Chapter 12

Löfving kohosi suoraksi, mutta kädet olivat vielä ristissä ja ääni kuului epävarmalta, kun hän Attilaan katsellen sanoi: -- Kun äitisi makasi kuolinvuoteellaan, valvoin minä eräänä yönä oljilla hänen sänkynsä vieressä, mutta edellisten päiväin raskaasta työstä olin niin väsyksissä että nukahdin. Puoliyön aikaan kuului hiljainen valitus, joka herätti minut ja kuulin Kirstin sanovan: Tapani, nouse ja rukoile Jumalaa puolestani. Minun on kovin vaikea olla.

Kyynel vieri kapteenin poskelle, ja hän lisäsi tukahtuvalla äänellä: -- Nyt sanon samat sanat teille, sillä aallot käyvät sieluni yli.

Ei Attila eikä Tasma vastanneet, ja Löfving heti jatkoi: -- Kun avasin silmäni, istui hän vuoteella ja hänen kauniit hiuksensa valuivat hänen hartioilleen. Hänen katseensa oli kuin enkelin, ja hän osoitti sinuun sanoen: Pidä huolta lapsestani, kun olen poissa. Ja Jumalan edessä lupasin vaalia sinua, mutta huonosti se on tullut tehdyksi. Ja Löfving itki.

-- Jumala sen on teidän sijassanne tehnyt, kuiskasi Attila.

-- Katsokaa, Tapani, huudahti Tasma, näettekö! Eikö hän nyt ole äitinsä elävä kuva.

Elämä palasi Löfvingin sydämmeen. Hänen ryhtinsä muuttui suoremmaksi, ja äänessä kajahti ponteva avomielisyys, kun hän elävästi vilkaisten Attilaan sanoi: -- Kun majurin kanssa tapasin sinut Haminassa, en saanut sinusta silmiäni irroitetuiksi. Vaikka kernaimmin olisin tahtonut halaista kallosi, veti sydämmeni minua oudosti puoleesi, kaiketikin tuon näköisyyden tähden, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.

Attila katsoi vakavasti tutkien Löfvingiin: -- Tahdotteko siis tervehtiä minua poikananne?

Löfvingin sydän tykki rajusti ja hänen silmänsä kimaltivat: -- Koska olet entinen pikku Marttini, niin täytyyhän minun.

Kapteeni hypähti ylös levittäen käsivartensa: -- Rakas lapseni!

Attila kiersi käsivartensa isän kaulan ympäri: -- Isäni! Teitä olen ikävöinnyt, vaikka, niin vähän aavistin ensimmäisessä kohtauksessamme, en kuitenkaan enään voinut unhottaa teitä.

Löfving katsoi iloisesti ja hellästi poikaansa, mutta nyt hän näki punaiset liivit viheriän takin alta pahana enteenä, ja käsi pojan olalla sanoi kapteeni ystävällisesti mutta ratkaisevasti: -- Kuninkaani lippu on sini-keltainen. Minä kannan Ruotsin värejä, ja niin pitää poikanikin tehdä.

Attila katseli isää suruisella hymyllä. Vangittu siis ei tietänyt vielä kuinka kaikki oli muuttunut. Täytyyhän se sanoa.

-- Isä, alkoi hän hitaasti, sinikeltainen lippu on ijäksi paennut Ruotsiin, ja Venäjän kotka liitelee nyt Suomen yli. Ahvenanmaakin on venäläisten sotajoukkojen vallassa. Elokuun 24 p:nä riisui Lewenhauptin armeija aseensa, ja Lascy salli miesten valita, tahtovatko palata Ruotsiin lippuineen, aseineen ja kuormastoineen vai jäädä Suomeen, luopua kaikesta ja vannoa uskollisuutta keisarinna Elisabetille.

Löfving ei vastannut. Tuntui kuin olisi hänen sydämmensä haljennut. Kesti kauan ennenkun hän taas toipui ja kysyi epävarmalla äänellä: -- Kumman suomalaiset miehemme valitsivat?

-- Ensimmäisinä kutsuttiin esille Turkulaiset, ja kun kapteeni Fock kysyi heiltä, tahtoivatko Ruotsiin vastasi yksi sotamies: -- Emme! On jo tarpeeksi juostu. Tahdomme kotia, ja muutkin tahtoivat kotiin. Jo samana päivänä vannoi koko armeija uskollisuutta Venäjälle.

Löfving pyyhki kyyneleen silmästään ja lausui ikäänkuin itselleen: -- Elämä kangastaa elävälle vaikkapa haudan partaalla.

-- Teillekin, isä, myönnetään vara valita.

Attila vetäytyi syrjään ja katseli Löfvingiä ikäänkuin olisi hänen elämänsä riippunut tästä vastauksesta. Vanha, jäykkäluontoinen kuitenkaan ei miettinyt kauan. Tämä hetki oli tehnyt hänestä murtuneen miehen, ja hän vastasi nöyrästi: -- Mikä olen minä taistelemaan Herraa vastaan. Hänen kauttansa on tämä tapahtunut.

-- On käynyt niinkuin sanoin teille silloin, kuiskasi Tasma. Jumala tahtoi jo silloin viedä meidät toiselle puolelle.

Tätä kuullessaan tunsi Löfving että hänen sydämmensä vielä eli, se rupesi tykkimään kuin nuoruudessa. Hän kohotti nyrkkinsä ja huusi leimuavin silmin: -- Voi teitä, kavaltajat! Petoksella on maa myyty!

Mutta Tasma vastasi varoittaen: -- Jättäkäämme tuomio Jumalalle. Korkeampi valta löi heitä sokeudella, sillä Ruotsin tuli nyt menettää se ystävä, jonka se ylenantoi hädässä. Kaikki pahat kostetaan.

Miehet vaihtoivat kyseleviä silmäyksiä, ja Tasma seurasi heitä hiljaa silmillään. Täällä häntä ei enään tarvittu. Hän vetäytyi hiljaa pois ja lähti huoneesta.

-- Ja nyt tulette kanssani, pyysi Attila, sydämmellisesti ojentaen kättä Löfvingille.

-- Ei, poikani, sinua en voi seurata. Minun ijälläni ei enään vaihdeta aseita, mutta palvele sinä sitä lippua, jolle olet vannonut, ja tee se niinkuin mies; puhu myös kansasi puolesta Venäjän johtaville miehille.

-- Mihinkä siis itse aijotte? Jätättekö Suomen?

Löfving pudisti surullisesti päätänsä: -- Mihin menisin? Koti-ikävä oli jo kerran viemäisillään minut hautaan. Nyt en enään kestä moista taistelua, eikä siihen ole aihettakaan.

-- Jumalan kiitos. Te jäätte tänne.

-- Jään, vastasi Löfving päättävästi. Jos minulta vaaditaan uskollisuuden vala, niin vannon, mutta univormustani en luovu. Suomalaisena kapteenina tahdon kuolla.

Attila ymmärsi isänsä. Hän olisi itse vastannut samoin, ja nyt tuli heidän ainaiseksi käydä yhdessä.

-- Isä, pyysi hän, älkäämme enään koskaan erotko. Kun olemme löytäneet toisemme, en voi enään teitä jättää.

Mutta Löfving pudisti kieltävästi päätänsä: -- Uskotko että minä nuoruudessani tapoin parhaimman ystäväni ja tein ainoan lapseni isättömäksi palvellakseni maani voittajia?

-- Minähän palvelen, ettekä te, joka tarvitsette lepoa.

-- Lepoa, toisti kapteeni pikaisella katkeruudella. Kyllä, niinkuin järsitty luu heidän hopeakulhossaan.

Vastaus sai Attilan värisemään. Sanat tuntuivat kovilta ja kylmiltä kuin miekanisku, mutta autiommalta kuin erämaan jylhyys tuntui hänestä luopuminen ainoasta jälelle jääneestä. Sentähden tahtoi hän vieläkin uudistaa pyyntönsä: -- Armoleipää ette tule koskaan syömään. Olemme isä ja poika. Paitsi teitä ei ole minulla enään ketään.

-- Mitä sinulla ei ole, sen voit saada. Ehkä sinua odottaa suurikin loistavuus. Se ei sovellu minulle eikä omaisilleni.

-- Ette siis tahdo?

-- Tosin on niin, en tahdo. Erotkaamme ystävinä, ja jos kohtalo vielä tuo meidät yhteen tapahtukoon se sovinnossa. Parempi on siten, kuin jos tulisi päivä, jolloin kadumme ettemme eronneet.

Attila seisoi kalpeana ja mykkänä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa.

-- Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon! sanoi Löfving. Anna anteeksi jos suretan sinua, mutta toisin en voi.

Sanattomana tarttui Attila Löfvingin käteen, puristi sitä ja lähti. Ovessa hän kääntyi ja sanoi: -- Olin vähällä unohtaa majuri Sprengtportin tervehdyksen teille. Hän makaa sairaana Porvoossa. Häneltä sain tietää että olitte täällä vankina, ja minä lupasin tuoda teidät hänen luoksensa. Välskäri Göhle sanoi minulle, ettei hän enään kestä kauan.

Löfvingin silmiin nousi kyyneleitä. Hän oli päässyt vapauteen itkeäksensä isänmaatansa, hän oli löytänyt poikansa menettääksensä hänet, ja nyt tuli kutsu vanhan kumppanin luo sanomaan jäähyväiset hänelle haudan partaalla.

-- Täytyykö minun ensin vannoa uskollisuutta? kysyi kapteeni kalpeana.

-- Kyllä täytyy, vala vannotaan tuolla pihalla.

Löfving oikaisi itsensä, loi jäähyväiskatseen vankilan muureihin ja vastasi jäykällä tyyneydellä: -- Lähtekäämme yhdessä. Miehen täytyy jaksaa kestää kaikkea.

* * * * *

Nyt oli kapteenin ainoana ajatuksena päästä tervehtimään rakasta majuriansa. Mutta esteitä syntyi uudestaan. Kun venäläiset viranomaiset saivat tietää että Löfving oli vangittu valtiorikollisena, ei tyydyttykään hänen vapaaehtoisesti vannomaansa valaan, vaan täytyi hänen uudestaan alistua vangitsemiseen, kunnes saatiin kirjeillä ja selityksillä selville, että hänet voitiin vapauttaa. Nyt oli hän vihdoin oma herransa, ja nyt oli toteutettavissa hänen rakkain toivonsa käydä majuria tervehtimässä.

Mutta paljon oli tapahtunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisiansa. Kyllä jo silloin asema Suomessa näytti toivottomalta, mutta jokaisen sydämmen pohjassa kyti sittenkin kipinä, jota viimeiseen saakka tahdottiin säilyttää. Ehkä vielä joku ihme saa kenraalit järkiinsä ja antaa heille rohkeutta taisteluun. Niin ajateltiin silloin vielä. Mutta pian sen jälkeen kutsuttiin molemmat ylipäälliköt Tukholmaan ja johtajaksi määrättiin Bousquet. Häpeän ja surun murtamana yritti tuo vanha, koeteltu soturi koko tarmollaan estää viimeistä alentavaa askelta. Hän kyllä huomautti, että hänen korkean ikänsä vuoksi toinen määrättäisiin tähän edesvastuulliseen tehtävään, mutta kun siitä ei ollut apua, ja kun armeija oli kokonaan hajaannuksen tilassa, täytyi epätoivoisen päällikön vihdoin suostua Lascyn ehdotukseen ja riisua aseet. Ruotsalaiset saivat palata kotiin, suomalaiset saivat joko seurata heitä tai jäädä omaan maahan. He valitsivat jälkimmäisen ehdon ja marssivat venäläiseen leiriin, jättääksensä sinne lippunsa ja aseensa ja vannoaksensa uskollisuutta keisarinnalle.

Sinä päivänä heittäytyi moni soturi itkien maahan, kun toiset surusta mykkinä ja jäykkinä antoivat asiain mennä menoansa. Seisoen rinnatusten katselivat Hohti ja Kolmhalko kuinka toinen osasto toisensa perässä kulki ohitse, pysähtyi ja laski alas miekkansa ja kiväärinsä. Liput olivat jo viedyt. Kun heidän oma rakas lippunsa otettiin heiltä, oli vieno tuulenpuuska levittänyt kunniakkaan kankaan ja kohottanut sen aaltoilemaan ikäänkuin viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt oli näiden sotavanhusten vuoro tullut. Vapisevin käsin ja kovaan puristetuin huulin irroitti Kolmhalko miekan vyöstään ja lähti jäykkänä ja kalpeana määräpaikkaan, josta hän tyhjin käsin palasi yhtä jäykkänä kun oli mennytkin, mutta toverit huomasivat kyyneleitä vierivän ukon poskille. Husulankin vuoro tuli, mutta viime hetkellä jäi hän seisomaan, silmät kiiluivat ja hän kohotti käsivartensa pontevasti ja väkivaltaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut murtaa uskolliset ystävänsä sirpaleiksi, mutta nähdessään kumppanien arvokkaan ryhdin pidätti hän iskun ja lähti hänkin antautuaksensa uuden vallan alle. Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin, ja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään toipunut.

Kaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja -- häpeätä.

VII Luku.

Kaarlolaisten jäähyväiset.

Päiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin. Gammelbackan kartanossa tehtiin hiljaisuudessa valmistuksia talvea varten, ja jokainen palvelija teki parastansa miellyttääksensä sairaana kotiutunutta majuria ja voidaksensa suoriutua talon emännän edessä, kun hän palaa Ruotsista. Aamu oli ollut päiväpaisteinen mutta tuulinen; puolenpäivän jälkeen ilma tyyntyi, ja ilta näytti rupeavan kauniiksi. Vanha aurinkokello heitti jo pitkän varjon itään, ja metsästä kuului paimentytön torvi, jolla hän kutsui karjansa kotiin. Aamulla oli puitu, ja väki riensi nyt saunaan, joka oli lämmitetty ja lemusi tuoreita olkia ja löylyä. Talossa oli kaikki hiljaista, ei näkynyt elävää olentoa, ja vanha, pitkä asuinrakennus näytti niin kolkolta tuolla kunnaalla, kun useimmat akkunaruudut olivat kiinni naulatut ja ovet suljetut. Yhdestä huoneesta vilahti kuitenkin valkeahapsinen mies, joka kurkisti ulos pienistä akkunoista, ja kun tarkemmin katseltiin, niin nähtiin lisäksi osa miehen vartaloa kuluneessa soturipuvussa, semmoisessa jota majuri Sprengtport käytti, sillä hän se oli.

Päivä oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä tässä yksinäisyydessä, ja lähestyvä ilta uhkasi tulla vieläkin pitemmäksi. Hän oli palannut sodasta murtunein voimin, oli ollut vuoteen omana ja kärsinyt paljon, mutta elämänvoimaa kesti yhä, hän toipui, ja vihdoin jaksoi hän liikkua ei ainoastaan huoneissa vaan lyhyemmän ajan ulkonakin. Mutta mihin ryhtyä ilman työkykyä ja ilman ketään, jolle hän voisi avata sydämmensä! Hänen naapurinsa, eversti, vapaaherra Bildstein oli Lappeenrannan taistelun jälkeen viety Venäjälle, ja hänen perheensä, joka ennen oli asunut tilallaan Drägsbyyssä Gammelbackan läheisyydessä, oli nyt hajallaan, poika sotapalveluksessa, tyttäret naimisissa ja vapaaherratar pakolaisena Ruotsissa. Porvoo tosin oli lähellä, ainoastaan jonkun virstan päässä, mutta sielläkään ei ollut ketään, jota hän olisi voinut odottaa, saatikka halusi tavata. Voudin ja rengin kanssa olivat päivän kysymykset suoritetut, naisten tehtäviä järjesti emännöitsijäksi määrätty vanha talon palvelijatar, ja siten ei ollut majurilla muuta seuraa kuin hän itse. Onneksi oli tuuli tyyntynyt, ehkä oli paras lähteä ulkoilmaan.

Viitta hartioilla ja matala töyhtöhattu päässä seisoi hän pian portailla ja silmäili ympärilleen, mutta korkea tivis aita kaariporttineen rajoitti näköalaa, eikä sallinut mitään ilahuttavaa vapauden tunnetta. Tähän hän ei voinut pysähtyä. Majuri lähti siis pihasta, mutta päästyänsä portin läpi seisahtui hän taas epäröivänä. Hänen edessään olivat leikatut vainiot autioina kuin kaikki muukin. Ylempänä oli tosin viheriöimässä äsken kylvetty pelto harvoine oraineen, mutta ei tehnyt mieli kulkea pitkin uurteista ajotietä. Talon toisella puolella näkyi ainakin järvi, ja sinne hän nyt meni. Hitaasti astui hän etelään alas siltä kunnaalta, jonka päälle talo oli rakennettu. Pitkin rannalle johtavaa käytävää seisoi korkeita, tuuheita puita edellisiltä ajoilta, ja rinteen alapuolella alkoi vaatimaton puutarha, jota sanottiin entisten munkkien raivaamaksi. Nyt ei ollut siitä jälellä muuta kuin hoitamaton kirsikkametsä ja muutamat omenapuut, mutta ennen oli kaikki ollut toisen ja paremman näköistä, sen huomasi metsistyneistä viinimarja- ja ruusupensaista, jotka kuihtuvina ja rikkaruohon vallassa olivat kokonaan kuolemaisillaan. Täällä olivat Maria ja Martti luoneet tuumiansa suurista uudistuksista hyödyksi ja huviksi. Tuo pieni kaistale unikukkineen, piooneineen ja reseedoineen todisti vielä heidän hyvää tahtoansa.

Syvästi surumielisillä tunteilla katseli majuri nuorten työtä, joka nyt oli hyljätty ja rappeutunut ja jatkoi kulkuansa rantaa kohti. Täällä laaksossa oli hänen lempipaikkansa eräällä penkillä, joka jo aikoja sitten oli asetettu kauniiseen metsälehtoon, jonka vanhinta puuta sanottiin Juhana Flemmingin istuttamaksi, kun hän myrskyn ajamana lepäsi Gammelbackassa kotimatkallaan Puolasta. Nyttemmin oli tuon vanhan niinipuun ympäri vyötetty pari rautavannetta hajoamisen estämiseksi, mutta kyllä se antoikin siimestä kaikille taloon kuuluville, ja mitä se puolentoista vuosisadan elämänsä ajalla oli saanut nähdä, sitä ei voinut kukaan nyt elävä kertoa. Tämän ikivanhan muistomerkin alla oli Sprengtportin tapana mieluimmin levähtää, ja täältä katseli hän seutua. Täältä näytti tumina hakometsä kaukaisuudessa viehättävimmältä, täällä viheriöitsi suvi tuoreimpana, ja tässä oli hänen edessään kaunis Suomenlahden poukama, josta purjehtija laski ulos ulapoille.

Tähän lempipaikkaansa laskeutui hän nytkin levolle ja katseli tavallisuuden mukaan syksyistä maisemaa. Vähänpäässä seisoi vanha huvikoju, jonka huippukaton yli muutamat korkeat lehmukset ja tuuhea pihlaja heiluttivat latvojansa, ja etempänä rannasta kuljui tummilla ja levottomilla aalloilla kaksi venettä paaluissaan, todistaen että ihmisiä kyllä oli läheisyydessä, vaikka niitä ei näkynyt. Majuri katseli kaikkea tätä, niinkuin oli sitä monet kerrat katsellut, ja otti vihdoin esille ennen auaistun kirjeen lukeaksensa sitä vielä kerran. Hän ei kuitenkaan päässyt alkuunkaan, ennenkun yksinäinen soutaja ilmaantui lahdelle. Aikoneeko hän Gammelbackaan? Siltä melkein näytti, koska hän suuntasi rantaan päin. Mutta ei, hän katosi pian muutamien leppäpensasten taa eikä enään näkynyt.

Hän souti ohitse, ajatteli majuri, katsellen yhä kirje kädessään järvelle päin ja vaipuen ajatuksiinsa. Vihdoin rupesi hän taas silmäilemään kirjettä, mutta silloin kuului vankkoja askeleita kahisevissa lehdissä, ja majuri kääntyi. Seuraavassa hetkessä seisoi hänen edessään Löfving, mutta kykenemättä sanomaan sanaakaan nousi majuri ja ojensi tervehdykseksi hänelle kalpean, laihtuneen kätensä. Liikutettuna piti Löfving sitä lujasti omassaan, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sprengtportin kamalasti muuttunut ulkomuoto näytti kapteenista valloitetun Suomen esikuvalta. Hän ei aavistanut että hän teki majuriin samanlaisen vaikutuksen. Eihän tuo riutunut, sammuvakatseinen mies toki ollut Löfving. Semmoisena hän ei ollut koskaan ollut.

Seisottuaan näin silmä silmää vastaan uskollisesti puristaen kättä, veti Sprengtport vihdoin kätensä pois ja lausui surumielisellä vakavuudella: -- No, rakas Löfving, tämmöisiltä näyttävät nyt entiset kaarlolaiset.

Löfving käsitti näissä sanoissa piilevän tuskan, mutta vastausta hän ei löytänyt.

-- Kaikki oli ainoastaan laina, lisäsi majuri.

-- Kyllä kaiketi, mutta kuka olisi sitä silloin voinut ajatella?

-- Oi, veli, ihmisajatuksia ja ihmistöitä! Mutta meidät uhrattiin kuin koirajoukko. -- Sprengtport tunsi voimansa horjuvan, istahti ja pyysi Löfvingiä istumaan vastakkaiselle penkille. Löfvingkin istahti, ja taas kului hetki kummankaan sanaa sanomatta. Kummallekin näkyi omat ajatuksensa riittävän, mutta vihdoin lausui Löfving: -- Mitähän Kaarlo kuningas sanoisi, jos näkisi tätä kaikkea.

-- Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me kaikki.

Nämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta ihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä kuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi keskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut sitten kun erottiin.

No niin, siitä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli tavannut Leenan sairaana eräässä Janakkalan torpassa, ja siellä hän vielä oli nuorimman tyttären kanssa. Muut lapset olivat ympäri maata leipäänsä etsimässä. Kun vaimo nyt oli parantumaisillaan, aikoi Löfving lähteä Turkuun, etsimään jotakin tointa, sillä näin hän ei voinut elää. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä kerran tavata majuria sanoaksensa jäähyväiset. Enempiä tietoja itsestänsä ei kapteeni näkynyt haluavan antaa, sillä tiesihän majuri jo entisestä kuinka syyttömästi hänet oli vangittu ja kuinka hänet vihdoin vapautettiin, mutta kuitenkin hän jotakin vastatakseen sanoi hiljaisesti:

-- Kovallehan otti, mutta kun rohkeus rupesi loppumaan, ajattelin, että jos Herra tahtoo olla minulle armoinen, niin päästää hän minut täältä, niin että saan kiittää häntä hänen kartanoissaan, mutta jos hänestä on parempi että kuolen kurjana vankina, niin olkoon sekin. Häntä vastaan ei käy riiteleminen.

Majuri ei joutunut vastaamaan, sillä kapteenin tullessa oli kirje huomaamatta pudonnut maahan, ja tuulenpuuska rupesi sitä nyt mukanaan lennättämään. Löfving riensi sitä noutamaan ja antoi sen majurille.

-- Se on vaimoltani, sanoi tämä huolellisesti taittaen sen kokoon. Sain sen jo viikko sitten, mutta täällä yksinäisyydessäni olen sitä lukenut yhä uudestaan. Hän ikävöi kotiin.

-- Sehän on luonnollista, kun hän on niin kaukana teistä, majuri.

-- On siinä muutakin. Ruotsi on kyllä hänen oikea kotimaansa, mutta sittenkin hän on sekä Boksvikissa että Tukholmassa oppinut tietämään, ettei hän enään kuulu sinne.

Löfvingin silmät laajenivat kysyvinä ja ihmettelevinä, ja majuri jatkoi: -- Köyhänä lähti hän täältä, eikä se, mitä hänen miehensä on kärsinyt valtakunnan edestä ole enemmän arvoista, kuin se tolva,[1] jonka armot viskaavat kirkkohaaviin. Mutta niin se nyt on --.

[1] 12 skillingin paperiraha siihen aikaan.

Nuo katkerat sanat koskivat kapteenin sydämmeen, mutta yhä vielä umpimielisenä pysyen kumartui hän sanattomana eteenpäin ja jäi siihen asemaan kädet ristissä polvien välissä. Kun hän siten oli hetken katsellut maata ja omia jalkojansa, oikasi hän taas itsensä ja kysyi hiljaa: -- Mitä tiedetään rauhasta? Loppuuko sota?

-- Siitä ei vaimoni tiedä mitään muuta, kuin että Ruotsi on kyllästynyt leikkiin, kun Tanskakin uhkaa sodalla, ja Venäjän ylivoiman pelko on siksi vallannut mielet, että kernaasti luopuvat koko Suomesta, kun vaan itse saavat olla rauhassa. Toiset taas arvelevat, että pitäisi luopua ainoastaan puolesta Suomesta, koska siten oltaisiin paremmassa turvassa. Kuinka meidän käy, se on heille yhdentekevää.

-- Murtuneella sankarilla ja hampaattomalla hevosella ei ole kosolta ystäviä. Mutta ehkä sentään joskus kaivataan sitä apua, joka nyt menee.

Niin majurikin luuli. Ruotsi sai nyt kantaa seuraukset siitä sokeudesta, joka puolue-etujen ja persoonallisen voiton tähden pani alttiiksi kunnian ja valtakunnan. Löfving huokasi syvään: -- Kun Kaarlo kuningas kuoli, vei hän kaiken vanhan muassaan hautaansa.

-- Siinä olet oikeassa, myönsi majuri. Näen kuinka uusi aika sarastaa. Uudet sukupolvet nyt tehkööt mitä voivat. Meitä vanhoja ei enään tarvita.

Hukka, joka oli tallipojasta ja sotamiehestä ylentynyt palvelijaksi, lähestyi kantaen tarjotinta, jossa oli kinkkua, leipää ja suomalaista olutta, jonka hän asetti pöydälle.

-- Täytä lasit, poikani, pyysi Sprengtport, ja Hukka varovaisesti kaatoi olutta kannusta, katsellen sitten kysyväisesti majuriin. Pitäisikö hänen myös tarjota?

-- Anna seisoa siinä. Mutta sano, että järjestävät sinisen kamarin kapteenia varten. Hän jää tänne yöksi.

Löfving koetti estellä, mutta majuri kielsi häntä tyhmyyksiä puhumasta, ja vaikka Löfving vakuutti, että hänen aikansa oli täpärällä, tuli lopuksi että hän jäi.

Kun he olivat vanhoina ystävinä kilistelleet lasia, sanoi Sprengtport: -- Olen hyvilläni kun nyt olet täällä, sillä aikani ei ole enään pitkä ja tahdon suorittaa kaikki. -- Löfvingistä se oli luonnollista. Majuri asettui ylemmäksi penkille ja nojasi selkälautaan.

-- Mitä Gammelbackaan ja muuhun omaisuuteeni tulee, sanoi hän, niin siitä ei jää suuria kun olen ummistanut silmäni, sillä olen veloissa, mutta toivon kuitenkin että asiat selvenevät niin, että vaimoni saa jäädä pesään. Vanhemmat pojat tulevat vähitellen omin neuvoin toimeen ja hajaantuvat maailmaan, mutta kuinka Yrjö Maunun käy, sitä ei tiedä. Aluksi hän tietysti jää äitinsä hoimeen, mutta sitten? Nuoruuteni toverit ovat hajalla tahi kuolleet, ja ainoa veljeni on ilmoittanut minulle, että hän jää Ruotsiin. Suomi venäläisenä, siihen ajatukseen hän ei voi taipua, ja hän koettaa yllyttää minuakin siirtymään pois.

-- Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein rukoillen.

-- En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt kotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti minulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata. Sanon sinulle, Löfving, jos siihen aikaan joku olisi antanut kourallisen sammalia omista vuoristamme, niin olisi se, vaikka olinkin köyhä, ollut kaiken maailman kultaa kalliimpi.

-- Terveydeksenne, herra majuri! Olette tuntenut samaa kuin minäkin.

Löfvingin sanat sytyttivät Sprengtportin sydäntä. Tuntui niin hyvältä saada pitkistä ajoista puhua sydämmensä puhtaaksi ja lievittää mieltä palaamalla vanhoihin muistoihin semmoisen kanssa, joka oli kokenut samaa.

Kapteeni laski lasin kädestään ja katseli majuriin myötätuntoisesti: -- Oli sekin päivä, kun te, herra majuri, jouduitte Tobolskiin.

-- Entä se, jolloin saavuin tänne! Maa oli hävitetty, koti oli kadonnut, ja kaikki joita ikävöitsin olivat kuolleet. Mutta sittenkin! Olivathan vielä kivet ja metsän tuoksu ennallaan. En ole koskaan kokenut samallaista tunnetta kuin silloin. Oli sielläkin metsiä mutta niiden tuoksu oli toinen samoin kuin puiden humina. Kyllä on niin että mikä kotimaan mullassa kasvaa, se on toista kuin mitä maailma sen ulkopuolella tarjoo. Ehkäpä merenkin tuuli sai henkeni semmoiseen lentoon. Tiesi Jumala, mutta minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, joka oli auttanut meitä kotiin.

-- Ei minun siis enään tarvitse ajatella miltä tuntuisi, jos tekin, hyväntekijäni, muuttaisitte meren toiselle puolelle.

-- Ei, rakas Löfving, sitä sinun ei tarvitse. Täällä on kehtoni seisonut ja tänne kaivettakoon hautanikin. -- Niin oli kapteeninkin mielestä. Mihin Jumala on asettanut, siellä täytyy seisoakin.