Chapter 3

Hänen edessään oli tuo aukea kenttä, jossa niin monet olivat kaatuneet. Nyt oli se tyhjä, paitsi että siinä kulki sotamiehiä edestakaisin. Huhu Marian öisestä paosta oli joutunut heidänkin korviinsa, ja missä hän näkyi, pysähtyivät miehet häntä katselemaan, milloin surkutellen milloin ilkkuen. Mitä hän siitä huoli; hänen viimeinen päivänsähän nyt oli kulumassa. Hän tiesi ansainneensa kuoleman ja että pian hän menee pois, mutta vielä vaati elämä kaipuilleen, tuskineen ja toiveineen oikeutensa.

Huolimatta ympäristönsä tarkastavista katseista lähestyi hän latoa ja pysähtyi sen nurkkaan. Vankat tikapuut nojasivat sen ränstynyttä kattoa vastaan. Koko tuo hökkeli näytti niin pörröiseltä ja surkealta kuin olisi se saanut kyliänsä elämän levottomuudesta. Mutta sen harjalta näkyi koko kylä. Ehkä voisi Maria sieltä huomata jonkun jäljen siitä jota hän etsi.

Pikaisesti tutkittuansa lahonneita pienoja astui Maria vitkalleen niitä myöten katolle ja sitten harjan yli toiselle puolelle. Vartioiva sotamies seurasi häntä ihmettelevin katsein ja pyssynhana vireillä. Hänen vankinsa oli ehkä rohjennut enemmän kuin oli luvallista.

Yhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua neitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä hän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen kohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut eivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään, auringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia äärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle. Tämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja kuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala, turvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä ylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta meitä ijankaikkiseen elämään.

Hän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan. Kaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka pakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen, joka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä Maria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen korkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka lähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos hän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti rakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut itsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut hänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan käskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua, korkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa. Kaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se valittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin tehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat poissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle Suomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?

Se ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui musertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää ehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin lyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin pitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada levittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.

Äsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla kohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; -- miksei hän puhuisi heille?

-- Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan sanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta valloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala lähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin viholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä, ja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo meille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden mahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä hänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se päivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen asukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme omiin käsiimme.

Väki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana. Marian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan keskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin kuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: -- Lieneekö hänessä perkele?

-- Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta suuhun.

-- Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme siten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme perivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan Suomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta. Rauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei tahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa antaa meille Viipurin takaisin.

Väki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun kantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta surujen maata? Mitä uskoa?

-- Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. -- Mitä arvelet?

-- Kuningas? toisti Maria. Oletteko miehiä? Vai ettekö tahdo minua ymmärtää? Kuninkaan kanssa en ole neuvotellut, mutta hän tietää mitä olemme kärsineet, ja jos hänellä on sydän, niin täytyy hänen iloita, että kansa, joka hänen sotiensa kautta on joutunut perikadon partaalle, toisen valtakunnan toimesta saa semmoisen avun, että se vielä voi elää. Käsitättekö mitä se merkitsee, että Suomi Venäjän suojassa saa säilyttää mitä sillä on. Kansan vero käytetään silloin itse kansan hyväksi, ei enään viedä yhtäkään pojistanne rajan ulkopuolelle sotaan vieraisiin maihin, eivät vieraat miehet estä suomalaisten valtiopäivämiesten toimia oman maan vaurastumiseksi. Ei mikään veri enään punaa kenttiämme. Sodan pauhun sijaan soivat rauhan äänet, ja maasta, jota kyyneleemme ovat kostuttaneet, nousee rikkaita satoja. Vapaana, tarmokkaana ja onnellisena on Suomi kukoistava oman kirkkonsa ja omien lakiensa suojassa, jos vaan olemme yksimielisiä ja osoitamme että hyvin voimme suoriutua ilman holhoojaa, ja että palvelusaikamme Ruotsin kuninkaan luona on lopussa.

Taas seisoi väki epäröivänä. Ei sentähden, että olisi pidetty näitä loistavia tulevaisuuden kuvia mahdollisina. Eihän tyhjä pala, eivätkä moiset tuulentuvat tule kysymykseen. Ei, mutta oliko tuo nainen hullu vai perkeleen lähettämä? Vai oliko se epätoivoinen yritys makeilla sanoilla pelastaa henkensä?

-- Kunpa vaan tuo ei olisi yksi niitä, jotka aikovat myydä maamme, lausui vanha talonpoika, joka samoin kuin muutkin oli kuullut, että venäläiset rahat olivat tuhonneet Lappeenrannan.

Ukon sanat iskivät sytyttävänä kipinänä sotamiesten mieliin. Ukko oli oikeassa. Majurintytär oli Viipurissa muuttunut toiseksi kuin mitä hän ennen oli ollut. Tai ehkä hän jo Lappeenrannassa ajoi herrojen asioita. Venäläinen linnanpäällikkö oli ehkä palkannut hänet viettelemään armeijaa. Ja kuka tuo komea herra oli, jonka kanssa hän aikoi paeta? Hänelle ehkä annetaan koko Suomi lahjoitusmaaksi, jos hänen onnistuu houkutella kansa luopumaan laillisesta kuninkaastaan.

-- Astukaa alas, neiti Sprengtport! huusi Löfving, joka kaukaa huomasi hänet. Alas toki, en vastaa enään hengestänne.

-- Ei ole tarviskaan, vastasi Maria, sillä nyt on sanottu se mikä oli sanottava, se mikä ei enään voi kuolla. Elävinä siemeninä liitelevät sanani ilmassa etsien sydämmiä, joissa voivat itää. Joka kerta kun niitä tahdotaan tukehuttaa, tunkevat ne valittaen ihmisten mieliin. Kun yritetään niitä tappaa, kätkeytyvät ne maahan ja juurtuvat siellä, orastaaksensa kenenkään aavistamatta ja pakottaen ihmisiä rakastamaan niitä samalla rakkaudella kuin minäkin. Suomalaiset, rakastakaamme ja hoitakaamme omaamme!

-- Alas kavaltaja! huusi Löfving kaukaa.

-- Hirteen hänet! vaativat sotamiehet. Hän aikoo myydä ja kavaltaa meitä. Hirtettävä hän on! -- Ja samassa juoksi kaksi miestä tikapuille. Vahti tahtoi estää heitä, sillä lahonnut katto saattoi luhistua, mutta uhaten: tahdotko pelastaa hänet? työnsivät he hänet pois. Marian luo päästyänsä tarttui toinen hänen käsivarteensa, mutta Maria tempautui irti sanoen:

-- Tiedän tieni ja seuraan vapaaehtoisesti, mutta antakaa minun käydä yksin.

Miehet kuitenkaan eivät siitä huolineet ja torjuivat väkivaltaisesti hänen yrityksensä päästä vapaaksi. Silloin ilmaantui Marttikin katolle. Mistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt hänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä.

-- Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.

-- Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan! Kavaltaja.

Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan. Toinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta tämä hurjasti pisti ja löi.

-- Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun teidät kaikki! -- Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti lensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne. Tuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli kaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä tikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti tavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema pimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen vallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos mahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: -- Sittenkin lähdemme yhdessä!

Ympärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun tuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.

-- He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä pelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille, mutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka latva jo oli tulessa.

-- Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan. -- Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu tupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään tuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.

-- Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii, huudettiin taas.

-- Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!

Miehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas ja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä kannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä aavistanut mitä oli tapahtunut.

Ne kaksi, jotka hukkuivat liekkeihin eivät enää kärsineet, mutta heidän rovionsa ympärillä seisoivat elossa olevat valittaen. Kukaan ei enään muistanut mitä he olivat rikkoneet, itsekukin ajatellen omaa syyllisyyttään siunasi heitä, jotka nyt astuivat sen tuomioistuimen eteen, jossa inhimillinen oikeus lakkaa. Kalman hiljaisuus vallitsi, ja kauhusta kalpeina poistui väki paikalta. Silloin kajahti torventoitotus ilman halki ja sai poislähtevät pysähtymään, ja samassa näkyi kaksi ratsastavaa sanansaattajaa. He toivat käskyn kreivi Lewenhauptilta, että Löfvingin piti väkineen viipymättä palata Ruotsin armeijaan Säkkijärvelle.

II Luku.

Uusi päällikkö.

Kun kreivi Lewenhaupt Tukholmassa määrättiin ylipäälliköksi vastaisessa sodassa, tahtoi hän viipymättä lähteä Suomeen, mutta kun hänen valtiopäivillä istuvat ystävänsä halusivat pidättää häntä kunnes kaikki asiat olivat ratkaistut ja sotajulistus allekirjoitettu, päätti hän jäädä. Vasta Elokuun 23 p:nä, samana päivänä jolloin Wrangel ponnisteli epätasaisessa taistelussa, purjehti Lewenhaupt Tukholmasta. Kaartin ja muiden rykmenttien piti myös lähteä, mutta upseerit tekivät tenää, ja monet pyysivät virkaeroa, niin että lähtö tapahtui vasta 27 päivänä. Lewenhaupt väkineen astui maihin Haminassa, ja millä toiveilla Ruotsissa odotettiin hänen sotaisia urostöitänsä, pääsi ilmoille muun muassa seuraavissa säkeissä:

Taashan taivaan aurinkoinen Säteitänsä lähettää, Ja se Svean vielä pukee Purppuransa loistohon.

Sulle kunnia valmistelee Maineen, jok' ei unohdu, Urostöitäs mainioita Jälkimaailma ylistää.

* * * * *

Kun ruotsalaiset sotajoukot saapuivat Haminaan, oli kurjuus Suomessa yhä lisääntynyt. Tuntuva puute oli kaikkialla ruokavaroista, hevosista ja rehuista, ja ihmiset Lappeenrannan onnettomuuden tähden epätoivossa. Tieto tästä tappiosta oli saattanut mielet niin kovaan kuohuun, että kerrottiin ihmisiä äkkiä kuolleen sen surusanoman kuullessaan, ja itsekukin luuli, että nyt ovat taas isonvihan kauhut uudistumassa. Siinä syy miksi asukkaat suurella vastenmielisyydellä näkivät yhä uusien sotajoukkojen tuloa, niin että täkäläiset ruotsalaisetkin vastaanottivat tulokkaita haukkumasanoilla ja katkerasti soimaten kuningasta ja säätyjä. Moni suorastaan sanoi mieluummin tahtovansa olla Venäjän kuin Ruotsin alamaisena. Kun saapui tieto uusien sotajoukkojen tulosta, pakenivat talonpojat hevosineen metsiin, pelastaaksensa erämaissa sen vähän mikä heillä vielä oli tallella, ja luultiinpa itse maaherroissakin huomattavan kylmäkiskoisuutta. Suomalaiset sotamiehet napisivat ääneen, kun heitä hellittämättä rasitettiin linnoitustöissä Haminan ulkopuolella, sillä eihän ihmisvoima saanut näitä valleja kestäviksi. Se löysä hieta, jota niihin lakkaamatta kasattiin, vieri taas alas, ja tämä toivoton työ sai vihdoin sotamiehet täydelliseen raivoon.

Syyssateet valuivat alas virtoina, ja ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, mutta asumusten hankkimista ei oltu ajateltukaan. Armeijan täytyi sentähden turvautua maakuoppiin, joiden kosteudessa vaatteet homehtuivat käyttäessäkin. Ruokatavarain puute ja hävittävä ruttotauti kävivät päivä päivältä uhkaavammiksi, miehiä kuoli tuhansittain, ja vaikka kaivettiin 1,000 kyynärää pitkiä, 6 kyynärää leveitä ja 4 kyynärää syviä hautoja, eivät nekään riittäneet. Ruumiit täyttivät haudat liiaksi, ja henkiin jääneet näkivät niistä milloin käden, milloin jalan pistäyvän ilmoille.

Kaikki tämä teki elämän Hattujen iloisille veikoille aivan toiseksi kuin miksi he sitä olivat kuvanneet, ja pian rupesivat vilkasverisimmätkin huomaamaan aseman kolkoksi. Talvi teki tuloa jo marraskuussa. Armeijan muonat olivat jääneet Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, mutta niitä ei voitu enää kuljettaa meritse, eikä maata myöten kuljettamista varten ollut hevosia. Lewenhaupt ei luullut voivansa ruveta hyökkäykseen, ja kun ei käynyt edes pitää joukkoja koossa, päätti hän sijoittaa ne talvimajoihin, niinkuin venäläiset olivat tehneet. Likeisimmät rykmentit saivat palata ruotuihinsa, ja toisia hajoitettiin pitkin Uuttamaata, Hämettä ja Turun lääniä aina sen mukaan kuinka muonavaroja oli saatavissa.

Mutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta kutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi Lewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian vaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä vihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina väittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.

Niiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert ja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille sairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit jotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli aikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla hätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet ystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja mahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.

Nyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin kysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt ylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:

-- Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon, hyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden puolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin, että hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui aatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän eduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään itsenikieltämykseen.

Toverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja itse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta miestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että Lewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan valtiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana. Toinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt, koska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi, että hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria pöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli niin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä kiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt selvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan sotaa Venäjätä vastaan.

Siten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden johti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut ei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin, joista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella syyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi sensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden ratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin kuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin mitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön erinomaista nerollisuutta.

Sellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä nuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat seisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät kortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.

Segebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä, että hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai esittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja suuruudessaan.

-- Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta saakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin ja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä ollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi tuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari vuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika Pietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi järjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden jälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa kehdossa.

-- No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.

-- Älkää hätäilkö! pyysi Segebaden rauhoittaen. Kyllä tiedätte että Iivana tuli keisariksi ja että hänen äitinsä Anna johtaa hallitusta hänen puolestaan. Tiedätte myöskin, että asiasta syntyi rettelöltä, mutta minä yksin tiedän, että tyytymättömyys vallitsee kaikkialla. Kaikki järkevät ihmiset Pietarissa ovat sitä mieltä, etteivät he tahdo olla saksalaisen Anton Ulrik Braunschweigiläisen puolison eikä hänen pienen poikansa hallittavina, semminkin kun tämä on vaan tsaari Pietarin veljentyttären tyttärenpoika.

Segebaden vaikeni ja katseli kysyväisenä ympärillensä. Kaikki myönsivät, että tyytymättömyys oli käsitettävissä, mutta koska tsaari Pietarin poika ja pojanpoika olivat haudassa eikä likempää perillistä ollut, niin tottakai täytyi käydä niinkuin käynyt on.

-- Eipä! huudahti Segebaden virkeästi. Juuri sentähden, ettei saa mennä sillä tavoin, on Lewenhaupt nyt matkalla Pietariin.

-- Sen tähden?! Minkätähden?! Kuinka?! -- kuului kaikilta tahoilta.

Segebaden kasvoi yhä mahtavammaksi jatkaessaan: -- Tsaari Pietarin puoliso peri miehensä kruunun, ja saattaahan hänen tyttärensä Elisabet samoin periä sen äitinsä jälkeen.

-- Tottakai! Tietysti!

-- No niin, siten ajattelevatkin järkevät Pietarissa, mutta valta ei ole niiden käsissä. Sentähden tahtoo Lewenhaupt ajaa heidän asiatansa ja auttaa suuriruhtinatarta hänen isänsä valtaistuimelle.

-- Vai niin! Vai sen tähden. -- Nythän oli saatu langan päästä kiini, eikä yrityksestä ollut sanottavana muuta kuin hyvää, sillä sehän voisi tuottaa onnea sille, joka siihen oli ryhtynyt.

Hubert oli ainoa joka ei riemuinnut. -- Eiköhän olisi ollut parempi, arveli hän, että pietarilaiset olisivat saaneet itse suorittaa asiansa, kuin että armeija pantiin alttiiksi talviretken aavistamattomille seurauksille.

Mutta Segebadenista oli juuri tuo aavistamaton loistokohtana ylipäällikön suunnitelmassa.

-- Luuletteko te, kysyi hän reippaana ja iloisena, että mies semmoinen kuin Lewenhaupt tekee mitään hullua tahi astuu semmoisen askeleen turhinpäin? Se, mitä hän jo on saavuttanut, on siksi suurta, ettei häntä koskaan voida kylliksi palkita.

-- Mutta, rohkeni Hubert inttää, kuka takaa, että hän sillä tekee palveluksen Ruotsille?

-- Sen takaan minä, joka tiedän mitä hän jo on saanut aikaan. Tuskin sitä vielä voi kuiskatakaan, mutta sanon sen kuitenkin teille: Suuriruhtinatar Elisabet on otettu vangiksi, ja nyt ehdottaa Lewenhaupt, että Elisabet hänen avullaan ottaa Venäjän valtakunnan haltuunsa.

-- Sepä! Vai niin!

-- Mutta korvaukseksi vaatii hän, että Venäjä luovuttaa Ruotsille kaikki mitä tsaari Pietari on meiltä riistänyt.

Nyt nuoret eivät enään voineet hillitä tunteitaan. Hurmauksen vallassa puhkesi heidän onnellisista sydämmistään raikas eläköön ylipäällikölle ja hänen suunnattomalle urostyöllensä.

Hubert oli, samoin kuin muutkin, iloisen hämmästyksen vallassa, mutta vähitellen syntyi hänessä taas arveluita, ja hieman epävarmana esitti hän aran kysymyksen: lieneekö varmaa että suuriruhtinatar suostuu siihen.

Segebadenista oli suorastaan naurettavaa, että sitä epäiltiinkään. Kukahan ikinä lienee ollut kahden vaiheella, kun on valittavana vankeus vieraassa maassa tai isäin valtaistuin?

Hubert myönsi kyllä tämän oikeaksi, mutta kuka takaa, etteivät mahtavat Pietarissa riennä vapauttamaan ruhtinatarta ansaitaksensa itse palkinnon? Sitäpaitsi onhan pieni Iivana --

Pitemmälle hän ei joutunut, sillä oven aukasi vanha invaliidi, joka verkalleen ja juhlallisesti astui huoneeseen ilmoittamaan alakuloisena Ruotsista saapuneen tiedon, että kuningatar Ulrika Eleonora oli kuollut. Sitä paitsi oli Venäjän puolelta kuultu, että kreivi Levenhaupt oli saapunut Säkkijärvelle, mutta että hän kohta oli peräytynyt palatakseen kotiin. Sekä hän itse että osa armeijaa oli jo tänä iltana tuleva Haminaan.

Nämä odottamattomat uutiset syrjäyttivät kaikki muut puhelut, ja mielissä vaihteli suru ja ilo. Mutta olihan kuningatar vanha, hänellä ei ollut lapsia, ja vaikka kysymys valtaistuimen perimisestä oli Ruotsissa polttava, oli se täällä oleville vielä kaukaisuudessa häämöittävä. Toista oli Lewenhauptin. Hänen suurtyönsä oli suoritettu, ja uusi aika oli hänen kauttansa koittava. Nythän täytyi olla mukana, ja kaikki syöksyivät ulos. Hubertkin, vaikka hän vielä oli heikko sairautensa jälkeen, riensi toverien perässä.