tämä on oleva viimeinen. Kunnes olette antanut tyydyttäviä selityksiä kaikkeen siihen, mitä täällä olette puhunut, antakaa pois miekkanne.

-- Miekkanne! pyysi Segebaden.

Heti seisoi Löfving miekka kädessään, valmiina antamaan sen pois, mutta siinä oli hän pakotettu purkamaan sydäntänsä, ja kylmällä tyyneydellä lausui hän lujasti ja katkerasti: -- Voi teitä päälliköitä ja kuninkaan miehiä! Te hajoitatte missä teidän pitäisi koota, tapatte sitä mitä pitäisi säilyttää, ja tallaatte sitä minkä pitäisi elää. Mutta yhtä varmasti kuin te nyt kavallatte tätä maata, on se päivä koittava, jolloin teitä kavalletaan, sillä Jumala on oleva kostajamme.

IV Luku.

Levottomia päiviä.

Haminan kaupunki mainitaan perustetuksi vuonna 1632 nimellä Vehkalahti samannimisen pitäjän mukaan. Syrjäisenä kylänä pysyi se kauan huomaamattomana ja erillänsä suurista valtiollisista tapauksista, mutta kun Viipuri oli menetetty, täytyi Ruotsin etsiä uutta puolustuslinnaa Etelä-Suomessa, ja silloin kääntyivät silmät Haminan puoleen. Ensimmäinen linnoitus rakennettiin 1722, mutta vähäpätöinen se oli, ja sentähden kun ruvettiin valmistuksiin 1741 vuoden sotaa varten, laajennettiin sitä, ja tämän kertomuksen aikana oli kaupunki kaikilta tahoilta ympäröitty linnoitetuilla valleilla, jotka sitä enemmän rasittivat mieliä mikäli ne valmistuivat. Semminkin synnyttivät levottomuutta valleihin sijoitetut ruutikellarit, kun huhuttiin, että ne olivat huonosti varustetut ja kaupunkilaisille hengenvaaralliset. Eikä luontokaan tarjonnut mitään virkistävää mielelle, sillä Hamina ei ollut mitenkään sen puolesta suotuisa. Ympäröitsevät linnoitukset olivat kyllä laajat, mutta itse kaupunki oli pieni ja useimmat talot olivat vaan matalia puuhökkeleitä. Niiden keskellä kohosi kuitenkin suuri, komea rakennus, jota sanottiin kuninkaalliseksi varastohuoneeksi, sekin puusta, mutta kopeillen suurella, kullatulla F:llä kuninkaallisen kruunun alla. Tämä upea koristus oli asetettu korkealle harjalle ja loisti päivänpaisteessa puolen penikulman päähän kaupungin ulkopuolelle. Monen mielestä oli tuo kultainen merkki kunniana kaupungille ja enteenä sen vastaisesta suuruudesta, mutta toiset pitivät sitäkin vaarana, koska viholliset jo kaukaa saivat siitä selvän maalin palaville pikivannikoilleen ja pommeilleen.

Tähän aikaan lisäsi huolia myös kivulloisuus. Laivasto, joka ankkuroi Haapasalon ja Kursalon luona, lähetti joka päivä sairaita ja kuolevia maille, eikä ollut tila parempi armeijankaan väestössä. Huono ruoka, huono vesi ja epäterveelliset asunnot olivat synnyttäneet kuumeita ja punatautia, jotka vaativat epälukuisia uhreja. Ahtaus ja hoidon puute levitti ruttoa, niin ettei vihdoin, ollut yhtään taloa, jota kuolema olisi säästänyt.

Kevät kului kuitenkin ilman erityisiä tapauksia, sillä uudistettu aselepo jatkui määräämättömäksi ajaksi. Pohjoisessa, Marttilan tienoilla, tapahtui joskus kahakoita, mutta vaikka olivatkin verisiä, eivät ne tuottaneet tärkeämpiä seurauksia. Ruotsalainen pääkortteeri oli yhä vielä Myllykylässä, kolme virstaa Haminasta pohjoiseen. Armeija, johon kevätpuolella oli tuotu lisäväkeä, oli nyt luvultaan 15,000 miestä ja majaili osaksi Haminassa, osaksi pitkin Kymijokea, estääksensä Keltin ja Anjalan luona venäläisten pääsöä. Laivastossa oli 15 linjalaivaa ja 5 fregattia paitsi kaalerilaivastoa 3,700:dan miesvoimalla. Idässä vartioitsi kaupunkia 600 jalka- ja 72 tykkimiestä, joiden 24 kenttätykkiä olivat asetetut vuorisolaan Mäntylahdella 5 virstaa kaupungista.

Siten varustettuna taistelua varten oli koko seutu jännityksessä ja levottomuudessa. Kukaan ei tiennyt milloin aselepo päättyy, mutta että se voi tapahtua minä hetkenä tahansa, sen tiesivät kaikki. Ja mitä sitten tulee? Alituinen epätietoisuus rupesi vihdoin painostamaan rohkeimpienkin mieltä, ja moni piti jo lopullista ratkaisua parempana kuin tätä ijankaiken uhkaavaa vaaraa.

Sillä kannalla olivat asiat, kun yksi Lewenhauptin ajutantti äkkiä sairastui ja kuoli. Hänen edeltäjänsä oli sama kuume jo sitä ennen temmannut pois, ja kun useat muutkin upseerit tunsivat saman raivoavan ruton heitä uhkaavan, pääsi kauhu ja levottomuus yleiseksi. Ei ollut ylhäinen enemmän turvattu kuin alhainenkaan. Täällä saattoi ken hyvänsä ensi päivänä maata paareilla.

Huolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt kunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen matkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama päivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät esikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun sotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen jääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki virteen, jolla toimitus lopetettiin.

Pieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä ystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet itselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin korkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen. Jo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se on? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri yhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä aikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja nähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka hän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä välin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui kreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä olivat odottaneet hänen sanojansa -- Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän perästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.

Nyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli kirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui kauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja sotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo neuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti Bousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä vastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta Hamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23 tynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo rahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain. Sitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja ja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä kaikki?

Tämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy mahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.

Jos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna, joka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö peräytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan hävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön jälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi Bousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.

Tämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä kerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä selvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei ollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka haaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan askeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei tarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä vähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos nurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä varten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan valloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja kelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi sadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä, mutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista estäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen puolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa ei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen kanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.