Chapter 13

Kun uudestaan oli lasia maistettu, alkoi majuri taas: -- Yrjö Maunusta tahdoin puhua ja vaimostanikin. Jos hän tulee avun tarpeeseen ja sinä voit häntä auttaa, niin tee se, Löfving. Lupaatko sen?

Majurin silmiin oli palannut niiden entinen kirkkaus, ja hän loi ne nyt kimaltelevina Löfvingiin, kun tämä juhlallisesti lupasi tehdä minkä voi.

-- Kiitoksia, Löfving! Ja jos Yrjö Maunu joskus joutuu matkoillesi, älä unohda että hän on poikani.

Oli kuin olisi tuo kova kuori kapteenin sydämmen ympärillä puhjennut. Hän nousi liikutettuna ja polvistui äkkiä majurin eteen ja syleili pää kumarassa hänen polviansa. Tähän hän olikin pyrkinyt siitä päivästä asti, jolloin hänet päästettiin vankilasta. Martti oli koputtanut hänen sydäntänsä ja pyytänyt kertomaan majurille kaikki, ja Attilakin oli häntä kehottanut. Hän teki nyt lyhyesti selkoa kaikesta tapahtuneesta, ja siitä kävi ilmi, että ero hänen oikeasta pojastaan kalvoi hänen mieltänsä, mutta tehty kuin tehty. He olivat ainiaaksi erotetut. Jonakuna lohdutuksena oli saada palvella Yrjö Maunua ja nähdä hänen varttuvan.

Sprengtport ojensi Löfvingille kätensä kiitokseksi, ja tämä lisäsi liikutettuna: -- Ellen muutakaan voi, niin lupaan, että kun Yrjö Maunu surren seisoo haudallanne, niin on muisto hänen isänsä ja esi-isänsä teoista antava hänelle lohdutusta ja rohkeutta, aivan niinkuin taivaan kimaltelevat tähdet luovat valoansa pimeille kallioille ja osoittavat erämaassa vaeltavalle hänen tiensä.

Sitten kun majuri sydämmellisellä tavallaan vielä kerran oli kiittänyt Löfvingiä lupauksesta, vaikenivat kumpikin hetkeksi. Kumpikin tyhjensi lasinsa ja vaipui ajatuksiinsa. Maria, joka oli niin syvästi vaikuttanut heidän elämäänsä, astui nyt, kuten ainakin esiin menneisyydestä. Kumpikin näki hänet muistossa ihanana ja kovaonnisena, mutta kumpikaan ei maininnut hänen nimeänsä. Olihan hän kuollut.

Vihdoin Löfving lausui: -- Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä kummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on kuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka Jumala on kaikkivoipa.

Majuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: -- Tosin Jumala on kaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi. Hän siis ei pakota ihmistä ylivoimalla, koska hän tahtoo vapaan rakkautta eikä orjan pelkoa. Sentähden on ihmisellä oikeus ja vara valita kumpaa noudattaa, Jumalan tahtoa vai omaansako. «Hyvän ja pahantiedon puun» nimi paratiisissa on vapaus. Kun ihminen noudattaa omaa tahtoansa luopuen Jumalasta, silloin pääsee paha valtaan ja paisuu ylimmilleen, kunnes se vie niin suureen kurjuuteen, että ihmisten taas täytyy etsiä apua Jumalalta.

-- Olkoon niin. Paha siis ei ole Jumalasta vaan ihmisestä, ihmisen tahdon asettaminen Jumalan tahtoa ylemmäksi. Mutta kuinka Jumala tätä sallii?

-- Sen ymmärrät, jos ymmärrät mitä on vapaus ja mitä on orjuus. Ainoastaan vapaassa voi löytää rakkautta ja jaloutta, mutta vapaa voi myös vaipua törkeimpiin rikoksiin. Eläin on orja, se ei voi joutua rikoksiin, mutta ei kohota jalouteenkaan. Vapaa on edesvastuun alainen, ja sentähden on hänelle sanottu: »joita ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, ja ei ihmisen sydämmeen astunut, niitä on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat», mutta myös: »siellä pitää olla itku ja hammasten kiristys.»

Ajopelien kolina keskeytti puhelun. Ruvettiin kuuntelemaan. Ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja tuntui kuin olisivat pysähtyneet portin eteen. Samassa näkyi Hukka astuvan heitä vastaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja syöksyi täyttä juoksua mäkeä alas.

-- Rouva on tullut kotiin! huusi hän läähättäen. Armo on jo pihassa. Ja samaa vauhtia juoksi hän takaisin tervehtiäksensä odottamattomasti saapuneita.

Heikko väristys tuntui Sprengtportissa, kun hän käsitti, että nuo ikävöidyt olivat kotiutuneet. Odottamaton ilo sai hänet huomaamaan, kuinka mennyttä hänen voimansa oli. Hän tahtoi rientää, mutta kivistys lonkassa ei sietänyt kiireitä liikkeitä. Löfving tarjosi apuansa, mutta sitä ei otettu vastaan. Majuri mieluummin kulki itsekseen nojautuen sauvaansa, mutta kapteenin piti kuitenkin tulla muassa, ja niin kuljettiin hitaasti ylöspäin. Pitkäksi ei heidän kulkunsa kuitenkaan tullut, sillä virkeänä ja nopeana riensi rouva lapsi sylissään häntä vastaan, jota hän oli ikävöinyt ja joka nyt näkyi tuolla. Pysähdy aurinko radallasi, älä kiidä aika, kun onni kerrankin täyttää ihmisen sydämmen! Nyt oli tullut tuo hetki, jonka odottaminen oli huojentanut kaipuun; nyt oli toteutunut toivo, joka niin usein oli pettänyt. Tullut oli hän, tuo kaivattu kodin ilo ja aurinko.

Kun majuri tahtoi ottaa Yrjön syliinsä, kääntyi poika pois, mutta se oli siksi tottunut olemaan vierasten parissa, että äiti pian sai sen viihdytetyksi iloisesti kysymällä: -- Kuinka sinä tervehdit?

Lapsi hymyili sievästi ja vastasi ujostelematta: »hyvää päivää».

Sepä Sprengtportille iloinen yllätys. Hän taputti lapsen vereviä poskia: -- Hyvä että palaat maasi poikana.

-- Kyllä varmaankin, vakuutti Ulla, joka seisoi vieressä. Minä opetin hänelle sanat, eikä Yrjö Maunusta koskaan saa sanoa että hän, kuten moni muu isonvihan jälkeen, on palannut Suomeen vieraskielisenä ja ruotsalaisena.

-- Oikein se, vastasi talon herra, kääntyen sinisilmäisen, vaaleatukkaisen Ullan puoleen. Niiaten ja onnea säteilevänä tervehti tämä ja palasi sitten kartanoon, ryhtyäksensä vanhan tapansa mukaan askareihinsa, ja kiittäen Jumalaa, joka oli auttanut hänet onnellisesti kotiin.

Entä rouva? Ilon kyyneleitä kotiintumisen, surun kyyneleitä miehen riutuneen ulkomuodon tähden, semmoinen oli alku, ja sitten istahdettiin. Olihan nyt niin paljon kysyttävää. Kuinka hän oli viihtynyt?

-- Milloin paremmin, milloin huonommin. Armoleipä on aina katkeraa. Moni oli kyllä ollut siksi hienotunteinen, ettei pannut kiveä taakan päälle; mutta sittenkin on liikanainen aina tiellä, ja sitä olen tuntenut niidenkin parissa, joilta en olisi semmoista odottanut. Täällä kotona en aavistanutkaan vähäpätöisyyttäni, vaikka en ollutkaan silkkiin ja samettiin verhottuna niinkuin Tukholman upeat rouvat, mutta jalosukuinen olin niinkuin hekin. Se vaan, että olin tullut Suomesta.

Katkera piirre synkisti kuuntelevien miesten kasvot, mutta sitä huomaamatta kertoi rouva kuinka muutoinkin vaan kuului rauhattomuutta ja pahoja aikoja. Kyllä kohta ainakin Lewenhaupt ja Buddenbrock saavat palkan teoistansa. Heidät oli kohta Ruotsiin tultuansa pantu arestiin vastaamaan toimistansa ja yleisesti vaadittiin, että heidän piti menettämän henkensä.

-- Jumalan tuomio, arveli Löfving. Paha työ pahan perii. Mutta entä rauha? Ja Suomen kohtalo? Mitä siitä kuuluu?

-- Kyllä siitä paljonkin kuuluu, mutta yksin Jumala tietää, mitä lopuksi tulee, huokasi rouva. Hatut olivat jo johonkin määrin nolatut kenraalien kohtalon tähden, mutta nyt ovat taas saaneet tuulta siipiensä alle vastaisen kuninkaanvaalin kautta.

-- Sepä kummallista, lausui kapteeni. Vielähän kuningas Fredrik elää. Eihän ole laillista ennen hänen kuolemaansa valita uutta kuningasta.

-- Laillista se ei ole, myönsi rouva, mutta se tehdään kuitenkin. Monet ovat jo liittyneet Holsteinin herttuaan Kaarlo Pietari Ulrikiin, koska hän oli Kaarlo kuninkaan sisaren pojanpoika ja lisäksi keisarinna Elisabetin sisarenpoika. Hatut toivovat, näet, lievempiä rauhanehtoja, jos antavat Ruotsin kruunun venäläisen keisarihuoneen sukulaiselle.

Tämä kertomus nosti lämpimän punan Sprengtportin poskille, ja tähän aikaan jo harvinaisella tuimuudella iski hän nyrkillään pöytään. Sitten rupesi hän sormillaan rummuttamaan ikäänkuin taisteluun ja ärjäsi kuohahtaen: -- Niin pitkälle on siis ylpeä Ruotsi joutunut, että se ryömien antaa pois kruununsa!

Kukaan ei kieltänyt tätä surkeata tosiasiata. Kyllähän Ruotsissa surkuteltiin katkerasti isänmaan kohtaloa, mutta siihen Hatut olivat pyrkineetkin. Kuitenkin oli kuninkaanvaali jo joutunut uudelle uralle, sillä kun Ruotsin lähettiläät saapuivat Pietariin neuvottelemaan Kaarlo Pietari Ulrikin vaalista, oli tämä prinssi jo määrätty Venäjän valtaistuimen perijäksi. Hän oli kastattanut itsensä kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja oli valmis ottamaan hallituksen käsiinsä keisarinnan kuoleman jälkeen. Yllätyksen huudahdus kuului molempien miesten huulilta. Kuka sitten saa johdon Ruotsissa?

-- Niin, siitäpä juuri nyt riideltiin. Keisarinna oli antanut Ruotsin lähettiläille tiedon, että hän suostuu lieventämään rauhanehtoja, jos Ruotsi valitsee toisen holsteinilaisen prinssin, joka oli Pietari Ulrikin serkku.

-- Eihän vaan tuota piispaa? keskeytti Löfving hämmästyneenä. Hänet näin usein Kööpenhaminassa.

-- Kyllä, hän se juuri on, huokasi rouva. Täytyy tyytyä siihen mitä tarjotaan, ja yhdentekevää on se Suomelle, sillä sen on nyt valloittanut Venäjä, joka varmaankaan ei siitä luovu koskaan. Jumala yksin tietää mihin tuo kaikki vienee. Ranska puuhaa saadaksensa Birkenfeldin kreivin valtaistuimelle, ja useimmat Hatut liittyvät häneen, kun taas talonpoikaissääty tahtoo Tanskan kuninkaan nuorempaa poikaa. Suomalaisilla on kuitenkin vielä edusmiehensä valtiopäivillä Tukholmassa ja nämät monien muiden järkevien kanssa vaativat sitä vastoin ehdottomasti Aadolf Fredrikiä, sillä siitä kaikki riippuu. Jos Tanskan prinssi pääsee voitolle, niin kyllä olisi siltä taholta apu toivottavissa, mutta sitä vastoin olisi Suomi menetetty, sillä keisarinna oli ilmoittanut ettei hän aikonut luovuttaa vähintäkään, ellei Aadolf Fredrikiä valita. Sitä vastoin lupasi hän antaa suurimman osan Suomea takaisin, jos hänen vaatimukseensa suostutaan. Kun tämä tuli tiedoksi, neuvottelivat suomalaiset valtiopäivämiehet keskenään, ja Henrik Wrede avonaisesti ja kaikkien puolesta ilmoitti aateliston täysistunnossa, että suomalaiset vapaana kansana mieluummin heittäytyvät Venäjän huostaan kuin antautuvat tanskalaisen ikeen alle. Sillä kannalla, lopetti rouva, olivat asiat Ruotsista lähtiessäni.

Tuijottavin silmin katselivat molemmat miehet toisiansa ja yhä syvempi katkeruus ilmaantui heidän kasvoissaan. Siis hierottiin taas kauppaa Suomesta, ja aijottiin, jos tarve vaatii, silpoa se, jakaaksensa palaset eri tahoille. Semmoinen oli siis emämaan kiitollisuus kaikesta. Jos vaara olisi uhannut itse Ruotsia, niin ei olisi mitenkään ruvettu tähän sotaan, eikä olisi puolustusta jätetty onnenonkijain käsiin. Vieläkin vähemmin olisi toinen osa heitetty sinne toinen tänne. Mutta nythän oli vaan kysymys kurjasta Suomesta. Muukalaisille ja vihollisille olisi semmoinen menettely anteeksi annettava, mutta sille maalle, jonka eduksi vuosisatojen kuluessa oli uhrattu, -- ei ikinä!

Syvä alakuloisuus oli lamannut mielet, mutta kenessäkään ei näkynyt halua purkaa sydäntänsä. Oli niin hiljaista kuin olisivat kaikki turtuneet. Lapsi oli nukkunut äidin syliin, ja tämä kietoi lämpöisen vaippansa hänen ympärilleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Kapteeni istui eteenpäin kumartuneena, kädet polvillaan ja piirsi kuvioita santaan, kenties ollakseen häiritsemättä majuria, joka silmät ummessa nojautui selkälautaa vastaan. Hetken kuluttua Sprengtport avasi silmänsä.

-- Onko todellakin aikomus silpoa Suomi? kysyi hän näennäisesti tyynenä.

-- On. Niin yleisesti uskottiin Ruotsissa, ja sitä pidettiin halpana hintana rauhasta.

-- Voi, mikä kohtalo, mikä hirvittävä kohtalo! Lähteä tulevaisuutta kohti maa silvottuna ja raadeltuna, kansa jaettuna kahtia!

Lisääntyvä kalpeus toisten poskilla oli ainoa vastaus, ja majurikin vaikeni, mutta hetken kuluttua hän lausui surullisesti: -- Vaikka kuinka silmäilen taapäin, en näe muuta kuin levottomuutta, tuskaa ja häviötä, silloin tällöin vaan -- hän kurotti kätensä vaimolleen -- rakkauden ihmeellisen voiman lieventämänä. Mutta minä saan lohdutusta siitä toivosta, että tuolla ylhäällä on toisin, ja ikävöin hänen luoksensa, joka antaa ijankaikkisen rauhan. Mutta sinä jäät vielä tänne, ja mitä lapsesta tulee?

Rouva puristi lasta rintaansa vasten: -- Hänestä tulee mitä Suomesta tulee, eikä sitä voi kukaan ennustaa. Vai kuolemaanko toinen menisi niinkuin toinenkin?

-- Ei, huusi Löfving, Jumala ei meitä ylenanna! Hän, joka nosti rantamme merestä ja sulki kuohuvat aallot rajoihinsa, joka puki vuoremme metsillä ja laaksomme viheriällä ruoholla ja antoi kansalle leipää erämaasta, hänkö ei lähettäisi meille vielä apuansa niinkuin ennenkin!

-- Jos Kaikkivaltias suo, niin kaikki vielä kääntyy hyväksi, sanoi rouva hiljaa. Mutta kuka hänen välikappaleeksensa?

-- Se, joka on valittu.

Rouva loi kauniin katseen mieheensä ja huudahti lämmöllä: -- Mitä huolisimme kaikista sinun kärsimyksistäsi, Vilho, mitä kaikista minun kyyneleistäni, jos Jumala tahtoisi uskoa tämän tehtävän sinun pojillesi. Ah, jos uskaltaisin ajatella, että meidän pieni Yrjömme tulisi täksi välikappaleeksi Jumalan kädessä.

-- Turhamainen äiti, hymyili majuri surunvoittoisesti. Et ymmärrä mitä tämmöisen kansan yhteenliittämiseen ja uudestaan synnyttämiseen vaaditaan, kun ei ole valtaa eikä edes leipää. Siitä tulisi hänen perikatonsa.

-- Mutta hänestä voisi sittenkin tulla se silta, joka johtaa kansan uuteen aikaan. Hänet itsensä taakka ehkä murtaisi, mutta hänen maansa pelastuisi.

Kyyneltynein silmin katseli äiti poikaansa: -- Sanotko minua joskus kovaksi? kysyi hän nukkuvalta lapselta. Kuulepa sinä pikku Yrjö Maununi, sinun äitisi on uhraamaisillaan sinut, ja isäsi tuntee jo tuskaa sinun kärsimyksistäsi.

Mutta Sprengtport vastasi vakavasti: -- Jos hän sen kautta tulisi kärsimään, siitä en välitä, sillä kaikkien meidän täytyy kärsiä. Enkä siitäkään välitä, vaikkei hän koskaan saisi inhimillistä voitonpalkkiota, sillä tämän maallisen laita on semmoinen, että jollei loistoa oteta meiltä pois, niin otetaan meidät pois loistosta. Mutta sitä minä haluan pojalleni, että hänen tekonsa sietäisi tuomarien tuomarin tarkastusta, ja että kun se on läpikäynyt koetuksen tulen ja on puhdistunut maallisen katoavaisuuden tomusta, sen sittenkin havaittaisiin sisältävän siemenen, josta voisi kasvaa joku tälle maalle vielä tuntematon siunaus.

Rouva ei vastannut, vaan kallisti kasvonsa lapsen kasvoja vastaan ja itki.

-- Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä uhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta auraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja takoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.

Löfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: -- Niin tosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta. Tämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.

-- Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä, takomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät hänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.

Rouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä oli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan sitä kokeakaan.

-- Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä silloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni, jota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja selittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme tässä epätäydellisyyden maassa.

Ja tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: -- Nuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät meitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten elämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.

Lapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne taas ja nukahti uudestaan.

Tämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti hymyillen sanoi hän hienosti: -- Te katselette poikaanne aivan samalla lailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin Kööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat, samoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.

-- Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan, muistutti majuri synkästi.

-- Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.

-- Te ajattelette rohkeasti, Löfving.

-- Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut kohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai hän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa, kuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja suorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.

Nämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja tarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: -- Toivokaamme että sanat suustanne joutuvat Jumalan korvaan.

-- Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi:

-- Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.

-- Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.

Kapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut yksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon valmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin mennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua Porvooseen.

-- No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi mukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei minua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella rohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!

VIII Luku.

Entisyys ja tulevaisuus.

Edellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä syyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei ollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli mukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta oli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu rajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi kaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä hinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna takaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille vakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he olivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen muusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni täydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru vähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen tunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli odotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti kaikkien mielessä.

Uusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana viivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta yhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi uskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle. Ne voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet, joita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta kansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta emämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan, yhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin hallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta huolimattomuutta puolustuksen aikana.

Kaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän lähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä päivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut eräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja odottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen hengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja niin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja ilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut rikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.

Vilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä vanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin merkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata nahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu ja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi Löfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa. Nainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving seurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin nopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä vaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun Löfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen kadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita hän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän odotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa tien varrella.

Jollei tuntematon nainen olisi houkuttanut häntä ulos, olisi hän joutunut hukkaan. Jumalan enkeli oli se, joka hänet pelasti. Ja senkin jälkeen oli hän samoin tuntuvasti nauttinut Kaikkivaltiaan suojelusta. Nyt oli hän vanha, ja entinen tarmo oli katoamaisillaan, mutta elämän koulu oli sitä vastoin tehnyt hänen luottamuksensa Jumalaan järkähtämättömäksi. Koko sydämmellään oli hän kiinnitetty Suomen kohtaloon, joka rauhan jälkeen näytti huojuvan yhä enemmän Venäjän puolelle kallistuvassa vaa'assa. Mutta eihän tiedä, ehkäpä Ruotsi vielä osaa heittää siihen raskaan vastapainon. Luultavaa se ei ollut, mutta Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

Löfvingin oma kohtalo rauhan jälkeen ei ollut kovinkaan valoisa. Hän oli päättänyt jäädä Ruotsin puolelle ja koetti monin tavoin tulla aikaan, mutta köyhyyttä, kiusauksia ja surua hän vaan kohtasi tiellään. Vastaukseksi hänen moniin anomuksiinsa oli hänelle vihdoin annettu majurin valtakirja ilman palkkaa, ja kun hän ei voinut millään ansaita leipäänsä, oli hän siihen aikaan epätoivoon joutumaisillaan. Hänen palkintonsa näkyi olevan se, että kaikki häntä hylkivät, ja ettei hän kenellekään kelvannut. Toisella tavalla oli Venäjä palkinnut miehiänsä, ja se kykeni sitä tekemään vieläkin. Mikä pimeyden ja sisällisten taistelujen aika! Valoa pilkisti kuitenkin, kun hän 1752 sai 120 taalarin eläkkeen ja asunnon Hommansbölen virkatalossa Porvoon läheisyydessä. Eihän tuo mitään loistavaa ollut, sillä maanviljelykseen ei Löfvingillä ollut koskaan ollut halua, ja talo oli, samoin kuin koko Suomi, rappiolla, mutta laihat sarat antoivat kuitenkin sen verran, ettei ollut pakko kerjätä tahi kuolla vieraalla tunkiolla. Hänen uskollinen Leenansa ei ollut kestänyt näitä katkeria koettelemuksia. Äkkinäinen rintatauti vei hänet hautaan, ja siitä ajasta tuntui Löfving siipipuoli-linnulta, kaikesta välinpitämättömältä. Vähitellen hän rupesi kuitenkin toipumaan, eikä hän vastenmielisesti kuullut vanhan sotaprovasti Lauraeuksen kehoitusta, kun tämä ehdotti hänelle naimista hyvämaineisen Maria Fontinin kanssa. Ihmisten nähden saattoi tuo urhoollinen kaarlolainen vielä elää monta onnellista vuotta tämän kolmannen vaimonsa kanssa. Toivo saada jälellä olevalle ijälleen koti ja hyvän naisen hoitoa, oli osaksi virittänyt entisen tarmon kapteenissa, ja se kyllä heijastui hänen vakavista kasvoistansa, joiden virkeät silmät katselivat yhtä terävästi kuin ennenkin.