Chapter 8

Segebaden oli niinikään vetänyt miekkansa, mutta pisti sen takaisin, sanoen: -- Kätkettykin pysyy muistissa.

-- Toistaiseksi jääköön mutta ei ijäksi, vastasi Reif, jonka niinikään oli pakko pysyä järjessään.

Kun päälliköt olivat joutuneet pöydän luo, olivat kaikki näennäisesti tyynet, ja luoden silmäyksen pikareihin, lausui Wrangel hymyillen: -- Herrat tulistuttavat urhouttaan tulevaisuuden varalle.

-- Tunnit meistä tuntuvat pitkiltä kunnes pääsemme toimeen, kuului innokas vastaus. -- Koska paukahtaa?

-- Tiedot tuntuvat uhkaavilta. Odotan lähtökäskyä joka hetki.

-- Olemme jo juoneet maljan voitollemme, riemuitsi nuoriso.

-- Suokoon sen meille Jumala, vastasi Wrangel vakavasti.

Segebaden tunsi sankariverensä entistä kuumemmaksi, ja kysyi melkein uhmaten: -- Herra kenraali, ettehän epäile että voitamme?

-- Ainakaan en epäile, että itsekukin täyttää velvollisuutensa.

-- Sen teemme! Kyllä kannattaa taistella suomalaisten metsästysseutujen puolesta.

-- Metsästysseutujen? toisti Wrangel ihmetellen. Vänrikki pitää siis jäniksistä?

Reif ja toisetkin nauraa hohottivat.

-- Teidän ylhäisyytenne tietää varsin hyvin että täällä saadaan muutakin, vastasi Segebaden ylpeästi.

Ring riensi hillitsemään toveriansa. -- Sanotaan että hirviä tavataan suurissa laumoissa itäpuolessa, ja että hevoset ovat oivallisia.

-- Kreivi Lewenhaupt pyysi meitä jo Tukholmassa metsästykselle Venäjän Karjalaan, lisäsi Segebaden.

Wrangel synkistyi: -- Jotensakin ennenaikaista. Emme ole vielä nähneet pitkällekö pääsemme, mutta sen tiedämme, että vastustajat tekevät parastansa estääksensä meitä.

Nämät sanat tuntuivat entistä enemmän ärsyttävän Segebadenia, ja äänellä, joka sai toverit levottomiksi, huudahti hän: -- Ruotsin voitot eivät ikinä riipu sen vihollisten tahdosta! Ainakaan ei kreivi Lewenhaupt aijo pyytää heiltä lupaa. Hän käy kyllä esiin kun hänen etunsa sitä vaatii.

Majuri Sprengtport oli pysynyt hiljaisena syrjässä, mutta nyt purkautui hänen harminsa: -- Jos suomalaiset valtiopäivämiehet olisivat tienneet, että hevosilla ja jäniksillä on niin suuri osa tässä sodassa, niin olisivat he taanneet niitä riittävän joukon rauhan säilyttämiseksi.

-- Ei se olisi auttanut, vastasi Reif, sillä metsästysinnon takana seisoo verisiä haamuja, jotka huutavat kostoa!

-- Kostoa! kostoa! huusivat nuoret.

-- Ei mitään lepoa ennenkuin tappiomme ovat korvatut, vakuutti Segebaden. Jos viholliset luulevat, että Ruotsi on unohtanut kärsityn häväistyksensä, niin kyllä Hatut näyttävät heidän erehtyneen, madelkootpa vaan Myssyt voittajien edessä.

Suuttumuksen puna lensi Sprengtportin poskille, ja ääni värähti, mutta näennäisesti tyynenä hän lausui: -- Sanotaan kuitenkin että Hattujen miehuus perustuu Ranskan säteileviin lupauksiin, puhumattakaan sen säteilevästä kullasta.

-- Myssyt arvostelevat muita itsensä mukaan. Ei ole mikään salaisuus, että kreivi Bestusheff on sekä lupauksilla että kullalla osannut hankkia itselleen vallan rauhanpuolueessa.

Sprengtporten olisi mieluimmin kurittanut Segebadenia korvapuustilla, mutta hän vielä hillitsi itsensä ja lausui niin tyynesti kuin mahdollista: -- Rauha voisi tätä nykyä paraiten päästää Ruotsin Venäjän vasalliudesta, mutta Hattujen salaiset välittelyt Venäjän vihollisen, Turkin kanssa olivat ilmeisessä ristiriidassa heidän rauhanvakuutustensa kanssa, eikä siis ihme, että kreivi Bestusheff pani salpoja heidän kavaluudelleen.

Käin sanottuaan käänsi Sprengtport selkänsä nuorille ja lähti. Wrangel seurasi häntä, mutta Segebadenin sydämmen täytyi vieläkin purkautua:

-- Kieltäköön vielä ken voi että Myssyt pitävät valtakunnan vihollisten puolta. Sprengtport ei häikäillyt puolustaa Bestusheffia.

Ei häikäillyt! Siis uusi todistus nuorille, että Myssyt olivat kavaltajia.

Syrjässä seisovat sotamiehet olivat kuulleet kaikki alusta loppuun. Yhtä ja toista olivat saaneet onkeensa, vaikka eivät kaikkea ymmärtäneet. Selvää oli kuitenkin, että kavaltamista harjoitettiin ja että oltiin Suomea kauppaamassa säteilevästä kullasta. Kuohuksissa ja katkeralla mielellä eivät he tahtoneet enempää kuulla. Upseerien puheet polttivat heissä, heidän oli tarvis jäähdytellä toverien seurassa ja lähtivät siis pois.

Wrangel ja Sprengtport jatkoivat matkaansa ääneti ja nyreinä. Vihdoin puhui majuri: -- En voi huomata mitään, joka edes lieventäisi noiden junkkareiden esiintymistä. -- Nykyään nuorisossamme vallitseva henki on sietämätön. Sen itsekkäisyys ja kerskailu tekee kyllä Ruotsin kykenemättömäksi saavuttamaan suuruutta ja kunniaa.

Wrangelista tuo sentään oli liikaa. Hän arveli, että Suomen vaara teki majurin liian ankaraksi nuoria kohtaan, jotka sittenkin olivat vaan kaikua vanhoista.

Mutta Sprengtport ei hellittänyt: -- Semmoisista sankareista, jotka taistelevat ainoastaan omanvoiton pyynnöstä, tulee tyranneja kaikkia muita kuin itseänsä kohtaan ja veren imijöitä, kun kuka heidän valtaansa joutuu.

Majuri vaikeni ja viittasi liikutettuna sotamiehiin, jotka häämöittivät metsänlaidassa. -- Mitä luulet nyt noiden tuntevan? Heistä ja heidän isänmaastansa oli puhe.

Wrangel loi silmänsä Sprengtportin viittaamaan suuntaan ja huomattuansa siellä suomalaisia sanoi synkästi: -- Toivokaamme, etteivät he ymmärtäneet mitä puhuttiin: Antaisinpa mitä tahansa, jos nuo äskeiset puheet olisivat jääneet puhumatta.

Majuri katseli tarkasti pois rientäviä ja lisäsi samassa:

-- Ainakin tuo nuori kornetti ymmärsi kaikki.

Tuskin olivat ne sanat lausutut, kun muuan kuriiri täyttä laukkaa ratsasti heidän kohdalleen. Ratsastaja oli mustassa tomussa, ja hänen hevosensa vapisi ponnistuksista, kun mies kiristi ohjaksia ja nopeasti hyppäsi maahan.

-- Mistä? kysyi äkisti Wrangel.

-- Lappeenrannasta! läähätti sanansaattaja. Pyytävät apua. Tiedustelijamme ovat ilmoittaneet, että ne venäläiset joukot, jotka tykistöineen majailivat Kananojalla, eilen aamulla lähtivät liikkeelle, ja heidät on nähty täydessä kulussa kaupunkiinpäin.

Kuriiri ojensi Wrangelille kirjeen, jonka tämä kuumekiireellä repi auki ja luki. Sillä aikaa puhui kuriiri kääntyneenä Sprengtportiin: -- Kaupunkilaiset ovat tuskissaan ja virtaavat leiriin apua pyytämään.

Wrangel oli silmäillyt kirjettä ja pisti sen taskuunsa.

-- Brandenburg rukoilee minua tulemaan kohta, sanoi hän Sprengtportille.

-- Älkää viipykö, teidän armonne! Tulkaa Jumalan tähden kohta, pyysi kuriiri, katsellen tuskallisesti kysyvin silmiä häntä, jonka kädessä, Jumalaa likinnä, heidän kohtalonsa nyt oli.

-- Helppo sanoa, vastasi Wrangel, neuvotonna katsellen Sprengtportiin, joka maltittomana Wrangelin epäröimisestä sanoi: -- Ajattele toki, että kaikki on alttiina.

Wrangel mietti hetkisen vaijeten. -- Onko pääkortteeriin lähetetty tieto kaupungin vaarasta? kysyi hän sitten.

-- On.

Kuriiri tiesi, että kenraali Buddenbrockille oli lähetetty kirje samaan aikaan kuin hän lähti matkaan tänne. -- Mutta, lisäsi kuriiri, kerrottiin että pääjoukko jo oli matkalla kaupunkiin, ja että sanansaattajamme ehkä tapaisi paroni Buddenbrockin jo pohjoispuolella Myllykylää.

Wrangelin kasvot seestyivät. -- Brandenburg siis toivoo samaa kuin minäkin, sanoi hän kääntyneenä Sprengtportin puoleen.

-- Suokoon Jumala että niin olisi.

-- Täytyy niin olla, huudahti Wrangel. Buddenbrock tuntee vaaran yhtä hyvin kuin mekin. Nyt on vaan saatava käsky. Ratsasta takaisin, puhui kenraali kuriirille, ja sano Lappeenrannan päällystölle, että teen kaikki mitä voin. En ole vielä saanut lähtökäskyä, mutta toivon pian saavani.

Sanansaattaja katosi, ja Sprengtportin seuraamana riensi Wrangel telttaansa. Siellä istui hän kirjoittamaan raporttia Buddenbrockille, antoi kirjeen kuriirille ja käski hänen rientää. -- Nopeasti, tässä ei riitä ratsastus, täytyy lentää, poika.

Kenraali katseli kelloansa. -- Kello on 10, sanoi hän, ja Myllykylään on runsaasti neljä penikulmaa. Viidessä tunnissa on kirje perillä, ja toisessa viidessä tunnissa saan vastauksen. Siis huomenna kahdeksan aikaan, ellei Buddenbrock ole, kuten toivon, sitä ennen lähtenyt.

-- Mutta, intti Sprengtport, otaksutaan ettei hän ole vielä lähtenyt eikä käske sinuakaan lähtemään.

-- No, annan hänelle sitten vielä 10--20 tuntia. Ainakin sunnuntai-aamuna on hän silloin Lappeenrannassa.

-- Niin me laskemme, vastasi Sprengtport synkästi. He siellä ajattelevat ehkä toisin, mutta meikäläisten vaara on varma ja elämä ja kuolema riippuvat silmänräpäyksestä.

-- Kyllä, siis on lähtökäsky saatava.

-- Joka ehkä saapuu liian myöhään.

-- Jumala siitä varjelkoon!

-- Sanon vaan -- ehkä Lascy on vikkelämpi.

-- Liian myöhään, mutisi Wrangel itsekseen. Miten silloin Willebrandin käy?

-- Hän saattaa joko antautua armoille tahi taistella viimeiseen mieheen. Jos voit tyynesti jättää hänet semmoiseen tilaan, niin tee se sitten.

Se värisevä ääni, jolla tämä sanottiin, koski Wrangeliin enemmän kuin itse sanat.

-- Voinko? kysyi hän tuimasti. Täytyykö? Ja miten sitte käy, jos Willebrand vapaaehtoisesti luopuu linnasta tai tulee voitetuksi?

-- Kummassakin tapauksessa, vastasi Sprengtport kylmäkiskoisuudella, jonka alla kuohui levottomuus, on tärkeässä taistelussa jouduttu tappiolle -- ja Lappeenranta -- --

Wrangel seisoi miettiväisenä. -- Jospa, alkoi hän uudestaan, edes Lappeenrannan menettäminen riittäisi, mutta kun luovutaan kokonaisesta maakunnasta miekaniskutta, emmekä me näin likellä riennä apuun! Mihin sillä lailla joudutaankaan?

-- Samallaiseen peräytymiseen kuin Lybeckerin aikana. Väki alkaa uskoa että kaikki päälliköt ovat kavaltajia, eikä armeija kykene mihinkään, kun se vaan vainuaakaan vihollista. Lisää siihen vielä maan epätoivo Lappeenrannan uhraamisesta!

Tuska välähti Wrangelin silmissä. -- Onneton kaupunki! huudahti hän. Voi onnettomia koteja! Ja Brandenburg ja Willebrand väkineen! Näenhän tämän kurjuuden. -- Mutta käskyttä. -- En, en voi lähteä!

-- Ellet voi, niin täytyy meidän kai odottaa. Kaikkeenhan sotamiehen täytyy tottua.

Wrangel ei vastannut, astuskeli vaan rauhattomana, ja hänen vanha luotettava toverinsa seurasi häntä samoin ääneti. Satunnaisesti poikkesivat he Lappeenrantaan vievälle tielle. Eivät nytkään mitään virkkaneet, mutta kumpikin katseli tarkasti eteenpäin, minkä silmä kannatti.

Vihdoin Wrangel äkkiä pysähtyi. -- Buddenbrock tiesi jo viisi päivää sitten, että Lascy kokoili joukkojansa ja kääntyi Lappeenrantaa kohden. Hän siis ei voi kauvan viipyä, ja silloin lähdemme.

-- Jos hän olisi tehnyt niinkuin me pyysimme ja yhdistänyt joukkomme, emme nyt olisi tässä kauheassa asemassa. Mutta sitä hän ei tehnyt.

4.

Husula syöksyi heitä vastaan. -- Eräs poika on ratsastanut tänne kaupungista, läähätti hän. Talonpojat ovat tavanneet kasakoita Taskulan tällä puolen. Ihmisiä kaupungista saapuu tänne rukoilemaan teidän ylhäisyydeltänne apua.

-- Jumala täällä auttakoon, huudahti Wrangel hämmästyneenä. Neuvo minua, Sprengtport. Mitä minun on tehtävä?

-- Herra kenraali, huusi Husula, unohtaen kaiken muun paitsi vaaran. Älkää meitä heittäkö. Jumalan tähden älkää viipykö! Katsokaa!

Sprengtport yhtyi nuorukaiseen: -- Ole ihminen, Wrangel, sankareita sinulla on tukenasi.

-- Katsokaa, huudahti nuorukainen uudestaan. Näettekö! Ja nyt hän viittasi tien puoleen, jossa näkyi joukko ukkoja, naisia ja lapsia suuntaavan kulkunsa heitä kohden. -- Katsokaa, nämä ovat tulleet apuanne rukoilemaan.

Näitä nähdessä haihtui väri Wrangelin poskilta.

-- Te olette heidän viimeinen toivonsa, jatkoi Husula. Älkää pettäkö heitä eikä meitä. Suomen armeija näkee rakkaimpansa vaarassa ja hädässä, mutta jos komennatte meidät esiin, niin kaksinkertaiseksi jokaisen tarmo paisuu, jollei itse Jumala asetu meitä vastaan.

Tuskaa ja tulta oli Husulan sanoissa, mutta ne eivät näyttäneet Wrangeliin koskevan, hän vaan tuijotti pitkin tietä ja riensi vastaamatta noita vastaan, jotka olivat hänet tunteneet siksi mieheksi, jota etsivät.

Heidän etupäässään kulki majurinrouva Sprengtport, ja hänen pitikin puhua heidän puolestaan. Pieni poikansa sylissään seisahtui hän nyt sen ruotsalaisen päällikön eteen, joka enemmän kuin yksikään muu oli saavuttanut hänen luottamuksensa ja mieltymyksensä, puhuen hänelle: -- Eilisestä jo on armeijaa odotettu Lappeenrantaan, mutta ei yhtään miestä ole tullut. Vihollinen samoo pikamarssissa, ja kun ei mikään muu ole saanut teitä liikahtamaan, ovat naiset ja lapset rientäneet tänne kerjätäksensä apua. Armahtakaa, auttakaa meitä, ennenkuin kaikki on myöhäistä.

Wrangel oli kalpea, mutta hänen vastauksensa tuntui horjumattomalta: -- Jos se minusta riippuisi, olisin jo keskellä tulta, mutta alipäällikkönä täytyy minun odottaa käskyä pääkortteerista. Ilman sitä en voi toimia.

-- Kauvanko siis aijotte odottaa?

-- Brandenburgin avunpyyntö saapui tänne puoli tuntia sitten, ja minä kirjoitin kohta pyynnön saada lähteä. Nyt täytyy minun odottaa vastausta.

-- Ja odottaessanne marssii vihollinen Lappeenrantaan. Niiden ylivoimaa vastaan ei Brandenburg voi puolustautua. Väkineen joutuu hän vihollisen käsiin, mutta kaikki turvattomat laahataan pois ja kaupungista tehdään rauniokasa. Otatteko tämän edesvastuullenne.

-- Toista on mitä minä tahdon, toista taas mitä voin. Mutta eikö tämä edesvastuu olisi lievempi kuin se, jos ominpäin viskaisin väkeni ylivoimaista vihollista vastaan ja joutuisin tappiolle? Kun olemme menettäneet toisen puolen armeijaamme, niin te koko maailman kanssa kirootte Henrik Wrangelia, joka naiskyyneleistä pehmeni niin, että syöksi turmioon hänelle uskotun väen. Sitä paitsi kostaa vihollinen Lappeenrannalle vielä kovemmin meidän epätoivoisen taistelumme.

Majurinrouva katseli Wrangelia pää kohotettuna ja vastasi ylpeästi: -- Ei voi tulla voittajaksi, jollei rohkene astua rintamaan.

-- Joll'en olisi sotamies, niin myöntäisin että olette oikeassa, mutta minun asemassani on sääntönä: kuule ja tottele!

Tumma puna nousi majurinrouvan poskille: -- Olkoot teidän sääntönne kuinka julmat tahansa, niin armeijan velvollisuus on puolustaa meitä sodassa, jota olemme viimeisiin saakka vastustaneet, mutta jonka seuraukset me saamme kestää. Kenraali Buddenbrock kielsi meitä lähtemästä Lappeenrannasta, jottei sotamiesten mieli masentuisi, ja tuossa nyt olette miestenne kanssa aikeissa jättää meidät pulaan.

Joukko upseereja ja sotamiehiä oli rientänyt paikalle kuullaksensa mitä tuosta tavattomasta keskustelusta koituisi, ja majurinrouvan sanoihin, että soturit aikoivat jättää turvattomat oman onnensa nojaan, vastasi upseerien puolelta eloisa: -- Ei ikinä, ei ikinä, mikäli meistä riippuu.

Puhelu kävi ruotsiksi, eikä siitä suomalaiset Lappeenrantalaiset eivätkä suomalaiset sotamiehet ymmärtäneet mitään. Alistuen ja kärsivällisesti olivat he odottaneet, että hekin saisivat kuulla jonkun sanan tässä elinkysymyksessä, mutta kun ei kukaan näkynyt ajattelevan heitä ja kun upseerit alkoivat ottaa osaa keskusteluun, loppui heidän kärsivällisyytensä.

-- Sanokaa meille mitä puhutaan, pyysi tuskallisesti eräs nainen, tarttuen kepeästi majurinrouvan käsivarteen. Sen kysymyksen jälkeen särkyi ikäänkuin salpa rukoilevissa. Mitä puhuvat? Eikö kukaan tiedä mitä tuo korkea herra arvelee? Voi, kun ymmärtäisimme edes vähän.

Majurinrouva kääntyi väen puoleen ja sanoi: -- Kenraali sanoo, ettei hän voi lähteä ilman pääkortteerin käskyä. Kohta kun parooni Buddenbrockin vastaus saapuu, lähtee hän. Mutta silloin saattaa olla myöhäistä.

Eräs vanha porvari lausui: -- Jos parooni olisi ajatellut meidän parastamme, niin olisi hän käskenyt meitä pelastamaan henkemme ja tavaramme ja olisi kyllä itse täällä. Mutta hän ajaa ryssän eikä meidän asiata.

-- Pelastakaa meidät! huusivat naiset itkien. Jumalan pyhässä nimessä, älkää jättäkö kaupunkia vihollisen käsiin! Olkaa armelias! Armahtakaa meitä.

Wrangel kääntyi pois: -- En voi katsella noiden kyyneleitä; ja kyllä hänen kasvonsa todistivat, että hän puhui totta.

Majurinrouva katseli upseereihin ja puhui heille: -- Armeija tietää mikä kohtalo Lappeenrantaa odottaa, ettekä sittenkään astu askeltakaan. Tiedätte, että meidän sorruttuamme viholliset vielä raunioista etsivät, eikö siellä joku olisi siksi hengissä että orjaksi kelpaisi.

-- Auttakaa meitä, huusi väki rukoillen. Mutta siihen ei tullut vastausta.

-- Ettekö enään ole ihmisiä, kun ei kukaan liiku? kysyi majurinrouva uhmaten, melkein raivostuneena.

Wrangel nosti päänsä ja vastasi: -- Oikein sanotte. Sota-aikana sotamies ei ole ihminen eikä kansalainen, vaan pelkästään sotamies. Hänen sydämmensä on irtaantunut kaikesta, joka siihen saakka oli hänelle kallista ja pyhää. Hän ei saa tuntea, ei ajatella, yksinomaan totella.

Majurinrouva lausui pää pystyssä ja ylpeänä: -- Olen urhoollisen miehen tytär ja sankarin vaimo, mutta kummaltakin olen kuullut, että soturi tarvitsee kahta valtaa kasvaaksensa todelliseksi sankariksi. Toinen on Jumala ja toinen on isänmaa. Kun ne täyttävät hänen sydämmensä, rakastetaan ja siunataan häntä, vaikka hän kaatuukin menetetyssä taistelussa. Jollei niitä hänellä ole, alentuu hän pelkäksi teurastajaksi.

-- Totta kyllä, jos hän on saanut käskyn lähteä taisteluun. Mutta silloinkaan hän ei saa tietää muusta kuin voitosta tahi kuolemasta. -- Jos vihollinen nyt seisoisi tuolla takananne, ja meidät käskettäisiin heitä vastaan, niin tekisimme sen teidän ruumiinne ylitse, tuntematta, ajattelematta. Hevosemme ja tykkimme musertaisivat ilman armoa kaikki matkallaan, sillä armeijan täytyy päästä eteenpäin. Niin on sotamiesten laita, ja sotamiehiä olemme nyt.

Majurinrouva oli seisonut Wrangelin edessä silmää räpäyttämättä, mutta kun hän vaikeni, kääntyi hän väen puoleen sanoen: -- Katsokaa tätä miestä, hän näyttää kovalta ja kylmältä, mutta hänen silmissään kimaltelee kyynel. Hänen velvollisuutensa alapäällikkönä käskee häntä odottamaan ja jättämään Lappeenranta vihollisen valtaan. Tuokaas esiin lapsenne! Jumala on auttava näitä pienokaisia vaikuttamaan häneen, jolla nyt on kaikki inhimillinen valta.

Näin sanottuaan polvistui majurinrouva, poika sylissään ja pyysi: -- Suokaa meidän mieluummin siunata teidän urhouttanne kuin kirota arkuuttanne!

Muutkin naiset olivat polvistuneet, hekin korottivat vavisten äänensä: -- auttakaa! Jumalan pyhässä nimessä.

-- Meidän täytyy lähteä! kuului upseerien ryhmästä. Kunnia ja velvollisuus vaativat, että meidät viedään taisteluun.

-- Viekää meitä taisteluun, pyysivät sotamiehet. Ennenkuin on myöhäistä.

Kyyneleitä kimelsi Wrangelin silmissä. -- No, olkoon, huudahti hän innostuneena. Tahdon uskoa, että korkeampi valta puhuu teidän rukouksissanne. Jumala auttakoon minua kantamaan tätä edesvastuuta. Sotamiehet! Olkaamme tällä kertaa kansalaisia ja etenkin kristityitä. Kutsukaa väki kokoon! Tunnussana on oleva: Jumalan kanssa.

-- Hän tulee! riemuitsivat avunpyytäjät. Jumala kuulkoon ja palkitkoon teitä.

-- Eläköön Wrangel! huusivat sotamiehet. Eläköön!

Rummunpärrytystä, käskyjä ja huutoja kuului. Minuutit olivat kalliita, ja kiire oli kaikkialla. Majurinrouva pysyi vielä Wrangelin rinnalla ja nyt kääntyi kenraali hänen puoleensa: -- Buddenbrock, sanoi hän, joutuu kyllä paikalle, ja me voitamme. Mutta minun kaatumiseni on varma, ellei taistelussakaan, niin ainakin sen jälkeen. Mutta jos pelastan Lappeenrannan ja Ruotsin kunnian, niin olen elänyt kylliksi ja kaadun iloisena.

-- Kunniaseppele sankari-ohimollanne, huudahti majurinrouva hurmaus katseessaan, kun hän lämpimästi ja uskollisesti ojensi kätensä kenraalille. Wrangel pusersi sitä ja katosi.

Koko leiri oli joutunut liikkeelle valmistuaksensa matkaan. Tykit ja kuormasto täytyi jättää, koska niihin olisi kulunut liiaksi aikaa tässä kiireessä. Ainoastaan kolmeksi päiväksi sai sotamies ottaa muonaa mukaansa, koska, kuten Wrangel sanoi, jos voitamme saamme kaikkea kylliksi, jos kaadumme, emme tarvitse mitään.

Ensimmäinen tulinen mielenkuohu oli talttunut ja sotaväki valmistui nopeasti ja tottuneesti matkaan. Lappeenrantalaiset seisoivat eri ryhmässä; ei aikonut kukaan palata, ennenkuin olivat nähneet armeijan lähdön. Tässä ryhmässä näkyi jokaisen kasvoissa sitä tuskaa, levottomuutta ja jännitystä, jota ehkä ikuisten jäähyväisten sanominen luo. Kysyen, toivoen ja rukoillen kiinnittivät nämä turvattomat katseensa tuohon ripeään liikkeeseen, kun nuoret ja vanhukset astuivat viimeisiä askeleitaan ennen ratkaisevaa lähtöä.

Majurinrouva Ullan ja lapsen kanssa oli vetäytynyt syrjäiseen mökkiin, ja sinne riensi majurikin.

-- Hyvästi, rakas puolisoni, sanoi hän kiireesti. Kiitos kaikesta. Sitten otti hän vuoteesta lapsen syliinsä, suuteli sitä tulisesti ja asetti sen taas paikalleen. -- Kunpa tietäisin teidän olevan sadan penikulman päässä täältä!

-- Älä meitä surkuttele, vastasi rouva itkien.

-- Lukka seuraa sinua Porvooseen, jatkoi majuri, ja jos siksi käy, autetaan sinut sieltä Turkuun ja Ruotsiin.

-- Niin kauaksi en lähde! Kyllä löydämme suojaa kotonakin.

-- Ei, älä jää tänne. Sodan vaiheita emme voi aavistaa, eikä meistä kukaan taistele tyynenä, ennenkuin tiedämme, että naiset ja lapset ovat turvassa.

Rouva katseli kysyen ja rukoillen miestänsä: -- Ensimmäinen vaimosi sai pitkät surulliset vuodet olla sinun rinnallasi Siperian erämaissa, ja minun et salli jäädä edes Suomeen, saadakseni vaikka kaukaakin tietää kuinka sinun ja muiden käy.

Kun hän tätä sanoi, virtasivat kyyneleet yhä viljavammin hänen silmistään, mutta majuri ei hellittänyt.

-- Älä puhu sellaista, Elsa, pyysi hän. Jos meitä kovaonni kohtaa, niin joudut vihollisten valtaan ja sinut viedään täältä hirveätä kohtaloa kohden. Yrjö Maunu on kasvava bojaarin ikeen alla, tahi parhaimmassa tapauksessa venäläiseksi kansalaiseksi, joka käyttää aseensa isänmaatansa vastaan.

-- Ei, ei, vastasi rouva tuskaantuneena. Metsämme ovat jylhät ja läpitunkemattomat. Löfving on neuvonut minua mitenkä paeta, jos siksi käy. Hän tietää luolan, josta meitä ei löydä kukaan, mutta taistelun ratkaisusta saamme seudun talonpojilta pian kyllä tiedon.

-- Joutuaksenne sittekin perikatoon.

Rouva pidätti kyyneleitänsä ja puhui pakollisen tyynesti: -- Sinulla on kolme poikaa elämän taistelussa, mutta minulla on vaan yksi sylissäni. Täytyykö tämän yhden aikanaan valittaa veljillensä, että hänellä on ollut äiti, joka ei rohjennut jäädä Suomeen, saadaksensa tietää kuinka päättyi ottelu, jossa hänen isänsä pani henkensä alttiiksi. Etkö anna minulle sen suurempaa arvoa?

-- Älä minua käsitä väärin, vastasi majuri hellästi.

-- Vanhemmat poikasi ovat nähneet haavasi ja tuntevat koko elämäsi. Eikö pieni Yrjö Maunumme ansaitse saada minulta kuulla, kuinka hänen isänsä voitti tahi mihin hänen hautansa laitettiin?

Syvä suru ilmaantui majurin kasvoissa, ja hellästi moittien kysyi hän vähän kärsimättömästi: -- Miksi selität sanani muuksi kuin rakkaudeksi, ja teet tuskani katkerammaksi kuin se jo on?

-- Sentähden, että rakastan sinua, Vilho! Yli kaiken maailmassa. Mutta ei niin kuin ensimmäinen vaimosi, lempeästi ja itsensäkieltävästi, vaan sillä hehkulla, jonka tiedät polttavan sydämmessäni. Jos olisi Yrjö Maunu siksi varttunut, että hän saattaisi tulla aikaan ilman minua, niin seuraisin sinua miekka kädessä.

-- Jumalan nimessä siis, tee niinkuin omatuntosi vaatii.

Sprengtport syleili häntä kiihkeästi, mutta samassa kuului torvisignaali. -- Kiitos kaikesta, huusi hän ja syöksyi ulos.