Chapter 5

_Löfving._ Mutta hän koettaa itse ja muiden kautta eksyttää Lewenhauptia. Sillä tiellä vie hän varmimmin meidät kaikki perikatoon.

_Sprengtport._ Jätä semmoiset puheet! Sellaista ei saa koskaan lausua ilman todistuksia.

_Löfving._ Ikäänkuin niitä ei olisi riittämään saakka.

_Sprengtport._ Siinä tapauksessa esitän minä vastatodistuksia. Buddenbrock ja minä olemme vanhoja tovereita. Koko parhaan aikamme seurasimme Kaarlo kuningasta. Pelkuri hän ei ole, paitsi --. Mutta se ei kuulu tähän.

_Löfving._ Te arvelette, paroonissa on aina miehuutta, paitsi silloin kun hän tarvitsee miehuuttaan. Hän tietää, että niinkauan kun Lewenhaupt pitää häntä neuvonantajanaan, on hän varsinainen päällikkö, joutumatta mihinkään edesvastuuseen. Että Buddenbrock tekee kaikki pysyäksensä tässä asemassa, se on luonnollista, mutta kuinka Lewenhaupt on joutunut hänen talutusnuoraansa, sitä en ymmärrä.

_Sprengtport_ Myrskyisessä meressä vaanii neuvoton pelastavaa lankkua, ja nyt on Lewenhaupt semmoisen tarpeessa.

_Löfving._ Mutta kuinka on hän siksi valinnut Buddenbrockin?

_Sprengtport._ Kun ylimielisyys tahtoo sitoa ystävyyden niin täytyy myöntyväisyyden kiristää solmua. Buddenbrock, osaa taipua, sentähden sujuvat asiat hänen kanssaan, mutta ei ikinä Lagercrantzin kanssa, joka muutoin ei ole rakentanut ystävyyttä kenenkään muun kuin oman itsensä kanssa.

_Löfving._ Sen uskon. Hän luikertelee käsistä kuin ankeriainen.

_Sprengtport._ Buddenbrockin suurin vika on, että hän on totellut, missä hänen olisi pitänyt käskeä, ja että hän on käskenyt, milloin hänen olisi pitänyt totella. Sentähden äänesti hän valtiopäivillä sotaa, vaikka Ukrainan päivien muiston olisi pitänyt saada häntä harrastamaan rauhaa. Sentähden pyrki hän päälliköksi Suomeen, vaikkei hän luottanut itseensä. Sentähden vitkasteli hän, kun Vrangel pyysi häntä rientämään, ja sentähden horjuu hän nyt toisesta päätöksestä toiseen ja antaa joka taholta moitteelle sijaa.

_Löfving._ Paitsi veljensä taholta.

Sprengtport vaikeni taas miettien.

-- Olkoon miten onkaan, sanoi hän. Jos Gotthard Buddenbrock todellakin on ollut täällä juonittelemassa, niin on se käynyt naiskäden kautta.

Löfving katsoa tuijotti häneen kysyväisenä. Hän ei käsittänyt majuria.

_Sprengtport._ Kuinka moni mies onkaan, samoin kuin Buddenbrock, raukka vaimonsa edessä. Ei se ole mikään salaisuus, että paroonitar Buddenbrock ohjaa miestänsä kovalla kouralla. Hän määrää maalin, johon hänen tulee pyrkiä, hän liehtoo hänen kunnianhimoansa ja itseensäluottamusta, ja hän pitää huolta suvun tulevaisuudesta.

_Löfving._ Mitä tuo tähän kuuluu?

_Sprengtport._ Rouva Lisbet elää yksinomaan vihasta Venäjää vastaan, ja hänen miehensä täytyy nyt yrittää toteuttaa sitä kostoa, jota hän on uneksinut kaksikymmentä vuotta. Jollei vanhalla toverillani olisi tuota kotiristiänsä, istuisi hän nyt kotona haavojansa hoitamassa. Minä puolestani säälin häntä.

_Löfving._ Sääliä tuommoista! Minun mielestäni pitäisi sen, jonka omaatuntoa Lappeenrannan kohtalo painaa, panna taivas ja maa liikkeelle paran taaksensa sen vähän, minkä hän kykenee. Mutta mitä tämä Buddenbrock tekee? Ensiksi hyväksyy hän kaikki hulluudet, joita Lagercrantz tyrkyttää Lewenhauptin päähän, ja kun ne ovat tehdyt, moittii hän niitä, puhumattakaan hänen omista kurjista neuvoistansa, jotka ovat myrkyttäneet koko armeijan. Seisotaan ikäänkuin ruutitynnyrin päällä, joka milloin tahansa saattaa räjähtää.

_Sprengtport._ Lagercrantz olisi valmis myymään sielunsa, jos hän voisi sillä kukistaa Lewenhauptin, mutta syyttää Buddenbrockia kaikista, se on väärin!

_Löfving._ Väärin! Jos Buddenbrock olisi tahtonut pelastaa Suomea, olisi hän yhtynyt Bousquet'hen. Siinä mies! Vaikka hän onkin 78 vuotias, kuuluu hän olleen ainoa, joka puhui kuin kunnon soturi. Kun vihdoin kukaan ei tahtonut kuulla häntä, ponnahti hän ylös ja huusi, että jos ruotsalaiset upseerit tahtovat kerjätä armoa Lascylta, niin ampukoot ensin vanhan toverinsa, sillä muutoin lähtee hän kuriirin jälissä ja panee koko Venäjän armeijan edessä vastalauseen semmoista häpeätä vastaan.

Majuri huoahti pää alas painuneena. Hän oli tähän aikaan vielä ollut raihnas ja palveluksesta vapaa, eikä sentähden tietänyt paljon neuvotteluista, mutta se ajatus, että viholliset nyt nauravat Ruotsin armeijaa, se häneen syvästi koski.

Löfving käsitti Sprengtportin vaitiolon väärin, ja lisäsi sentähden katkeroittuneena: -- Jollei Buddenbrock olisi se, joka hän on, seisoisimme me nyt voittajina Viipurissa, jopa Pietarissa.

_Sprengtport._ Sitä en tiedä.

_Löfving._ Olisimme voineet Säkkijärveltä tunkea sinne. Rukoilin saada kulkea etupäässä.

_Sprengtport._ Sinä, joka olit tainnoksissa?!

_Löfving._ Kun tulimme Säkkijärvelle, en ollut murtunut mies. Tunsin joka kiven Viipurin tiellä, tunsin lapsuudesta saakka linnan ulkoa ja sisältä. Tiesin että linnaväkeä oli vaan 50 miestä, sillä venäläinen armeija oli, kuten meidänkin, talvimajoilla. Vallihaudat olivat täynnä lunta, ja linnanpäällikkö istui kamarissaan niin synkkänä, että yksin sihteeri rohkeni käydä sisälle. Varmana itsestäni ja asiastani menin Lewenhauptin luo ja pyysin: Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle 200 miestä ja minä valloitan Viipurin. Huomispäivän yöllä liehuu Ruotsin lippu siellä.

_Sprengtport._ No, sitten?

_Löfving._ Hänen ylhäisyytensä luuli minua hulluksi, mutta minä sanoin: -- Lähdemme Viipuriin yön hiljaisuudessa, kiipeemme varjoina muurien ylitse, mutta kyllä sitten meistä saadaan kuulla.

_Sprengtport._ Entä Lewenhaupt?

_Löfving._ Hän hymyillen lausui: Rohkea yritys, eikä niinkään hullu. -- Teidän ylhäisyytenne, pyysin minä taas, tulkaa sitten avuksemme, ja saatte nähdä, että sillä aikaa kuin Lascy istuu pesän edessä lämmittelemässä Moskovassa, menee Ruotsin armeija suorastaan Pietariin.

_Sprengtport._ Se ehdotus oli kyllä sinun kaltaisesi, mutta ymmärsikö Lewenhaupt sinua?

_Löfving._ Olisittepa nähnyt kuinka hän säteili. Aurinkona! -- Kapteeni viuhtoi innostuneena kättään ilmassa. Kuin aurinko! Ylipäällikkö oli siksi rehellinen, että hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta kun hän kääntyi Buddenbrockin puoleen, oli kaikki lopussa. -- Petollinen parooni katsoi minuun ylenkatseellisesti ja ihmetteli, kun Levenhaupt hetkeksikään oli voinut kuunnella semmoista, jolla ei ollut yhtään oikeutta antaa hänelle neuvoja. Mutta minä rukoilin vieläkin: -- Teidän ylhäisyytenne, tehkää minulle mitä tahdotte kun olemme voittaneet. Ottakaa pääni! Annan teille sittenkin Viipurin, mutta antakaa minulle tänään 2000 miestä! Lewenhaupt pehmeni taas, mutta sanoi ensin hiljaa Buddenbrockille, että minusta yhteen aikaan puhuttiin Tukholmassakin. Parooni vaan kohotti olkapäitään ja vastasi: -- Mistäpä ei pääkaupungissa puhuta; jos siinä on kylliksi, niin rohkene sitten yrittää, mutta ole varma siitä, että pian puhutaan enemmän sinun hupsuudestasi kuin sinun voitostasi. Jos hän menestyy, himmennyt itse, mutta jos hän sortuu, laukeevat seuraukset sinun niskallesi. Ne sanat ratkaisivat kaikki. Lewenhaupt seisoi siinä kuin lammas ja vastasi hämillään: -- Vai niin, niin luulet Buddenbrock, olet oikeassa. En olisi jalosukuinen, jos etsisin epävarmaa onnea roistoväen kautta. Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: Lähtekää virkaanne ja hoitakaa komppaniianne.

_Sprengtport._ Sen olisi voinut sanoa edeltäkäsin. Ei tikapuilla tähtiin kiivetä.

_Löfving._ No ei! Mutta siten viskattiin varma voitto käsistämme. Jos ylhäiset silloin olisivat sallineet minun toimia, niin seisoisimme nyt kaikki tsaarin pääkaupungissa. Koko Suomenlahden ympäristö olisi meidän, ja Ruotsin lippu olisi etevin pohjoismaissa.

_Sprengtport._ Niin ei käy enään koskaan, sen minä uskon.

_Löfving._ Ei ainakaan tällä tavoin. Venäjä pääsee taas voitolle, eikä ole sanottu että he enää jättävät Suomen takaisin.

Kiihtyneessä mielentilassaan oli kapteeni joutunut keskelle lattiaa, ja seisoi siinä hajasäärin ja suuriäänisenä, kun ovi aukeni ja nuori mies astui sisään. Ensi silmäyksellä huomasi jo että hän oli kaukainen muukalainen. Asetta hänellä ei ollut, mutta olalla kantoi hän matkalaukkua ja kainalossa sitraa säkissä. Harmaata ihokasta peitti osaksi lyhyt nahkavuorinen viitta, ja päässä oli leveälierinen hattu, jonka alta valui vaalea tukka.

Vieras nosti hattuansa ja kumarsi syvään.

-- Pyydän, että joku olisi hyvä ja neuvoisi minulle, missä saisi tavata majuri Sprengtportia. Olen täällä vieras, mutta minulle on sanottu, että hän on kylässä.

-- Minä se olen, vastasi Sprengtport nousten. Mitä tahdotte?

Vieras ei vastannut. Kalveten pysyi hän liikahtamatta.

-- Kuka olette? kysyi majuri astuen pari askelta eteenpäin.

Elonväri ilmeni taas äskentulleen poskille, hän ojentui suoraksi ja vastasi vankasti: -- Olen laulaja.

-- Laulaja! huudahti Sprengtport, äänellä semmoisella kuin olisi vielä ollut joku kipinä iloa hänen sydämmensä pohjalla. Olette siis poikkeus meidän aikanamme.

-- Saattaa olla, mutta kauniit säveleet ovat siitä ajasta saakka kuin muistan syvästi koskeneet sydämmeeni.

Sprengtportin kasvot seestyivät yhä enemmän: -- Semmoinen olin minäkin nuoruudessani, hymyili hän suruvoittoisesti. Perin sen taipumuksen äidiltäni. Hän polveutui Hollannista ja oli kasvanut säveleiden ympäröimänä.

-- Se on onni, virkahti tuntematon.

-- Äidilläni oli suloinen ääni, jatkoi Sprengtport vireästi, ja hän usein kokosi lapsensa laulamaan.

-- Minulla on teille tervehdys eräältä, joka oli teille ylen rakas. Pyhä lupaus pakotti minua tuomaan sen itse, muutoin ei olisi sieluni saanut rauhaa.

-- Kukahan se on, joka lähettää minulle tervehdyksen.

-- Eräs, joka pyytää teitä ajattelemaan sitä aikaa, jolloin teidät sai kyyneleihin laulu kreivi Egmontin kuolemasta, ja jolloin te hehkuvalla sydämmellä lauloitte Wilhelm Oranialaisesta, kuinka hän älyllä ja miehuudella vapautti isänmaansa Espanjan ikeestä. Elähyttävätkö teitä vieläkin ollenkaan nämät vanhat alankomaalaiset muistot?

-- On siitä aikoja, sanoi majuri miettiväisenä. Kukapa vielä elää, joka tunsi minun silloin. Äitini ja ainoa veljeni ovat kuolleet. Sisareni ja vanha vaalijani olivat sitä ennen menneet, ja sitten en tiedä ketään?

-- Se, joka lähetti minut tänne, sanoi että olitte saaneet ristimänimenne Wilhelm Oranialaisesta. Nimenne on Wilhelm?

-- On kyllä, mutta kuka sen on sanonut? Miksi ette ilmoita nimeänne ettekä mainitse sitä, joka lähetti minulle tervehdyksen?

-- Sen sanon kernaasti, mutta laulajana täytyy minun saada sanoa se laulussa.

Muukalainen otti esille sitransa ja istahti katse kiinnitettynä Sprengtportiin: -- Näen että olette paljon kärsinyt; niin minäkin, sentähden ymmärrämme toinen toistamme. Sen sanottuaan alkoi hän hiljaa soittaa, mutta vähitellen vahvistuivat säveleet ja muodostuivat suloiseksi melodiiaksi.

-- Kuinka kaunista, virkahti Sprengtport hänkin istahtaen, taas kuulla noita armaita säveliä.

-- Eikö totta, myönsi muukalainen. Kuinka ne viihdyttävät ja sovittavat. Tietäkää, oli aika jolloin kaikki syntini, kaikki suruni, koko elämäntaisteluni toiveineen ja tappioineen olivat kokoontuneet yhdeksi ainoaksi kauheaksi taakaksi, joka painoi minua maahan. Mikä on silloin ihminen? Kaikki mikä elämässä on valoisata, kaikki mikä meitä kuitenkin pitää pystyssä tuntuu ikäänkuin poispuhalletulta ja toivoton pimeys valtaa sielun. Kenen luo silloin mennä? Siihen aikaan en tiennyt ketään. Olihan vaan yksi ainoa taivaassa ja maassa, mutta hän oli minua niin ruhjonut, ettei apua ollut näkyvissä. En voinut toivoa enkä rukoilla. Silloin liitelivät laulun hiljaiset säveleet huoneessa ja kuulin lapsikuoron laulavan:

Kas siemenkin virkoopi, vaikka Sen maaks oli muuttanut multa, Kun joutuupi hedelmän aika Se tähkänä kiiltää kuin kulta.

Jos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo lempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri, mieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta kun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani.

-- Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.

-- Eikö totta, jatkoi vieras huolimatta kapteenista, eikö totta, herra majuri, olette varmaan itse kokenut, että samoin kuin myrskyisen päivän muuttuminen tähtikirkkaaksi yöksi asettaa meren aallot, samoin voivat säveleiden vaihtelut viihdyttää rauhattomuuden rinnassamme. Sentähden täytyy sydämmen purkautua laulussa. Sentähden täytyy minun nyt laulaa teille.

Laulajan viehkeä kosketus sitraan, jolla hän oli säestänyt sanansa, muuttui nyt voimakkaiksi akordeiksi, ja vieras rupesi taas laulamaan, mutta tällä kertaa vanhaa alankomaalaista kansanrunoa Wilhelm Oranialaisesta, joka urhoollisesti taistellen Espanjan kuningas Filippiä vastaan vapautti maansa kauheasta sorrosta.

Hän ei kuitenkaan päässyt loppuun, ennenkun Löfving asettui hänen eteensä ja epäluuloisena kysyi:

-- Kuka te olette? Luulen nähneeni teidät ennen.

-- Mahdollista kyllä.

-- Tähän aikaan, jatkoi kapteeni, ei saa uskoa muuta laulua kuin rummun ääntä ja esivallan käskyjä. Jos olisin majurin sijassa, niin tekisin matkan lyhyeksi sellaiselle, josta ei tiedä kuinka paljon petosta hän salaa mielessään.

Vieras laski sitran pois ja nousi.

-- Minä en mitään salaa, pyydän päinvastoin luoda valoa pimeyteen. Olen lähettiläs tuonelan tuvista julistamassa elämää. -- Näin sanoen veti hän esille keisarillisen manifestin ja tarjosi sitä Sprengtportille, mutta tämä pysyi liikkumatta, katseli vaan terävästi ja kysyväisesti tuntematonta.

-- Teidän armonne tuntee sen jo, sanoi hän, mutta velvollisuuteni on itse jättää tämä asiakirja teille tyttärenne Marian viimeisen tervehdyksen kanssa.

-- Maria! toisti Sprengtport kalveten.

Enempää hän ei voinut sanoa, ja Attila jatkoi:

-- Hän kuoli tämän pyhän asian puolesta, mutta jätti minun toteutettavaksi sen minkä hän oli alottanut. -- Ehkä olette näihin aikoihin kuullut puhuttavan Attilasta? Minä se olen. Teidän tyttärellenne olin enemmän kuin ystävä. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Keisarillisesta armosta --

Sprengtportin huulet liikkuivat vastausta varten, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja haihtuivat käsittämättöminä. Attila huomasi tämän sisällisen taistelun ja vaikeni odottaen, mutta kun Sprengtport ei saanut sanaakaan kuuluviin rupesi hän uudestaan:

-- Tyttärenne vapautettiin keisarillisesta armosta vankeudestaan, ja ennen kun lähdimme Viipurista suotiin hänen aavistaa uuden ajan nousua tälle maalle, jos kansa itse keisarinnan suojeluksessa tahtoi ottaa asiansa omiin käsiinsä. Maria oli se, joka ensimmäisenä julisti tätä teidän miehillenne. Siitä häntä herjattiin ja elävänä poltettiin, sillä häntä ei ymmärretty. Sama kohtalo on ehkä oleva minunkin, mutta en voi muuta.

-- Onneton! huusi majuri vapisevalla äänellä.

-- Älkää minua surkutelko. Olen onnellinen. Kun kerran totuus on syntynyt sielussa, elämme ainoastaan siinä. Kaikki muu kulkee ohitsemme niinkuin liitelevät pilvet ilman elämää ja muotoa. Semmoinen olen nyt. Maria ei ole enään keskuudessamme, mutta hänen rakkautensa tähän maahan ja hänen toiveensa tämän manifestin vaikutuksesta elävät minussa ja vahvistavat uskoani siihen tulevaisuuteen, joka siihen liittyy, niin että mikäli elän, sen elän tätä tiedonantoa varten, ja mikäli kuolen, sen kuolen sen puolesta, sillä Jumalan tahto puhuu siinä.

Sprengtport oli noussut, mutta nämät sanat kuullessaan vaipui hän alas ja sanoi: -- Siis oli se viekotellut Mariankin.

-- Oi, pyysi Attila, älkää puhuko niin. Mikä muu olisi häntä viekotellut kuin korkein elämässä!

-- Parasta on, että majuri jättää tämän linnun minulle, keskeytti Löfving. -- Ei sovi, että mokomia poikia kiertelee leirissä.

Attila vastasi kylmästi: -- Ei ole tarvis jättää minua kellekään. Tänne tultuani jättäydyin majuri Sprengtportin käsiin.

Kääntyen hänen puoleensa jatkoi Attila: -- Kun teidän tyttärenne minun suojassani jätti Viipurin, oli hänen sydämmensä minun.

Majurissa ilmeni rakkautta, vastenmielisyyttä ja surua, kun hän ääneti ja kalpeana suuntasi katseensa hänen edessään seisovaan. Olihan Leena jo aikoja sitten kertonut tästä, mutta hän ei ollut tahtonut eikä voinut sitä uskoa.

-- Toivoni oli, että joskus saisin rakkaana poikananne tulla suljetuksi teidän syliinne. Sitä onnea minulle ei suoda koskaan, mutta kuulkaa edes ne sanat, joilla tyttärenne lähetti minut tänne.

-- Jumalan nimessä. Mitä tarkoitatte?

Attila astui askelta likemmäksi: -- Marian korkein toivo oli saada itse näyttää teille tämän manifestin, mutta hän pyysi minua, jollei hän saisi enään nähdä teitä, tekemään sen hänen puolestaan. Hän vannottaa teitä minun kauttani ja sen rakkauden nimessä, jolla aina olette häntä kohdellut, toteuttamaan ne jalot aikomukset, joita tässä esitetään Suomen kansalle.

-- Kiusaaja! keskeytti Sprengtport. En usko teitä.

-- Siinä tapauksessa ette tuntenut tytärtänne, sanoi Attila surullisesti. Jääköön hän siis mainitsematta. Kuulkaa sen sijaan minua semmoisena, jolla on julistettavana teille testamentti.

-- Nyt tiedän kuka olette, keskeytti Löfving. Meiltä molemmilta on yhtä ja toista jäänyt suorittamatta.

-- Eipä niinkään vähän, kuului synkkä vastaus.

-- Jatkakaa, pyysi Sprengtport liikutettuna. Mitä teillä on minulle?

-- Ensiksi, muistakaa kenestä polveudutte. Muistakaa että sama suku, joka antoi Witt-veljille heidän sankarimielensä, jätti teillekin urhoutensa perinnöksi. Tämä perintö velvoittaa nyt niin kuin ennenkin suuriin tehtäviin ja jaloihin urostöihin.

Majuri oli tointunut ja vastasi vakavalla tyyneydellä: -- Se aika jolloin Wittit taistelivat Hollannissa on jo vaipunut vuosisatojen hautaan, ja yhtä vähän kuin heidän aikansa on minun, voin minä muuttua heiksi. Se mikä lepää maan mullassa ei kuulu tähän.

-- Oi, älkää sanoko niin. Mitä teidän edeltäjänne ovat voineet, sitä täytyy teidän ei ainoastaan tahtoa vaan voidakin. Mitä olisi Hollanti ilman näitä Wittejä ja ilman Wilhelm Oranialaista? Teurastuslammas Espanjan kynsissä! Kuinka sytytettiinkään rovioita, kuinka valuikaan veri kaikkialla Filipin käskystä, kuinka sorrettiinkaan kansan uskonnollista mieltä, kuinka kuoletettiinkaan kaikki ne tunteet, joilla sen vapaa henki etsi Jumalaa hädässään jä rukoili luojalta apua.

Sprengtport teki torjuvan liikkeen kädellään:

-- Asiaan, jos tahdotte että siedän tätä.

_Attila._ Hyvä! katsokaa tätä samaa Hollantia millainen se nyt on kolme ihmispolvea taistelujensa perästä. Vapaana ja onnellisena kansana omassa maassaan saattaa se tehdä muitakin onnellisiksi. Ja missä muinoin vallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt rauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta.

_Sprengtport._ Mitä tuo tähän kuuluu?

_Attila._ Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo kutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti kärsi, sitä kärsii Suomi nyt.

-- Se on valhe! huusi majuri kiivaudella, joka osoitti, että hän nyt vasta ymmärsi mitä Attila tarkoitti. -- Se ei ole totta! Täällä ei ole rovioita eikä kuningas Fredrik ole mikään Filip.

-- Eikä Lewenhaupt mikään Alba. Mutta sittenkään ei Suomen kohtalo ole sen parempi. Rikkaan Hollannin henki sidottiin väkivallalla ja sitä pakotettiin tottelemaan luostarikuria ja teloittajia, mutta se joka taipui paavin käskyjen alle, se jäi rauhaan ja eli hyviä päiviä. Nyt taas jää miehen omaksi se minkä hän ansaitsee, ja viljelty pelto korvaa omistajansa vaivat. Täällä on toista. Missä tapaatte niin huutavaa kurjuutta kuin täällä, välttämättöminkin puuttuu. Karu maaperä ei anna mitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen tekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt hetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon. Pelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei riitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään kestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Mutta sekään ei jää viljelijälle. Idästä ja lännestä tulevat vieraat, jotka himoavat maata saaliikseen. Missä kaikki vaativat eikä kukaan anna perään, siellä syntyy taistelu semmoinen kuin täällä, ja kuin ajettu riista, jota ei kukaan sääli, vuodattaa Suomi verensä turvatta ja armotta.

-- Siinä kyllä olette oikeassa, huokasi Sprengtport. -- Mutta ette te enkä minä voi asettua kohtaloa vastaan.

_Attila._ Te voitte. Oi, ottakaa minut avuksenne! Hän levitti manifestin: -- Kehoittakoon tämä teitä tarttumaan pyörään! Älkää laiminlyökö hetkeä, joka lentää. Tehkää kuin Witt, kuin Oranialainen, ja kuinka suureksi tahansa vaivanne käyneekin, niin suuremmaksi koituu teille vapautetun kansan siunaus. Ja kun sitten elämän rajapyykistä silmäilette takaisin, kuinka lohduttavaksi käykään, virheitänne katuessanne, tämä jalon miehen suurtyö!

_Sprengtport._ Kyllähän niin on, että jokainen, joka on astunut elämään vihdoin kuollaksensa, joutuu kiusaukseen, se on, koeteltavaksi. Toinen lankee heti, toinen myöhemmin, mutta ei ole sitä, jolla ei olisi mitään kaduttavana. Itse olen liiankin pian langennut, milloin intohimon tähden, milloin muusta syystä, mutta tällä kertaa ette sittenkään onnistu. Tyttäreni nimi ei merkitse tässä mitään.

_Attila._ Ja kuitenkin tuli manifesti siksi maailmaksi, jonka puolesta hänen sydämmensä sykki.

Majuri hymyili surullisesti: -- Lapsen mieli rakentaa helposti sattuman pohjalle, mutta sitä ei tee mies, joka on elämää kokenut.

-- Sattuma, toisti Attila. Mitä sitten sattuma on? Tilaisuus, jonka Jumala suo meille täyttääksemme hänen aikomuksiansa. Mikä nostaa suuren miehen arki-ihmisten yli, ellei juuri se, että osaa valita oikean hetken toiminnalleen?

-- Mutta monet ovat ne, jotka sortuvat yrityksessä ja vetävät langetessaan suuren tehtävän muassaan.

-- Käy kyllä niinkin, mutta ei tuomita ketään meistä siitä, mitä emme ole voineet. Meidän Herramme tuomitsee meitä tahtomme mukaan. Jos vaivumme ja sorrumme, ei sittenkään oikea kuole meidän kanssamme.

-- Ei tiedä, mutisi majuri hiljaa.

-- Ei, lisäsi Attila, se tehtävä, joka sulkee itseensä elämän, se kyllä aikanaan löytää oikean miehensä. Olkoonpa etten minä ollut se ja että minun jälkeeni tulee toinen, olenhan kuitenkin ollut avustamassa.

Synkkyys majurin silmistä oli vaihtunut miltei avonaisuudeksi ja hyväntahtoisuudeksi, ja hän vastasi leppyisästi: -- olette puhunut paljon, jota en voi ruotsalaisena upseerina hyväksyä, mutta se ei estä minua Wittin jälkeläisenä myöntämästä, että olette oikeassa. Suomessa tuo kuitenkaan ei menesty. Rikas, tiheästi asuttu Hollanti saattoi kuohuttaa aaltoja, jotka vihdoin syöksivät espanjalaisen hirmuvallan haaksirikkoon. Mutta täällä? -- Harvalukuinen kansa, joka ei pyydä muuta kuin saada elää rauhassa.

-- Juuri tätä rauhaa manifesti meille tarjoo.

-- Kuinka pitkäksi ajaksi arvelette? Ja entä ennen kun sen saavutamme! Olen vanha soturi, ja tiedän, että rauha viihtyy paraiten tykin takana, ja tykki kaipaa miestänsä. Se, jolla ei ole voimaa lyödä ketä tahansa, se älköön esiintykö omalla lipullaan Europan eteen. Hän ei saa lapsellisesti luottaa mihinkään muuhun valtaan, kuin siihen, jonka voima hänelle antaa.

Verevä puna nousi Attilan poskille ja hän kohotti uudestaan manifestia: -- Tässä, sanoi hän, antaa Venäjän voima meille oman vallan. Se antaa meille lepoa ja vapautta, antaa meille tulevaisuutta. Lukekaa itse sen lupaukset!

-- Mutta jos tuo suuri valtakunta katuu? Mitä heikko Suomi silloin tekee?

-- Mitä jalous lupaa, sitä ei voima kadu. Muutoin tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joka elää vapaana, se kasvaa voimakkaaksi.

-- Niin te luulette. Minä puolestani tiedän, että heikossa täytyy olla paljon tarmoa, kun sen pitää kuolettaa rakkautensa ja tallata sitä, voidakseen edes sillä keinoin säilyttää sitä, jota sen voimattomuus ei voi suojella. Mitä Löfving arvelee?