Chapter 7

-- En tiedä, ne olivat kaikki saksalaisia, paitsi tämä. Vähän se on sille, joka katsoo ulkomuotoon, mutta se, joka niinkuin minä siihen aikaan, näkee kaiken maallisen turvan hajoavan, se ymmärtää mitä se merkitsee, että on ankkuri, joka ei petä koskaan. Isendorff pyysi minua pitämään sen pelastuksemme muistona, ja pelastuksena oli se kirja minulle vastakin, sillä ellei Jumalan sana olisi virvoittanut sieluani, olisi koti-ikävä ja suru varmaankin vienyt minut epätoivoon. Vakavia aikoja on nytkin tulossa, ja se, joka on avun tarpeessa, kääntyköön Jumalan puoleen, ennenkuin kaikki on myöhäistä.

Taas seurasi vakava vaitiolo, mutta Husula otti kanteleensa ja rupesi laulamaan:

Voi, Herra Jumala armosi suo, Vie meitä pois pahan vallasta, Sinulle jokainen tuskansa tuo, Sinun on valta ja kunnia.

2.

Omiin ajatuksiinsa vaipuneina ei ollut kukaan huomannut vanhaa miestä, joka hiipivin askelin oli tullut metsästä, aikoen laulun kestäessä kulkea heidän ohitsensa leiriin. Hänen pitkä, ruskea vieraskuosinen takkinsa, samoin kuin hänen pitkät hiuksensa ja partansakin ilmaisivat, että hän oli kaukaa kotoisin. Kainalossa kantoi hän liinaan käärittyä laatikkoa sekä olallaan pitkää pussia. Kun hänet huomattiin, vaikeni laulu, mutta ennenkuin oikein toinnuttiin, syöksyi metsästä kaksi äsken saapunutta hämäläistä ja kävi vieraaseen käsiksi. Tämä yritti vastarintaa, mutta näytti liian heikolta päästäksensä noista lujakouraisista sotamiehistä, ja nyt riensivät muutkin paikalle kuullaksensa mitä oli tekeillä.

-- Auttakaa, auttakaa, huusi tuntematon murteellisella suomenkielellä ja kurotti rukoilevana kätensä ympäröiviä kohden. Hyvät miehet päästäkää minut, pyysi hän, nöyrästi kääntyen vastustajiensa puoleen. Olen köyhä mies, ei ole minulla mitään ryöstettävää.

-- Kyllä me sinulle ryöstöä opetamme, vastasi toinen sotamiehistä, vetäen ukon käsivarret taapäin ja pitäen niitä ranteista.

-- Miksi käytte kimppuuni, kun en ole pahaa tehnyt?

-- Eihän kunniaan päästä kurituksetta, lausui sotamies tyynenä, ja etsi patruunataskusta nuoran. -- Annapa siivosti sitoa itsesi, niin saat sitte vastata herrain edessä.

Vanhus tämän kuultuansa jännitti itsensä suoraksi ja huusi uhkaavana ja pontevasti: -- Maksaa minun pitäisi teille kiinniottamisesta! Sitten mutisi hän jotakin venäjäksi, jota ei ymmärretty.

-- Kuulkaapa! huusi sotamies, hän tulee Viipurista.

Mutta vieras rukoili taas nöyrästi suomeksi: -- Armolliset herrat, päästäkää minut menemään.

-- Emme suvaitse maankulkijoita leirissä, vastasi sotamies. Mutta koska olet tänne pujahtanut, niin vastaa asiastasi herroille, ja niin sanoen työnsi hän ukkoa selästä.

Mutta vieras ei nöyrtynyt. Rohkeasti nosti hän päänsä ja sanoi vihan vimmassa: -- Luuletteko, että venäläinen pyytää lupaa herroiltanne. On aikoja siitä kun hän oli siksi yksinkertainen. Huomenna tähän aikaan on Lascy Lappeenrannassa ja jauhaa teidät mäsäksi.

-- Eipä niinkään. Meissä on miehiä antamaan takaisin ja enempiä saadaan pääkortteerista.

Vanhus mulkoili silmillään ja nauroi pilkallisesti. -- Ha, ha, ha! Niitä saatte odottaa. Kun Lascy tarttui hevostensa suitsiin, päästivät Myllymäen herrat omansa laitumelle, ja siellä ne vielä hyppivät, sillä miehistö on käsketty tietä raivaamaan, jotta pääarmeija pääsisi perikatoanne katsomaan.

Ympärillä seisovat olivat hämillään, ja vanha Hohti lausui epäilevästi: -- Ellei mies ole taivaan varoituksia tuomassa, niin kyllä hän ajaa perkeleen asioita. Tavallinen ihminen hän ei ole.

-- Koskapa kivekäs lienee ollut muiden kaltainen! nauroi vieras, singahuttaen uskomattomalla nopeudella pois takkinsa, partansa, hattunsa ja valetukkansa.

-- Löfving! huudahtivat ympärillä seisojat ällistyen.

-- Entä kuka sitten olisin! vastasi nauraen Löfving.

-- Onko totta mitä sanoitte Myllymäen armeijasta ja venäläisistä?

-- Olenko koskaan valehdellut raporteissani? Vai ettekö luule, että tunnen aseman maassa yhtä hyvin kuin katkismukseni? Kuulkaa sitten: 12,000 venäläistä oli jo kesäkuussa koolla Muolassa, ja viikko sitten vei heidät rajan yli kenraali Keith. Nyt on kuitenkin Lascy ylipäällikkönä, ja panen pääni pantiksi, että he huomenna ennen auringonlaskua ovat Lappeenrannassa.

-- Vai niin luulette. Sitte pitäisi meidänkin lähteä matkaan. Jumala auttakoon onnetonta kaupunkia ja meitä kaikkia.

-- Kyllä Jumala auttaa, mutta vikkeliä täytyy meidän olla. Tunnen Lascyn edellisestä sodasta, jolloin hän kulki Galitzinin joukossa. Hän on karski soturi, joka ei kursaile ystäviä eikä vihollisia. Mutta oikeutta harrastava hän on. Huvikseen hänen kanssaan tappelee.

Kuulijat nauroivat.

-- Sepä se! älkää naurako. Lascy tulee tänne huonolla tuulella, sillä hänen tykkinsä jäivät jälkeen, kun tiet olivat niin huonot että hevoset uupuivat.

-- Rientäkäämme kenraalin luo! huusivat vanhat sotamiehet. Kertokaa päällystölle.

-- Luuletteko, että olisin täällä, jos ei päällystö olisi saanut raporttini?

-- Mitä Wrangel sanoi?

-- Mitäkö sanoi? Hm. -- Luulin hänen suoraa päätä syöksevän Lappeeseen, mutta ei se niinkään käy ilman käskyä pääkortteerista. Nyt, pojat tiedätte kaikki. Miesten kanssa on suu puhuttava puhtaaksi.

Kolmhalko katseli tyynenä ja vakavana entistä sissiä.

-- Te olette kunnon mies. Sen ennenkin tiesin.

-- Olitte kai samaa mieltä kuin muut. Koko Suomi kiroili kivekkäitä, eikä ihmekään, sillä turvattomat kärsivät sanomattomasti. Mutta kun kaikki oli pantu yhdelle kortille, täytyihän kaikkea uskaltaa, ja kun armeija ei tehnyt mitään, täytyi meidän tehdä kaikki.

-- Nyt tarvittaisiin monta teidän kaltaistanne.

Löfving naurahti. -- Kaksikymmentä vuotta sitten oli monta semmoista. Siihen aikaan varttuivat puolikasvaneet pojat yhdessä päivässä miehiksi, ja vaarat kasvattivat parhaita sissejä, sillä armeijassa ei tultu miksikään.

-- Senhän me vanhat tiedämme, puhui Hohti. Paitsi sitä lyhyttä aikaa, jolloin Armfelt komensi, luovutettiin, kuten jokainen tietää, Suomi miekan-iskutta.

Kolmhalko kohotti hitaasti suuren päänsä ja katseli taivaaseen: -- Voi häntä, joka siihen aikaan toimi täällä kuninkaan nimessä.

-- Hän ei tietänyt muusta kuin omasta pelostaan. Mutta sitä emme me kivekkäät tunteneet. Salamana iskimme sinne, missä meitä vähimmin odotettiin. Me kärsimme vilua ja nälkää, tappelimme, kuolimme, mutta mies se, joka parhaiten uskalsi!

Vaijettiin hetkisen. Löfving oli antanut heille paljon miettimisen aihetta. Vihdoin kääntyi hänen puoleensa Kolmhalko:

-- Merkillisiä uutisia tuotte Lappeenrannasta. Ehkä tiedätte enemmänkin.

-- Tiedän kyllä, nauroi Löfving, mutta merkillisin uutinen on se, että olen tänään päässyt kapteeniksi.

-- Kapteeniksi? huudettiin yhdestä suusta.

-- Tietysti. Tässä valtuuskirjani. Olen saanut komppaniian Burmeisterin jälkeen, joka on siirretty pohjalaisiin. Nyt olen majuri Sprengtportin komennossa niinkuin moni teistä.

Kolmhalko ja Hohti tekivät hymyillen kunniaa, ja edellinen sanoi: -- Herra kapteeni, minulla on kunnia kuulua teidän komppaniiaanne.

-- Ja minulla, ja minulla, kaikui nuorten piiristä, kukin tervehtien jollakin tavoin.

-- Hyvä se, sanoi Löfving. Kohta siis palvelukseen. Kaksi teistä rientäköön artellista noutamaan sitä kunnianlahjaa, jonka sain päällystöltä, pikku tynnyriä hyvää Suomen olutta. Sen tahdon nyt teidän kanssanne tyhjentää. Tuokaa tynnyri ja runsaasti pikareita.

Sotamiehet pötkivät matkaan ja Löfving lähetti toiset kaksi kutsumaan tänne komppaniian muita miehiä.

Husula oli pysynyt syrjässä ja vaiti, mutta nyt meni hän Löfvingin luo, joka seisoi yksinään. Onnen ilmaus kirkasti nuorukaisen muutoin niin haaveksivat kasvot, ja kapteeni arvasi, että Juhanalla oli jotakin sydämmellään.

-- No, poikani, ymmärräthän, että olen pyytänyt sinuakin, sanoi Löfving iloisesti, tarjoten hänelle kättä. Husula kumarsi kiitollisena, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, ja hän kysyi melkein ujosti:

-- Luuletteko että Maria Sprengtport päästetään puheille ja saa tulla mukaan.

Löfvingin silmät laajenivat. -- Maria, kysyi hän ihmetellen. Mitä hänestä?

-- Hän on täällä leirissä. Hän tuli isänsä kanssa tänne. Ettekö sitä tiedä?

-- Majurin tulon tiedän kyllä; hänen sanottiin saapuneen vähää ennen minua. Mutta Maria, mitä hän täällä tekee?

Husula elpyi ja vastasi nuorekkaalla vireydellä:

-- Maria on saanut voiton isästänsä, joka otti hänet mukaansa. Maria tahtoo itse rukoilla Wrangelilta lupaa saada lähteä armeijan kanssa.

Löfving polki jalkaa: -- Tuo hullu tyttö! kuinka hän voi saada järkevien miesten päät pyörälle. Wrangel tietysti suostuu kun isä on suostunut.

Husula oli mielissään kun oli saanut kertoa niin tärkeän uutisen ja jatkoi innokkaasti: -- Tapasin Marian juuri kun he olivat saapuneet leiriin. Hän luuli pääsevänsä Wrangelin luo viimeistään huomenna ja oli vakuutettu, että Wrangel sallii hänen jäädä meidän joukkoomme.

Löfving vimmastui, mutta kohta leppyen huokasi hän: -- Voi sitä hiirtä, joka tanssii kissan häissä! Lienee kuitenkin Wrangelissa siksi miestä, että hän hallitsee eikä antaudu hallittavaksi.

Juhani oli toista mieltä. Hän oli seisonut Wrangelin teltan edustalla odottamassa kirjettä eversti Lagerhjelmiltä, ja kuuli silloin katkelmia kenraalin ja Sprengtportin keskustelusta. Tuntui siltä, kuin majuri olisi puhunut Marian puolesta, sillä Wrangel vastasi nauraen, ettei hän koskaan ole ollut sellaista sotaväkeä komentamassa, ja sillä hän kaiketi tarkoitti naissotureita. Ja sen jälkeen vastasi majuri aivan selvästi: -- Ei hän ole muiden kaltainen. Hänet on kasvatettu sankarikertomusten ja suurten muistojen kesken, vaikka hän sitten, sydän hehkuvana, saikin toimia vaan köyhän kodin askareissa maalla. Mutta Marialla on niin voimakas mielikuvitus ja niin paljon elämän tarmoa, että sellainen tuntuu painostavalta ja näinä ratkaisevina aikoina vielä entistä enemmän. Vaaran lähestyessä on hänen toimintahalunsa saanut tuulta siipien alle, mutta mahtisanain pidättäminä kuohuvat sisälliset tunteet nyt niin ylivoimaisina, että hän minusta näyttää valmiilta mieluummin panemaan kaikki alttiiksi kuin tottelemaan järkeä.

Husula vaikeni ja katseli Löfvingiä tutkien. Eikö hänenkin täytynyt myöntää, että majuri oli oikeassa? Mutta Löfving pysyi sanattomana. Hän vaan näytti tyytymättömältä ja katseli maahan.

-- Maria ei ole muiden luontoinen, lausui vihdoin nuorukainen. Hän piti velvollisuutenaan puhua Marian puolesta kun tämä ei voinut tehdä sitä itse.

Mutta kokenut soturi ei edes luonut silmiänsä Husulaan, mutisi vaan itsekseen: -- Lumi karistaa kevään lehdet, tuli polttaa ne, ja kuolema on kaiken loppu.

Nuo synkät sanat eivät vaan koskeneet Husulaan. Innostuksen hurmaamana loi hän silmänsä haaveksivaisesti avaruuteen, nosti kätensä ja huudahti virkeästi: -- Ah, kunpa vaan Wrangel suostuisi! Kun miehet heittäytyvät taisteluun seuraa voitto tai tappio, mutta kun sellainen kuin hän on mukana ollaan voittamattomia!

Löfving taputti nuorukaista olkapäälle. -- Poika parka, älä päästä huuliltasi kaikkea mitä sydämmessäsi kannat. Maria on toisen morsian.

-- Onko se totta? kysyi nuorukainen vaaleten.

Nuori kornetti seisoi hetken huumautuneena, sitten sieppasi hän hattunsa ja pyöritti sitä korkealla päänsä yli: -- Marian kuva sydämmessä kaatuu ilolla nuorenakin.

Löfving oli yhä vaiti ja kääntyi pois, mutta Juhana sitä ei huomannutkaan. Hänestä ei ollut ulkonaista elämää olemassakaan. Hän tarttui kanteleesensa ja asteli hiljalleen kangasta pitkin. Yksinäisenä illan varjossa istahti hän vihdoin, koski kieliin ja purki sydäntänsä surullisissa säveleissä.

3.

Komppaniia oli koossa, ja kun ensimmäinen pikari oli täytetty kurotti Löfving sen Kornatukselle: -- Vanhalle etusija. Terveeksi Kornatus! Kaikkien urhoollisten poikien malja. Hämeen rykmentin lipun malja!

-- Ja kapteenimme terveydeksi, kaikui raikuva vastaus. Eläköön!

Kun pikarit olivat tyhjennetyt, ryhtyi Löfving taas puhumaan: -- Olemme sittenkin alottaneet väärästä päästä. Eikö niin Kornatus? Päivänä tämmöisenä olisi ensimmäinen pikari omistettava nuoruutemme kuninkaalle Kaarlolle ja hänen muistolleen.

-- Sitä minäkin kapteeni, Kaarlo kuninkaan malja! huudahti vanhus. Hänen vertaistaan ei tule koskaan. Silloin kelpasi olla sotamiehenä, mutta nyt!

Juotiin uudestaan ja vähitellen elpyivät juroimmatkin.

Löfving täytti lasit ja huusi iloisena: -- Nyt juomme nuoruuteni kenraalin, Kaarlo Kustaa Armfeltin kunniaksi! Hänen kunniansa piti paikkansa kun toisten meni pussiin. Armfeltin malja! Hän oli kunnon mies.

Niin tosin, hän oli kunnon mies, sen myönsivät kaikki. Hullusti oli käynyt alusta loppuun saakka. Kuka voisikaan unohtaa sitä kamalaa aikaa, jolloin maan puolustajia käskettiin yhä peräytymään Venäjän armeijan tieltä ja kun ne, joiden olisi pitänyt olla Suomiraukan turvana, tuomitsivat sen kuolemaan. Mutta kun Jumala näki, että kansa mieluummin kuoli kuin luopui vapaudestaan, valkenivat olot taas. Ihmisen ei pitäisi koskaan joutua epätoivoon; ei ole niin kovaa koettelemusta jota ei kaikkivaltias voi muuttaa iloksi. Yksimielisiä oltiin.

Eräs nuori mies ihmetteli kuitenkin, kuinka pelkuri Lybecker ja ylpeä De la Barre saattoivat menetellä niin kuin tekivät.

-- Katsos, poikaseni, vastasi Löfving, kun Jumala loi taivaan ja maan, niin käytti hän mahtavimmat sanansa, mutta perkele tarvitsi vaan punaista kultaa luodakseen helvetin ja piruja.

-- Luuletko että he möivät maan?

-- En luule mitään. Totuuden tietää yksin Jumala. Napueen taistelun jälkeen sanoi minulle ruhtinas Galitzin, että hän jo piti voittomme varmana ja valmistui peräytymään, kun De la Barre komensi koko ratsuväen taistelusta pois ja siten kaikki oli hukassa.

Kolmhalko ja Hohti olivat olleet mukana. Voi kuinka katkeria nuo muistot olivat! Mutta kiitoksen ansaitsee ruhtinas Galitzin. Hän oli jalo mies.

-- Oli tosin, huudahti Löfving innostuneena, oli tosin! Hänellekin tahdon omistaa maljan. Saakaa tästä, pojat! Sen miehen viiniä olisi teidän pitänyt maistaa. Hänenkin muistolleen malja!

-- Ihmeellinenpä mies te olette, lausui Hohti. Yhtenä päivänä maksaa vihollinen palkan päästänne, toisena juotte viiniä hänen kanssaan. Puhutteko leikkiä?

Löfving nauroi: -- Jos kertoisin teille, että kasakka on siksi sitkeähenkinen, että kun hänet hakkaa palasiksi, niin elää sittenkin jokainen palanen, niin uskoisitte; mutta kun puhun totta, niin ette usko.

-- Kuinka tulitte hänen luoksensa?

-- Napueen taistelun jälkeen lähetti Armfelt minut Kokkolaan kuulustelemaan ruhtinaalta, miten oli sairaittamme ja kuolleittemme laita. Ja sanon sen nyt niinkuin ennenkin, että venäläinen on hyväluontoinen, kun pitää häntä ystävänä, mutta vihollisena on hän pirua pahempi.

-- Niin on kuin sanotte, todisti Kornatus. Mutta mitenkä oli Galitzinin luona?

-- Ruhtinas kohteli minua toverina. Kysyi Armfeltia, kehui häntä ja koko Suomen armeijaa sekä sanoi meitä urhoolliseksi ja kunnon väeksi. Omisti sitten maljan Ruotsin kuninkaalle, Armfeltille, De la Barrelle ja kaikille miehekkäille suomalaisille upseereillemme, toivoen heille onnea ja menestystä.

Suorana ja tarkkaavaisena oli Kornatus kuunnellut Löfvingin puhetta ja nuo vanhat kasvot seestyivät yhä enemmän. Hänkin muisti monta jaloa tekoa Venäjällä, mutta: -- ne sikseen, huusi hän iloisesti. -- Galitzin oli ylevämielinen mies, mutta semmoinen oli kenraali Kindermankin. Oikeus, hyvyys ja laupeus kulkivat hänen jäljissään. Venäläiset sanoivat häntä pohjalaisten jumalaksi, siellä häntä ei unohdeta. Saatte tarjota vieläkin pikarin hänen muistokseen.

Pikarit täytettiin, Kornatus nosti omansa ja lausui tuikkivin silmin: -- Malja hänelle, joka suojeli Suomea sen kuolontuskissa ja käänsi voitto-onnensa siunaukseksi onnettomalle ja voitetulle viholliselle!

Kaikuvalla eläköön-huudolla tyhjennettiin malja, ja iloista keskustelua jatkui, kun Löfving kertoi ihmeellisiä seikkailujaan, joissa hänet oli pelastanut yksin Herra Jumalan silminnähtävä apu. Ihmetteleviä huudahtuksia kuului tuon-tuostakin: -- kyllä tosiaan oli Löfving ollut Jumalan suojeluksen alla.

Muistelmia olisi riittänyt vaikka kuinka kauvan, mutta ne katkasi kaunis soitto, joka kajahti kaukaa maantieltä, mutta yhä läheni. Se oli tietystikin odotettujen ruotsalaisten rykmenttien ensi tervehdys. Johan tuolla kimmelsi aseita. Paras oli jäädä paikalleen, sillä tästä piti rykmenttien kuitenkin kulkea. Eikä kestänytkään kauvan ennenkun joukko toisensa perästä riensi ohitse, reippaalla hurraalla tervehtien meikäläisiä. Kun vihdoin viimeiset plutonat olivat ohitse, aikoivat suomalaisetkin tehdä lähtöä. Oli vaan korjattava tynnyri ja pikarit, mutta samassa sattui kapteenin korvaan heikko valitus. Mitä se oli?

Tuolla syrjässä vanhan puun juurella oikoi vanha ruotsalainen sotamies, silmät suljettuina. Oliko hän sairas vai pyörtynyt, tahi nukkuiko hän?

Riennettiin paikalle, ja lähin mies kumartui nähdäksensä elikö vanhus. Soturi huomasi tulijat ja aukasi silmänsä.

-- Oletko kokonaan uupunut, ukko? kysyi Löfving säälivästi.

-- Kyllä tosin, vastasi muukalainen, yrittäen istualleen. Vähän vettä, jos on saatavissa.

-- Saattepa parempaakin. Meillä on olutta.

-- Kiitoksia, vesi olisi mieluisempaa.

-- Oletko sairas?

-- Olen. Hyvä olisi ollut saada kuolla kotona Ruotsissa. Paljon saimme kärsiä matkalla, ja Suomessa meitä vihataan emmekä suinkaan ole tervetulleita.

-- Emme vihaa teitä, sitä ette saa uskoa.

-- Kyllä se kaikesta näkyy. Helsingissä huusivat porvarit meille, että olimme maan kirous ja että toimme mukanamme vaan kurjuutta ja kallista aikaa. Jopa varsinaiset ruotsalaisetkin, jotka olivat tänne muuttaneet, huusivat, että olimme heille onnettomuudeksi.

-- Tuossa on, sanoi kapteeni, tyhjentäkää tuo pikari, se tekee teille hyvää.

Vanhus joi ja näytti elpyneeltä. Äänikin tuntui voimakkaammalta hänen sanoessaan: -- Olin jo kokonaan lopussa kun saavuimme tänne, täytyi heittäytyä maahan.

Sotamies otti lakin päästään ja pyyhki hikeä. -- Onpa hän kalju, huusivat nuoret ihmetellen ja säälien. Mitä on hiuksia, ne ovat ihka valkoiset. Ja jalat kokonaan turvonneet. Miehet olivat pikamarsseissa rientäneet halki maan.

Hiljaa ja huomaamatta oli Kornatus saapunut likemmäksi tarkemmin nähdäksensä vastatullutta.

-- Niilo Larsson! huudahti hän äkkiä.

-- Hugg, vastasi ruotsalainen. Elätkö vielä, ja samassa tuokiossa syleilivät he toisiansa.

-- Ovat tuttuja, ihmettelivät nuoret hiljakseen. -- Mutta eihän Kornatuksen nimi ole Hugg, kysyi eräs rekryytti.

Kornatus kääntyi hänen puoleensa: -- Armeijaan tullessani sain ruotsalaisen nimen, ja Larsson luulee sen omakseni. Vanha toveri! Hän ojensi kätensä sotavanhukselle.

-- Nyt olemme vanhat, ja Kaarlo kuningas on mennyt, sanoi tämä suruisena.

-- Taistelkaamme vieläkin kuten muinoin.

-- Olkoon, hymyili Larsson, kuninkaan lipun alla kuolkaamme.

Yleinen äänettömyys seurasi. Löfving ymmärsi noiden vanhusten tunteet paremmin kuin yksikään muu, mutta hänellä ei ollut aikaa odottaa: -- Mitä Tukholmasta kuuluu? kysyi hän.

-- Pelkkää kurjuutta. Hatut suorastaan myyvät maan viholliselle. Papit ja talonpojat yrittivät vastustaa, mutta mitä voi rahvas tämmöisinä aikoina. Kiitoksia oluesta, se vahvisti minua.

-- No, juokaa sitten vielä pikarillinen, kehoitti kapteeni iloisesti.

Vanhus joi, ja Löfvingin käskystä kannettiin hänet riemumarssissa leiriin.

4.

Äsken saapuneiden ruotsalaisten kanssa oli uusi ja elähyttävä aines päässyt Marttilaan. Semminkin nuoret upseerit olivat iloisia, kun saivat tavata kauvan kaivattuja kumppaneita. Kierreltiin katselemassa ja perehtymässä ja löydettiin vihdoin sopiva levähdyspaikka. Löfving ja hänen kumppaninsa olivat lähtemäisillään, kun yksi näistä parvista lähestyi istuaksensa vanhojen puiden alle. Ring ja Hubert olivat täältä kotoisin ja kulkivat vieretysten ystäviensä Segebadenin ja Reifin kanssa. Nähdessään puoleksi tyhjennetyn oluttynnyrin ja pikarit, joita parast'aikaa korjattiin, tekivät he Löfvingin kanssa kaupan, että kaikki saisi jäädä paikalleen. Muutamat korkeiden kivien päälle asetetut lankut tekivät juhlapöydän virkaa, ja pikarit täytettiin uudestaan. Hilpeästi puheltiin asemasta Suomessa ja emämaassa, ja innokkaalla riemulla esitettiin vihdoin malja reippaille valtiopäiville, jotka olivat päättäneet vetää miekan tupesta.

Löfving miehineen oli lähtenyt, mutta rattoisa puhelu puiden alla houkutteli muutamia hänen poikiaan palaamaan, nauttiaksensa vaikka kaukaakin ilosta.

-- Milloin Lewenhaupt saapuu? kysyi Ring vierailta.

-- Mahdollisimman pian, mutta valtiopäivät eivät vielä päättyneet. Hänestä tulee päällikkö jommoista tuskin ennen on nähty. Mutta mitä täällä pidetään Buddenbrockista?

-- Hyvää vaan, todistivat useat suomalaiset. Hän on todellinen Hattu. Hänestä merkitsee sotainen urhous toki jotakin. Wrangel liiaksi kuulee porvarien ruikutusta.

-- Aivan kuin kaikki Myssyt ja pelkurit, kannattivat kaikki muut.

Reif yksin pysyi vakavana. -- Minulla on tuomisia Buddenbrockille hänen puolisoltaan. Ratsastaisin mielelläni päiväksi pääkortteeriin itse viedäkseni hänelle rouvan terveiset.

-- Buddenbrockia odotetaan tänne, vakuutteli Hubert. Hänen ylhäisyytensä tietää yhtä hyvin kuin me, että Venäjän armeija samoo Lappeenrantaan ja että siellä tarvitaan apua.

-- Emme tarvitse mitään apua! huudahti Segebaden. Yksi ruotsalainen sieppaa kymmenen ryssää noin vaan.

-- Viisitoista, sanon minä, vakuutti Ring. Kun me myrskyämme esiin, niin huojuu Lascy kuin ruoko.

-- Me muserramme kaikki mikä ei antaudu. -- Niin muserramme. Pietari murtuu kuin lasi kirveen alla, hoilasivat toiset innostuneina.

-- Jos täällä taistelusta mitään tuleekaan, sanoi Segebaden tyynempänä. Ei vihollinen rohkene.

-- Ei rohkene! kaikui yhdestä suusta. Nowgorod on sekin pantava rauhanehtoihin, jatkoi Segebaden.

-- Ja Moskova!

-- Europa hämmästyy meidän voitoistamme.

-- Ja kotoiset riemuitsevat meidän kunniastamme. Saakaat tästä! ja pikarit tyhjennettiin myrskyävällä riemulla.

Segebaden täytti pikarit uudestaan. -- Terveydeksenne, hyvät herrat! Olen jo valinnut itselleni mainion maahovin Venäjän Karjalassa. Siellä toki saan tyydyttää omaa metsästyshaluani ja teidänkin. Tervetulleet luokseni kaikki!

-- Kiitoksia, tulemme tietysti. Karjala on tunnettu metsänriistastaan.

-- Semminkin Salmi, naurahti Segebaden, ja se on minun.

-- Äläs vielä, veikkoseni, keskeytti Reif. Salmi on aikoja sitten minun, enkä aijo siitä luopua.

Segebaden katseli uhmaavasti kumppania. -- En tiedä mikä parempi oikeus sinulla lienee tähän metsästysalaan.

-- Mitä oikeutta siis sinulla on siihen?

-- Sanoinhan että Salmi on minun. Valitse toinen!

-- Valitse itse!

Segebaden asettui seisomaan vasen käsi puuskassa ja pikari oikeassa ja lausui ylevällä tyyneydellä: -- Mitä sinä ajatuksissasi päätät, se ei koske minuun. Se joka ensin myllylle tulee, se ensin jauhaa, ja tällä kertaa olen minä se.

-- Aijot minua nolata, purskahti Reif hohtavin poskin. Mutta sitä minä en aijo sietää.

-- Enkä minä! Luuletkos pelkääväni? ja samassa paljasti Segebaden miekkansa.

-- Olkoon! huudahti Reif, tarttuen hänkin miekkaan.

Hubert ja Ring riensivät heitä erottamaan. -- Valloittakaamme ensin Salmi, sanoi edellinen, ja ratkaiskaamme sitten kuka sen saa.

-- En ole pyytänyt, mitään neuvoja, tiuskasi Segebaden.

-- Enkä minä niitä tarjoo, nauroi Hubert, mutta taistella alueesta, joka vielä on vihollisen vallassa, se toki on hullunkurista.

-- Eihän tiedä kukaan kelle se annetaan ennenkuin olemme voittaneet, koki Ring sovitella.

-- Se annetaan minulle, vakuutti Segebaden kovaäänisesti. Tyynempänä jatkoi hän: -- Sain Lewenhauptin sanan, että Salmi on minun, kun lupasin äänestää sotaa. Palkintoni pyysi hän minun itse määräämään. Valitsin Salmen, ja siinä se.

-- Lewenhaupt ei ollut oikeutettu lahjoittamaan mitä hänellä ei ollut, mutta vapaaherratar Buddenbrock lupasi palkita minua, jos äänestäisin ylipäällikkyyttä hänen miehellensä, ja minä kohta ajattelin Salmia.

-- Ajattele mitä tahdot, mutta minä toimin ja voitan myös.

-- Sen saamme nähdä, kirkasi Reif, vetäen miekkansa.

Hubert tarttui toverin käsivarteen. -- Hiljaa hiidessä, huudahti hän. Ettekö näe, että Wrangel ja Sprengtport ovat tulossa.