Chapter 9

Tuolla ulkona riensivät kaikki kiirehtien riveihin, mutta viime hetkenä tahtoi Husula vielä sanoa jäähyväisensä Marialle, ehkä ijäksi. Sitten kun hänelle oli selvinnyt, että Martti oli häntä onnellisempi, oli hänen tulevaisuutensa muruiksi musertunut. Ääretön tyhjyys oli vallannut kultaisten unelmien sijan; mutta sittenkin liiteli toivo tämän hävityksen yllä leikitellen ja houkutellen niin kuin virvatulet yöllä. Rakastetun menettäminen tosin oli hänelle sama kuin kuolema, mutta oliko tuo menettäminen niin ihan varma. Kuka takaa, että Löfving oli oikeassa? Mitä tuo tuima soturi tiesi nuorison tunteista. Ja vihdoin, saattoihan olla Marttiin nähden tosin niinkuin kapteeni sanoi, mutta tässä on kysymyksenä Maria. Hänestä tiesi Juhani enemmän. Kuinka suloisesti hän oli _silloin_ tarjonnut hänelle hehkuvan unikukan. Kuinka sydämmellisesti! Oi noita tuhansia muistoja! Eivätkö ne mitään merkinneet? Varmuutta, varmuutta hän tarvitsi. Mutta missä oli Maria? Äsken oli hän häämöittänyt ohimennen, mutta nyt?

Tuolla etäällä naisten ryhmän läheisyydessä seisoi vieras, nuori soturi. Kuka hän on? Husula katseli katselemistaan, eikä voinut silmiänsä uskoa, mutta _hän_, Maria, se sittenkin oli.

Kelmeänä, mutta päättäväisesti astui hän Marian luo, ojensi hänelle kätensä ja lausui värähtävällä äänellä:

-- Hyvästi! Pysy hänelle uskollisena.

-- Kelle?

-- Hänelle, jota rakastat, ja joka rakastaa sinua. Tiedän kuka hän on.

-- Ja minä, hymyili Maria, tiedän että olet hänen ystävänsä.

Nuorukainen tunsi rintaansa ahdistavan tukehtumiseen saakka, mutta ei yksikään piirre hänessä muuttunut, kun hän rakastavaisesti ja kyynelsilmin vastasi:

-- Minäkin olen ystäväsi ja toivon sen päivän valkeavan, kun voin sitä todistaa.

-- Suo sitten että ratsastan rinnallasi. En voi nyt seurata isääni.

-- Ei, ei, pyysi Juhana vienosti, jää tänne. Jää Martin tähden!

-- Pitäisikö minun jäädä Martin tähden, sitä en tiedä, mutta isänmaan tähden täytyy minun lähteä.

Husula katseli häntä hartaasti silmiin: -- Tietänetkö kuinka köyhä ja turvaton tämä kotimaa on? Sillä ei ole ystäviä eikä turvaa muussa kuin Jumalassa.

Maria vaan vastasi: -- Älä unohda maan lapsia. Niinkauan kuin sillä on Jumalansa ja kansansa, se ei ole yksin. Kun muut väistyvät, silloin seisomme me, sillä ainoastaan täällä on meillä kotimaa ja ainoastaan meissä on tällä maalla tulevaisuus. Suomen täytyy elää, ja me sen pelastamme!

Husula nosti kunnioittavasti hattuansa. -- No, olkoon tahtosi! Seuraan sinua eespäin. Kohta ratsastamme tästä ohitse, liity silloin meihin. Hän riensi pois ja katosi.

-- Häntä ette koskaan unohda, sanoi vanha akka, joka oli seisonut läheisyydessä. Hänen tuli noita nuoria sääli, sillä hän luuli heitä kihlatuiksi ja että Maria jäisi tänne. Mutta Maria vastasi reippaasti, että hänkin aikoo sotaan.

-- Älkäät lähtekö miesten mukaan, kyllä ne teidänkin puolestanne taistelevat. Naisen osanotto on Jumalan kiusaamista.

Mutta Maria oli nuori ja pysyi päätöksessään. -- Hevoseni on satuloittu. Se tuo minut takaisin, niin kuin se toi tännekin. Hän ojensi kätensä eukolle. -- Älkää unohtako minua rukouksissanne! Siinä kylliksi onnea, että olen sankarin morsian ja seuraan häntä taisteluun, vaikka kaatuisinkin tänään.

Kello oli 2 yöllä. Tähdet tuikkivat kirkkaasti tummansinisellä taivaalla, ilma oli purevan kylmä. Kamala hiljaisuus vallitsi, kunnes sen katkaisi torven toitotus pitkin kenttää, ja nyt seisoivat Karjalan rakuunat, sörmlantilaiset, taalalaiset, uusmaalaiset, hämäläiset, länsipohjalaiset ja savolaiset valmiina lähtöön. Sotamiehet olivat riisuneet takkinsa, vaikka moni paita oli lopen kulunut ja liivit risaiset. Mutta mikään ei nyt saanut estää vauhtia. Toisten posket olivat kelmeitä, toisten rusottivat tummasti; toiset loivat silmänsä etsien jälelle jääviä, toiset, joilla ei ollut täällä omaisia, kohottivat katseensa sitä korkeuden valoa kohden, joka lievensi maan pimeyttä. Oli pidetty lyhyt rukous, ja joukkojen liikkeelle lähtiessä soitettiin 46:des virsi. Sen osasivat kaikki ulkoa ja sotamiesten vankkatahtisen astunnan yli kaikui tuhansista rinnoista: »Sä kilpen sodassa, Aurinkon vilussa, mun turvan aina vakaa. Sun sanas mulle takaa, Ett' kunniaan mun kannat, Autuuden armost' annat.»

Ei ollut kuitenkaan leiri kokonaan hyljätty. Eversti Lagerhjelm oli saanut käskyn parin sadan miehen kanssa varjella paikkaa, ja hän lähetti ratsastajan kiireesti ilmoittamaan Buddenbrockille Wrangelin lähdöstä.

III Luku.

Lappeenrannan taistelu.

1.

Elokuun 22 päivä nousi sumuisena, ja aamusta vihmoi hieno sade, jonka jälkeen aurinko taas kirkasti luonnon valoisaksi, lämpimäksi ja hymyileväksi. Mutta Lappeenrannassa ei hymyillyt kukaan. Tuskin yksikään lienee nukkunut edellisenä yönä, siksi suuri oli yleinen levottomuus. Useimmat olivat sitä paitsi käyttäneet näitä rauhaisia tuntia järjestääksensä kaikki sitä arvaamatonta varten, joka oli tulossa. Nyt oli jo aamu kulunut, mutta arkitoimiinsa ei kukaan näkynyt ryhtyvän, vaikka useimmat pysyivät kotonaan. Muulloin niin ahkerat kädet näyttivät nyt hervottomilta, mutta kun joku sattui ohitse kulkemaan, aukeni ovi ja riennettiin tulijaa vastaan. Siten liike vilkastui vähitellen. Tulevat ja menevät riensivät toisiansa vastaan tiedustellen. Akkunoista tirkisteli yhä useampi pää, ja harva se talo josta ei joku ollut ulkona.

Että vaara oli tulossa, sen tiesivät kaikki, mutta kukaan ei osannut sanoa kuinka se oli torjuttava, sillä Brandenburgin kuriiri ei ollut vielä palannut. Moni oli vapaaehtoisesti lähtenyt tähystelemään Myllymäen tielle, eikö kenties sattuisi näkemään pääkortteerista rientävää apua. Toiset samoilivat kauas kaupungin ulkopuolelle Marttilaan päin toivoen tapaavansa niitä, jotka olivat lähteneet Wrangelia anomaan. Mutta ei näkynyt, ei kuulunut mitään, kaikki vaan yhtä toivotonta. Ei häirinnyt kankaan kolkkoa hiljaisuutta mikään muu kuin korpin vaakunta. Eversti Willebrand oli luvannut dukaatin sille, joka ensimmäisenä toi hänelle tiedon Wrangelin tulosta, sillä siitä toivosta ei tahdottu luopua. Mutta tuleeko hän? Mitä käskyjä Buddenbrock on hänelle lähettänyt? Ja missä pääarmeija oli? Tietysti matkalla kaupunkiin, mutta missä? Joutuuko apu ajoissa?

Torilla seisoi Pieta itkien ja säälivien ystävien ympäröimänä. Hänen miehensä oli muutamia päiviä ollut jäljettömästi kadonnut, ja useita lehmiäkin kaivattiin. Ei kukaan tiennyt, oliko karhu ne repinyt vai vihollinen siepannut, olivat kuin maan alle vaipuneet. Sureva vaimo aavisti kyllä asian. Vihollinen oli siepannut Assarin ja vienyt onnettoman orjaksi tahi ehkä tappanut.

-- Kai hänet yhtä hyvin on voinut karhu repiä, sanoi eräs poika lohduttaaksensa muka.

-- Semmoinenko laiha ukko kelpaisi metsän kuninkaalle! nyyhkytti ämmä. Kun on saatavissa lihavia lehmiä, ei karhu ihmiseen tartu. Jospa varmasti tietäisin hänet kuolleeksi, niin pysyisin ääneti ja rukoilisin Jumalaa hänen sielunsa puolesta, mutta siksi kun sen saan tietää, täytyy minun etsiä häntä kaikkialla.

-- Ettekö ole kuullut, että hakamaan takana on nähty kasakoita? sanoi poika tunkien joukkoon.

-- Vaiti! huusi eräs nainen. Älä kutsu paholaista, kyllä hän kutsumattakin tulee.

-- Poika puhuu totta, vakuutti eräs vanhus. Kuulin itse vakoojien kertovan, että vihollisten ratsumiehiä on samonnut ympäristössä.

Ne sanat nostivat yleistä kauhua. -- Voi, suuri Jumala, huusivat ihmiset rientäen kotia kohden. Johan oli onnettomuus kynnyksellä. Mutta samassa kuului torin toisesta syrjästä kaikuvia huutoja. -- He tulevat! Jo tulevat! huusi kaksi poikaa, jotka salaman nopeudella riensivät ohitse: -- Wrangel tulee. Hän näkyy. Ja mistään piittaamatta lensivät pojat läähättäen Myllymäkeä kohden Willebrandin ja hänen herrainsa luo.

Äsken niin riehuva ihmisparvi seisoi nyt hervottomana. Ensi hetkellä ei tiedetty oliko tuo mitä kuultiin hyvää vai pahaa. Mutta johan Wrangel oli näkyvissä, ja nyt ihmiset heittäytyivät toistensa syliin, rientääksensä sitten loppumattomilla riemuhuudoilla tulevia vastaan. Mutta ei yksin rahvas ollut matkalla. Sotamiehiä, upseereja, jopa itse Willebrand riensi mukana, ja kun Wrangel upeana, valkosen hevosensa selässä huomattiin, kohosi eläköönhuuto semmoinen, joka yksin sydämmestä voi lähteä. Mutta tässä ilossa kuului Tasmankin varoittava ääni:

-- Voi teidän iloanne. Pysähtykää, jalo herra! Ei ole vielä voiton aika. Odottakaa. Noudattakaa neuvoani! Kohotetuin käsivarsin tahtoi hän raivata itselleen tietä, pidättääksensä Wrangelia, mutta tämä piti häntä mielipuolena ja ratsasti vaijeten uusia joukkoja vastaan. Samoin vaijeten, vaan lempeästi tervehti hän riemuitsevaa kansaa. Huomattuansa Willebrandin huusi hän jo kaukaa: -- mitä kuuluu?

-- Lascy on muutaman pyssynkantomatkan päässä.

-- Entä Buddenbrock?

-- Ei tiedetä!

-- Siis ei vähääkään.

-- Ei laisinkaan.

Wrangel ratsasti eteenpäin, ja yhä riemuiten kiiruhtivat vanhat ja nuoret kaupunkiin. Yksin Leena jäi tarkastamaan riviä, mutta nyt huomatessaan Marian isänsä rinnalla myös ratsain, kohotti tuo luja, karkea nainen kätensä, iloisesti huutaen »terve tuloa». Mariakin tervehti, poikkesi tieltä ja heittäytyi vanhuksen syliin.

-- Siunattu sinä, ja kaikki ne jotka ovat rientäneet avuksemme, huudahti Leena, likistäen Mariaa rintaansa. Tämä pudisti tomut päältään, pyyhki hien otsastaan ja vastasi iloisesti:

-- Kaikki on tehty mitä suinkin voitiin. On astuttu kuin hengen puolesta. Marttilasta lähdimme kello 2 yöllä ja lepäsimme Toikalassa kello 5 aamulla. Kun sinne saavuimme, heittäytyivät kaikki maahan uupuneina kuin niitetty ruoho, mutta kun rumpu uudestaan kutsui lähtöön, hyppäsivät vanhat ja nuoret taas pystyyn ikäänkuin eivät olisi uupumuksesta tietäneetkään.

Ihmeellisestihän tuo kaikki oli käynyt. Kello oli vasta 5 ja aurinko siis vielä korkealla. Maria kertoi kaikki, naisten tulon leiriin ja millä innolla Wrangel oli suoriutunut lähtöön, mutta lisäsi vakavana: -- kuinkahan tämä kaikki päättyy?

-- Kuinka niin?

-- En tiedä mitä on tapahtunut, mutta kun sotamiehet suoriutuivat lähtöön, kuulin heidän keskenään puhuvan jostakin pahasta, jota he varoivat. Olivat kaiketi kuulleet jotakin uutta Hatuista, ja kerran kuulin heidän sanovan, että kuka ties milloin he myyvät Suomen hevosista ja kullasta.

-- Eivät toki semmoisia piruja ole, vakuutti Leena luottavasti. En usko hyvää Hatuista, mutta kaikella on rajansa. Sitä paitsi kyllä Löfving vainuisi petosta. Hänellä on vainu kuin ketulla.

-- Isä puhuu niin kuin tekin. Hän väittää, että pääni on täynnä tuulentuomia. Mutta outoa on sittenkin ett'ei Buddenbrockia kuulu; hän tietää että vaara on täpärällä.

-- Hän tulee, lapseni. Jumalan kiitos, että ainakin Wrangel joutui paikalle.

-- Voi kuinka mielellään väki seurasi häntä. Minun olisi pitänyt rientää etukäteen tuodakseni teille tiedon, että tulevat. Olisi ollut hupaista, jos kaupunki olisi voinut tervehtiä armeijaa aterialla. Itse Wrangelillakaan ei ole muuta kuin mitä hän kiireessä sai konttiinsa sälytetyksi.

-- Vai niin!

Leena ei ainoastaan ymmärtänyt tuota, vaan hän kyllä kykeni saamaan jotakin aikaankin. Kunpa vaan ei olisi niin monta elukkaa ollut kadoksissa onnettoman paimenensa kera. Mutta ennenaikainen valitus oli samaa kuin portin avaaminen vaaralle, eikä siis ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä toimeen. Reippain askelin astuivat he eteenpäin ja joutuivat pian siihen taloon, josta Maria oli lainannut hevosen ja johon hän oli luvannut palauttaa sen. Tänne poikkesi hän, mutta Leena jatkoi matkaansa. Talossa ei ollut ketään, tupa oli tyhjä, työt ja askareet kesken heitetyt. Vuoteella huomasi Maria vihdoin nukkuvan lapsen pään. Hetken hän sitä katseli ja suuteli siunaten. Lähdettyään tuvasta juotti hän hevosen, vei sen vajaan, hankki sille appeita ja silitteli kiitokseksi hyvästä palveluksesta.

Mutta jo oli aika rientää matkaan. Tultuansa torille näki Maria Tasman, joka yleisessä hälinässä oli painautunut istumaan kirkon portaille selkä nojautuneena seinää vastaan ja näytti nukkuvan. Hevoskavioiden koputus herätti hänet. Hän huomasi Marian, joka aikoi poiketa syrjään päästäksensä tapaamasta tuota kamalaa akkaa. Mutta samassa ratsasti paikalle osasto Karjalan rakuunoita, jonka tähden Marian täytyi vetäytyä lähemmäksi kirkkoa. Tietäjä ei kuitenkaan Mariasta huolinut, riensi vaan rakuunoita vastaan ja tarttui etummaisen hevosen suitsiin, huutaen: -- Kääntykää takaisin! Ei olisi teidän pitänyt tullakaan!

-- Päästä ohjakset, pyysi sotamies, mutta akka piteli vaan ja toisti tuskallisesti: -- Kääntykää takaisin. Ei heidän olisi pitänyt tullakaan.

-- Katkaisenko käsivartesi, tiuskasi sotamies, tempasi ohjakset irti ja ratsasti pois. Mutta säkenöivin silmin huusi Tasma: -- Pelasta vaimosi ja lapsesi, jotteivät ne huomenna ennen auringon laskua kulje vankiraudoissa!

Kylmä väristys tuntui koko soturijoukossa. Tietäjättären varoitus oli kuin uusi vahvistus kaikille entisille onnettomuutta ennustaville huhuille, ja masennetuin mielin jatkoivat miehet matkaansa. Mutta Maria lähestyi tuota pelättyä naista, ja kooten kaiken rohkeutensa lausui hän: -- Älkää suuttuko, jos pyydän teitä pidättämään kamalia sanojanne. Ne hyytävät veren rohkeimmissakin. Parempi olisi kehoittaa ja yllyttää taistelunhalua.

-- Luuletko että se, mitä olen sanonut, tulee itsestäni. Luuletko että ihmissilmä näkee tulevaisia, ellei itse Jumala näytä sitä sille. Mutta sen hän tekee estääksensä onnettomuutta, jota vielä voidaan karttaa.

-- Rukoukset ja kyyneleet taivuttivat Wrangelin rientämään ilman käskyä avuksemme. Nyt on hän väkineen täällä pannen henkensä ja kunniansa alttiiksi, vaikka voittaisimmekin. Nytkö, kun olemme kerjänneet hänen apuansa, tahdotte kehoittaa hänen väkeänsä pelkuruuteen ja palkita jaloa sankaria kiittämättömyydellä ja petoksella?

Tasma risti tuskallisena kätensä: -- voi, miksi ei Wrangel usko sanojani, että taistelu nyt on turha!

-- Velvollisuuden täyttäminen ei ole koskaan ollut turha. Meidän sotureissamme palaa taisteluhalu; kaikki tahtoivat rientää onnettoman kaupungin avuksi. Mikä olisikaan Suomen kohtalo, jos armeija olisi tänään myöhästynyt. Pahoja enteitä ikäänkuin liiteli ilmassa. Ne yhä uudistuvat, eikä nyt kuulu pääarmeijasta hiiskaustakaan. Varotaan kateutta päälliköissä. Te, viisain, käsitätte kyllä minkä vaikutuksen sananne tekevät mieliin, jossa jo ennalta kytee epäilys Jumalan ja ihmisten avusta.

Tasma tarkasti surullisena tuota reipasta, nuorta tyttöä, joka säkenöivin silmin oli puhunut sitä mikä hänen mieltänsä ahdisti: -- Jos uskotte, että vaarat vähenevät kun minä vaikenen, niin onhan helppo sitoa kivi kaulaani ja upottaa minut Saimaaseen.

-- Suokaa minulle anteeksi, rukoili Maria kelmeänä ja ääni epävarmana. Ei teille kukaan pahaa suo, mutta kun tiedätte niin paljon, tiedättekö mitään pelastuksen keinoa meille?

-- Tiedän, vastasi Tasma. Voiton antaa Jumala, mutta nyt hän sitä ei anna. Kootkaa siis kaupungin naiset ja tytöt, koettakoot he rukouksilla ja lahjoilla taivuttaa vihollisen sydäntä. Vielä on kodeissa kalleuksia kaikenmoisia. Parhaat teistä lähtekööt niiden kanssa Ruotsin vihollisen luo ja koettakoot vaikuttaa niihin, joille eivät miehet mitään voi.

-- Se valta, vastasi Maria harmistuneena, joka tulee miekalla valloittamaan maata, ei huoli vapisevien naisten rukouksista, vielä vähemmin lahjoista.

Mutta lujalla vakaumuksella jatkoi Tasma: -- Tiedän että vihollisten päällikköä voidaan hellyttää, niin että hän päästää naiset ja lapset menemään. Lascy on ennenkin taistellut täällä, hän oli Galitzinin miehiä, hän sääli kansan kurjuutta ja säälii vieläkin. Koettakaa saada lykkäystä; sitten voitte taistella, mutta nyt ette.

-- Nyt ymmärrän! huudahti Maria kasvot seestyneinä.

-- Puhukaa sitten kansalle. Itse en voi, sillä kaikki pelkäävät minua.

Maria katseli nyt vaaraa toisilla silmillä, ja hän riensi pois. Olihan vaan kysymys siitä, että Lascy saataisiin viivytetyksi.

* * * * *

Sillä välin oli Leena kaikin voimin hyörinyt ruuan hankkimisessa armeijalle, ja apua sai hän viranomaisten puolelta. Kuka jaloille kykeni, se oli toimessa, ajasta oli tarkoin vaari pidettävä. Wrangelin väki oli täydessä työssä, vaan eivät tällä kertaa yksinään. Valkotukkaiset ukot, naiset ja lapset tarjosivat apuansa ja raatoivat kunnes käsivarret puutuivat. Myllymäelle rakennettiin kiireessä pattereita ja paaluaitoja. Tykit otettiin niistä valleista, jotka ympäröivät kaupunkia, ja haalittiin kunnaan linnoituksiin sekä jätettiin tykkimiesten hoidettaviksi. Salaisia ruutimiinoja kaivettiin hyljättyjen vallinsarvien juurelle. Kaikki suoritettiin ripeästi ja hiljaa. Yksi sana vaan ei tahtonut kuolla, tuo: »missä Buddenbrock on», Wrangelin ja kaupungin toivo. Myllykylän tietä piti hänen saapua, ja kirkontorniin oli asetettu vahti valkonen lippu puolitangossa. Buddenbrockin näkyessä piti lippu nostaa tangon päähän. Kaikkialla oltiin kuumeentapaisessa jännityksessä. Joka mies oli valmis uhraamaan verensä ja henkensä.

Tuossa hyörivässä työssä olivat Husula ja Marttikin. Martti oli juuri ollut haalimassa tykkiä ja oli nyt, ämpäri kädessä, menossa kaivolle tuomaan vettä valleilla janoaville tovereille. Alakuloisuuden ja harmin ilme näkyi hänen kasvoissaan, ja ketään katsomatta syöksyi hän alas harjulta.

Kaivolla seisoi ennen häntä Husula, ja kun tämä mitään puhumatta oli täyttänyt ämpärinsä, nosti hän sen kaivon arkulle ja tarttui salkoon ikäänkuin nojataksensa siihen.

-- Nyt tiedän, alkoi hän, tarkasti katsellen Marttia, kuka sun armahasi on.

Martti katseli häntä sumeana ja kysyväisenä: -- Onko hän puhunut sinulle?

-- Ei ole, mutta tiedän sittenkin.

Martti synkistyi yhä enemmän ja loi silmänsä melkein vauhkosti maahan: -- Ennen tiesin minäkin, mutta nyt on toisin.

-- Mitenkä niin?

-- Muistatko häntä, tuota koreata apinaa?

-- Apinaa? toisti Juhani ihmeissään. Ketä?

-- Sitä joka oli täällä. Ryssää!

-- Kyllä; näin hänet.

Ilkeä hymy näkyi Martin huulilla: -- Maria näki hänet niinikään.

-- Oliko se niin vaarallista? kysyi Juhani viattomasti. Mitä Maria siihen voi että hän tuli?

-- Eikä hän kaiketi siihenkään voi mitään, ettei hän nyt voi unhottaa häntä?

Husulan katse laajeni, ja tuimia sanoja pyrki hänen huulilleen, mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi ystävällisesti:

-- Miksi olet aina niin kummallinen? Nyt ajattelet pahaa Mariasta ja niin olet jo aikoja sitten tehnyt.

-- En vielä, mutta joskus välähtää minussa, että ehkä ja -- silloin -- --

Vireä puna nousi Juhanin poskille, silmä salamoi ja hän vetäsi miekkansa, kohotti sen ja huusi rajusti:

-- Jos tuota puhut todenperäisesti, niin maksaa se henkesi! Mutta Martti pysyi tyynenä. -- Ei Juhani, me kaksi emme saa riidellä. Luuletko, etten tiedä sinun rakastavan häntä yhtä lämpimästi kuin minäkin.

-- Ja sittenkään et häikäile puhua hänestä tuolla tapaa ja uskoa -- --

-- En sano uskovani enkä tietäväni, mutta jos niin olisi, niin saisi hän seurata minua veriseen meluun, ja siellä heittäisin hänet _hänelle_, ja jäisin paikalle, kunnes he olisivat tallanneet hänet lokaan tahi vieneet tuon kauniin orjattaren mukanaan.

Hämmästyksestä mykkänä oli Juhani kuunnellut noita rajuja sanoja, mutta huudahti vihdoin: -- Jumala olkoon sinulle armollinen. Mitä Maria sanoisi, jos hän olisi tämän kuullut?

-- Juhani, minä tiedän, ettei hän petä minua; mutta kuinka hän katseli häneen silloin -- --

Juhani pisti miekan tuppeen ja ojensi kätensä Martille: -- Jos vaan voisin auttaa sinua, niin ettet koskaan epäilisi!

-- Kiitos, Juhani! Uskon sinua enkä enään epäile. Täällä on kyllä muuta, joka pahemmin uhkaa meitä.

-- Mitä muuta?

-- Hatut! Etkö ole kuullut, että ne aikovat meidät kavaltaa?

-- Sen tiesin ehkä ennenkuin sinä, olenpa kuullut sanottavan, että yhtähyvin me voisimme kavaltaa heidät. Minultakin kysyttiin tahtoisinko, mutta ainakaan minä en tahdo.

Martin kasvot seestyivät: -- Enkä minäkään ikinä, eikä kukaan muu kun kovalle ottaa. Kuitenkin on Hatuilla valta, ja jos he pettävät, niin olemme kaikki hukassa.

-- Jos tahtoisivatkin, niin eivät rohkene, sillä pettävät he silloin itsensäkin.

-- Mutta, kuten tiedät, paljon pahaa heistä vaan puhutaan. Luuletko että pääarmeija saapuu tänne?

-- Saapuu tietysti. Mutta mitä oikeastaan tarkoitat?

-- Tarkoitan vaan, että Hatut ovat paholaisia. Olisi meillekin valjennut onnellisia aikoja, olisi voinut meilläkin olla koti rauhassa, mutta heidän juoniensa tähden täytyy meidän uhrata kotimaamme, rakkautemme ja kaikki, käydäksemme heidän asioitaan, ja kavaltamalla he meitä palkitsevat.

-- Olkoot Hatut mitä ovatkin. Jos Myssyt ovat miehiä, niin kyllä hekin voivat näyttää kuninkaalle ja maalle mihin kykenevät.

-- Millä tavoin? huudahti Martti. Mitä me voimme, kun päällikkyys on Hattujen käsissä. Semmoinenko joukkio, joka myy sielunsa kullasta, huolisi siitä vajoommeko vai palammeko!

-- Kuulepa sentään Martti! Mistä ne semmoiset sanat tulevat suuhusi? Rauhoitu toki!

Mutta Martti ei vastannut. Hän riensi pois, kuulematta enempää ja taaksensa katsomatta.

2.

Wrangel oli saapunut Lappeenrantaan Elokuun 22 p. kl. 5 j. p. p. ja oli tuskin kaupungissa, kun Lascy miehineen kääntyi Viipurin maantieltä viereiselle kentälle. Vieras sotaväki oli liikkunut suurimmassa hiljaisuudessa, ja yhtä hiljaa kuin se oli tullut, vetäytyi se pian takaisin. Kun siis suomalaiset patrullit ilmoittivat, että vihollinen taas oli lähtenyt, luuli moni, ettei Lascy enään palaakaan, ja suuresti riemuittiin tästä odottamattomasta pelastuksesta. Johtavat miehet eivät kuitenkaan joutuneet ansaan. Kovaa saatiin sinä vuorokautena kokea, eikä lepäämisestä ollut puhettakaan. Miehistö sai kuitenkin vuorotellen käydä niissä paikoissa, mihin kaupungin naiset olivat valmistaneet heille aterian teurastetuista elukoistaan ja mitä muuta oli saatu kokoon haalituksi. Valitettavasti oli vielä useita lehmiä kadoksissa, mutta mitä sille voi. Tasan jaettiin mikäli vaan riitti.

Syys-aamun ensi sarastuksessa nähtiin, että venäläinen armeija oli palannut ja asettanut leirinsä laaksoon vastapäätä Wrangelin väkeä. Äsken saapuneet joukot olivat virkeässä toimessa. Yksi osa järjestettiin kirjaviin ryhmiin, toiset nousivat kukkuloille laakson eteläpuolella, toiset taas rakensivat pattereita ja asestivat niitä tykeillä. Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja nyt alkoivat sekä ruotsalaiset että suomalaiset aseet kimmeltää sen valossa. Pian kai oli veri kimmeltävä. Ihmisten sydämmissä siltä tuntui, ja he ponnistivat tarmonsa viimeiseen asti.

Myllymäellä oli Sprengtport istahtanut kivelle huoahtamaan ja silmäili siellä noita kahta armeijaa, joiden kohta tuli törmätä vastakkain. Monena semmoisena päivänä oli majuri ollut mukana, mutta aina vieraassa maassa. Oli sielläkin ollut yllin kyllin surua, tuskaa ja epätoivoa, mutta helpommalta oli sittenkin tuntunut kuin nyt, sillä olihan hän silloin ollut nuori ja väkevä, eikä ollut hänen sydämmensä silloin niin kiintynyt tapauksiin kuin nyt. Kotiseutu oli kaukana pohjoisessa, eikä hän tiennyt tahi ainakaan ei nähnyt että rakkaat sielläkin taistelivat epätoivoista taistelua.

Väsynein käsin otti majuri hatun päästään ja pyyhki hien kuumentuneelta otsaltaan; sitten päästi hän vyönsä ja aukasi takin, kun hän luuli tuntevansa verta vuotavan kyljessä olevasta haavasta, joka ei koskaan täydellisesti parantunut. Liina, jolla sairas paikka oli peitetty, oli käännettävä ja uudestaan kiedottava. Kun hän sitten katsoi ylös, seisoi Löfving hänen edessään.

-- Kuinka majuri jaksaa? kysyi hän, huomatessaan että haava taas oli ärtynyt.

Sprengtport mutisi jotakin verisistä rääsyistä ja nousi riisuaksensa takin. Löfving tahtoi auttaa, mutta majuri ei sitä sallinut. -- Ei vielä, sanoi hän, niin kauvan kun tulen omin voimin toimeen.

-- No, saanko sitten tarjota? kysyi Löfving, ja veti, lempeästi katsellen uupunutta päällikköänsä, esiin leipäpalan ja suolattuja, tuoheen käärittyjä muikkuja.

Sprengtport tarttui halukkaasti ruokaan, edellisenä päivänä ei hän eikä muut olleet maistaneet mitään.

-- Jumalan kiitos, että nyt olemme joutuneet näin pitkälle; näitkö kuinka väestö liikutettuna otti meitä vastaan. Se oli valmis antamaan meille sydämmen rinnastaan.