Chapter 4

Oli viikko ennen joulua. Talvi oli paraillaan, ja Haminan vartiaväki kulki tavattoman reippaan näköisenä hengittämässä raitista ilmaa. Painostava elämä Suomessa oli niin räikeänä vastakohtana sille iloiselle ajalle, jolloin ritarihuoneessa, kahviloissa ja Tukholman hauskoissa seurapiireissä äänestettiin sotaa, että monikin ei luullut enään voivansa kestää. Mutta nyt olivat surut poistuneet, sillä matkustavilta talonpojilta oli kuultu, että Lewenhaupt oli kotimatkalla, muassaan niin runsas saalis, ettei mistään saatu tarpeeksi hevosia sen kulettamiseen. Lukemattomia vankeja oli saatu, ja niiden joukossa komea nainen. Talonpojat olivat itse nähneet, että hän itki ja koki peittää kasvonsa. Ihmeitä saadaan kuulla ennen iltaa, ja nyt piti näytettämän loistavalla vastaanotolla, että ymmärrettiin pitää päällikön loistavaa sotaretkeä oikeassa arvossa ja että haluttiin seurata häntä vastaisissa loistavissa voitoissa.

Segebaden ystäviensä etupäässä suuntasi kulkunsa kaupungin portille. Sinne oli jo kokoontunut väkeä, ja toivorikkailla katseilla silmäilivät he toinen toistansa, yhä useampien rientäessä paikalle kirjavana joukkona. Heidän edessään aukeni kinosten välillä Viipuriin vievä tie, ja kummallakin puolella seisoi havumetsä tuoreena aamun valossa. Puiden viheriä nousi kauniina valkosesta lumesta, ja suurina punasina terttuina pihlajissa riippuvat marjat, jotka kimalsivat kelmeässä auringonvalossa, lisäsivät luonnon komeutta. Tätä nähdessä syntyi nuorissa sankareissa ajatus käyttää näitä luonnon tarjoomia koreuksia juhlalliseen tervehdykseen voitonsaajalle.

Segebadenin kehoituksesta kokoontui tuo iloinen joukko tienvarrella olevaan linnansarveen. Neuvoteltiin, ja pian oli päätöskin tehty. Tien yli kohosi äkkiä komea kuusista ja männyistä rakennettu kunniaportti. Yhteen taivutetut puun latvat muodostivat mahtavan kaaren, jonka sivusta ja holvista riippuvat pihlajanmarjat lisäsivät laitoksen juhlallisuutta. Ylimpänä liehui sinikeltainen lippu.

Tämä komea tervehdyslaitos antoi uutta vauhtia voittohuhuille, ja pian tiesi jokainen jotakin Lewenhauptin menestyksestä. Moni kaupungin asukas oli itse puhutellut matkustavia talonpoikia, toiset olivat kuulleet heidän uutisiansa niiltä, jotka olivat heitä puhutelleet, ja vieläkin toiset olivat jo aavistaneet tahi ennakolta kertoneet kaikki, aivan niinkuin nyt oli käynyt, mutta kaikki pitivät tuota suurta voittoa aivan luonnollisena asiana. Lewenhauptin neroon nähden ei voinut toisin käydä, semminkin kun Sprengtport ja Löfving olivat muassa. Kumpikin oli jo yksistään urostöiden ja voiton takeena.

Talonpojat, jotka olivat tuoneet nuo suuret uutiset, olivat tulleet Haminaan saadaksensa maksua armeijalle suoritetuista kyydeistä tahi hevosista, joita oli heiltä otettu. Heiltä nyt nuoret upseerit koettivat tiedustella kaikkea mahdollisimman tarkasti, mutta valitettavasti täytyi keskustella tulkin avulla, sillä ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea. Tulkin kertomuksen mukaan eivät talonpojat itse olleet nähneet paljonkaan sodasta, mutta sitä enemmän he olivat kuulleet muilta, ja suurimmaksi osaksi sopi kaikki yhteen niiden tuumien ja toiveiden kanssa, joita Lewenhauptilla oli ollut matkaan lähtiessään. Enimmin puhuttiin salaperäisin sanoin siitä mikä koski suuriruhtinatar Elisabetia. Varmaan tiedettiin, että hän tähän aikaan aikoi lähteä Venäjän Karjalaan metsästämään, ja silloin täytyi pitää varansa. Kuiskattiin myös, että Sprengtport ratsumiehineen oli saanut tehtäväkseen asettua väijyksiin ja ryöstää tuon korkean naisen, mutta oliko se onnistunut? Tietysti, sillä olivathan talonpojat itse nähneet vangitun naisen, joka peitti kasvonsa ja kääntyi pois. Minkä vuoksi hän olisi niin tehnyt, ellei hän olisi ollut häpeissään ja surrut menetettyä kruunuansa. Mitä enemmän Segebaden mietti tämän sankaritoimen seurauksia, sitä rajummin sykki hänen sydämmensä.

-- Mikä käänne tästä tuleekaan koko sodalle! huudahti hän. Suuriruhtinattaren vankeus on meille rajattoman menestyksen takeena! Nyt on meidän vuoro laatia lakia Venäjälle, jopa Europalle.

-- En voi ajatella semmoista onnea, vastasi Hubert miettiväisenä. Elisabet ruhtinatarko täällä? Vangittuna noin vaan. En hevin pidä sitä mahdollisena.

-- Miksi ei? kysyi Segebaden tulisesti innostuneena. Oltiin metsästämässä, seurue hajaantui, ruhtinatar pyrkii eteenpäin, jää yksin -- ajatelkaa erämaahan -- ja silloin syöksyvät meikäläiset väijyksistä. Sprengtport tuntee seudut, ja Lewenhauptin nero johtaa heitä. Minä pidän asiaa ratkaistuna.

Ympärillä seisovat kääntyivät Segebadenin puoleen. Hänen rohkea edellytyksensä nosti yleistä hämmästystä ja ihailua. Vihdoin rohkeni kuitenkin Hubert inttää:

-- Mielestäni olisi ollut parempi, jos he olisivat saaneet Iivanan äidin, Annan, käsiinsä.

-- Ei ikinä! huudahti Segebaden. Hänestä ei huoli kukaan Venäjällä. Annan puoliso oli muukalainen, ja hänen ystävänsä ovat muukalaisia, jotka ovat syrjäyttäneet oman maan miehiä. Kansa sitävastoin rakastaa Elisabetia, ja jos autamme häntä valtaistuimelle, niin antaa hän meille kaikki mitä vaadimme.

-- Ainakaan ei hän anna kaikkea mitä sinä vaadit, nauroi Hubert, luoden pilkallisen katseen Segebadeniin.

-- Niin otamme väkisin! Joko ruhtinatar peruuttaa kaikki mitä tsaari Pietari on anastanut, tahi menettää hän Venäjän kruunun. Sen verran toki ymmärrät.

-- Olkoon onneksi, toivon että pyydät minua metsästämään Salmiin, hymyili Hubert ivallisesti.

-- En unohda ketään, joka ansaitsee ystävyyttäni ja on Lewenhauptin miehiä, mutta sinua kiellän tappamasta kärpästäkään maillani.

-- Mutta Reif on Salmin herra, ja hän on pyytänyt minua metsästykselle.

-- Ette kumpikaan tule sinne! karjasi Segebaden.

-- Kah! kah! huusi tiellä seisova kansa. -- Kah! kah! kaikui yhä loitommalta. Ja totta tosiaan, tuo kiihkeästi odotettu oli tulossa.

Segebaden juoksi pikaisesti takaisin kunniaportin kautta ylös läheiselle vallinsarvelle, ja toverit seurasivat häntä, sillä sieltä sopi nähdä kauemmaksi tielle päin. Siellä näkyi ensin muutamia ratsumiehiä, sitten airue, sitten seurueen herrat ja heidän edessänsä Lewenhaupt, pää syvään painuneena turkin kaulukseen, arvattavasti pakkasen tähden. Näiden jälessä kulki jalkaväen osasto, mutta varsinainen armeija näkyi myöhästyneen, sillä nyt tuli heinäkuorma, josta pisti ulos huiveihin kääritty naisen pää. Kuorman takana häämöitti jotakin, josta ei voitu saada selkoa.

-- Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. -- Mitkä silmät! Se on hän! -- Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!

-- Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.

Kaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä pistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö mahdollista?! Oi Jumala!

Lewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän kääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat nuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät tervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi torjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.

Heinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi katselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.

-- No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. -- Tuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän keisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.

-- Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää pienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.

Nuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä kokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.

-- Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.

-- Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi siihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät, sarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti raudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan osaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla istui livreaan puettu kuski.

-- Pois tieltä! huusi hän töllistelevälle väelle, joka tunki eteenpäin. Tehkää tilaa! Tämä on parempaa kuin veriset liput. Tässä on hopeata ja kultaa, hyviä päiviä ja suuria palkinnolta niille jotka sitä ansaitsevat.

-- Mitä tuo on? kysyi väki hämmästyneenä ja ihmetellen. -- Mitä tuo on?

-- Hopeata ja kultaa sanon minä. Koko Venäjän aarreaitta! Tehkää tilaa! Näin sanottuaan läimähytti hän pitkällä piiskallaan hitaita härkiä ja ajoi juhlallisesti kaupunkiin kunniaportin kautta.

Lewenhauptin ystävät, jotka jo olivat vähällä nolostua, hengittivät taas vapaasti ja juoksivat esille juhlallisesti tervehtimään voittajaa. Mikä voima olikaan näissä aarteissa! Hänen ylhäisyytensä itsekin tunsi samaa, ja nyt hän teki lopun siitä pitkästä vaitiolosta, jolla hän oli ympäriseisovia ihmetyttänyt.

-- Hyvää päivää herrat, sanoi hän ja ratsasti esille syrjäisestä paikastaan. Näen, että tahdotte kunnioittaa palaamistani, ja minä kiitän teitä. Voittomme ei tullut suureksi, mutta se tuli kallisarvoiseksi. Ratkaisevasta taistelustakaan ei tällä kertaa tullut mitään, mutta se on tuleva, herrani, se tulee. Näette nuo jykevät arkut pitkin tietä.

-- Näemme! huusi eräs nuori intoilija. Teidän armonne on palannut Venäjän aarteet muassaan.

-- Luulitteko siis, että lähdin lapsenleikkiin? kysyi sodanjohtaja ylpeästi. Arkut ovat asetettavat pääkortteeriin ja varmaan talteen. Niiden kanssa ei saa kevytmielisesti menetellä.

-- Kuulkaa, kuulkaa! huusivat nuoret. Suunnattomia rikkauksia niissä lienee.

-- Tiesinhän sen! vakuutti eräs nuorukainen. Hän on meidän miehemme! Entä suuriruhtinatar?

-- Teidän ylhäisyytenne, kysäsi Segebaden, missä _hän_ on?

Lewenhaupt yskäsi. -- Hän tulee toiste -- yhtaikaa sen suuren voiton kanssa. -- Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin päin. -- Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti ja jyrkästi, rientäen pois.

Segebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin saavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi ohjaksia. -- Tahdotko mitään? kysyi hän.

-- Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?

-- Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut ystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:

-- Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo kallisarvoiset arkut sisältävät?

-- Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.

-- Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.

Ylipäällikkö hengähti syvään: -- Olkoon, poikani, olet todellakin minulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää sydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.

Segebaden kalpeni. -- Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka tahtoisi kuolla edestänne.

-- En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt silmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi. Mitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä makasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se on korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit jäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa talonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme tavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä toivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota sotaonnestamme puuttuu.

-- Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä -- niin --

-- Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja koko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo jokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta jos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että kulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni urhoollisen miehen johtamina.

-- Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka silloin käy?

Lewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: -- Älä pelkää. Olen antanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta huolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja vartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija näkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan vauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä tiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja jatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.

-- Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää? Mitä hän sanoi?

Siihen ei tullut mitään vastausta.

-- Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on täytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!

-- Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!

III Luku.

Manifesti.

Vaikka 1741--1742 vuosien välinen talvi oli ollut tavattoman ankara, mursi sen vallan kuitenkin vihdoin kevät. Varhain Maaliskuussa alkoivat räystäät tippua, aurinko lämmitti ja päivät kävivät valoisemmiksi. Parempi aika oli tulossa. Eräänä semmoisena päivänä sattuivat Sprengtport ja Löfving yhteen autioksi jätetyssä torpassa Haminan ulkopuolella. Marian ja Martin kuoleman ensimmäinen musertava vaikutus oli jo hälvennyt näissäkin kahdessa sydämmessä, joihin se likimmin koski. Sekä majuri että Löfving olivat saaneet surusanoman Leenalta, mutta vaikka hänen kertomuksensa oli ollut samanlainen, oli hänen sanansa otettu eri lailla vastaan.

Kun Löfving surkean loppukohtauksen jälkeen heräsi tainnoksista, näki hän olevansa sotilaiden ympäröimänä, jotka levottomasti odottivat miten hänen kävisi. Lewenhauptin lähettiläs oli kiireissään saadakseen peräytymiskäskyn perille viedyksi, ja kapteenin silmäin tuskin auettua hän jo ryhtyi puhumaan. Täytyi rientää, sanottiin, sillä koko Pietari oli riemuiten tervehtinyt Elisabetia keisarinnaksi, ja nyt oli Lascy hänen käskystään valmis marssimaan armeijansa kanssa Haminaa vastaan.

Puoleksi huumaantuneena ja tästä uutisesta hämillään ei Löfving saanut ajatuksiansa selville eikä käsittänyt asemaa. Hänet siis jätettiin vaimonsa huostaan, ja saivat toiset järjestää paluumatkaa. Silloin sai Leena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun hän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla äänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving vaipui alas ikäänkuin kuolleena. Semmoisessa tilassa hän jäi pitkänään makaamaan, eikä vaimo tietänyt puhuiko hän hänelle vai itsekseen, kun hän vihdoin sanoi: -- Minä häntä varoitin, mutta hän ei kuunnellut. Hän oli vielä niin nuori. Hän oli lumottu. Kunpa vaan se ei olisi tapahtunut pelastaessa kavaltajaa. Oi, Jumala olkoon hänelle armoinen!

Vihdoin Löfving nousi horjuen ja pyyhki kyyneleen silmistään. Kyllä hän sittemmin aina ajatteli Marttia, häntä kaipasi hän yhä enemmän mikäli aika kului, mutta suru ei kuitenkaan lamannut hänen sotilasvelvollisuuksiensa täyttämistä. Niistä, jotka eivät likemmin tunteneet Löfvingiä, näytti hän jotensakin kovan iskun koskemattomalta. Hän oli vaan entistä tuimempi.

Toisin oli majurin laita. Lewenhauptin lähtiessä sotaretkelleen oli majuri lähetetty Käkisalmeen sikäläisiä venäläisiä karkoittamaan. Tieto hänen tulostaan oli saanut talonpojat liikkeelle. Täällä oli tyytymättömyys Venäjän valtaan suurempi kuin Vilajoella, ja kunpa vaan majuri käskisi, niin olisivat talonpojat valmiit liittymään häneen. Suuria tuloksia hän ei saavuttanut, muutamia heinäkuormia vaan ja kolme vangiksi otettua kasakkaa.

Sprengtport saapui Haminaan jouluaattona, ja kohta kun hän oli jättänyt linnanpäällikön talon, jossa hän oli raporttinsa antanut, seurasi Leena hitaasti ja vähän matkan päässä onnetonta miestä hänen asuntoonsa, pieneen vinttikamariin kaupungin syrjässä. Majurin päästyä kamariinsa rupesi Leena surun raskauttamilla askeleilla kiipeämään portaita myöten, mutta se ei tahtonut onnistua. Tukehuttava tuska pakotti hänet pysähtymään, mutta vähitellen alkoi hän sitten taas kulkunsa. Ovea avatessaan Leena näki, että majuri oli yksin, mutta jaksamatta puhua istahti hän oven suuhun. Sprengtport yllätettynä aikoi nousta häntä tervehtimään, mutta nähdessään tuon kalpean naisen murtuneen haahmon hän pysähtyi säikähtyneenä. Hänellekö tuo on tuomassa surusanomaa?

Leena nousi, ja unohtaen kaikki millä hän oli aikonut vähitellen valmistaa majuria, kertoi hän suoraan kuinka Marian oli käynyt ja koetti sitten lieventää ja selittää hänen syyllisyyttänsä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Jokainen sana onnettoman tytön puolustukseksi koski isään yhtä syvästi kuin hänen kamala loppunsakin. Miksi tuota kaunistelua? Mariaa ei tarvinnut puolustaa, hän ei ollut tehnyt sitä, mistä häntä syytettiin. Majuri tunsi tyttärensä ja tiesi että hän oli syytön. Toiset, jotka olivat rikkoneet, tahtoivat nyt sysätä syyn häneen, joka ei enään voinut puhua puolestansa. Mutta kuinka oli menetelty hänen nuoren, kokemattoman tyttärensä kanssa? Voi, jospa hän itse olisi tässä puhumassa isällensä kaikki. Mutta, Jumalan kiitos, puhtaana ja viattomana kohtaa hänen sielunsa kerran isänsä, joka ei koskaan lakkaa häntä rakastamasta, ja joka ei suo itselleen mitään lepoa, ennenkuin on puhdistanut tahran hänen nimestään.

Leena ei väittänyt vastaan, hän vaan vetäytyi horjuvin askelin syrjään, kun majuri huoahtaen: lapseni, rakas lapseni! kääntyi hänestä pois saadaksensa jäädä yksin. Ulkovinttiin tultuansa kuuli Leena, että hän sulki oven salpaan, ja hetkisen sen jälkeen näki hän avaimenreijän kautta majurin polvistuneen lattialle. Yhä enemmän hämärtyi, ja vihdoin sulki pimeys kaikki öiseen huntuunsa. Kun majurin rouva seuraavana aamuna koputti ovea, aukasi majuri salvan, mutta pysyi yhä useat päivät huoneessaan. Ilmoitettiin, että hän oli sairastunut, ja niin olikin. Niin ylhäiset kuin alhaiset tahtoivat lohduttaa kovasti koeteltua miestä. Mutta ei kestänyt kauan ennenkuin uudet tapaukset tempasivat hänet mukaansa.

* * * * *

Kun Lewenhaupt Säkkijärvellä luopui tuumastaan valloittaa Pietarin, lähetti hän sanansaattajan Lascyn luo pyytämään aselepoa. Keisarinnan suostumuksella se myönnettiinkin epämääräiseksi ajaksi, mutta nyt tuli suomalaisille tieto, että venäläiset 3 päivän perästä aikovat ryhtyä sotatoimiin. Vakoojat tiesivät kertoa, että 60,000 miestä lisäksi kasakoita ja husaareja, oli lähdössä Viipurista marssimaan kahdessa kolonnassa Haminaa vastaan. Toisen osaston tuli kulkea Lappeenrannan kautta Keltin yli, saartaaksensa sitä miehistöä, jonka Lewenhaupt sieltä päin oli kutsunut kaupunkiin. Toinen osasto aikoi käydä jäitse pitkin Suomenlahtea. Kumpikin kolonna saattoi jonkun päivän perästä olla paikalla, sillä venäläiset tunsivat tarkoin tiet, ja vahva jää kannatti kyllä sekä miehet että tykit.

Uutinen synnytti yleistä kauhua. Kaupunkilaiset kokosivat kiireessä mitä heillä oli arvokkainta ja rupesivat pakenemaan, semminkin kun Lewenhaupt itse kehoitti heitä siihen äkkiä uhkaavan vaaran tähden. Sotaneuvosto kokoontui Maaliskuun 1 päivänä, mutta läsnäolijoista äänesti ainoastaan kenraali Bousquet ja eversti Wrede taistelua. Kaikki muut pitivät vastustusta mahdottomana ja äänestivät peräytymistä, kunnes jouduttaisiin kokoamaan maalle hajoitetut rykmentit. Kenraali Lagercrantz lisäksi ehdotti, että Hamina ja kaikki kylät penikulman matkalla sieltä aina Anjalan siltaan saakka, johon aiottiin peräytyä, poltettaisiin, että järeät tykit räjähytetään, sekä että kaikki kaleerit ja kuormalaivat upotetaan. Siihen ehdotukseen yhtyi Buddenbrockkin. Syyksi tähän esitettiin, että kaupungissa löytyi vaan 3,000 miestä, vaikka laajan linnan puolustukseksi 6,000 miestä olisi tarpeen. Vallihaudat olivat täynnä lunta ja linnaväki oli tyytymätön ja kärsi puutetta. Haminan puolustaminen oli siis mahdoton.

Noita peljättyjä Venäläisiä kuitenkaan ei näkynyt, ja pian kuultiin, että Savonlinnan linnanpäällikkö oli pakottanut heidän pohjoisen osastonsa peräytymään. Samaan aikaan oli jatkuva suojailma siksi heikontanut jäät, ettei siitäkään puolen vihollista ollut odotettavissa. Kokoonkutsuttu miehistö siis lähetettiin taas ruoduillensa ja sai jälleen kevään pahimman kelirikon aikana tallustaa 15--20 penikulmaa jäillä ja lumisohjussa. Tänään oli majuri päästänyt kotiin kokoontuneet ratsumiehensä ja palasi nyt melkoista keveämmällä mielellä. Miehistö oli tietysti kovaa kokenut Käkisalmen retkellä, mutta ne, jotka olivat kestäneet talven kurjuutta olivat reippaalla mielellä. Löfvingin tapaaminen ilahutti häntä lisäksi.

Nämä kaksi eivät olleet tavanneet toisiansa sitten kun tuo odottamaton tieto sotatointen jatkamisesta oli saapunut, ja siitä oli jo viikkoja kulunut. Sanottiin että kapteeni oli Porvoossa tarkastamassa kruunun varastoja ja kuljettamassa niitä Haminaan. Mutta tapansa mukaan ilmaantui hän tänään sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Reippaan tervehdyksen jälkeen olivat molemmat asettuneet auaistun eväspussinsa viereen pöytään, mutta nyt makasi majuri piippua polttaen sängyssä, ja Löfving puhdisteli uunin ääressä pitkää muskettiansa. Aliupseerit, jotka olivat seuranneet Sprengtportia, olivat paluumatkalla kaupunkiin, ja palvelija oli päästetty lepäämään huomiseksi torpan saunaan. Herroilla oli siis täysi vapaus illan viimeisinä tuntina. Täällä ei häiritse heitä kukaan.

Heidän yksityis-asiansa olivat pian suoritetut, ja keskustelu oli nyt kohdistunut keisarinnan manifestiin, joka jo oli usealla taholla levinnyt väestön keskuuteen. Ruotsalaisen hallituksen puolelta oli julaistu vastakirjelmä, jossa suomalaisia kehoitetaan uskollisuuteen lailliselle esivallalleen. Viimeinen suuri uutinen oli kuitenkin se, että parooni Lagercrantz oli lähetetty Pietariin anomaan aselevon jatkamista, mutta uhkarohkeana oli hän sitä paitsi omin päin koettanut saada aikaan häpeällisen rauhan, josta kuitenkaan ei tullut mitään. Lisäksi tuli, että synkkä tulevaisuus oli ruotsalaisessa armeijassa synnyttänyt niin yleistä tyytymättömyyttä, että joukko upseereja oli pyytänyt virkalomaa palataksensa kotiin. Huhuiltiin näet uusista valtiopäivistä, ja siihen tahtoivat sotaan kyllästyneet vedota. Näitä oloja tahdottiin kyllä pitää salassa, mutta tuota pikaa kaikki nämä huhut liikkuivat ilmassa, ja viime päivinä olivat ne varttuneet täysiksi tosiksi. Sen lisäksi tiesi Löfving kertoa, että Lagercrantz oli Lewenhauptin käskystä pantu arestiin Porvoossa. Kapteeni oli itse ollut saapuvilla, kun Lagercrantz rannalla pakotettiin luovuttamaan miekkansa, koska hän oli, niin sanottiin, pelannut väärillä korteilla ja pettänyt ylipäällikköä.

Nämät tämmöiset tapaukset saivat majurin veren niin tuimasti kuohuksiin, ettei hän enään pysynyt vuoteellaan. Jalat sängyn laidalta riippuvina, viskasi hän piippunsa lattialle ja huusi kiivastuneena: -- Kyllä nuo vetelykset nyt poraavat rauhaa. Ensin he tekevät mahdollisensa sytyttääkseen sotaa, rohkenematta sitte kuitenkaan taistella, -- se on häpeä, joka painaa minut maahan.

_Löfving._ Se häpeä ei satu teihin eikä minuun. Emme kumpikaan ole antaneet semmoisia käskyjä.

_Sprengtport._ En ymmärrä Lewenhauptia. Ennen taisteli hän urhoollisesti niinkuin muutkin.

_Löfving._ Siihen aikaan tempasi virta hänet mukanaan siihen suuntaan. Nyt se vie häntä toiseen suuntaan. Kuolleet kalat kulkevat aina virtaa myöten, ja ylipäällikkö on kuollut kala.

Sprengtport oli vaiti. Vastenmielistä oli hänestä synkistää varjoja muutenkin jo niin himmentyneen Lewenhauptin ympärille. Vihdoin sanoi hän epävarmasti: -- Ehkäpä hän on heikkojen ystävien käsissä.

_Löfving._ Arvelette siis, että häntä ovat ystävät neuvoneet, semminkin ystävä Buddenbrock? Kavaltaja!

_Sprengtport._ En ymmärrä miksi aina tuomitset Buddenbrockia ankarammin kuin muita. Hän toki pitää päällikkönsä puolta, eikä koeta niinkuin Lagercrantz vieroittaa kaikkia hänestä.