Chapter 2

Hän syöksyi esiin, heittäytyi raivokkaana Attilan päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa. Tämä koetti torjua, mutta vaipui maahan. Sotamiehet seisoivat ällistyneinä ja saamattomina. Mutta Maria riensi heittäytymään riitelevien väliin. Hän oli jo nostanut käsivartensa, kun Löfving salamana ryntäsi sisään ja viskasi Martin syrjään.

-- Olisipa edes tuo jäänyt sinulta tekemättä, huusi hän. Oletko mieletön, Martti, kun ryntäät turvatonta vankia vastaan. Kuulithan, että hän seurasi neitiä suojelusvartiana.

-- Ikäänkuin en minä olisi voinut häntä suojella, karjasi Martti, ja vimmatusti kääntyen Marian puoleen: -- vai enkö ehkä innokkaasti pyytänyt sinua karttamaan sotaa? Enkö pyytänyt sinua jättämään minut vapaana ja huolettomana kumppanieni seuraan? Mutta et kuullut minua. Miksi tunkeuduit meidän riveihimme ja minun rinnalleni? Miksi vedit sydämmeni puoleesi, kun minun olisi pitänyt unohtaa kaikki muu paitsi kuninkaani ja maani?

Maria katseli vakavasti Marttia.

-- Oletko sinä Martti?

-- Ellen ole mikään parempi, niin ainakin itse perkele! Sinä riistit meiltä voiton ja teeskentelet nyt kavaltajana viattomuutta vihollisen rinnalla.

-- Ei hän tiedä, mitä hän puhuu, katkasi Löfving. Tule pois, poika.

Kapteeni tarttui Martin käsivarteen ja vei hänet ulos, sanoen: -- Älä ajattele häntä. Joku toinen vielä vast'edes rakastaa sinua enemmän.

Martti horjui ulos silmät suljettuina ja kumeasti koristen: -- Tyhjyyttä toinen voi antaa, ja pelkkää tyhjyyttä voin minä antaa toiselle. Maria täytti koko sieluni ja hänen kanssaan on kaikki lopussa. Hän heittäytyi lumelle ja vaikeroi hiljaa kuin kuoleva.

Löfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan verta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi kuinka oli käynyt ja synkistyi.

-- Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän. Tiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.

Attila puoleksi nousi ja vastasi: -- Harvoin seisoo toinen niin toisen tiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti valittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo minulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo. Hansikkaani on jo ennen heitetty.

Haava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä verta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa ja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään mies. Kapteeni veti esille taskupullon: -- Juokaa, se on järkevintä mitä mies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving kaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja käski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä kyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.

Kaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät ihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki oli paennut.

Rakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli talon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään. Vasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja kaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella, kortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä. Tuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui sisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä kuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut jäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja asetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät saa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti vaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti pysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena päivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.

Kohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä, sillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle. Päresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli muita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä paettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat selki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät hyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa. Vieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi Leena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se oli lämmitetty.

Kapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta. Astuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä pihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko hän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria ensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän mietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui hän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut pesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa näki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi Maria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan sisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän jaksoi. -- Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet vahvistavasti.

Maria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot ja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään maitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon, jota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän todellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän mitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut hetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella. Hän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä surmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin ainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä rauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian myöhäistä.

-- Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa johtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet rajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta itse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet vangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli siis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.

Maria oli samaa mieltä ja lupasi tehdä minkä voi. Hänen tähtensä oli Attila täällä sairaana ja vankina. Hänen asiansa oli siis vapauttaa hänet.

Silloin katsoi Attila tuskallisesti Mariaan: -- Oletko ajatellut mitä se maksaa sinulle? Ymmärrätkö sitä?

_Maria._ Kyllä, mutta tahdon tehdä minkä voin sinun tähtesi.

_Attila._ Jos pääsenkin pakenemaan, niin tietäväthän he, että joku on auttanut minua. Sinua epäillään kohta, ja sinä olet hukassa.

_Maria._ Silloin jätän sinun tehtäväksesi mitä en ole itse saanut suorittaa.

_Attila._ Ei, Maria, se uhri on liian suuri. En voi sillä tavoin jättää sinua alttiiksi. Mutta lähtekäämme yhdessä. Rohkenetko?

_Maria._ Kaikessa sinun kanssasi!

_Attila._ Mutta jos meidät saavutetaan, niin on henkesi ja kunniasi menetetty.

_Maria._ Sinun kanssasi tahdon kantaa elämän taakkaa ja käydä kuolemaa tietä, kestää kaikki mitä niiden välillä saattaa tapahtua, sillä minä rakastan sinua. Ellet minua ymmärrä, niin et ansaitse rakkauttani.

_Attila._ Ymmärrän että ansaitset rajatonta rakkautta ja että olet minun yhtä varmasti kuin minä olen sinun elämässä ja kuolemassa.

Hän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin kumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.

-- Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama olkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.

Maria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen luo ja sanoi matalalla äänellä: -- Koetan ulkoapäin avata luukut ja saada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina. Jos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin silloin on aika.

Attila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta. Etehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö liene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle Martin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja liioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat. Ennemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi miekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri tehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.

Hänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän aikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle. Kun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa. Kapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät itselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria vastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi, ja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti nousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä kokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella ponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen rauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa kuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin olisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys vaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle yli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti vapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden tunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat eteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut. Puoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen kuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.

Kylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen kävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat pysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään seisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta sielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi tiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä ja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui edestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän seisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo outo vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea erottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa hän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.

Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin, vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut mitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla hiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät pakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi hevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja Maria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja lensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän heidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa heidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja vapaina.

-- Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat tunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta ratsumiehet ajoivat takaa huutaen: -- Pysähtykää, muutoin ammumme.

Vastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta, joka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta. Silloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.

* * * * *

Päivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä pirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja nukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen kaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon, sillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket olivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen kuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä, ettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä katsomaan.

Kapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes lapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän palaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni tainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja entäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka olivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä valui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi turmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa menettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen hänen kanssaan -- tämmöisinä aikoina -- sehän oli avointa kavallusta, ja tiettyä oli mitä siitä seuraa.

Maria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli väsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi. Auaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä lausunut sanaakaan.

-- Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.

-- Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he ovat tappaneet hänet?

-- Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja kohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut ajatella?

Maria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: -- Varoitinhan minä teitä vakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo? -- Maria purskahti taas itkuun.

-- Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne mahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on yhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän kyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän sitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun armeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa, väki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä Pietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän talonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän kruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se olekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa, niin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka tänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.

Maria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein tajunnut mistä puhe oli.

-- Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi. Miehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.

Maria rupesi kuuntelemaan. -- Saanko siis odottaa isääni tänne tänään? kysyi hän.

-- Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on lähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin työtä riittää.

Se tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen ainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.

-- Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.

-- Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.

Leena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: -- Tiedän kyllä että he ampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut muuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni -- jota eivät aavistakaan.

-- Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.

-- Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin kuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein hänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut hänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta näyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että rakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän siitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin erotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän, jota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja surussa.

Leena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen puoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut. Vähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.

-- Mitä se on? kysyi hän äkkiä.

Leena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: -- Ne tulevat taistelupaikalta. Ne ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan, mutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi, mutta teitä voi yksin Jumala auttaa.

Mykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet valuivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut, mutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: -- Jos haluatte keventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin pastorin, kun hän saapuu kylään.

Maria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: -- Kyllä, silloin kun minut viedään kuolemaan.

Tämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille. Hänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.

Leena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee tainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.

-- En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos. Maallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se on valoisa niinkuin tänään.

-- Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.

-- Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran vielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa auringon loistaa pääni päälle.

-- Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?

-- Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä huoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani. Minun on niin raskasta olla.

Leena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien parissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten pyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: -- Ei!

Leena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän olisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä kukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän häntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo ollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.

Leena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian tuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö oli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa oli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä hyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin kodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on hän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.

Kun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse ilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, -- sillä, sanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista toivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä Martti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan näyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän, temmasten oven auki, tuolla hän istuu.

Löfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän vastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen, nyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata mieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin hän miellyttävämpi kuin ennen.

-- Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut Mariaa.

Maria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä. Löfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.

Kapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin Maria uudestaan toipui ja vastasi: -- Tiedän että minun tulee kuolla, ja että lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa kahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon ennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.

-- Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen. Siellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.

Maria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: -- Älkää olko kova, Löfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja aseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten käy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.

Kapteeni kääntyi mykkänä pois. Hän ei tahtonut enempää kuulla eikä nähdä, mutta Maria polvistui hänen eteensä ja rukoili tuskallisesti:

-- Isäni tähden. Hän teiltä kerran kysyy viimeisiä hetkiäni, ja teidän on silloin iloista ajatella, ettette kieltänyt viimeistä pyyntöäni.

Sen hetken, muistuttaminen, jolloin Löfvingin tuli laskea tämä suruntaakka vanhan majurinsa hartioille, vaikutti ratkaisevasti.

-- Irroita hänen kätensä ja vie hänet ulos! huusi hän vartioivalle sotamiehelle. Mutta muista, sinun edesvastuullasi pitää hänen puolen tunnin päästä oleman täällä takaisin. Jos hän yrittää pakoon, niin ammu hänet. Sen sanottuaan hän lähti.

Kun Maria tuli ulos, silmäili hän ympärilleen, mutta samassa hän nojautui olallaan seinään ja nyyhki hiljaa. Tämä liikutus kuitenkin pian meni ohi. Päivä oli raitis ja kaunis, koko kylä oli auringon valaisema, ja huurteiset puut kimaltelivat mihinkä vaan katsoi. Tämä valoisa näköala loi häneen uutta voimaa. Hän kuivasi kyyneleensä ja katseli taas ympärilleen. -- Missähän hän on? Tuleeko meidän ainiaaksi erota?

Tukahuttava tuska puristi uudestaan hänen sydäntänsä. Tuolla sisällä oli hän kuvitellut, että kun vaan Löfving päästää hänet ulos kävelemään, saa hän kyllä pian ja helposti tietää mihin Attila on viety. Nyt hän kuitenkin turhaan tähysteli, ei vähintäkään jälkeä siitä, joka oli hänelle kaikki. Kysyä hän ei rohjennut, olisi vaan ilkuttu. Sentähden nähköön yksin Jumala mitä hän kärsii.

Vähän matkan päässä siitä missä Maria seisoi näkyi pieni lato. Sammaltunut ja ajan kuluttama se oli, mutta paremman puutteessa oli sinnekin heinät korjattu. Toisen päädyn vieressä seisoi tuuhea mänty, jonka oksat vielä eilen olivat lumen painamat, mutta nyt kimalteli niissä härmä. Kuinka kaunis oli pieninkin kide sen neulasissa, ja entä kuinka kaunis aurinko oli! Se loisti vielä kaikesta huolimatta, niinkuin toivo, joka ei sammu. Mutta Marialta oli kaikki hukassa. Pian haihtuu Maria Sprengtportin muisto, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Ei häntä kukaan muu kaipaa kuin isä, jolle hän niin suuren-suuren surun tuotti, ja ehkäpä äitipuolikin, joka joskus kertonee hänen kohtaloansa pienelle Yrjö Maunulle. Jaakko itkee hänen kuolemaansa, mutta niin nuorella ijällä sellaiset ajatukset pian haihtuvat. Toisten veljien parissa oli hän vähän ollut. Mutta Attila? Hän ei unohda ikinä sitä jota hän rakasti. Ehkä he kumpikin pian astuvat elämän rajan yli. Missä hän on? Mihin he ovat hänet vieneet? Ja taas hän silmäili ympärilleen.