Chapter 11

Vapauden ja toiminnan halu oli hänessä herättänyt monta pakoyritystä, mutta tämä linna ei hevin päästänyt kynsistään niitä, joiden piti pysyä sen muurien sisällä. Niin rohkean ja yritteliään miehen kuin Löfving oli, olisi ehkä onnistunut pujahtaa pois, mutta mitä arvoa olisi vapaudella hänelle ollut semmoisessa tilassa. Hänen toimintansa armeijassa oli lopussa, ja Suomeen hän ei voinut jäädä, eikä hän enään jaksanut maleksia pakolaisena maailmalla. Ei, parempi on odottaa laillista tutkimusta. Tuomarin edessä hän kyllä suoriutuu, ja hänen kaltaisensa miehet olivat tähän aikaan siksi merkille pantuja, ettei häntä unohdeta. Näillä toiveilla koetti hän viihdyttää itseänsä, mutta päivä vieri toisensa perästä turhassa odotuksessa, ja suvi läheni loppuansa, mutta ei vaan mitään kuulunut. Vihdoin pääsi kuitenkin tieto armeijan peräytymisestä ja Haminan hävityksestä Löfvinginkin korviin; edellisen päivän illalla oli hän lisäksi kuullut, että Savonlinna oli antautunut, ja että tämä uutinen oli siksi koskenut Hämeenlinnan sotamiehiin, että he pitivät kaikki menetettynä. Upseerien sanottiin olevan vallan epätoivossa miehistön tähden, joka näkyi menettäneen sekä malttinsa että rohkeutensa. Löfving toivoi, että näissä oloissa upseerit vapauttaisivat urhoollisen kumppanin vankeudesta, ja antaisivat hänelle takaisin miekkansa. Hän, Löfving, kykenisi kyllä saamaan rohkeutta miehiin ja heidän luottamuksensa palautetuksi. Nuoruudestaan saakka hän oli epätoivoisimmissa oloissa pysynyt lujana ja kestänyt tähän saakka. Kyllä hän näyttää että täälläkin vielä osataan taistella.

Ajatellessaan mitä hän itse kykeni tekemään ja mitä täällä olisi tehtävänä, innostui siihen määrään Löfvingin mieli, että hän heti sai valmiiksi sotamiehille pidettävän puheen. Semmoisia sanoja kuultuansa koko miehistö kyllä seuraisi häntä, eikä heidän taistelunsa jäisi lapsenleikiksi. Rohkeutensa ja hyvän tahtonsa elähyttämänä luuli kapteeni vihdoin itsensä vallan välttämättömäksi, niin että hän joka hetki odotti näkevänsä koppinsa oven aukeavan, ja jonkun astuvan sisään pyytämään häntä toimeen. Niin kuitenkaan ei käynyt, ja kuta useampia tunteja turhassa odotuksessa kului, sitä enemmän kiihtyi kapteenin kärtyisyys. Mitä ajateltiinkaan, kun hänet jätettiin koppiinsa eikä pyydetty hänen apuansa! Ihmekö se, että kaikki meni hullusti, eihän ollut enään kenessäkään järkeä.

Jatkuva jännitys ja sielunkamppaus masensivat vihdoin hänen henkisiä voimiansa, ja hän rupesi tuntemaan kovaa nälkää. Ollen liian levoton pysyäksensä paikallaan, astui hän lakkaamatta edes takaisin mikäli ahdas tila myönsi ja tuon tuostakin yritti hän syvässä akkunareijässä katsella tai kuulla jotakin siitä kaikesta, mitä tapahtui maailmalla. Aika kävi sietämättömän pitkäksi. Miksi vartija nyt viipyi kauemmin kuin koskaan? Päivää oli jo kulunut paljon, vaan einettä ei kuitenkaan tuotu, eikä edellisenä iltanakaan hänelle annettu ruokaa. Vähätpä siitä, ellei hän olisi toivonut sen ohessa saavansa jotakin tietoa oloista. Kiihtynyt mielentila oli tukehuttanut kaikki ruumiilliset tarpeet, mutta sen mukaan kuin hänen kauniit tuulentupansa hajosivat, astuivat aineelliset tarpeet voimaansa, ja nyt täytyi saada ruokaa.

Unettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving vihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen koko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita menemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta sittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi sikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua. Silmät suljettuina odotti hän unhoa ja lepoa, onnellisena kun tunsi ainakin jonkinlaista turtumusta. Mutta äkkiä tunki hänen korviinsa riemuinen soitto, joka esti unta ajattelemastakaan. Nuo oudot säveleet olivat alkaneet heikkoina ja kaukaa, mutta vähitellen ne kuuluivat lähemmältä, ja nyt Löfving huomasi äkkiä, että säveleet olivatkin tsaari Pietarin voittomarssi, joka kaikui kaupungissa, ehkäpä jo linnan pihallakin.

Tämä varmuus teki lopun kapteenin mielenmaltista. Nyt hänen täytyy olla muassa. Jäntevänä kuin jousi ponnahti hän ylös, tempasi laudan vuoteesta ja alkoi sillä työntää oveen ja lujasti huutaa, kunnes ääni kävi käheäksi ja lauta pirstaantui, mutta sittenkään hän ei saanut muuta vastausta kuin onton kaiun. Oliko hänet unohdettu? Kaiketikin. Tsaari Pietarin marssi todisti, että ruotsalaiset täälläkin olivat heittäneet linnan, ja nyt tietysti kaikki vanha heitetään tiehensä ja tila annetaan voittajalle. Oli kai jo vanha vanginvartijakin kadonnut, eikä kukaan enään huoli kurjasta vangista, jonka oloa eivät aavistakaan. Löytyihän kyllä linnan avainten seassa tämänkin kopin avain, mutta ennenkuin muukalaiset joutuvat tarkastamaan tätä syrjäistä sopukkaa, saattaa kyllä sen asukas nääntyä nälkään.

Ei muuta neuvoa; kapteeni päätti paeta, maksoi mitä maksoi. Ehkä tuon ahtaan reijän kautta? Jos sen kautta mahtuu, sopii rikkirevityistä vaatteista punoa nuora ja laskeutua sen avulla alas. Mutta entä tuo luja ristikko, venäläinen vahti ja Vanajan aallot? Ei ollut paljonkaan toivoa. Mutta kapteenin näitä miettiessä kuului vihdoin yhä läheneviä askeleita, avain kirskui lukossa, ja vartija astui sisään Hänen jälissään tuli Tasma hiljaa, ikäänkuin karttaaksensa häiritsemistä. Epäröivänä jäi hän ensin seisomaan ovelle, kyykistyi sitten, ja istahti kynnykselle. Mutta kapteeni tällä hetkellä ei välittänyt muusta kuin vartijasta. Kun hän nyt oli varma siitä, ettei häntä toki elävänä haudata, palasi uskallus häneen, ja uhkaavana asettui hän käskijänryhtiin sen miehen eteen, jonka vallassa hän oli.

-- Niinkö te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja vankeja, huusi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä. En aijo täällä koko ikääni istua, ja silloin käy teille tämä aamu kalliiksi.

-- Täällä saattaa kyllä paljonkin käydä meille kalliiksi, mutisi vartija. Tietysti huudatte sentähden, että teidän on nälkä, mutta kosk'en ennenkään ole kiusannut teitä nälällä, en olisi nytkään, ellei --

Löfvingin jäseniä puistatti. Kauan pidätetyt tunteet vaativat monenkertaisella voimalla saataviansa, ja tulvasivat esiin valloilleen päässeen luonnonvoiman lailla. Vartija katseli häntä hämmästyneenä.

-- Elkää toki vaan kuolko, kapteeni! sanoi hän.

-- Itse kuolkaa! ärjäsi Löfving. Minä tahdon tietää mitä kuuluu! Kuinka käy?

-- Ei käy ollenkaan. Kaikki on lopussa. -- Hän istahti penkille ikäänkuin eivät hänen jalkansa enään olisi kannattaneet häntä.

-- Lopussa? toisti Löfving. Mikä on lopussa?

-- Me ja koko maa. Katsokoon nyt Ruotsi miten tästä selviää. Meistä sillä ei ole apua. -- Ukko, murtuneena ja kädet ristissä, vaappui edestakaisin eikä voinut enempää sanoa.

Löfving tuijotti hengittämättä kamalaan sanansaattajaan ja pyysi vihdoin melkein nöyrästi: -- Sanokaa toki jotakin. Enhän tiedä mitään.

Vanhus oikasi itsensä kertoaksensa mitä tiesi ja alkoi hitaasti ja kolkosti: -- Venäläiset sotajoukot saapuivat tänne viime yönä, eikä vastustusta voitu ajatellakaan. Herrat lähettivät siis viholliselle tiedon, että linna antautuu vapaaehtoisesti.

Vartija katsoi kysyen kapteeniin. Hän ikäänkuin odotti, että kapteeni taas kuohahtaisi, mutta tämä seisoi ääneti ja liikahtamatta. Niinhän pitikin käydä kuin käynyt on, sitä hän oli jo aikoja sitten itsekseen aavistanut, mutta tämä viimeinen ratkaisu tuntui sittenkin salaman iskulta, siksi äkilliseltä ja ankaralta, etteivät mitkään sanat voineet sitä lieventää.

-- Ei saa syyttää päälliköitä, jatkoi vanhus. Mitä he voivat ilman miehiä. Niitä oli jälellä vaan kuusikymmentä. Muut olivat karanneet.

Kapteeni rupesi vähitellen tointumaan ja asettui vuoteen laidalle: -- Korkeat herrat ovat kai nyt hyvillään, kun kaikki on käynyt heidän mielensä mukaan, nauroi hän ivallisesti ja katkerasti.

-- No niin, ei ole kaikki puhdasta, myönsi vartija, surullisesti nyykäyttäen päätänsä.

Kumpikin vaikeni ja jäi tuijottamaan jäykkänä lattiaan ikäänkuin olisivat siinä nähneet jotakin erittäin huomattavaa. Hetkisen perästä kysyi Löfving näennäisesti tyynenä: -- Meikäläiset ovat kai kaikki vankeina?

-- Ei, ei ainakaan vielä. Sanotaan että heille on suotu vapaa lähtö, kun vaan vannovat uskollisuuden valan Venäjälle. Sitäpaitsi ovat aseet luovutettavat, ja sen he tekivät paikalla. Tunnin perästä vaaditaan meitä valalle, mutta ennenkun lähden sinne, tahdoin vielä palvella teitä viimeisen kerran, miten voin.

-- Päästäkää minut ulos, pyysi Löfving kuumeentapaisella kiiruulla. Tänne en jää enään.

Vartija mietti hetkisen, sitten hän nousi hitaasti ja juhlallisesti: -- Se ei saata olla syntiä jos vapautan teidät. Ruotsia en saa enään palvella, enkä ole vielä mitään venäläisille luvannut, mutta teitä, joka olette kärsinyt molempien puolelta, teitä, joka olette saanut potkun palkaksenne, teitä tahdon auttaa matkaan. Suotte kai anteeksi, että tänään unohdin suuruksen ja eilen illallisen. Olen ollut siksi hölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan.

-- Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että jätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa.

-- Ties Jumala, olisinko ollenkaan muistanut teitä, ennenkun olisi ollut liian myöhäistä, ellei tuo tuossa (hän viittasi Tasmaan) olisi tullut vastaani. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata teitä.

Nyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli kuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen. Puvusta päättäen oli hän tullut kaukaa. Välinpitämättömänä kääntyi kapteeni pois vieraasta. Leena hän ei ollut, eikä Löfving joutanut muista huolimaan. Parasta on että hän lähtee. -- Ja kiitos nyt teille, sanoi kapteeni, liikutettuna tarjoten kättä vanhukselle ja katsellen ympärilleen epävarmana mihin nyt ruveta.

-- Tahtoisitte kai nyt mieluimmin paeta? kysyi vartija. Helposti se ei käy mutta ehkä sentään.

Löfving ei vastannut. Hän seisoi miettivänä, ymmärtämättä mitä tehdä saavutetulla vapaudellaan ja voimatta siitä iloita, niinkuin oli ennakolta luullut. Epäröivänä lausui hän vihdoin: -- Joko nyt pakenen tahi jään, semmoinen on laita nyt, että tulin tänne miehenä ja lähden koirana. Toista olisi ollut, jos olisin päässyt linnaa puolustamaan.

-- Myöhäistä on lähteä myllyyn kun akanat ovat syödyt, huokasi vartija. Minun täytyy rientää täältä. Kun olette puhutellut tuota naista, on teidän parasta tulla alas meidän luoksemme.

Nainen? No, hänet oli kapteeni unohtanut, ja nyt hän olisi mieluimmin tahtonut päästä hänestä, mutta vartija huomautti, ettei pitäisi jättää kuulematta sitä, joka semmoisena hädän hetkenä oli tullut häntä vankeudessaan tapaamaan; eihän se voi mikään vihollinen olla. -- Mutta pitäkää kiirettä! Muistakaa että olette puettu univormuun! -- Näin sanoen lähti hän huoneesta.

Löfving kääntyi naisen puoleen ja katseli häntä tutkivasti silmiin. Tasma nousi ja katseli niinikään häntä.

-- Tunnetteko minua? kysyi Tasma, ja hänen surullisiin kasvoihinsa ilmaantui yhä selvemmin lempeä, eloisa valo. -- Kyllä te vielä muistatte minua, Annikkaa, Anteron Annaa!

Katse tuijottavana astui Löfving askeleen seinää kohden ja jäi siihen nojautuneena seisomaan kädet selän takana. Kun Tasma ei enempää puhunut, kysyi hän: -- Mitä tahdotte?

-- Kun kuulin teidän suuren surunne, ja että teidät oli suljettu linnaan, halusin nähdä teitä vielä kerran.

-- Onko mieleenne, että löydätte minut täältä? Ehkä luulette, että Jumala on minua vielä liian vähän koetellut?

-- Paljon on muuttunut siitä ajasta, jolloin viimeksi tapasimme toisiamme. Mitä ennen ajattelin, sitä en ajattele enään.

Sisällisen liikutuksen piirre ilmaantui Löfvingin kasvoihin: -- Oletteko lakannut vihaamasta minua?

-- En vihaa enään ketään. Ainoa toivoni on saada tilini elämän kanssa suoritetuksi.

Löfvingin sydän rupesi heltymään: -- Se ei käyne teille vaikeaksi, sanoi hän surullisesti hymyillen. Teidän on vaan annettava anteeksi niille, jotka ovat teille pahaa tehneet.

Tasma loi ylös kostean, kimaltelevan katseensa ja silmäili kapteenia hiljaisella myötätuntoisuudella: -- Tuntuu niin oudolta tavata teitä taas, Löfving. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole nähneet toisiamme, mutta nyt on kaikki edessäni niinkuin jos emme koskaan olisi eronneet.

-- Uskokaa tai elkää, Anni, mutta sitten kuin jouduin tänne vankilaan, olen ikäänkuin odottanut teitä. Yksinäisyys on herättänyt niin monta ajatusta, ja mitä syvemmälle elämä vaipuu, sitä enemmän vanhat muistot astuvat esille, aivan niinkuin kuu ja tähdet kun aurinko on laskenut.

-- Ehkä tarvitset lepoa ja sovitusta niinkuin minäkin.

-- Niin, lepoa ja sovitusta! Anna minulle anteeksi, Anni! Olen tarvinnut tämän kolmekymmenvuotisen taistelun käsittääkseni että olit oikeassa.

-- Kunpa vaan et olisi sinä ollut oikeassa. Elämä Volgan rannoilla opetti minulle paljon, josta en tiennyt ennen. Semmoisesta tahdoit meitä pelastaa.

-- Mutta sinnepäin sittenkin mennään.

-- Kyllä. Sinnepäin varmaankin, mutta sekin tie saattaa tulla paremmaksi kuin mitä ihmiset uskovat, kun vaan kansa menettelee niin, että Herra tahtoo sitä varjella.

Löfving ei vastannut. Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin menneisiin aikoihin: -- Silloin, sanoi hän, en ymmärtänyt sitä, mitä minun olisi pitänyt ymmärtää. Sittemmin olen koettanut sovittaa mitä olen voinut, mutta siitäkään ei ole tullut mitään, ja nyt se on liian myöhäistä.

-- Elämää eletään vaan yksi kerta.

-- Jos sitä voisi elää toisen kerran, niin paljon tekisin toisella tavalla.

-- Niin minäkin. Mutta nyt on kaikki jo takanamme. Olen koettanut paikata ja puhdistaa minkä olen voinut. Sen vuoksi olen tännekin tullut puhumaan teidän kanssanne, niin että kaikki tulee selvitetyksi. Martin kuoleman jälkeen on ainoana halunani ollut tavata teitä vielä kerran.

Tuskan piirre kasvoissaan lausui Löfving: -- Jospa tietäisitte kuinka minä häntä kaipaan äärettömästi!

Tasma istahti hiljaa penkille: -- Jos kuka kaipuuta ymmärtää, niin kyllä minä. Sen huomaatte kyllä, Löfving, jos ajattelette menneitä aikoja.

Löfving punastui äkkiä, mutta kalpeni taas: -- Jos olette tullut tänne syyttämään minua, niin syyttäkää! Mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa, ja jos nyt olisi samat olot kuin silloin, niin tekisin samoin vieläkin. Mutta jos käy niinkuin nyt näyttää, niin olette oikeassa. Te näitte silloin edemmäksi kuin minä.

-- Ellette olisi silloin halveksinut mieheni sanoja, olisitte jo aikoja sitten tiennyt mihinkä kohtalo vie.

-- Minulla oli vaan yksi tie. Olin ruotsalainen sotamies, ja semmoisena täytyi minun elää ja kuolla. Mihin Jumala on asettanut, siinä täytyy seisoa.

-- Ikäänkuin ei Jumala silloin olisi niinkuin nytkin nöyryyttänyt meitä vieraiden aseiden alle. Mutta siihen aikaan tahdoitte yksin hallita, ja sentähden luulitte voivannekin.

-- Jos olisin sen tehnyt oman edun vuoksi, ei mikään minua epätoivosta pelastaisi, mutta Jumala on todistajani, että mitä teinkin, sen tein valtakunnan eduksi parhaan ymmärrykseni mukaan.

Tasma ei vastannut, hän vaan istua huojutteli synkkänä ja miettiväisenä, ja Löfving jatkoi taas: -- Olisinhan, niinkuin moni muu, voinut heittää kaikki sikseen ja pelastaa nahkani, mutta se ajatus tuntui minusta kamalammalta kuin kuolema, sillä aseista luopuminen oli samaa kuin olisi omin käsin polttanut lapsiinsa orjanmerkin.

Nytkään ei Tasma vastannut. Hän vaan kuunteli. Mutta Löfvingin sydän halusi palavasti anteeksiantoa, ja kun Tasma ei vielä ymmärtänyt minkä uhrin Löfving teki ampuessaan parhaan ystävänsä, tahtoi hän sitä vieläkin selittää.

-- Mitä tulee vaimooni ja lapseeni, niin olisinhan voinut saada heidät maasta ulos ja itsekin paeta. Maailma oli meille avoinna niinkuin muillekin, ja tsaari Pietari olisi palkinnut minua kuin mies, jos olisin ruvennut hänen palvelukseensa. Mutta joka kerta kun semmoinen ajatus johtui mieleeni, nousi taas toinen ajatus, joka huusi: Juudas! Aijotko myydä kotimaasi ja saattaa äitisi orjuuteen? Ja silloin vastasin itselleni: Ruotsin kuninkaan puolesta olen miekkani paljastanut, ja Suomen puolesta tahdon kuolla. Mutta kun Antero ei tahtonut enään seurata minua, ammuin hänet.

Tasma katsahti häneen: -- Ette te, vaan minä tapoin hänet.

Tuon surullisen naisen katse oli siksi kummallinen ja hänen sanansa sitäkin kummallisemmat. Eiköhän suru hänet tehnyt mielettömäksi?

-- Tekö? kysyi Löfving, tutkivaisesti katsellen hänen kalpeita kasvojansa. Kuinka saatatte niin sanoa?

-- Antero tahtoi mennä teidän kanssanne, eikä hän olisi koskaan luopunut ellei minua olisi ollut. Mutta minä puhuin hänelle sissien toivottomasta taistelusta, minä hänelle todistin kuinka te ja teidän miehenne turhaan uhrasitte naisia ja lapsia, ja kun hänen sydämmensä vihdoin heltyi, vein lapset hänen syliinsä ja asetin heidän kätensä hänen kaulansa ympäri ja kastoin hänen poskiansa kyyneleilläni, kunnes hän vihdoin ei voinut kestää suruani.

Tasma vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi pian: -- Siihen aikaan en ymmärtänyt mitä tein. Olisi ollut parempi että itse olisin tarttunut aseisiin kuin että estin muita.

Löfving tuijotti hämmästyneenä hiljaiseen, riutuneeseen naiseen. Ei kukaan ollut enemmän kuin hän kironnut sodan kauhuja, ei ketään veriset aseet syösseet epätoivoisempaan tilaan kuin häntä. Nyt kun kaikki tuo oli mennyttä, nyt vanhoina päivinään, haudan partaalla hän katui, ettei itse ollut lisännyt kurjuutta.

-- Onko se mitä sanotte todellakin vakaumuksenne?

-- On, niin totta kuin minua Jumala auttakoon! Silloin olisi meidän kaikkien täytynyt pitää yhtä ja yhdessä kaikki hukkua. Olisi ollut parempi jos nuoret olisivat saaneet hautansa oman turpeemme alle, niin ei olisi kukaan saanut kokea sitä mitä he ja minä.

Tasma vaikeni ja kääri auki liinan, jossa oli säilytettynä kokoontaitettu paperi.

-- Tulen kaukaa, lausui hän, ja tuon teille terveisiä Säkkijärven hautausmaalta. Siellä lepää yksi, jonka te tunsitte.

-- Montakin, mutta yksi niistä seuraa minua yöt, päivät. Hän tahtoo päästä vihittyyn maahan.

-- Marttiko?

-- Niin.

-- Sanottiin, että hän teki semmoista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä.

-- Hän teki niin hyvin kuin hän ymmärsi. Ehkä itse pakotin häntä ankaruudellani.

-- Sitä en usko, mutta semmoista johtuu mieleemme, kun joku meille rakas on kuollut.

-- Oi, tiedän kyllä itse, mutta niin minä menettelin siitä syystä että hän oli minulle niin rakas. Hän oli ainoa, muisti mitä minulle oli säilynyt hänestä jota rakastin, ja hänen kuoltuaan keskittyi koko rakkauteni lapseen. Sentähden annoin hänet pois hädän aikana, sillä hänen oli parempi olla majurin kuin minun ja Leenan luona, me kun olimme mieron tiellä. Ja sentähden, että rakastin poikaa yli kaiken, koski minuun hänen pakonsa ja hänen suhteensa Mariaan kipeämmin kuin kuolema. Minua saivat solvata, häntä ei. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän.

Kapteeni astui askeleen eteenpäin ja istahti vuoteelle! -- Nyt kun hän on poissa, johtuvat mieleeni kaikki kovat sanani, ja tahtoisin kestää mitä tahansa, jos saisin vielä sanoa hänelle kuinka paljon hän on ollut minulle ensi päivästään saakka.

-- Tuon kyllä käsitän.

-- Martti oli minulle mitä on hongalle yksinäinen käki, kun se, täynnä toiveita, laskee alas autiosta avaruudesta rauhassa katsellaksensa maailmaa. Hänestä liitelivät parhaat ajatukseni tulevaisuutta kohden, ja häneen ne palasivat takaisin.

Löfvingin ääni rupesi värisemään. Uinaileva suru oli herännyt hänen sielussaan ja esti häntä puhumasta enempää. Tasma ei häirinnyt häntä kysymyksillä, mutta hetken kuluttua hän sanoi: -- Teidän ei tarvitse luulla, että hänen tuhkansa on tuuleen hajonnut. Kun minä saavuin Martin kuoleman jälkeen Vilajoelle, oli se paikka, missä nuoret hukkuivat tuleen, vielä koskemattomana. Siitä korjasin heidän jäännöksensä ja vein kaikki kirkkomaahan. Ne lepäävät nyt vihityssä maassa. Kummulle on pystytetty pieni risti, jonka ympärillä ruoho jo nousee, ja ristissä on kukkasseppele. Niistä otin nämät teille.

Auaistusta paperistaan otti hän nyt ulos muutamia kuivettuneita kukankorsia, ja Löfving ottaen ne liikutettuna käteensä sanoi: -- Olette kuin Herran enkeli, Anni, kuinka jaksatte laupeudella palkita semmoista kuin minä?

-- Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen tähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut, ja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette Martille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän.

-- Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti pyörien. Mutta Tasma ei menettänyt korkeata tyyneyttään, ja hänen vastauksensa kuului juhlalliselta: -- Jospa tietäisitte kuinka maa vetää puoleensa ja vaatii omaansa! Tunnen kuinka kuolon ruumis päivä päivältä lakastuu minussa ja kuinka ikuisen elämän ruumis kypsyy ja haluaa vapautumista.

Tasma näytti tuossa istuessaan niin liikuttavalta, ettei Löfving voinut hänestä irroittaa silmiänsä, ja Tasma lisäsi juhlallisesti: -- Kun ihminen on joutunut niin pitkälle, käsittää hän, että suorituksen päivä on tullut, eikä silloin valehdella.

-- Viettekö minulta Martin? nyyhkytti Löfving vaipuen alas ja peittäen kasvonsa käsillään.

-- Älkää itkekö. Lapsi, jonka sieppasitte penkiltä, kun Antero kaatui, oli minun lapseni. Marttinne jäi ja hän elää vielä.

Tasma nousi ja meni ovelle, aukasi sen, ja nyt näkyi siinä Attila. Samassa hetkessä seisoi hän, käsivarret levitettyinä Löfvingin edessä: -- Isäni, rakastakaa minua! pyysi hän kalpeana mutta säteilevin silmin.

Mutta Löfving pysyi liikkumattomana kuin kuollut. Koko menneisyys tuntui hänen sielussaan murskatulta. Tämä uusi, odottamaton oli tullut kuin myrsky, joka herpasi hänen voimansa ja sokaisi hänet näkemästä mikä vielä oli olemassa.

-- Tapani, sanoi Tasma vienosti, olkaa hänelle hyvä. Hän on kärsinyt niin paljon. -- Mutta Löfving ei jaksanut kestää mitä kuuli. Kasvot käsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui murtuneena itsekseen: -- Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan? Sinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua!

Tasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava selville, ja hän lausui: -- Muistattehan menneitä, Löfving. Kun sinä, kivääri kädessäsi, viimeisen kerran kävit meillä, istuivat kasakat pöydän ääressä, ja sen kulmassa istui Antero poikansa kanssa. Uunin vieressä istuin minä sinun Marttisi kanssa joka nukkui pää sylissäni. Itse seisoit oven suussa näkemättä meitä. Kun Antero kaatui, sieppasit sinä lapsen häneltä, mutta sitä poikaa, jonka kanssa pakenit, et tuntenut paremmin kuin omaasikaan. Siten sinä petyit.

Löfvingin pää oli vaipunut rintaa vastaan, ja kädet ristissä istui hän mykkänä ja liikkumatta, ikäänkuin eivät Tasman sanat olisi hänelle kuuluneet. Attilakin seisoi ääneti, ja onnen kajastus hänen piirteistään rupesi haihtumaan. Pettyneiden toiveiden kylmyys pääsi voitolle, ja käsivarsi Tasman hartiain ympärillä sanoi hän vihdoin surullisena: -- Itse te ette saa mitään kiitosta, sentähden tahdon kerran puhua julki: -- Mitä olette ollut minulle viidennestä ikävuodestani saakka, sitä en voi kertoa enkä palkita, sen voi yksin Jumala.

Tasma kallisti harmaan päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi kyynelsilmin: -- Mitä tein, sen tein siitä syystä etten muuta voinut, sillä sinä juurruit pian sydämmeeni mutta nyt minun täytyy antaa sinut pois.

Hän oli nämä sanat lausuessaan katsonut Löfvingiä silmiin, ikäänkuin olisi toivonut, että tämä ainakin nyt heltyisi. Mutta kapteeni pysyi yhä jäykkänä. Tämä äänetön kylmyys mursi Attilan rohkeuden, lämpö hänen äsken niin hehkuvassa sydämmessään haihtui, ja kylmänä lausui hän: -- Tullessani tänne luulin löytäväni isän, mutta jos olen erehtynyt niin lähden taas. Tehtäväkseni jää ainoastaan päästää teidät vapauteen.

Vihdoin Löfving nosti silmänsä lattiasta: -- Älä lähde vielä. Hitaasti herää entisyys talvihorroksista, mutta olet äitisi näköinen, ja täytyyhän minun uskoa mitä Tasma kertoo.

Attilan surulliset kasvot seestyivät taas. Hän hymyili vienosti Löfvingille ja vastasi: -- Lapsena ollessani Volgan rannoilla kysyi moni, olinko minä Kirsti Löfvingin poika. Sanoivat minussa tuntevansa Alcenius-suvun piirteet.