Chapter 10

Bousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui kädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: -- Mitä arvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?

Freidenfelt kohautti olkapäitään: -- Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa tunnissa ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.

-- Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa että teemme kaupungista tuhkaläjän.

* * * * *

Kun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne omaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen jälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi liekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta ja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja pelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta sisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri Ehrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan peräytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.

Kello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta palavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja hehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa vivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa kaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu pelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut aikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen, kuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa olivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut vuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.

Monta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli sittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset kokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja ja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi ympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää tahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen turvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään tahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi matoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat jäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin menehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli kääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi. Ne jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta jähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi maantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa täyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren räjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan lentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka muistutti viimeistä päivää. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin nähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi päiväksi karkoittaen Ruotsin upean lipun.

* * * * *

Ruotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli vihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty kulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului vellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti ratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät Kyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat. Edempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja pirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana aallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet itsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa tiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.

Väriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat hongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo saapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön kuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin sydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan kurjuutta.

Pitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina erämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli kokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui sekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät käsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen itäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää kohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli peräytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille. Hämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan asukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi ottaa tai antaa.

Niiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä, mitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö neuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui Leena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä Ahvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli. Siitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä estää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista vastaan!

Ehdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu vielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis. Tänäänhän heidän pitäisi tulla.

Uupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö ainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin kuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa. Kuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa joukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan: -- He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa merkiksi että nyt oli hetki tullut.

Äänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä työhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena äkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: -- Kääntykää, te miehet. Tästä ei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!

Tuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa ainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin tajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut jouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!

Silloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: -- Purkakaa silta! Tätä käskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt käskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei puhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu heidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:

-- Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka taistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa sammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää? Tahdotteko tulla kirotuiksi?

Hurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko yhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja riensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi väristen: -- Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet tyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet, kavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!

Mutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan joelle: -- Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi kätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!

Äänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä, äänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa seisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt kuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.

-- Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon etupäässä: -- Eteenpäin!

Komentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei liikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä sanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi ilmaisivat heidän ajatuksensa: -- Emme kulje edemmäksi.

Pinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut olivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut. Sprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan naiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema hänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.

-- Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!

-- Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen kuolemme.

Leena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut kädet ristissä: -- Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!

-- Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.

Samassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena ponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin mukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen. Sitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.

-- Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän muutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.

Työ keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi: -- Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä, mutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne! Pois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät joutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka vie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme taistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää aurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä käsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!

Mutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: -- Eteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!

Lappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta sittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät epäröivinä toisiansa. Miten onkaan?

Silloin kuului taas Leenan ääni: -- Väistykää, ne eivät voi muuta. -- Hänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään ja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse, kokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: -- Kun ihmiset vaikenevat pitää kivien puhua.

Hänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi muistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo toisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.

* * * * *

Siten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin tietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta pitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta ottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden vihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka jäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä lisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet karkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty tuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä pakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät ruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä Turkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla, että venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis saarroksissa.

Näin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita luopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka tarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut mitään seurauksia.

Lewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa asemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä taistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla. Kummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen kahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään lähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan läheisyydessä.

Tässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla kentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa sinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille lentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa. Tämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.

Kerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa Helsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden. Ikivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori ajutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen luoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi kotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli satuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin läheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan jatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili ympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen ulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin Segebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: -- Oletko unohtanut käskyni vai etkö aijo totella?!

Segebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui pyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: -- Tiedät että inhoan vartijoita ja vakoojia.

-- En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka ei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä kuolemaan.

Lewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: -- Kreivi Lewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman hänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi siinä sittenkin riittävästi tilaa.

-- Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi tähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän varsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet ystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta miksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun kaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.

Hän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin hoteisiinsa.

Kreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen kaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:

-- Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse. Mutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman saleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat verrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin ainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä, niinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja palkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.

Kalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta näytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi ollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi yhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän vitkalleen vastasi:

-- Se, jonka nyt näet edessäsi on ihan toinen kuin se, jonka silloin näit. Sinun entinen Lewenhauptisi oli aurinko, joka levitti loistoa Ruotsin valtakunnan yli. Häneen kääntyi jokainen silmä, häneen luotti jokainen tarmo, häntä tahtoi jokainen sydän seurata. Itse tunsi hän voimansa paremmin kuin kukaan muu, ja siihen luottaen hän ryhtyi jättiläistoimeen, jonkamoista maailma ei ollut koskaan nähnyt ja jota jälkimaailma tuskin enään suorittaisi. Siinä toivossa astuin Ruotsissa laivaan ja saavuin kaikkien ystävieni kanssa Suomen niemelle.

-- Ne pettivät teitä. Nuo vilpilliset! Jos olisivat muut rakastaneet teitä niinkuin minä ja kestäneet miehinä, silloin tämä häväistyksen aika olisi kunnian aika.

-- Ehkä. Mutta ne ovat kaikki pettäneet ja jättäneet minut yksin, ypö yksin. Se aurinko jota rakastat ei paista enään, se laskee sammuen ja muuttuu tyhjäksi.

-- Älkää puhuko niin, jalo herra. Ehkei ole kaikki sitä, miltä se näyttää.

Mutta Lewenhaupt pudisti vaan päätä: -- Sinun sankarisi on utukuva, joka kammottaa ja ajaa kaikki luotansa, sillä kun hänen menestyksensä teki haaksirikon, katosi se taikakalu, jonka korkeata arvoa ei kukaan muu aavista kuin se, joka sitä on kokenut. Nyt näkevät entiset ystävät ainoastaan vaaroja, ja jokainen, joka seuraa minua, luulee syöksyvänsä samaan kuiluun, jonka partaalla minä seison.

Kreivi irroitti äkkiä viittansa ja viskasi sen maahan ikäänkuin se olisi ahdistanut hänen hengitystään. Segebaden tahtoi sen nostaa, mutta Lewenhaupt viittasi kieltäen.

-- Antaa sen olla. Se on kuten moni muu palvellut loppuun ja saa nyt todistaa kuinka kaikki minua hylkii, kun eivät edes vihollisen luodit tahdo tervehtiä sitä miestä, jonka kädenpuristuksesta maailma riiteli.

-- Jalo setäni, miksi etsitte kuolemaa?

-- Olisi mieluista haudata levottomuutensa ja päästä viemästä tuskiaan kotia Ruotsiin.

-- Näyttäkää, että maailma tuomitsee teitä väärin! Kootkaa meidät, jotka vielä olemme täällä, ja viekää meitä taisteluun. Me voitamme! Miehuutemme ei ole hävinnyt eikä tarmomme, nyt kun kunnia, vapaus, elämä ovat pelastettavat tai ainiaaksi menetettävät. Vannon, että jokainen sydän kääntyy teihin, jos vaan pidätte mitä kerran lupasitte.

Lewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: -- Miksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää! Näyttäkää kuka olette!

-- En voi!

-- Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja kaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa sitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.

-- On liian myöhä. Minua ei ole enään.

Näin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti ja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:

-- Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja tarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta, mutta minä --

-- Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän häpäisee lippuamme.

-- Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei taistelua vaan neuvotteluja varten.

-- Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän keskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä, että taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä uskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos loppu kaikesta on antautuminen.

Lewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen kirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: -- Tässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut Tukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.

Kalpeana ja kauhistuneena tuijotti nuori ajutantti vuorotellen Lewenhauptiin ja kuninkaalliseen käskykirjeeseen, mutta vielä hän ei kyennyt käsittämään mitä oli kuullut. Lewenhaupt silmäili surunvoittoisesti, melkein hellästi tuota ainoata, joka todella oli pysynyt hänelle uskollisena ja sanoi vihdoin:

-- Kun olen poissa, saatat ajatella tätä hetkeä ja muistaa mitä nyt sanon: -- Segebaden on ensimmäinen, joka on saanut tämän tiedon. Ei kellään toisella Suomessa ole aavistustakaan siitä.

Segebaden yritti vastata, mutta kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä, ja Lewenhaupt jatkoi: -- Olkoon se todistuksena ystävyydestäni ja kiitos myötätuntoisuudestasi ja uskollisuudestasi.

-- Oi, nyyhkytti Segebaden, jospa minulla olisi tuhat elämää. Kaikki ne antaisin teille, elääksenne onnessa ja kunniassa.

Jähmettyneenä tarjosi Lewenhaupt hänelle kätensä: -- Elämä on vaan yhden kerran elettävänä, ja kun seisoo, niinkuin minä, loppunsa alussa, silloin luo vielä kerran silmänsä menneisyyteen. Niin teen minäkin ja näen kirjavan jonon unelmia ja todellisuutta, joiden langat ovat sekautuneet toisiinsa ja kietoneet minut pauloihin. Jos teko voitaisiin tehdä tapahtumattomaksi ja asettaa uudelleen alusta alkain oikealle tolallensa, tekisin varmaankin monessa kohden toisin kuin nyt. Todistakoon nämät sanat, että ymmärrän sinua.

Kreivi ojensi taas hänelle kätensä: -- Jos jäät eloon, niin annan sinulle jäähyväissanan matkallesi: -- Älä etsi onnea ja kunniaa, etsi Häntä, joka niitä antaa. Minä rakensin ilman mestaria ja muserruin.

Päivä oli sammunut ja Heinäkuun yön hämärässä palasi Lewenhaupt leiriin ainoan uskolliseksi jääneen seurassa. Aamulla hän ilmoitti eroamisensa ja lähti samana päivänä Buddenbrockin kanssa Ruotsiin. Ylipäällikkyys uskottiin Bousquet'lle. Ruvettiin uusiin välittelyihin Lascyn kanssa, ja kuusi päivää sen jälkeen, Elokuun 24 p:nä, suostuttiin antautumisesta. Siten oli koko Suomi valloitettu, ja Hattujen korskeat tuumat musertuneet muruiksi.

VI Luku.

Tilinsuoritus.

Tämän surkeuden ja hämmingin aikana istui Löfving vangittuna Birger jaarlin vahvassa linnassa. Hänelle oli annettu yksi niitä huoneita, joissa onnettomat tuomitut joutuivat erilleen kaikesta yhteydestä ulkomaailman kanssa. Kyllä oli hänelle tarpeen paljon tarmoa ja paljon uskallusta pysyäksensä lujana.

Hänen matalasta ovestansa oikealle oli olkivuode, joka oli kyhätty pukeille pannuista laudoista, ja vasemmalla seinällä seisoi penkki, siinä koko sisustus. Tänne ei saapunut yhtään muuta ihmistä kuin vartija, jonka huostaan vanki oli uskottu, ja paitsi hänen raskaita askeleitaan ei kuulunut tänne muuta ääntä kuin kaijakan ja naakkojen huudot tahi Vanajaveden aaltojen loiske, kun myrsky niitä ajoi kallioita vastaan, joiden päälle linna oli rakennettu. Huoneen kolkkoutta lisäsi vielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn, rautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti kuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti hitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving niistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä. Niitä hänen sydämmensä kaipasi, kun hän päivällä istuen penkillään koki pysyttää rohkeuttansa, ja niihin katseli hän öisin kovalta vuoteeltaan rukoillessaan apua.